It’s where he is now but it wasn’t what he planned

Pää täynnä höttöä. Ajatusrikkaan ja johdonmukaisen tekstin kirjoittaminen tuntuu nyt jonkun muun tyypin heiniltä. Jätetään se sille.

Mutta todettakoon että olen tykkäillyt viime aikoina paljon. Damon Albarnin uudehkosta soololevystäkin, tästä levyn Mr Tembo -kappaleesta ja erityisesti sen videosta. Kuinka mainio voi meininki olla?

On vimpan päälle tyylikäs Damon. On etelän hehkuvaa valoa ja sielua. Niin, modernia gospelia. Ja tämä himmailukohta, tämä on huikea (ei se tekstitys aina muillakaan niin johdonmukaisesti ja yleistajuisesti mene)!

The 264 is gulf, bungalow, stiles, canals, cows, haybells
Telegraph wires, pylon power
Farmhouse over chimneys still used
Stone, satellites, football pitches, fading flags, and lots of dogs
Neon cross on top of a block of flats on a church, not as usual

Tuossa ollaan jotenkin niin sellaisen damonalbarniuden ytimessä. Jos tiputettavat sanat maalaisivat karikatyyrimäistä, höpsöäkin Britannia-maisemaa, voisi melkein luulla, että eletään vuotta ysineljä.

Kyllä, sama mies, johon vuosia sitten rakastuin.

 

Damon Albarn – Lonely Press Play

Jos olet yksinäinen, paina playta.

Itse ole tehnyt viime päivinä molempia, ollut yksinäinen ja painellut playta, joten tiedän, että näiden asioiden yhdistäminen toimii.

Damon Albarnin uuden Lonely Press Play -kappaleen viehättävän ja välähtelevän videon kuvamateriaali on Damonin itsensä tabletilla tallentamaa. Liekö videolla ohi vilisevät maisemat ja tarkkailijanäkökulma syitä sille, että kappale on ollut viime päivät ratikkabiisisuosikkini. Tai sitten syy löytyy siitä yksinäisyydestä.

Kaunis kappale, jossa kaikesta viehkosta musikkaalisuudesta huolimatta minusta hienointa on Albarnin laulu. Joka onneksi on nostettu etualalle, päärooliin. Damon ei laula tuolla jossain kaukana, vaan ihan tässä näin, vieressä.

Tai ei oikeastaan edes laula, vaan ikään kuin puhelee. Korvaan.

’Cause you’re not resolved in your heart
You’re waiting for me

Kappale Spotifyssa. Jos vaikka haluat kuunnella ratikassa. Tai muuten matkaillessa.

Kaksi huikeaa miestä yhdellä iskulla

Vuosi 2014 tarkoittaa ainakin kahta odottamisen arvoista soolodebyyttiä. Doves-mies Jimi Goodwin julkaisee Odludek-nimeä kantavan debyyttisoolonsa 24. maaliskuuta, Blur-legenda Damon Albarn Everyday Robots -levynsä huhtikuun lopussa.

Tällainen yhteispostaus lienee hyvä kohta miettiä, että mikä näitä kahta huikeaa miestä oikein voisi yhdistää. Ensimmäisenä tulee mieleen artistius. Molemmilta löytyy sellaista erityislaatuista ja artistimaista musiikkitaiteellista näkemystä, joka saa lopputuloksen kuulostamaan noh, näkemykselliseltä. Astetta pidemmälle viedyltä. Tavanomaisen yli ajatellulta.

Toiseksi tulee mieleen sielua hellivän lämpöinen lauluääni. Ja sitten kolmanneksi ehkä se charmantti partatyylikkyys.

Ennakkotiedot viittaavat siihen, että odotettavissa on parin levyllisen verran omakohtaisuutta. Goodwinin luonnehdinnan mukaan Odludek is not trying to be wilfully eclectic; it’s just a reflection of how I schizophrenically devour music. Albarnin tuotosta puolestaan on kuvailtu tyyliin his most soul-searching and autobiographical yet, explores nature versus technology. Albarnin tuntien tuo voi olla mitä vain.

Näiden ensimmäisten lohkaisujen perusteella vaikuttaa lisäksi siltä, että myös artistien menneisyys saa levyillä soida. Goodwinin Oh Whiskey! -kappaleen lopussa seikkailee hieno dovesmainen rytmikkyys, eikä Damon Albarnin Everyday Robots -albumin nimikkoraidankaan maisema loppujen lopuksi mikään vieras ole: pianovetoinen laulanta vangitsi viimeksi Blurin vuoden 2012 Under the Westway -singellä, koliseva ja vähän haahuileva äänimaailma muistuttaa Think Tankin mystisyydestä.

Lainaukset NME.com

Perjantaibiisi: Blur – There’s No Other Way

Olen kuunnellut tänään jostain syystä koko aamun Blurin Leisure-debyyttiä. En tiedä, miten levy nyt liittyy mihinkään minun elämässä (paitsi vähän ehkä siihen, että viime viikolla kampaajalla käydessäni harkitsin hetken tuollaisen baggy-tukan leikkauttamista), joten homman nimi lienee vain se, että tykkään taas todella paljon siitä, miltä levy kuulostaa synty- ja ilmestymiskontekstistaan täysin irrotettuna. Ja kivaltahan se, kuten aina.

Levyhän ei ollut vuonna 1991 ilmestyessään kummoinenkaan menestystarina tai mikään vielä itseään etsivän bändin sielukas hengentuote, vaan ehkä ennemminkin sellainen levy-yhtiön painostuksessa muovaantunut yritys hypätä silloin ajankohtaisen tanssi-indien bandwagoniin.

Brittipopin kannalta levyn pienoinen floppaaminen ja todella isojen singlebiisien puuttuminen on tietysti vain hyvä juttu. Jos kolmantena singlenä julkaistu Bang olisikin myynyt isosti, ei yhtye olisi välttämättä tullut kyseenalaistaneeksi tyylivalintaansa. Ja kuka tietää, ehkä tässä tapauksessa yhtye olisi päätynyt huuman laannuttua jonnekin tanssi-indiebändien hautausmaalle. Hui kauhistus.

Luojalle kiitos siis Leisuren huonosta menestyksestä (ja tietysti There’s No Other Way -klassikosta sekä Fool– ja Bad Day -hienouksista) sekä siitä, että Damon pakkasi Amerikan-kiertueelle mukaan juuri Kinksin levyn. Sillä mitä ihmettä minusta olisikaan tullut ilman Modern Life Is Rubbishia, joka tunnetusti on erittäin Kinks-esque?

Vaikka kyllähän minä toki aina näidenkin kitaroiden vaikutuksesta väristelen.

Cool Britannia eli kuusi brittiläisyyden kiteyttävää laulua

Elbow-yhtyeen laulaja, manchesteriläinen Guy Garvey laati BBC American verkkosivuille listan kappaleista, jotka hänen mielestään edustavat erityisen hyvin Britanniaan. Rosvojen Jyri vinkkasi minulle listasta arvaillen, että ehkä innostuisin laatimaan oman versioni. No hei!

Tässä siis minun versioni kera perusteluiden. Ei mikään ”ultimate mixtape”, vaan joukko suosikkikappaleita, jotka kertovat jotain mielestäni kiinnostavaa saarivaltiosta ja erityisesti sen musiikista. Garveyn samanmoinen löytyy täältä.

The Bluetones – Slight Return (1996)

Pop

Jos jotain, niin pop Britannia ainakin on.

Kirjoitan paljon siitä, miten rakastan popmusiikkia, popkulttuuria ja brittipoppia. Mainitsen viehtyväni popestetiikasta ja asioista, jotka ovat mielestäni jollain viehättävällä retrohenkisellä tavalla pop. Tekstini toisin sanoen vilisee epämääräistä pop-terminologiaa.

Lähelle minun pop-totuuttani päästään The Bluetonesilla demonstroiden. Yhtye kun taitaa sellaisen popin, jolla itse tuon termin sisällön mieluiten täytän. Kitarat kainaloissa, rummut tyynessä rytmissä. Lauluissa A- ja B-osat, melodiat, kertosäkeet, you and me:t ja stemmat kohdillaan. On parkat, duffelit, pikkutakit, kauluspaidat ja farkut, tennarit, maiharit, höpsöt tanssimuuvit ja moppitukat. 60-lukua, 90-lukua, vähän ladia, vähän modia ja paljon brittiä. Ja poppia. Ja sitä iänikuista brittipoppia.

The Coral – Don’t think You’re The First (2003)

Nostalgia

Britannia ja nostalgia kuuluvat ehdottomasti yhteen. Tai, no, ei oikeastaan edes mikään menneisyyteen ikävöinti ja haikailu, vaan sinne unohtuminen. Uskon, että jokainen maassa vieraileva kaipaa jossain vaiheessä matkaansa vähän enemmän modernia maailmaa.

Menneellä tunnelmointi onkin paljon viehättävämpää silloin, kun se tapahtuu kylpyhuonesuunnittelun ja byrokratian sijaan musiikissa. Nostalgiayhtyeiden aateliin lukeutuvan liverpoolilaisen The Coralin sanoin don’t think you’re the first ja just find a feeling, pass it on… Kunnon liverpoolilaisten tavoin yhtye muistelee menneitä päätyen kuulostamaan useimmiten siltä kuin seilaisi Mersey Ferryllä yhdessä Gerry & The Pacemakersin kanssa. Ja The La’sin. Ja Castin. Ja The Captive Heartsin.

Blur – For Tomorrow (1993)

London swings again!

Mitä tapahtuu, kun brittiläisten vahva kansallinen itsetunto ja kaikki kliseiset Britti- ja Lontoo-symbolit siirretään musiikkiin? Syntyy alakulttuuri. Factory Records -levy-yhtiön  perustaja Tony  Wilsonin mukaan nimenomaan alakulttuurit ovat olleet Britannian merkittävin myyntivaltti.

Se, kuinka Damon Albarn käytännössä loi nokkelilla modern life is rubbish -visioillaan raamit kokonaiselle brittipop-aikakaudelle, kertoo mielestäni nimenomaan tästä: brittiläisten orientoitumisesta alakulttuuri-ilmiöhin. Enkä tarkoita tällä ainoastaan yhtyeiden lokerointia ja määrittelyä, vaan sellaista kokonaisvaltaisempaa heittäytymistä. Että on se oma juttu. Ne tietyt kengät, tietynlaiset takit, tukka just oikein, kaulukset tärkissä ja housut prässissä – aina kunkin sukupolven äänitorven esimerkin mukaan. Yksinkertaistetusti.

Ja aina siinä tapauksessa, kun ilmiö ei enää synnytäkään mitään uutta, voi puhua revivalista

The Stone Roses – I Am The Resurrection (1989)

Sukupolvikokemukset ja hurmos

Spike Island toukokuussa 1990 ja Knebworth elokuussa 1996. Mitään muuta en elämässä harmittele, kuin sitä, etten ole saanut olla mukana noissa The Stone Rosesin ja Oasiksen johtamissa kansanjuhlissa. Tuskin olen ainoa, joka vaihtaisi  minkä tahansa oman ysärimuistonsa ja muistan, kun Estonia upposi -sukupolvikokemuksensa tällaiseen hurmokseen.

The Stone Rosesin Spike Island -keikka ei ehkä ollut mikään musiikillinen menestys, mutta sen merkitystä baggy-sukupolvelle tuskin voi liiaksi korostaa. Sisäänpäinkääntyneen, herkän, kantaaottavan ja jopa vähän ahdistuneen indievuosikymmenen jälkeen The Stone Roses toi estraadille bileet, joista ei puuttunut kokoa, itsevarmuutta, hedonismia ja nautintoaineita.

The Stone Rosesin merkitys sekä vaikutukset nuorisoon on nähtävissä melkolailla suoraan Oasiksessa ja Liam Gallagherissa, tuossa ei vain oman elämänsä, vaan myös aika monen muun elämän isoimmassa rokkitähdessä. Siinä missä Spike Islandille kookoontui 27 000 pössyttelijää, keräsi Knebworth Oasiksen johdolla yhteen 320 000 kuulijaa, 160 000 kumpanakin keikkapäivänä. Jos kaikki halukkaat olisivat saaneet lipun, olisi paikalla ollut 2,6 miljoonaa ihmistä. Niinpä. Puoli Suomea. Sukupolvikokemus, todellakin

Spike Islandin itseoikeutettu päätöskappale:

The Courteeners – Opener (2010)

Kotiseuturomantiikka

Oletko koskaan lukenut juttua brittiläisestä yhtyeestä ilman mainintaa kotikaupungista? Niinpä. Tai ollut jonkun brittiyhtyeen ”kotiinpaluukeikalla”? Niinpä, huh huh.

Britanniassa taustalla on merkitys, ja se tuodaan esiin. Vaikka vahvistimeen kiinnitetyllä Walesin lipulla.

Toisinaan yhtyeen kotiseutu ei näy – se kuuluu. Kotikaupunkia romantisoivissa lyriikoissa ja taustat paljastavana aksenttina. Manchesteriläisen The Courteenersin lyriikoissa kaipaillaan maailmalta ”kaduille, joilla kasvettiin”, suudellaan Victoria Parkissa, käydään Night & Day -baarissa ja missataan a dirty double decker Stagecoach. Ja kaikki tämä tehdään aksentilla, joka paljastaa Manchesteriä tuntemattomallekin, että pohojosessa olhaan.

Kasabian – Club Foot (2004)

Ladismi

Uho, testosteroni, itsevarmuus. Joukko kukkoilevia lädejä kävelemässä kädet ylhäällä, käsissä tuopilliset stellaa. Kasabian jos mikä siirtää tämän saman nuorten miesten intensiteetin, agressiivisuuden ja positiivisen uhon musiikkiin. Tällaista Kasabianin jopa brutaalia energiaa on ainakin minun vaikea kuvitella vaikkapa ranskalaisten herkkään ja hienovaraiseen popmusiikkiin.