Klassikot Later… with Jools Holland -ohjelmassa

BBC Two -kanavan Later… with Jools Holland -ohjelma on klasikko. Brittiläisten musiikkiohjelmien lippulaivashow. Upea musiikillinen instituutio, jossa mukana olo on artisteille jopa jonkinlainen kunnia-asia. Ja juuri siksi noiden artistien esitykset ohjelmassa ovat yleensä laadukkaita ja viimeisteltyjä.

Jonkinlainen brittiläisen musiikin lippulaivashow on ollut myös vuoden 2015 alkupuolisko. Uuden levyn ovat julkaisseet sellaiset musiikilliset instituutiot kuin The Charlatans, Noel Gallagher, Blur ja Paul Weller. Huh huh, pieni brittipoppari, iso määrä klassikoita.

Ja tietysti nämä kaikki klassikot ovat käyneet myös Jools Hollandin vieraana.

Paul WellerSaturns Pattern (12.5.2015)

Paul Weller julkaisi uuden levynsä eilen. Sen lisäksi, että Wellerin uudella levyllä on aina jonkinlainen klassikkorokkariarvo, ovat Wellerin 2010-luvun tekemiset olleet todella paljon minua – vuonna 2010 ilmestynyt Wake Up the Nation tuntui jotenkin uudelta tulemiselta ja löytyykin samasta suosikki- ja tärkeyskategoriasta kuin ne pari Wellerin Cool Britannia -kauden klassikkoa.

En ole kuunnellut uutta levyä vielä kokonaisuutena, mutta veikkaan, että tämä nimibiisi on yksi levyn parhaimmista. Kappale tuntuu äkkiseltään pieneltä ja simppeliltä, mutta onkin lopulta täynnä nonchalantia taikaa. Esimerkki kappaleesta, joka on kuin tehty Paul Wellerin lulutyylille. Ja bändi on upea.

The CharlatansLet The Good Times Be Never Ending (28.4.2015)

The Charlatansin alkuvuodesta ilmestynyt Modern Nature -paluulevy on ollut ihana ja siitä on tullut tärkeä. Harmittaa vähän, etten ole kyennyt sanallistamaan kaikkia levyn herättämiä tuntemuksia ja ajatuksia kunnon blogitekstiksi.

Tämä kappale kuuluu ehdottomasti levyn aarteisiin. Hieno biisi, joka on samalla kuin pieni The Charlatans -kollaasi. Tanssimaisuus, pala soulia, iso pala hammondia, joku sellainen kypsä ja aikuinen svengi yhdistettynä Tim Burgessin pohjoiseen nasaaliin ja ikinuoreen popparilaulutyyliin. Kun miettii, mitä kaikkea yhtye on (taas) viime vuosina joutunut käymään läpi, ei tätä katsoessa voi oikein tuntea muuta kuin onnea siitä, että Modern Nature ylipäänsä ilmestyi.

Noel Gallagher’s High Flying BirdsLock All The Doors (21.4.2015)

Naurattaa. Aina kun kirjoitan Noel Gallagher’s High Flying Birdsistä, tekisi mieli kirjoittaa High Flying Smurfs – ihan vain Liamia lainatakseni.

Joka tapauksessa, Noel taisi esittää yhtyeineen ohjelmassa kolme kappaletta: Lock All The Doors, The Dying Of The Light ja You Know We Can’t Go Back. Minusta tämä Lock All The Doors on kiinnostavin, koska se kertoo eniten Noelista. Näin:

Oikeastaan tuo kappale ja tämä liveveto huutavat Liamia ja Liamin lavapresenssiä. Rocktähteyttä, jota Noelissa ei Liamin tavoin ole (kappaleen ensimmäinen versio on peräisin Oasis-ajoilta ja kertsi on demotettu Liamin laululla), ainakaan enää. Mutta se on ok, sillä se epätähteys on Noelia – ja itse asiassa ihan törkeän coolia ja rokkia. Lavalla ei ehkä ole kukkoileva rocktähti, mutta upea, määrätietoinen ja olennaiseen keskittyvä rockmuusikko kyllä. Ja onhan se Noelin tietty välinpitämättömyys aika itsevarmaa, jollain tavalla säkenöivääkin. Loistava kappale, vakuuttava Noel ja hienosti rokkaavat Smurffit. Jotain ihailtavaa tässä on.

BlurI Broadcast (14.4.2015)

Blur esitti ohjelmassa huh, ties kuinka monta kappaletta. Valitisin suosikiksi tämän I Broadcastin, koska se on minusta yksi The Magic Whip -levyn parhaimmista ja olennaisimmista hetkistä. Miksi? Koska se tuntui heti ensimmäisellä kuuntelulla ihanasti vuoden 1992 Popscenen sekä vuoden 1993 Modern Life Is Rubbishin punkkiosioiden rinnakkaiskappaleelta. Jonkinlaisesta Blur-symbolien kierrätyksestä kyse siis, minusta.

Minun on kunnia tuntea monta Damon Albarnia, mutta kyllä punkahtavasti koheltava cockney-Damon on yksi lemppareista.

Korjattu: Noel Gallagher’s High Flying Birds esitti kolme, ei kaksi kappaletta, kuten tekstissä aluksi oli.

Elämäni levyt: Blur – Modern Life Is Rubbish

Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä.

Ystävä: Blurin toinen albumi ja ”Life-trilogian” ensimmäinen osa Modern Life Is Rubbish

Ilmestymisvuosi: 1993

Erityisen ihanaa: She’s a twentieth century girl/Holding up for dear life. Se, että olen tuo For Tomorrow -kappaleen videon tyttö. Kohdasta 04:00 alkaen voit katsella, kuinka kieriskelen alas Lontoon Primrose Hilliä Damon Albarnin kanssa.

Ystävä silloin, kun: haluan kertoa siitä, mistä tässä kaikessa on kyse. Minussa, minun elämässä, popissa, brittipopissa, tunteissa. Tässä blogissa.

Modern Life Is Rubbish on identitettilevyni ja mielenmaisemani. Tiedätkö, kun joskus ihmiset leikkelevät lehdistä heitä inspiroivia kuvia ja kokoavat niistä jonkinlaista aarrekarttaa selventääkseen visioitaan ja toiveitaan, omaa ydintään? No, minun ei tarvitse koskaan tuollaista askarrella. Modern Life Is Rubbish on minun aarrekarttani.*

Mutta mistä tässä kaikessa on kyse?

Brittipop
Modern Life Is Rubbish on The brittipoplevy.

Se, mitä brittipop on tai milloin ja miten 90-luvun brittipop alkoi (ja loppui), saattaa olla jonkinlainen koulukuntakysymys. Ehkä sinullakin on oma näkemyksesi – minulla ainakin on! Jotkut ehkä haluavat aloittaa asian tarkastelun siitä vapauden ja uuden ajan tunnusta, mitä vaikkapa The Stone Rosesin Spike Island -keikka symboloi. Tai siitä, kun vuoden 1992 vaaleissa labour-puolue sai 42 lisäpaikkaa – kun taas konservatiivipuolue menetti 41.

Useimpiin näkemyksiin liittyy varmasti vähintään sivuhuomautuksena musiikkivuosi 1992: Blurin Popscene– ja Sueden The Drowners -singlet. Tunne siitä, että baggy on kuollut ja aavistus siitä, ettei grunge välttämättä ole se, mitä Britanniassa seuraavaksi kuunnellaan. Tai se, kuinka seuraavan vuoden huhtikuun Select-lehdessä kansikuvapoika Brett Andersonin päälle aseteltu teksti ”Yanks go home! Suede, St Etienne, Denim, Pulp, The Auteurs and the Battle for Britain” antaa ymmärtää, että jokaista maailmat valloittanutta amerikkalaista grunge-yhtyettä kohden Britanniasta löytyy kolme neljä kelpo brittiläisen popin tekijää.

Viimeistään tässä vaiheessa Britannian indie-elämä oli yhtä kuin Lontoon Camden Town. Ja Camden Town yhtä kuin indienuorison ajatushautomo.

Mutta nuo ovat puitteita ja aavistuksia.

Toukokuussa 1993 ilmestyi Modern Life Is Rubbish. Ja se on konkretiaa. Minun brittipoppini alkoi Modern Life Is Rubbishista.

Modern Life Is Rubbish on The brittipopalbumi, koska se on yhtä kuin ajatus ja tietoisuus brittipopista. Missio. ”If punk was getting rid of hippies, I’m getting rid of grunge”, julisti Damon Albarn. Tiedetään, että Blurilla oli takanaan kiertueellinen tuskaisia yrityksiä myydä Leisure-debyytin baggy-shoegaze amerikkalaisille, joita kiinnosti lähinnä Nirvana. Amerikka ylipäänsä alkoi ahdistaa ja englantilainen tuntua oikealta ja turvalliselta.

I missed people queuing up in shops. I missed having at least 15 minutes between commercial breaks. And I missed people having respect for my geographical roots, because Americans don’t care if you’re from Inverness or Land’s End. I missed everything about England, so I started writing songs which created an English atmosphere. – Damon Albarn, NME, 10.4.1993

Kotimaassa visioiden rasitteena oli levy-yhtiö, joka sekä tuhlasi yhtyeen rahat että piti kovin punkilta ja englantilaiselta kuulostavan Popscene-singlen kaltaista irtiottoa arvottomana ja yhtyeen anglopop-visioita höpsöinä. Musiikkiyleisön mielestä kiinnostavinta aikoihin oli Suede, mikä tietysti rassasi Damon Albarnia. Juopotteleva ja itseään etsivä Blur ei kiinnostanut oikein ketään.

Useimpia hyviä ja erityisiä juttuja yhdistää varmastikin se, että ne ovat syntyneet tilanteessa, jossa toisin tekeminen on ollut ainoa mahdollinen tapa voittaa. Voittaa grunge, voittaa Amerikka, voittaa Brett Anderson. Modern Life Is Rubbisihin kohdalla toisin tekeminen tarkoittaa selvimmin anti grungea ja anti Amerikkaa. Se, että levy kuulostaa englantilaiselta, maisemoi englantilaisuutta ja kommentoi amerikkalaistuvaa Englantia, ei ole sattumaa.

Se on se ajatus brittipopista.

Popscene tappoi baggyn ja antoi lähtölaukauksen anti grungelle, Modern Life Is Rubbish käsikirjoitti brittipopin. (Parklife näytteli sen käsikirjoituksen. Mutta se on jo toinen tarina.) Ja vaikka vuoteen 1996 mennessä brittipopista olikin tullut yhtä kuin Oasis, yhtä kuin tapa kuvailla oasismaista kitarapoppia, on Oasis Damon Albarnin ja kumppaneiden missioon verrattuna ”vain” hyvää rock-musiikkia. Jotain, joka olisi tapahtunut ilman brittipoppiakin. Mutta olisiko brittipoppia sellaisena kun minä sen ajattelen – skenenä, movementina, 90-luvulle kuuluvana genrenä – ilman Bluria? En tiedä…

Pop ja pop-kulttuuri
Huh, popmusiikki, mitä se edes on? En ole musikologi, joten puhun vain omasta puolestani. Minulle pop on kappaleita, biisejä. Melodioita, jotka koukuttavat. Harmoniaa. A- ja B-osia – kertosäkeitä. La la laa la laa. Kitaroita. 60-lukua. Rakkautta, surua ja kaipausta. Pop on ytimeltään jotain ikiaikaista. Kierrätystä. Pop on sitä, että Damon pakkaa Amerikan-kiertueelle mukaansa Kinksin levyn. Sitä, että tuon kiertueen seurauksena syntyy albumi, joka on todella Kinks-esque.

Jep, tälle popparille Modern Life Is Rubbish on poplevy.

Yksi hienoimmista jutuista tässä albumissa on juuri se, että se katsoo todella vahvasti taaksepäin, mutta on silti edelläkävijä. Kuinka ironista on, että juuri Modern Life Is Rubbish -niminen albumi luo uuden nuorisokultuurin? Modernin mod-elämän.

Se, että Modern Life Is Rubbish kommentoi englantilaista yhteiskuntaa ja elämänmenoa onkin vain yksi tapa tarkastella albumin sisältöä. Minun elämäni kannalta on ollut olennaisempaa se, kuinka albumi kommentoi populaarikulttuuria. Promokuvien visuaalinen maailma, yhtyeen mod-skinheadtyyli. Valintoja, joilla yhtye vihjailee, ettei levyllä ole kyse vain musiikista, ei edes vain anglosentirisyydestä. Vaan myös nuorisokulttuurista. Siitä, että on tullut aika tehdä asiat taas isosti, populaaristi, elää joukolla taas yksi uusi brittiläisen nuorisokultuurin kausi ja mod-kulttuurin kerros. Ja tuota kerrosta me kutsumme brittipopiksi.

Minulle pop on sitä, että vuonna 2005 listoille nousee uusi yhtye nimeltään Kaiser Chiefs, joka näyttää siltä kuin olisi ottanut promokuvansa Clactonin rantakaupungissa huhtikuussa 1993 yhdessä Blurin kanssa. Musiikkilehdissä Kaiser Chiefsistä puhtaan britpop-revivalina. Tietysti!

Se, että Kaiser Chiefsiä ei olisi ilman Bluria ja Modern Life Is Rubbishia on erittäin popmusiikkia. Se, että minua ei olisi tällaisena ilman Bluria, Modern Life Is Rubbishia ja Kaiser Chiefsiä on… surullista?

Ei, sekin on popmusiikkia.

Brittipopunivormu
Se, että levy kuulostaa englantilaiselta ja kommentoi englantilaisuutta, ei ole sattumaa. Se, että yhtyeellä on promokuvissa päällään skarpit bleiserit ja kauluspaidat vaarin vanhan villapaidan sijaan, ei sekään ei ole sattumaa. Se on se missio ja ajatus. Se anti grunge. Damon Albarnin brittipop-aarrekartta.

Modern Life is Rubbish on syy sille, että en pysty erottamaan toisistaan musiikkia ja pukeutumista. Sille, että brittipop tarkoittaa minulle itselleni myös jonkinlaista puvustoa. Että käytän Fred Perry -pikeitä, Levi’s 501-mallin farkkuja, Dr Martenseja, Harrington-takkia, mokkakenkiä. (Loput vaatevalinnat palautuvat viimeistään mutkien kautta Oasikseen.)

Toki voisi ajatella, että syy sille, etten pysty erottamaan toisistaan musiikkia ja pukeutumista löytyy jostain 90-lukua kauempaa, sieltä alemmista mod-kerroksista, mutta ääääh, suosin itse nimenomaan näitä ysäriperusteluja. Sillä ne mahdollistavat sen, että voin omia puvustooni myös huonosti istuvat colleget ja verkkatakit. Mutta tuosta lisää sitten, kun puhumme Damonista vuosimallia -94.

Eli jos joskus näet minut maihareissa ja käärityissä farkunlahkeissa ja mietit, että skini tai modi, niin ei. Se on brittipop.

Jos kaipaan inspiraatiota pukeutumiseen, katson yleensä tämän videon. Ja sitten vain päätän, olenko Damon vai Graham.

Brittiläinen pop- ja rock-musiikki
Mitä jää jäljelle, kun Modern Life Is Rubbish riisutaan brittipop-paatoksesta? Albumillinen musiikkia, jonka luulisi sykähdyttävän kaikkia brittiläistä pop- ja rockmusiikkihistoriaa arvostavia. Siksikin se sopiikin niin hyvin edustamaan minua.

Musiikillisesti levyn ydin löytyy mielestäni siitä ajatuksesta, että se tuli jostain ajankuvan, odotusten ja toiveiden ulkopuolelta, se määritti itse itsensä – vaikutteidensa avustuksella toki. Ja samalla se päivitti popkäsityksen.

Levy on toki Kinks-tavalla nostalgisoiva ja kertova. Mutta on siinä jotain punkkiakin. Sunday Sunday -kappaleen mockney ja puhaltimet lainaavat Madnessia. Ja Damonin David Bowie -laulelu mainitaan tietty myös aina. Jos pidät Leisure-debyytistä, rakastat Pressure On Julian -kappaleen dominoivia kitaroita. Kuten jo aiemmin totesin: brittiläinen ja taaksepäin katsova.

Omat suosikkiadjektiivini kuvailemaan levyä? Energinen, intensiivinen, elegantti, haikea, vanhanaikainen, moderni (!). Ja blur. Tarviiko enää tarkentaa, että Modern Life Is Rubbish on minulle se blurein levy?

Vaikka debyyttilevy Leisure olikin jo paikoin samalla tavalla popestettinen kuin seuraajansa, alkoi yhtye toteuttaa musiikkillista ydintään todella vasta näihin aikoihin. Ensinnäkin Modern Life Is Rubbish esitteli sen Blur-soundin, joka toistuu Parklifella, jalostuu The Great Escapella ja kulkee mukana häivähdyksenä vielä tämän Life-trilogian jälkeenkin. Se on se soundi, jonka yhtye tallensi Hong Kongissa uudelle Magic Whip -albumilleen, kun se halusi kuulostaa Blurilta. Se on jotain, mitä tapahtuu Dave Rowntreen rummuissa. Tietty kova rumpusoundi ja ne hakkaukset taikka iskut. Joku suoraviivaisuus rytmissä. Ja sitten vielä lisäksi jotain, mitä Graham Coxonin kitara tekee sen soundin ja rytmin kanssa. Etkö pysy tämän musiikktieteellisen analyysin kärryillä? Kuuntele Modern Life Is Rubbishin Chemical World, Parklifen London Loves, The Great Escapen Stereotypes ja The Magic Whipin Lonesome Street niin ehkä saat kiinni, mistä puhun.

Samalla tavalla albumi esittelee ne Damonin laulumaneerit, jotka pitkälti määrittävät Blurin brittipop-kautta.

Blur-soundin lisäksi Modern Life Is Rubbish esittelee yhteiskuntaa kommentoivan Damon Albarnin ja runollisen Damon Albarnin. Jos Leisure vielä olikin sanoituksiltaan sellaista söpöä popnonsenseä, on kakkoslevyssä jo kyse lyriikoista. Todella Bluria on myös se, että vähintään yhdellä levyn kappaleella ollaan aina todella haikeana. Modern Life Is Rubbishilla ja Magic Whipillä se haikeus liittyy koti-ikävään. Amerikkaan ja Hong Kongiin.

Koti-ikävälevyn lisäksi Modern Life Is Rubbish on maisemalevy. Lontoo-levy.

Let’s take a drive to Primrose Hill it’s windy there and theview is so nice. (For Tomorrow)

Air cushioned soles, I bought them on the Portobello Road on Saturday. (Blue jeans)

Mutta ennemmin kuin Pohjois- tai Länsi-Lontoosta, on kyse ”Lontoosta”, paikasta tai tilanteessa, jossa tunnet olevasi oma itsesi.

I don’t really want to change a thing, I wan to stay this way forever. Blu blue jeans, I wear them every day, there’s no particulary reason to change. (Blue jeans)

Muuten, muistatko, mitä Damon Albarnilla oli päällään, kun Blur vuoden 2012 aikoihin tuli takaisin? Farkut, maiharit eli air cushioned soles kera käärittyjen housunlahkeiden, joskus Fred Perry -pikee, joskus sininen Harrington-pusakka. Miksi? Koska takaisin tuli yhtye, joka halusi olla blur.

Vuonna 2012 Lontoo-maisema oli Westway.

Pop-tunteet
Damon Albarn totesi vuonna 1995 NME-lehden haastattelussa, että ”pop people have pop emotions and they are not to be trusted.” Ehkä tämän tekstin tarkoituksena on yksinkertaisesti kertoa, että olen pop people.

Ja että tämä kirjoitus on poptyypin kirjoitus ja blogi poptyypin blogi.

Kaiken edellä kirjoittamani voisi varmastikin kertoa myös toisin. Joku, joka haluaa olla musiikkijournalisti niin varmasti tekeekin. Muistuttaa siitä, että levy sai ilmestyessään NME-lehdeltä seitsemän pistettä kymmenestä, eikä listasijoituksillakaan juhlittu. Että todellisuudessa brittipop alkoi tapahtua vasta vuonna 1994. Tai ampuu alas popihmisten poptunteet kirjoittamalla, kuinka ”koko brittipop on jo pelkkä alaviite Mojo-lehden arkistossa. Väliäkö silläkään, että biisin “1900-luvun poika” ja “1900-luvun tyttö” olivat jo sen ilmestyessä vain tulevaisuudenuskon mahdollisuutta janonneen Albarnin idealistisia konstruktioita, Lontoo-fantasiamaailman fantasiahahmoja.” (Niko Peltonen For Tomorrow -kappaleesta, NRGM)

”Vain” fantasiamaailman fantasiahahmoja?! Ehkä ennemminkin ”äärimmäisen paljon”. Popmaailman pophahmoja.

Meitä, jotka jokaisella Lontoo-reissulla käymme Primrose Hillillä ihailemassa maisemaa ja tarkistamassa, että jonkun poptyypin asfalttiin kirjoittama ”and the view is so nice” -lyriikkapätkä on vielä paikoillaan.

***

*Toinen aarrekarttani on Oasiksen (What’s the Story) Morning Glory?

Parivaljakko: Kielimies Damon Albarn

Blurin uusi The Magic Whip -albumi ilmestyy maanantaina. Apua! Ensimmäisiä julki tuotuja ajatuksia levystä voi lukea vaikkapa täältä. Oivaltava ja pidettävä teksti, eikä onneksi aivan liian paljon (uutta albumia) avaava ja analysoiva tai super informatiivinen. Tykkään nimittäin tehdä ensitulkinnat aina niin sanotusti ihan itte.

Tässä taloudessa onkin ollut viime aikoina meneillään Blur-viikot. Erityisesti työn alla on ollut Parklife-albumi, sillä nimenomaan tuon levyn äänimaailmaan kaikki kuulemani The Magic Whip -albumin kappaale ovat minut heittäneet. Go Out esimerkiksi: silkkaa London Lovesia. Ooho ooot ja rämähtävä kitara. Ja jonkinlaista kilkattelua. Ja sitten on se sellainen kova taikka terävä, Parklifea läpi leikkaava ja nyt sitten ilmiselvästi The Magic Whipilläkin vaikuttava rumpusoundi. Ehkä tiedät, mistä puhun tai sitten et lainkaan! Mutta siinäpä joka tapauksessa yksi musiikillinen piirre, joka minun mielestäni tekee Blurista Blurin.

Yleensä en niin välitä kilpailuttaa keskenään Bluria ja Oasista, molemmissa on erityisyytensä. Mutta jos nyt joskus ihan vain vähän, niin sanotaan vaikka että Oasis voittaa b-puolien laadukkuudessa. Vaikka Blurillakin on ne omat b-puolihelmensä niin kyllä yleislinja noiden suhteen on Blurilla heikompi kuin Oasiksella. Yleensä se heikkous tarkoittaa hassuttelua tai kikkailua, joskus ihan vain noh, b-puolta.

Tässä noista b-puolista nyt kuitenkin kaksi, molemmat Parklifelta. People in Europe on Girls and Boysin b-puoli – ja ilmiselvä tarinan jatke tai täydennys – ja toinen on ihana To The End ihanasti ranskaksi.

Ja nyt kysymys kuuluukin: Damon italiaksi, saksaksi, ruotsiksi ja espanjaksi vai Damon ranskaksi?

Le vintage: Air cushioned soles ja blue jeans

Le vintage eli vuosikertajuttu blogiarkistoista.

Tämä juttu on julkaistu Rosvot-portaalia edeltävässä blogissani 8.4.2013 eli tasan kaksi vuotta sitten. Aikana, jolloin Instagram-kuvat olivat tärähtäneitä ja mielessä mikäs muukaan kuin Blur. Pidän tästä vähän höpsöstä tekstistä nyt kaksi vuotta myöhemminkin. Vaikka kuvan vaihtaisinkin skarpimpaan ja elegantimpaan, niin yhtään sanaa en tekstistä välitä muuttaa. Tunnistan siitä itseni, tunteeni ja tykkäilyni. Ja tuo kappale on aina vain yksi olennaisimmista. Niin kuin myös nuo farkut ja Martensit, air cushioned soles.

Air cushioned soles,
I bought them on the Portbello Road on a Saturday
I stop and stare awhile,
A common pastime when conversation goes astray

But don’t think I’m walking out of this
She doesn’t mind, whatever I say, whatever I say
I don’t really want to change a thing,
I want to stay this way forever

You know it’s to be with you

Blue, blue jeans I wear them every day,
there’s no particular reason to change
My thoughts are getting banal, I can’t help it,
but I won’t pull out hair another day

Niin, Dr. Martensit ja siniset farkut, romantisoitu Lontoo ja romantisoitu elämäntuska – sitä on Blurin Blue Jeans -kappale (1993), sitä on brittipop.

Romantisoitu 90-luku ja romantisoitu brittipop – sitä puolestaan on minun elämäni. Ja koska modern life is rubbish, on Damon Albarnia imitoiva ysäriväritys farkuissa kuningas.

Olisin niin paljon vähemmän ilman tätä laulua.

Kengät: Dr. Martens, Made in England

Housut: Levi’s 501, Made in USA, 2nd hand

Linkki Blur-kuvaan lisätty 8.4.2015

Elämäni levyt: Elastica – Elastica

Ystävä: Brittipop-yhtye Elastican debyyttilevy

Ilmestymisvuosi: 1995. Levy ilmestyi itse asiassa 13.3.1995, eli onnea parikymppiselle!

Erityisen ihanaa: No hei, 15 kappaletta 38 minuutissa!

Ystävä silloin, kun: Kaipaan sellaista maailman coolein tyttö -fiilistä.

Elastican Elastica on ollut yksi parhaista ystävistäni aina siitä asti, kun tajusin, että on ja oli olemassa sellainen maailma kuin Cool Britannia. Ja niinhän se menee, että kun ihminen alkaa etsiä käsiinsä – esimerkiksi kunnankirjaston musiikkiosastolta – kaikkea mahdollista tietoa 90-luvun brittipopista ja Cool Britanniasta, aikakaudesta jumalaisimmasta, törmää hän välittömästi Elasticaan. Tai viimeistään heti Oasiksen, Blurin ja Sueden jälkeen. Vaikka tuo oma etsiskeleminen ei ihan vuonna 1995 tapahtunutkaan, on tämä ystävyys kestänyt jo yli 15 vuotta.

Elasticassa jos jossain on siis kyse brittipopin merkkitapauksesta. Yhtye myös täsmentää hienosti sitä, mitä brittipoppi oikeastaan, ainakin minun määritelmissäni on: ei musiikkityyli tai -genre, vaan skene. Movement. Nuorisokulttuuri. Aikakausi. 93-98. Joukko keskenään melko erilaisiakin yhtyeitä (toiset enemmän, toiset vähemmän kitaravetoisia), jotka yleisö kuitenkin pystyi linkittämään yhteen.

Jos puhutaan genre- ja musiikkityylinäkökulmasta, niin suurilta osin Elastica taitaa olla jonkinlaista punkkia. Aikalaiskirjoittelussa yhtyeen britpop-määritelmää tarkennetaan yleisimmin termillä art punk.

Elastica on cool. Sellaisella Lontoo- ja Dr Martens -tavalla. Ei työväenluokka-paatosta (laulaja Justine Frischmannin tausta on keskiluokkainen), ei pohjoisenglantilaista lad-uhoa eikä myöskään brittiläisyyttä alleviivaavaa pop-hassuttelua. Olemuksellisesti yhtye sijoittuukin minusta brittipop-yhtyeiden verkostossa jonnekin Sueden rinnalle. Androgyyniys, salaperäisyys ja tummasävyinen viileys. Yhtyeen (alkuperäinen) kolme naista ja yksi mies -kokoonpano linkittää Elastican myös osaksi naisvetoisten yhtyeiden esiinmarssia. (Tämän jälkeen siis jatkoille esimerkiksi Lushin, Echobellyn, Sleeperin tai Republican pariin.)

Jos minun pitäisi kiteyttää oma Elasticani yhteen sanaan, voisi se olla vaikka leso. Justine Frischmannin pikkuisen laiskan ja leuhkan kuuloisen laulutyylin ja koko muun bändin kiehtovalla tavalla välinpitämättömän olemuksen yhdistelmä on vastustamaton. Itsevarma. Sitten on tietysti Justinen kunninahimoinen ja määrätietoinen tapa johtaa yhtyettä ja olla sanavalmis silloin, kun sellaisen hetki on. Niin kuin vaikka joskus Australiassa, kun musiikkitoimittaja kysyi, mitä hänelle tulee mieleen sanoista Liam Gallagher. ”Hamster” oli vastaus.

”Liam having a brain the size of hamster’s brain, tht is, not the entire hamster.”

Nuorempana pidin Justine Frischmannia suorastaan supersankarina, onnistuihan hän hurmaamaan sekä Brett Andersonin, Damon Albarnin että Bobby Gillespien (ja suututtamaan Liam Gallagherin). Frischmannin supersankariasun (ja Damon Albarnin mod-tulkinnan) syytä on se, että käytän Dr Martenseja.

Elasticasta ei voi puhua mainitsematta esikuvilta lainailua ja plagiointikeskustelua. Connection -kappaleen värisyttävä alku on kutakuinkin suoraan Wire-yhtyeen Three Girl Rumba -kappaleesta, Line Upin kertsin melodia puolestaan muistuttaa merkittävästi samaisen yhtyeen I Am the Fly -biisiä. Loppujen lopuksi Elastica jakaa laulukirjoituskunnian vain Waking Up -kappaleensa osalta – The Stranglers bongasi biisistä No More Heroes -kappaleensa ja vaati asialle huomioita. Omistajuuden jako sovittiin lopulta oikeuskäsittelyn ulkopuolella.

Jotain niin kovin 90-luvun hulluja vuosia symboloivaa tässä levyssä ja Elastican tarinassa on. Suosio tuli kovaa ja nopeasti. Kun yhtye ei ollut kiertueella, kierteli se Lontoon Camden Townissa, mistä löytyi kaikki tyypit. Ja huumeet. Toinen levy ei ottanut syntyäkseen ja siinä vaiheessa kun otti, oli jo vuosi 2000, eikä mikään enää ollut niin kuin ennen. Ei edes Elastica, jonka kokoonpano oli tuossa välissä vaihtunut pariin otteeseen.

Mutta on tällä levyllä symboliarvon lisäksi myös kiistaton musiikillinen arvo – lainailusta huolimatta. Ilmestyessään se oli kriitikoidenkin kovasti ylistämä ja ehdokas vuoden 1995 Mercury Music Prizen saajaksi.

Olen aina ajatellut, että minun roolini on olla fani, ei rokkari. Elastica taitaakin olla maailman ainoa yhtye, joka on saanut minut tuntemaan harmitusta siitä, etten ole bändissä. Olisin halunnut olla tyyppi, joka vuonna 1989 ihastuu arkkitehtuuriopiskelijaystäväänsä (eräs herra Anderson), soittaa tämän kanssa bändissä (eräs Suede), ärsyyntyy bändin kitaristille (eräs herra Butler) siitä, kun kaikki kappaleet ovat niin pitkiä, tapaa suurisilmäisen popparipojan (eräs herra Albarn), rakastuu, lähtee bändistä, perustaa bändin, hurmaa yhtyeineen maan ykkösradio-dj:n (Steve Lamacq), jonka kanssa alkaa työstää levyä. Tekee yhtyeineen levyn, josta tulee seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi maan nopeiten myynyt debyyttilevy (edellinen oli Oasiksen Definitely Maybe). Eroaa vuonna 1998 popparista ja toimii inspiraationa Tender– ja No Distance Left to Run -kappaleille.

No joo, vaikuttaa vähän siltä, etten olisi halunnut olla bändissä. Olisin halunnut olla Elasticassa.

Ei. Olisin halunnut olla Justine Frischmann.

Blur – Go Out

faec798e

Levyn ne siellä Hong Kongissa tosiaan tekivät. Blur ilmoitti juuri tämän Go Out -raidan tukemana julkaisevansa uuden The Magic Whip -albuminsa 27. huhtikuuta ja kyllä, se on tosiaan ensimmäinen kahteentoista vuoteen.

Enkä muuten odota yhtää kauhulla. Think Tankin ja The Magic Whipin väliin mahtuu ehkä 12 vuotta, mutta myös mm. kaksi itsenäistä Blur-raitaa (Fool’s Day ja Under the Westway), jotka molemmat kuuluvat mielestäni yhtyeen parhaimmistoon. Paljon sanottu, mutta totta se vain on. Lisäksi yhtye oli loistava parisen vuotta sitten Provinssissa ja tekihän Damon Albarn viime vuonna aivan uskomattoman tyylikkään ja näkemyksellisen soololevyn. Luotan näihin tyyppeihin.

Myös se fakta, että albumin tuottaa samainen Stephen Street, joka on tuottanut kaikki merkittävimmät Blur-albumit (ja tietty esim. The Smithsejä) sekä Graham Coxonin soololevyistä ne kolme ihaninta (Happiness in Magazines, Love Travels at Illegal Speeds ja The Spinning Top), on niin sanotusti jotain.

Levyn visuaalinen maailma vaikuttaa vähintäänkin mielenkiintoiselta ja onhan tuossa kappaleessakin kaikenlaista meneillään. Mutta kyllä tämä Bluria on. On Grahamin kitarat ja on local-o-ohh o-ohh-o.

Ja kuten jo totesin: Luotan.

Woo-hoo ja britpop never dies.

Joulukalenteri: Vuoden 1994 parhaat levyt

Kyllä, vuoden 1994.

Tällä listalla on oikestaan kaksi tarkoitusta. Ensinnäkin se yrittää toimia inspiraationa niille, jotka haluavat vielä vuoden viimeisinä päivinä juhlistaa sitä, kuinka brittipop yhden tulkinnan mukaan niin sanotusti alkoi 20 vuotta sitten. Toiseksi listan tarkoituksen on osoittaa, että ne suurimmat juhlat kantsii ehkä kuitenkin jättää ensi vuoteen. Ja sitä seuraavaan.

Sillä vaikka brittipop-skene olisikin käynnistynyt isosti vuonna 1994 (itse pidän kyllä Vuosi 1993 -teoriasta), on minusta paljon kiinnostavampaa se, mitä siitä seurasi.  Jos 1994 brittipop syntyi, vuosi 1995 syntyi brittipopista.

Tässä minun mielestäni vuoden 1994 parhaat levyt. Tai oikeastaanhan tämä on 20 vuotta myöhemmin koottu lista levyistä, joita sinun minun mielestäni kannattaa kuunnella, kun haluat kunnioittaa brittipopin juhlavuotta ja brittiläisen musiikin yhtä taitekohtaa. Mistään aikalaiskokemuksestahan tässä ei ole kyse (olin vuonna 1994 11-vuotias), vaan ihan puhtaasta jälkiviisaudesta.

Järjestys on nouseva.

Primal ScreamGive Out But Don’t Give Up

Yllättävä seuraaja yhtyeen Screamadelica-menestykselle ja mestariteokselle. Siinä missä Screamadelca hurmaa psykedelisellä tanssimusiikkirocksoulillaan, on tämä vuonna 1994 ilmestynyt Give Out But Don’t Give Up musiikillisesti jotain aivan muuta. Screamadelicalla oltiin ihan movin’ on up, loaded, damaged ja higher than the sun, tällä seuraajalla tunnelma on tyyliä jailbirds, rocks ja sad and blue. Eli kyllä, kyseessä on blues- kautta rock -levy.

Levyllä viehättää asioiden kiehtova yhdistely niin, että syntyy hieno svengi. Bobbyn omintakeisen ja hurmaavan lauluäänen ja bluesin yhdistelmä. Screamadelicalla räjäyttäneen Denise Johnsonin lauluosuuksien ja taustalaulujen tuoma sielukkuus. Niin vain vuoteen 1994 tultaessa baggy ja muu tanssi-indie hiipuivat ja tilalle syntyi entistä vahvempi kitarallisuus.

CornershopHold on It Hurts

Oma the Cornershop-albumini on tietysti vuonna 1997 ilmestynyt hittilevy When I Was Born for the 7th Time. Cool britannia ja Brimful of Asha ne yhteen soppii, remixillä tai ilman. Pidän myös tästä yhtyeen debyytistä, vaikka se tuota suosikkia kokeellisempi ja rämäpäisempi onkin. Noiserokahtava, postpunkahtava, seassa yhtyeelle ominaisia intialaisvaikutteita. Hyvä esimerkki yhtyeestä, jonka brittipopskene imaisi pari vuotta tämän jälkeen mukaansa.

The Divine ComedyPromenade

Nuorempana en ymmärtänyt The Divine Comedya lainkaan. 2000-luvun alussa vauhkotiin Regeneration-albumista, jolle itse vain nyrpistelin. Mutta sitten vanhenin ja oivalsin, ettei Neil Hannon, tuo hurmaava ja elegantti dandy, ole outo, hän on nero. Promenade-albumi on menestyksen alkusoittoa, pankki taisi räjähtää sitten seuraavalla levyllä, vuoden 1996 Casanovalla. Kuten useiden muidenkin 90-luvun yhtyeiden, myös The Divine Comedyn nosteen ja Neil Hannonin poptähteyden edesauttajana toimi Chris Evans ja TFI Friday -ohjelma, brittipopklassikko sekin. Eli taas yksi esimerkki yhtyeestä, jolle brittipoppi teki hyvää, vaikkei ehkä vielä vuonna 1994. Cracking album, jolta löytyy tämä mestariteos:

The Stone RosesSecond Coming

Pettymys, raivostuttavat kitarat, ei niin huono kuin muistin. Levyn kuvailussa yleensä käytetyt ilmaukset eivät ole kovin hemaisevia. Muistatko, koska viimeksi kuuntelit tämän levyn alusta loppuun?

Tällaista amatöörianalyytikkoa albumi tietysti houkuttaa populaarikulttuuristen tulkintojen ja merkitysten pariin. Kuinka vanha teki tilaa uudelle. No mutta todetaan nyt vain simppelisti, että Ten Storey Love Song on ihan söppänä pop-kappale ja Love Spreads värisyttää. Ei sitä maagista, vuosien takaista The Stone Rosesia, mutta loppujen lopuksi aika paljon vuotta 1994.

The AuteursNow I’m a Cowboy

Täällä lisää. Listalle pikkuklassikko Lenny Valentino.

EchobellyEveryone’s Got One

Isoimman hittinsä yhtye sai vasta seuraavasta levystä, mutta onhan tämäkin aikamoisilla kappaleilla täytetty kokonaisuus. Yhtye hyödynsi taitavasti brittipop-nosteen julkaisemalla toisen levynsä vain vuosi tämän jälkeen. Yksi cool britannia -kauden avainyhtyeistä, jonka ansioksi voisi listata myös naisvokalistien esiinmarssin. Mutta siitä lisää ensi vuonna.

Manic Street PreachersThe Holy Bible

Manic Street Preachersissä minua on kiehtonut ehkä jotkut muut asiat kun ne, mitkä dominoivat The Holy Biblella. Levy on toki hyvä, musiikillisena tapauksena ja Manics-levynä merkityksellinen, mutta ei minulle henkilökohtaisesti tärkeä. Tämä lienee se levy, joka jakaa Manics-fanit toisinaan kahteen koulukuntaan – on ne, joita herkistää vanha Manics ja ne, joita taas ns.  uusi Manics. Jos johonkin kuulun, niin jälkimmäiseen: minun Manics-prototyyppini on Everything Must Go  – ja This Is My Truth -mestariteosten kaltainen varoivaisesti kantaa ottava, iso kitarapop. Mutta Johannekselle The Holy Bible on tärkeä.

Kiinnostavaa minusta brittipop-näkökulman ja vuosilukujen kannalta on se, että tuskin kukaan pitää The Holy Biblea brittipop-albumina. Vuonna 1996 ilmestyneen Everything Must Go -levyn kohdalla tilanne on jo aivan toinen. Sanoinko jo, että vuosi 1994 oli hieno taitekohta?

Shed SevenChange Giver

Rakastan tätä levyä, ja niin pitäisi kaikkien muidenkin! Shed Seven debyytteineen joutui harmillisesti vastakkainasetelmaan Oasiksen ja Definitely Mayben kanssa. Yhtyeet kiersivät yhdessä ja siitä sitten keksittiin kahden debyytin kamppailu. Kuten hyvin tiedetään, Shed Seven hävisi ja sai sen seurauksena b-luokan brittipoppiyhtyeen leiman. Ihan turhaa. Levyssä on suurin määrin uniikkia särmää, itsevarmuutta, sähköä ja asennetta.

SuedeDog Man Star

Kirjoitin kesällä, kuinka Coming Up -albumin häikäilemätön valtavirtapop on minusta ehkä hienointa Suedea – ja hienointa cool britanniaa. Pop ja hurmos. Mutta sitten taas toisaalta pidän uskomattoman paljon myös Dog Man Starista, jolla ollaan vielä vähän indie.  We Are The Pigs on minusta paras Suede-kappale ikinä.

Pulp His ’n’ Hers

Pulp lienee hyvä esimerkki siitä, kuinka brittipop ja cool britannia mahdollistivat joidenkin vanhojen pikkutekijöiden supersuosion. Vuosikausia kasassa ollut yhtye olikin yhtäkkiä silkkaa taikaa. Ja hyvä niin. His ’n’ Hers on Pulpin Definitely Maybe ja vuonna 1995 julkaistu Different Class sitten Sheffieldin ihan oma (What’s the Story) Morning Glory?

MorrisseyVauxhall and I

Olen kirjoittanut levystä blogiin useita kertoja – ihan vain koska se on minusta yksi kaikista kauneimmista. Vuonna 2010 kirjoitin siitä näin:

Jostain syystä Morrisseyn neljäs soololevy on noussut omassa elämässäni merkittävämmäksi kuin yksikään The Smiths -levy. Levyn tunnelma on kerrassaan taianomainen: häkellyttävät melodiat yhdistettynä Morrisseyn erityisen heleästi soivaan ääneen muodostavat suorastaan epätodellisen kuuntelukokemuksen, joka päättyy ehkä maailmanhistorian kauneimpaan lopetusraitaan, ja säkeisiin, jotka vetävät hiljaiseksi joka kerta, ihan joka: In my own strange way I’ve always been true to you,  in my own sick way I’ll always stay true to you. Epätodellisuuden tunne maksimoituu jos levyn kuuntelee läpi kuulokkeilla: 39 minuutin ja 53 sekunnin ajan tuntuu kuin maailmassa ei olisi ketään muuta kuin minä ja Morrissey. Tämän levyn kohdalla on mielestäni varsin tarkoituksenmukaista puhua taideteoksesta.

BlurParklife ja OasisDefinitely Maybe

Oasis ja Blur tappelivat, kumpi voitti? Näin kysyi eräs tyyppi minulta vähän aikaa sitten. Vastasin, että Liam.

Oikeastaan yhtyeiden vertailu on ihan pöljää. Molemmilla on ansioinsa ja roolinsa. Mutta kun puhutaan brittipopista ilmiönä ja show’na, on mielestäni se osuvin keulakuva kyllä Blur ja Parklife. Siinä levyssä se brittipoppi ja cool britannian synty oikeastaan on kiteytettynä. Räikyvän kirkkaine sarjakuvamaisuuksineen ja brittikliseineen. Oasis ja Definitely Maybe, no siinä on kyse upeasta musiikista, uudenlaisen rocktähteyden ja arroganttiuden syntymisestä, sukupolvikokemuksesta, selittämättömästä taiasta, ikiaikaisesta ilmiöstä.

Se, minkä verran Oasiksen (What’s the Story) Morning Glory? sitten on  brittipoppia (paljon), on ensi vuoden juttuja.

20 vuotta sitten: Definitely Maybeä, Parklifea mutta mitä muuta?

Brittipopparin silmin tämä pian eletty vuosi 2014 käynnisti aikamoisen juhlaputken (mittavat etkot olivat toki jo viime vuonna). 20 vuotta Definitely Maybestä, 20 vuotta Parklifesta, 20 vuotta Dog Man Starista. Vielä seuraavat kolme vuotta saamme elää hullua 20 vuotta jostakin -aikaa. Ensi vuonna kierroksen ovat käyneet Supergrassin, Elastican, Castin ja Menswearin debyytit. Vuoteen 1996 tultaessa juhlavuosivauhti sen kuin villiintyy.

Mutta mitä muuta vuosi 1994 oli kuin Bluria, Oasista ja Suedea?

No esimerkiksi The Autersia ja yhtyeen Now I’m a Cowboy -kakkoslevyä. Joskus tuntuu tarpeelliselta muistuttaa ihmisiä siitä, että brittipopklassikoita tehtiin myös Blur ja Oasis -vastakkainasettelun ulkopuolella.

Olen itse pitänyt Luke Hainesin keuloittamaa The Auteursia vähän sellaisena outolintuna. Yhtye ei itsekään kauheasti välittänyt siitä, että se imaistiin vuoden 1993 New Wave -debyyttilevyn myötä mukaan juuri käynnistymäsillään olevaan brittipophuumaan.

Ja kyllähän yhtyeessä jotain erilaista on verrattuna vaikkapa Blurin kepeään sarjakuvabrittipoppiin tai Oasiksen lädirockiin. Enemmän dramatiikkaa, teatraalisuutta, tummasävyisyyttä, kaihoa. Musiikillista salaperäisyyttä. Paikoin jopa jotain amerikkalaista.

Mutta yhtyettä sen enempää ruotimatta, tässä kolme omaa suosikkihetkeäni albumilta. Erityisesti ilahdun aina tuosta Lenny Valentinon liveversiosta.

Spirit of 69 – A Film By Mike Skinner

The Streets -muusikko Mike Skinner muotoili jokin aika sitten Dr. Martens-merkille videoksi palan sitä tyyliä, henkeä ja asennettaa, jonka ensimmäinen skinhead-sukupolvi aikoinaan lanseerasi. Spirit of 69 -video on tyylikäs pariminuuttinen siitä, kuinka yksi alakulttuuri sai alkunsa. Siitä, mitä se merkitsi – ja merkitsee yhä.

Vaikka oman Dr. Martens -käyttäytymiseni perustana onkin Damon Albarn vuosimallia -93, ei suoranaisesti skinhead-kulttuuri, on kyse oikeasti lopulta vain kierroksista ja kerroksista. Ei eri merkityksistä, vaan saman merkityksen siirtämisestä ajasta ja alakulttuurista toiseen.

Mitä Damon edellä, sitä minä perässä. Mitä modit edellä, sitä Damon perässä. Tai punkkarit. Ja niin edelleen. Kun alakulttuurikerää kerii ja kerroksia kiertelee riittävän kauan, päätyy lopulta

siihen 1969-henkeen.

Perjantaibiisi: Fat Les – Vindaloo

Olkoon tämän kappaleen soittaminen blogissa (ja muutenkin) nyt sitten aina neljän vuoden välein toistuva traditio. Olen nimittäin ”fiilistellyt” kappaletta ensimmäisessä blogissani 22.6.2010, edellisten MM-kisojen aikaan.

Kappalehan nyt on mitä on ja homma muutenkin noh, vitsi. Musiikillisten hienouksien sijaan lienee syytä puhua symboliarvosta. Ja onhan se ihan veikeä.

Vuonna 1998 Cool Britannia -ilmiön jo hiivuttua tuon kulttuurihistoriallisen merkkikauden avainhahmot Alex ”Blurin basisti” James ja Keith ”Lilyn isä” Allen tekaisivat uuden jalkapallohoilotuksen. Fat Les -kokoonpanon Ranskan MM-kisojen alla äänittämä Vindaloo nousi brittilistalla lopulta kakkoseksi (ykkösenä listalla oli tuolloin Three Lions ’98, vuoden 1996 EM-kotikisoihin tehdyn Three Lions -kannatuskappaleen hieman muunneltu versio).

Ja symboliarvoa on myös videolla, eikä vähiten toisen symboliarvoisen videon, The Verven Bitter Sweet Symphony -kappaleen ikonisen filmatisoinnin parodioinnin vuoksi. Mukana videolla on tietysti soittohommissakin häärinyt taiteilija Damien ”Country House” Hirst sekä Pikku Britannian Matt Lucas ja David Walliams. Nuorta Lily Allenia en itse ole vielä pystynyt videolta paikallistamaan, mutta siellä hänkin jossain isänsä jalanjäljissä veljensä Alfien kanssa menee.

Näin coolia britanniaa siis vuonna 1998. Näin siinä käy, kun ihmisillä on hitosti rahaa ja vuosia jatkuneissa juhlissa pehmenneet päät. Ehkä ihan hyvä että ne juhlat loppuivat.

Artikkelikuva: Unsplash