Parhaat yhtyeet top 20

Jostain syystä olen elänyt siinä uskossa, ettei yhtyeitä voi listata paremmuusjärjestykseen. Mutta kyllä ne näköjään voi, kunhan vain miettii kriteerit selkeiksi. Tässä on nyt 5.2.2017 muutamissa minuuteissa tehty lista minun mielestä parhaista yhtyeistä. Ensin piti olla top 10, jatkoin sitä top 15 -listaksi ja vielä top 20 -listaksi. Ehkä ensi kerralla uskallan pitää listan lyhyempänä.

Ja ne kriteerit? No oikeastaan mietin vain, että minkä yhtyeen koko tuotantoa kuuntelen mieluiten. Ja listaksi yhtyeet muodostuivat kysymällä, että no jos Oasista ei olis, mitä kuuntelisin mieluiten? Bluria. Jos Oasista ja Bluria ei olis, mitä kuuntelisin mieluiten? Manic Street Preachersia. Jos noita kolmea ei olis, kuuntelisin mieluiten The Charlatansia. Ja niin edelleen.

  1. Oasis
  2. Blur
  3. Manic Street Preachers
  4. The Charlatans
  5. Ash
  6. Kasabian
  7. The Stone Roses
  8. Shed Seven
  9. Elastica
  10. Suede
  11. The Libertines
  12. Courteeners
  13. Arctic Monkeys
  14. Embrace
  15. Supergrass
  16. Pulp
  17. Idlewild
  18. Travis
  19. Cast
  20. The Verve

Artikkelikuva: Unsplash

 

Elämäni levyt: The Charlatans – Tellin’ Stories

Ystävä: Brittiyhtye The Charlatansin viides studiolevy Tellin’ Stories

Ilmestymisvuosi: 1997

Erityisen ihanaa: Simppelin kitarapopin ja musikaalisen nerouden yhteispeli.

Ystävä silloin kun: Olen eksyksissä ja haluan palata perusasioihin, kaiken olennaisen ytimeen.

The Charlatansin Tellin’ Stories sai juuri tämän vuoden Q Awardseissa Classic Album -palkinnon. Ansaitusti. Mutta miksi 12 studioalbumia tehneen yhtyeen uralta juuri tämä levy saa tuollaisen tunnustuksen? Luultavasti samoista syistä kuin miksi se on yksi parhaista ystävistäni.

Yleensä, kun alan purkaa jollekin Tellin’ Storiesin hienoutta ja erityisyyttä, nostan ensimmäiseksi esille sen brittipoppiuden. Tellin’ Stories on musiikillisesti monenlaista tehneen yhtyeen brittipopein albumi (tai ainakin toinen niistä, vuoden 1995 The Charlatans -levyn ohella).

Jo vuonna 1990 Some Friendly-debyyttinsä julkaissut The Charlatans ei ole koskaan ollut yhden asian yhtye, eikä myöskään ole halunnut olla. Ensilevy muotoutui osaksi madchester-maailmaa ja on genrensä klassikoita. Debyytin jälkeen tuli pari levyä, joiden vastaanotosta puuttui suuren yleisön hurmos, vuoden 1995 The Charlatans teki yhtyeestä taas vähän enemmän tähtiä. Ja brittipop-yhtyeen.

Kun Tellin’ Stories vuonna 1997 ilmestyi, oli Britannian musiikillinen ilmapiiri ollut jo muutaman vuoden brittipopikas ja The Charlatanskin omalla tavallaan osa ilmiöön liitettyjen yhtyeiden joukkoa – vaikka itse puheissaan skenestä irtisanoutuikin. Oli ilmestynyt Oasiksen (What’s the Story) Morning Glory?, oli syntynyt lad-ilmiö. Brittipopista oli tullut synonyymi tietylle musiikkityylille, Oasiksen luukuttamalle kitarapopille. Niinpä Tellin’ Storiesin kitarapopvire, radioystävälliset kappaleet, laulaja Tim Burgessin pop-nasaali sekä tietysti yhtyeen colleget ja tuulitakit – tietty pohjoisenglantilainen lädiys – vastasivat ajan musiikillisia (ja ulkomusiikillisia) ihanteita. Siinä missä The Charlatans oli yhtyeen Definitely Maybe, tuli Tellin’ Storiesista bändin (What’s the Story) Morning Glory?.

Yhtye oli tehnyt debyyttiäänkin suuremman menestyslevyn.

Vaikka Tellin’ Storiesin kohdalla on luontevaa puhua brittipopista, ei se kuitenkaan minusta ihan riitä. Se ei tee levylle riittävää kunniaa, eikä se tee siitä vielä klassikkoa. Tellin’ Storiesissa, The Chralatansissa ylipäänsä on aina ollut kyse jostain muusta, enemmästäkin. Monipuolisemmista ja kunnianhimoisemmista musiikillisista tavoitteista. Esimerkiksi yhteen musiikilliseen vertailukohtaan Oasikseeen verrattuna The Charlatans on aina ollut paljon svengaavampi, groovempi. Soulimpi. The Charlatansia ei myöskään ole ajanut eteenpäin Liamin sytyttävä tarve rocktähteyteen, vaan Tim Burgessin ja kumppaneiden tietynlainen musiikillinen nörttiys.

Burgessin laaja-alaiset musiikilliset visiot, basisti Martin Bluntin Motown-rakkaus, koskettimien keskeinen rooli sekä erityisesti kosketinsoittaja Rob Collinsin uniikki soittotyyli ovatkin minusta juuri ne jutut, joista syntyy The Charlatansin ominaisjuttu. Perus kitarapopin ylittävä musikaalisuus. Ja Tellin’ Storiesilla tämä brittipopin ja svengin yhdistelmä on ehkä herkullisimmillaan ja laadukkaimmillaan.

This video is dedicated to Rob Collins… A true fuckin talent.

Niin, Rob Collins ja koskettimet. One To Another -kappaleella viimeisen kerran.

Tellin’ Stories -albumista ei valitettavasti voi puhua ilman tragediaa. The Charlatansista ei voi puhua ilman tragediaa. Ensimmäisen kerran yhtye kohtasi vastoinkäymisen, kun Rob Collins vuonna 1992 tuomittiin vankeuteen aseellisessa ryöstössä avustamisesta. 22.7.1996, Tellin’ Storiesin äänittämisen puoliväissä Rob Collins menehtyi auto-onnettomuudessa.

Reilu kaksi viikkoa Collinsin kuoleman jälkeen yhtye esiintyi Knebworthissa Oasiksen kutsumana, yhdessä Castin, Manic Street Preachersin ja Kula Shakerin kanssa.

Liam Gallagher omistaa Cast No Shadow -kappaleen Collinsille. ”Live forever mate.”

Sen sijaan, että The Charlatans olisi perunut Knebworthinsa, nousi se lavalle tulevaisuudestaan tietämättömänä, Primal Screamin Martin Duffyn paikatessa Collinsia.

The band had just lost their keyboard player, arguably the most important member of the band, and we were going to come out and play in front of 125,000 people. What they didin’t know, though, was that Martin Duffy, Rob’s replacement, was a genius. (Tim Burgess: Telling stories s. 119)

Knebworth oli menestys ja tärkeä syy sille, että Tellin’ Stories ylipäänsä on olemassa.

We pulled it off: Knebworth was a great success. Yes, it was Oasis’s crowd, but we were the band of the day, because it was so emotionally charged. I could really feel people willing us on. — the whole Knebworth were on our side before we even set foot on the stage. We werw already in their hearts. (Tim Burgess: Telling stories s. 118 – 119)

Vaikka yhtye ei Collinsin kuolemaan tai Knebworthiin loppunutkaan, tuli Tellin’ Storiesista levy, joka päättää yhdenlaisen The Charlatans -aikakauden, yhtyeen brittipop-eran. Vähän niin kuin Knebworth päätti yhden Oasis-ajan.

Vielä Tellin’ Storiesin ilmestymisen aikoihin ei tiedetty, että albumi jäisi myös yhdeksi koko brittipop-kauden viimeisistä todellisista helmistä ja mestariteoksista: neljä kuukautta levyn julkaisun jälkeen ilmestyy Oasiksen Be Here Now.

Ja siihen päättyy brittipop-aika.

Tellin’ Stories on klassikko, koska se on aikansa kuva, siihen on taltioitu yksi brittiläisen popmusiikin kausi, mutta toisaalta myös jonkinlainen ikiaikaisuus. Se on klassikko, koska se liittyy sukupolvikokemukseen – se on miljoonille tärkeä. Tellin’ Stories on classic album, koska se on musiikillisesti laadukas – siinä yhdistyy krittikoiden ylistys ja fanien rakkaus. Se on alusta loppuun uskomattoman hienoa musiikillista tykitystä. Se on classic album, koska se on lajinsa viimeisiä edustajia, siihen liittyy loppumisen ja luopumisen tuska. Tällaista levyä ja sen saamaa vastaanottoa ei enää koskaan tule. Brittipoppia, Knebworthia, vuotta 1997 tai Rob Collinsia ei enää tule.

Se, miten Tellin’ Storiesista on tullut minulle niin tärkeä levy, liittyy kaikkeen edellä mainittuun. Se, miksi se on paras ystäväni, liittyy kaikeen edellä mainittuun. Mutta myös siihen, että levy on juuri minulle ja minusta. Se paketoi minun käsitykseni hyvästä. Hyvästä musiikista, hyvästä fiiliksestä, hyvästä tyylistä. Samalla tavalla kuin Blurin Modern Life Is Rubbish ja Oasiksen (What’s the Story) Morning Glory?. Se on kuva minusta.

Live for the day

I see your heart is empty I’ve got plenty

Jos joskus esimerkiksi päädyn tatuoimaan jotain.

Brittipopklassikko: Psykedeelinen maisema

Vietin melkein koko viikonlopun YouTubessa, mistä seuraa tietysti syvällisiä ja musiikkijournalistisesti uskottavia blogitekstejä.

Reilu kuukausi sitten nostin brittipop-klassikoksi videot, joissa bändi soittaa valkoisessa studiossa. Myös tällä kertaa klassiko-ominaisuus liittyy musiikkivideoihin – ja samalla super hienoon ajankuvaan. Kuinka post-madchesteriläistä, kuinka 90-lukua ja kuinka brittipoppia on tehdä musiikkivideo, jossa bändi kieriskelee psykedeelisesti väritetyssä maisemassa? Erittäin!

Tässä neljä suosikkivideotani teemaan liittyen.

(Tuskin sattumaa, että noissa neonvärein värjätyissä niitty- tai metsämaisemissa lauletaan how highsta ja chemical worldistä.)

 

6 syytä rakastaa Graham Coxonia

Graham Coxon täytti eilen vuosia. En tiedä, kuinka paljon, mutta oikeastaan sillä ei ole väliä. Brittipopparit nimittäin ovat iättömiä ja ajattomia. I k u i s i a.

Synttäreiden kunniaksi 6 syytä rakastaa Graham Coxonia. You go Gra!

1. Blur – Tender (1999)

Oh my baby, oh my baby. Grahamin nörttinasaali nostaa kappaleen kiinnostavuuden aivan uudelle tasolle, anteeksi nyt vain kaikki Tenderiä rakastavat.

Näin Blurin keikalla Lontoossa keväällä 2003, pian sen jälkeen, kun Coxon oli jättänyt yhtyeen. Tuolloin Coxonin lauluosuutta paikkasi ehkä maailman sympaattisimmin rumpali-Dave. Yleisö taputti.

2. Standing On My Own Again (2006)

Vuoden 2006 Love Travels at Illegal Speeds -levyn avausraita ja ehkä Coxonin soolotuotannon kivoin kappale. Ajoittuu Coxonin poppikauteen: Love Travels at Illegal Speeds ja sitä edeltänyt Happiness In Magazines – mainioita kitarapopalbumeita kumpainenkin.

3. Happiness In Magazines -albumi (2004)

Vuoden 2004 Happiness In Magazines esitteli uudenlaisen soolo-Grahamin, kun vaihtoehtonörtistä kuoriutui suuren (tai ainakin entistä suuremman) yleisön rakastama poppari. Hurmaava ja symppis levy, joka sai uskomaan, ettei lähtö Blurista ollut mitenkään traumaattinen kokemus. Jotain ehkä loppui, mutta Happiness In Magazinesin myötä jotain myös alkoi – uusi uljas sooloura.

Bittersweet Bundle Of Misery -kappaletta dominoiva kitararenkutus on NIIN tuttu, esimerkiksi Coffee And TV -biisistä. Omaa toki voi kierrättää.

4. Blur – Coffee And TV (1999)

Tämä nyt vain on yhtä kuin Graham Coxon.

5. Grahamin Cheryl-paita

Graham Coxonista ei voi puhua mainitsematta Cheryl-paitaa: Graham arrived sporting his old ’Cheryl’ t-shirt, kirjoittetiin eräässä Blurin Glastonbury-comebackin arviossa vuonna 2009. Kaikkien rakastama julkkis ja brittipopklassikko Cheryl-paidasta tuli Blurin legendaarisen, vuoden 1994 Alexandra Palacen keikan myötä.

Kulttisuosikki, Blurin kultavuosien symboli ja melkein yhtä paljon rakastettu kuin mies itse, sitä Cheryl-paita on nykyään. Lisäksi se on ainakin toistaiseksi vielä ainoa t-paita, joka on saanut minut itkemään. Ja tämä tapahtui Lontoon Forumissa 27.11.2004. Coxon, Cheryl-paita ja Pete Doherty yhtä aikaa lavalla. Enempää onnea en olisi kestänytkään.

6. Blurin Chemical World ja sen kitara (1993)

Taitaa olle melko yleinen mielipide, että Coxonin kitararatkaisut ovat tällä kappalleella kohdillaan erityisen kiehtovasti kohdillaan.

Kolme suurta paluuta

Vuosi 2015 oli musiikillisesti hieno, eikä vähiten siitä syystä, että kolme isoista teki paluun. Sykähdyttävän paluun.

The Charlatansin, Blurin ja The Libertinesin paluulevyissä on minusta ideatasolla paljon samaa. Kaikkien kolmen yhtyeen takaisin tulemisen taustalla on tehty valintoja, joiden seurauksena takaisin ei tullut mikä tahansa The Charlatans, ei mikä tahansa Blur, ei mikä tahansa The Libertines. Tuli kaikista mahdollisista The Charlatanseista minun The Charlatans. Tuli kaikista mahdollisista Blureista se kaikista Blurein. Ja tuli se The Libertines, johon vuonna 2002 rakastuin.

Sekä Blurin että The Charlatansin ura on ollut pitkä ja musiikillisesti kirjava, kokeilevakin. Yhtyeiden historia jakaantuu kausiksi tai ajanjaksoiksi, joiden taustalla vaikuttaa erilaiset musiikilliset visiot ja innoittajat. Samalla kuitenkin on mahdollista, väitän, nimetä se molempien yhtyeiden ominaislaatuisin piirre tai piirteet. Joku ydin, symbolijoukko tai kiteytymä, se mikä on blureinta ja charlatanseinta. Ja noita puoliaan molemmat yhtyeet kierrättävät myös viime vuoden paluulevyillään.

Damon Albarnin maiharit, Harrington-takki. Perryn pikeet – yhtyeen mod- ja brittipop-kulttuuria symboloivat tyylivalinnat ylipäänsä. Kakkoslevyllä lanseerattu (ja myöhemmin koko Life-trilogiaa määrittävä) soundimaailma, o o ooo, cockney-aksentti. Samoja keinoja, joita hyödyntäen yhtye synnytti itsensä uudelleen vuonna 1993, Leisure-debyytin jalkeen. Keinoja, jotka ovat osa kakkoslevy Modern Life Is Rubbish -albumin englantilaisuus-kerrontaa ja samalla koko brittipop-ilmiön konkretiaa. Ja nyt pari vuosikymmentä myöhemmin ne ovat niitä valintoja, joilla Blur teki itsensä taas näkyväksi, vuosien jälkeen.

Niin myös The Charlatansin Tim Burgessin vuoden 2015 baggy-moppi on vanha tuttu – siitä kaikki vuonna 1990 alkoi. Ehkä se on yhtyeelle yksi tapa (hammondin, soulin, svengin ja popin lisäksi) olla taas se The Charlatans, joka se ehkä eniten on.

IMG_20160120_214325

Samalla tavalla myös vuoden 2015 The Libertines on mahdollista kiteyttää ihan samoihin asioihin kuin vuoden 2002. Sopiva kaaos, hoilotus, Carlin ja Peten vuorolaulu, se kitarasoundi, sopivalla ikääntymisen tuomalla sovituksellisella viimeistelyllä varusteltuna. Albion, Camden, Lontoo. Albumin kansitaide kollaaseineen ja tekstimuotoiluineen. Täysin sama kuvasto kuin ensimmäisellä levyllä. Täysin sama mielikuva yhtyeestä.

Noiden visioiden kanssa The Libertines päätti tulla takaisin 11 vuoden tauon jälkeen. Koska sitä se myös omasta mielestään olennaisimmillaan on. Anthems for Doomed Youth onkin niin The Libertines, että paluulevyn sijaan puhun mieluummin tarinan jatko-osasta. Trilogiasta?

Kaikki edellä ajattelemani voi tuntua pieneltä ja epäolennaiselta, mutta minulle ne ovat merkkejä siitä, että me, minä ja suosikkiyhtyeeni, ymmärrämme toisiamme. Edelleen tai taas, ehkä jopa aina.

 

elämäni levyt: Menswear – Nuisance

Ystävä: Brittipop-yhtye Menswearin debyytti Nuisance (tai melkein ainokainen, kakkoslevy julkaistiin vain Japanissa).

Ilmestymisvuosi: 1995

Erityisen ihanaa: Kitaristi Chris Gentry, joka on 90-luvun söpöin ilmestys. Oui, paljon söpömpi kuin Take Thatin Mark Owen!  Vuonna 1977 syntynyt Gentry oli albumin ilmestymisen aikaan vain 18-vuotias – kauan eläköön 90-luvun teinimuusikot, joita löytyi Menswearin lisäksi nyt ainakin Ashistä ja Supergrassista. Gentry muuten seurusteli hetken Elastican kitaristin Donna Mattewsin kanssa. Olennaista!

Ystävä silloin kun: haluan kertoa 48 minuutissa ja 54 sekunnissa sen, mitä brittipoppi on. Albumi on ehdottomasti yksi brittipop-kauden täydellisimmistä symboleista.

Menswearin Nuisance ei ole merkittävä albumi ja paras ystävä siksi, että se olisi synnyttänyt jotain uutta tai muuttanut maailmaa. Oikeastaan päinvastoin! Se on pieni, kiireessä, hurmoksessa ja epäammattimaisen taustajoukon kanssa työstetty levy, joka syntyi jo olemassa olevasta. Brittipoppiudesta ja hurmoksesta, brittipopskenestä. Uuden luomisen sijaan se toisintaa. Yhtye olikin vuonna 1995 kaikkea sitä, mitä ihmiset vuonna 1995 halusivat, mutta myös kaikkea sitä, mitä oli jo olemassa.

Nuisance jos joku olikin ilmestyessään täydellinen tiivistys siitä, mitä brittiläisessä indie- ja popmusiikissa oli viimeisen parin vuoden aikana tapahtunut. Nuisancelta löytyy Blurin englishness-visiot ja mod-ote, sen Modern Life Is Rubbish -albumin aikainen viehätys pukuihin ja maihareihin (vrt. esim. I’ll Manage Somehow ylempänä). Lisäksi on Pulpin teatraalisuus, joka ilmenee ehkä viehättävimmin laulaja Johnny Deanin olemuksessa. Ja toki Nuisanceakin on kasvatettu 90-luvulla liki pakollisiksi muodostuneilla jousisovituksilla (vrt. esim. Being Brave). Tämän Daydreamer-kappaleen tunnelma ja kitarat puolestaan ovat kuin suoraan aikalaisyhtye Elasticalta lainattuja.

Sleeping In -kappale taas on very britpop ja very 90s, koska se julistaa rakkautta 60-luvun popmusiikillista estetiikkaa kohtaan.

Mutta eivät Menswear ja Nuisance ole ainoastaan musiikillisia symboleja 90-luvulle ja brittipopille. Yhtye ilmentää täydellisesti indien populaaristumista ilmiönä, sitä, kuinka indiestä tuli mainstreamia. Yhtäkkiä jokainen levy-yhtiö halusi löytää oman oasiksensa, mikä tietysti johti siihen, että yhtyeitä syntyi tuon tuosta. Levy-yhtiöillä oli rahaa, eikä levytyssopimuksen saaminen ollut aina kovin vaikeaa. Esimerkiksi Menswear perustettiin nayttäytymispaikkana tunnetussa Blow Up -yökerhossa, se sai levytyssopimuksen ennen yhtään keikkaa ja listaohjelma Top Of The Popsissaki se esiintyi ennen kuin oli julkaissut ainuttakaan singleä.

The perfect product from a band that is better known for being seen than being heard”, kuvailtiin Nuisance-albumia jossain.

Yhtyeen lyhyt, ulkonäkökeskeinen ja hedonistinen ura toimii mitä parhaimpana ajankuvana ja brittipop-ilmapiirin ilmentymänä ja kiteyttäjänä. Siitä huokuu arroganttius ja itsevarmuus sekä 90-lukuun yhdistyvä kepeys ja hauskanpito. Hetken aikaa kestävät bileet. Menswear ei edusta samalla tavalla absoluuttisn hienoa rock-kokemusta kuin vaikka Oasis, vaan saa merkityksensä nimenomaan brittipop-kontekstissa. Levyssä ei ole mitään monumentaalista tai jylhää, mutta klassikko se on, ehdottomasti. Brittipopparin klassikko ja identiteettilevy.

Nuisance täyttää 24.10 20 vuotta. Levylle ei järjestetä vuosijuhlia ja sille tuskin on faniryhmää (paitsi ehkä minun oma privaattiklubini). Vaikka levy ei muuttanutkaan maailmaa, on sillä minun mielestäni (hienon musiikillisen kuuntelukokemuksen lisäksi) yksi tärkeä tehtävä vielä nytkin, vuonna 2015.

Sen tehtävänä on muistuttaa siitä, että brittipopissa on kyse niin paljon enemmästä kuin vain Oasiksesta. Tai ei edes enemmästa, vaan pohjimmiltaan jopa muusta. Muusta kuin Oasiksen kaltaisesta rock-klassikosta, Blurin pitkästä ja kriitikoiden ylistämästä urasta. Muusta kuin muista isoista: Suedesta tai Pulpista. Sillä yhtä lailla kuin kriitikoiden kiitoksista, klassikoista ja pysyvästä, on brittipopissa kyse väliaikaisuudesta, yhden levyn ihmeistä. Hetken kestävästä tähteydestä.

Ja siksi meillä on Menswear.

Blur – I Broadcast

Blur julkaisi tovi sitten uuden videon ja vihdoin, vihdoin se on I Broadcast -kappaleesta! Kyseessä ei ole mielestäni ainoastaan yksi yhtyeen paluulevyn, Magic Whip -albumin parhaista kappaleista, vaan yksi onnistuneimmista Blur-kappaleista ikinä!

Minusta tämän bisiin olisi pitänyt olla koko albumin lippulaivakappale. Ensimmäinen sinkku. Se biisi, joka rikkoo yhtyeen pitkän uusien kappaleiden hiljaisuuden. Kappale vain yksinkertaisesti on todella mallikas bluriuden edustaja: se lainaa äärimmäisen paljon Modern Life Is Rubbish -albumin soundeja, siitä löytyy Parklife-albumin leikkisyys ja cockney-överit, se ihastelee The Great Escape -albumin helppoa poppia ja brittipophurmosta eikä sitä todellakaan olisi ilman Popscenen, Bank Holidayn tai Song 2:n kaltaisten kappaleiden intensiivisyyttä ja tehokkuutta.

17.8.1995

Perjantaina 14.8. tuli kuluneeksi 20 vuotta Blurin ja Oasiksen höpsöstä – mutta merkittävästä ja ikonisesta – singlelistataistelusta. Country House vastaan Roll With It.

battle

Mutta mistä tuossa oikeastaan oli edes kyse? No, Blurin oli määrä julkaista Country House The Great Escape -levynsä singlenä vuoden 1995 elokuun lopussa, joko 21. tai 28. päivä. Blur-tallissa oli käsitys, että Oasis alkaisi julkaista singlejään lokakuussa ilmestyvältä kakkoslevyltään pari viikkoa myöhemmin, syyskuussa.

No Oasispa tulikin ja kiilasi Blurin julkaisujen eteen, ilmoittamalla Roll With It -sinkkunsa julkaisupäivämääräksi 14.8. Noelin biisinkirjoitustahti oli ollut hurja. Tästä siirrosta kilpailuhenkisenä tunnettu Damon Albarn tietysti kiivastui ja alkoi järkkäillä myös Country Houselle uutta päivämäärää. Eikä mitä tahansa, vaan samaa. Lopulta molemmat singlet ilmeistyivät 14.8.1995.

Kamppailua seurattiin koko viikko ahkerasti lehdistössä ja gallupeissa, uutisissakin. Sunnuntaihin mennessä Country House oli myynyt 270 000 kappaletta, Roll With It 220 000 (levymyynnissä Oasis peittosi Blurin sitten kyllä). Kaikenkaikkiaan singlejä oli myyty tuon viikon aikana enemmän kuin kymmeneen vuoteen.

Tarina tosin kertoo ongelmista Roll With It -singlen viivakoodeissa – vaikka satakunta Creation-tyyppiä hälytettiinkin liimailemaan sinkkuihin uusia viivakooditarroja, eivät kaikki myydyt välttämättä siltikään rekisteröityneet. Hui.

Tasan 20 vuotta sitten 17.8.1995 Oasis tunnelmoi tappiotaan Top Of The Pops -listaohjelmassa lyömällä playbackina vedetyn homman ihan läskiksi. Noel Liamina ja Liam Noelina. Mites tuo ”kitarasoolo”?

Brittipopklassikko: Kaulakorut

Damon Albarnin kaulakoru on ilman muuta brittipopklassikko, mutta niin on kyllä myös Shed Sevenin Rick Witterin valinta sportata kaulanauhaa tällä Dolphin-biisin videolla (muun muassa). Kappale – ja tuo koru – oli tämän Shed Seven -rakastajan mielessä erityisesti eilen, kun oli aika juhlia kyseisen singlejulkaisun synttäreitä. 21 vuotta!

Kappalehan on äärimmäisen upea, yksi 90-luvun hienoimmista. Eikä sinne brittipopklassikoiden joukkoon kuulu vain tuo kaulakoru, vaan ehdottomasti myös nuo bongorummut, jotka tekevät biisistä aivan erityisen jännän.

 

Blur – Ong Ong

Se, että Blurin tuoreehkon The Magic Whip -paluulevyn uusin single on nimenomaan tämä Ong Ong -kappale, ei ole minusta ylläri lainkaan. Aika monta kesäkappaaleen tunnusmerkkiä voi tätä kuunnellessa löytää. Kappale on itse asiassa niin tarttuva ja ilmiselvä, että aluksi epäilin sen laadukkuutta verrattuna levyn muihin kappaleisiin. Ääääääh, biisi on ärsyttävän ihana.

Minulle ei kuitenkaan tule kappaleesta mieleen vain kesäbiisit yleensä, vaan ihan konkreettisesti viime kesä ja viime kesän kesäbiisi. Muistatko sooloilevan Damon Albarnin juuri kesän kynnyksellä videokuosinsa saaneen Mr. Tembo -kappaleen? Ihana parivaljakko, kuin kaksi marjaa! Helppoa (vai pienieleisen nerokasta?), lauleskelevaa ja rytmikästä hyväntuulisuutta molemmissa.

Toinen syy ihastella Ong Ongia ja sen videota on tietysti Damon Albarnin videolla esittämä Mr Cream -jätskityyppi, jota katsellessa en voi olla muistelematta Milkyä. Saanhan, saanhan kuvitella, että Mr. Creamillä ja Milkyllä on jotain tekemistä toistensa kanssa?