Glasvegas – Keep me A Space

Glasvegasin uusi kappale yllätti. Se on upea!

En ole enää aikoihin pitänyt Glasvegasin uusia tekemisiä itselleni relevantteina. Jos ihan totta puhutaan, kadotin yhteyden skottibändiin varmaankin melkein heti ensimmäisen albumin jälkeen. Glasvegas (2008) oli jotain niin mykistävää, ettei kakkoslevy Euphoric Heartbreak pystynyt enää tekemään minuun vaikutusta. Siirtymä debyytin maailmasta oli minulle vääränlainen.

Ja niin jäin jumiin vuoden 2008 Glasvegasiin.

No, nyt tämä vuoden 2020 Glasvegas ja Keep Me A Space sitten koskettavat ja kovasti. Onneksi päädyin kuuntelemaan. Saatoin myös viikonloppuna vähän kiinnostua uudella tavalla Euphoric Heartbreakistä, kun lueskelin yhtyeen Tim’s Twitter Listening Partyyn lähettämiä, kovin kiehtovia juttuja albumista. Ehkä sillekin löytyy minun elämästä vielä tila.

Glasvegasin neljäs studioalbumi Godspeed ilmestyy ensi keväänä. Tuntuupa hyvältä, olla taas innostunut yhtyeestä.

Liam Fray ja Blossoms – Please Don’t (in isolation)

Poikkeuskevät poiki kaikenlaisia kotikeikkaviritelmiä. Minun vaativaan makuun osui noista vain ihan miniosa, etunenässä Blossomsin isolation-sovitukset, joihin muutamiin bändi oli napannut mukaan kiehtovan vierailijan. The Coralin Dreaming of You -klassikolla laulaa tietysti The Coralin laulaja James Skelly, Tame Impalan The Less Know The Better -kappaleella vierailee aina mainio Miles Kane.

Paras Blossomsin isolation-biiseistä on minun mielestä kuitenkin tämä Courteenersin Please Don’t -kappaleen eristyssovitus. Mukana lauluissa on myös Courteenersin Liam Fray. Lopputulos alleviivaa kappaleen mahtavuutta, manchesteriläisyhtyeen vuoden 2008 debyytillä ilmestynyt biisi on hurjan hyvä, Courteenersin parhaita! Blossomsin Tom loistaa omissa vokaaliosuuksissaan ja Liam Frayn laulelussa on jotain ihanan mentorimaista rentoutta ja ikiaikaisuutta.

Kappaleessa on muuten aivan ihanat lyriikat, joita Liam saattaa aina välillä tekstin kirjoittajan oikeudella muutella.

Four years and twenty two shades of blonde
Is all that separated us,
Why couldn’t we have carried on?
We could have got married,
You could have carried some of my sons.you let me change the radio station in your car,
Do you remember that time I raised my voice
Because you said you’d never ever heard of the La’s?

Because you said you’d never ever heard of the La’s?!

Shocking, kyllä! Ja erittäin riittävä syy nostaa vähän ääntä.

The Libertines -nukketeatteri: Skint And Minted, osa 2

”Roger Sargent has given libs fans so much… truly the Main One if you ask me”, kommentoi eräs fani The Libertinesin Skint and Minted -nukketeatterin ensimmäistä osaa. Ja tottahan se on. Videot ohjannut Roger Sargent todella on aikamoinen the main one. Valokuvaaja ja elokuvantekijä on vuosien aikana viettänyt hurjasti aikaa yhtyeen kanssa, tallentanut bändi uran känteet, hyvät ja huonot kaudet.

Sargent tapasi bändin ensimmäisen kerran jo ennen sen Rough Trade -sopimusta, yhtyeen ensimmäisellä tämän lopullisen kokoonpanon keikalla. Sargent on siis jo semmoisen parikytvuotta tehnyt yhteistyötä bändin kanssa, valokuvannut yhtyettä, ohjannut yhtyeelle videoita. Vuoden 2010 paluun tallentanut There Are No Innocent Bystanders -dokkari on tietysti Sergantin ohjaama, viimeisimmän levyn kansitaide on myös Sargentin kädestä. Ylipäänsä Sergant on kerännyt ja luonut The Libertinesille ja The Libertinsesistä hurjasti visuaalista materiaalia. Ei siis ihme, että fanien mielestä Sargent on one of the lads.

Tässä yhtyeen tarinan kiteyttävän ja dranatisoivan nukketeatterin toinen osa – mahtava taas!

Osa 1 täällä.

Tim & Roddy

Jos olet kuunnellut minun helmikuun soittolistaa, olet ehkä ihastunut parin upean bändin upean keulakuvan uuteen soolokappaleeseen.

Skottiyhtye Idlewildin laulajan Roddy Woomblen uusi soolobiisi Everyday Sun on herkkä ja tunteikas, kuten Roddyn soolot yleensä ovat. Roddylla on suuri folk-sielu, mikä kuuluu paikoin Idlewildin myöhäisemmässä tuotannossa, mutta aivan erityisesti muusikon sooloissa.

Tämä uusi soolokappale ei ole folk, mutta muulla tavalla soma kyllä. Kappaleen minimalistinen sovitus antaa tilaa Roddyn miellyttävälle skottiaksentille ja pehmeälle lauluäänelle. Puheilevat säkeistöosuudet pysähdyttävät kuuntelemaan, mitä sanottavaa laulajalla on.

Woomblen Everyday Sun EP ilmestyy 27.3.

The Charltansin laulaja Tim Burgessin Empathy For The Devil puolestaan on mainio kitarapop. Super mainio! Tällaiset kappaleet pukevat Burgessia, miehen indieuskottava lauluääni sopii minusta aivan erityisen tämän tyyppiisiin biiseihin. Burgess ei ehkä ole maailman – tai edes brittipopin taitavin laulaja, mutta omalla tavallaan aivan erityinen ääni, nasaalimestari ja tulkitsija kyllä!

Tykkään siitä, millaisiin uomiin sekä The Charlatansin viime vuosien tuotanto että nyt myös Burgessin soolomeininki ovat asettuneet.

Burgessin soololevy I Love The New Sky ilmestyy 22.5.

RAT BOY – MONEY ON DUST

Uusi RAT BOY -kappale muistuttaa 15 vuoden takaista hittibändiä Hard-Fita – ja se on ihanaa! Pimputukset taas on kuin suoraan MGMT:n devyytiltä.

Nuorukainen jälleen viis veisaa genrerajoista, lopputuloksena jälleen vähän uudenlainen RAT BOY -biisi. Tykkään biisistä kovasti, kuten myös siitä, kuinka RAT BOY on onnistunut rakentamaan itsestään enreistä irrallisen artistin, brändin, performanssin, DIY-projektin, elämäntavan. Kaikki, mitä hän tekee, mahtuu Scum-sateenvarjon alle.

Viime aikojen hyviä uusia kappaleita

Muutama lempibiisi viime aikojen uusista julkaisuista.

St. Francis Hotel ft. Gaz Coombes – Liar, Liar, Liar

Tämä kappale vei nyt mennessään jotenkin ihan totaalisesti. Irlantilaisduon luoma tunnelma, biisin soundit, kappaleen koko konsepti viehättävät ja Supergrass-ääni Gaz Coombesin laulu sopii tähän upeasti.

Mark Morriss – The Beans

The Bluetones -yhtyeensä kanssa hienon brittipop-uran tehnyt Mark Morriss on myös neljä sooloalbumia julkaissut sooloartisti. Olen tykännyt erityisesti tänä vuonna ilmestyneistä parista singlestä. Sekä All The Wrong People että tämä The Beans ovat soineet kovasti. Morrissin tunnistettava lauluääni on yksi minun kaikkien aikojen suosikeista.

Circa Waves – Something More

Tiedätte, että brittiläinen kitaraindie on minun juttu. Olen 2000-luvun alun parikymppinen ja siksipä minun mielenmaisemaan kuuluvat Converset, räihnäiset Adidakset ja kitaratkitaratkitarat. Pete Doherty, Johnny Borell, Luke Pritchardin kiharat. Kaikki ne bändit, joita tuli ja meni.

Nykyään olen aika tarkka siitä, millaisen kitaraindiesoundin hyväksyn. Se sellainen liian moderni indiesoundi ei ole ihan minun juttu, mistään kamalan kokeellisesta puhumattakaan.

Circa Wavesin jutuista olen yleisesti ottaen tykännyt. Bändin uusi Something More -biisi upposi nyt alkusyksystä super kivasti – biisi nousee ja kasvaa mukavasti. Helppo, kiva, kepeä kitarabiisi, käy mulle.

High Hazels – Slow Dancers

Olen esitellyt blogissa monia uusia pikkubändejä, joista monista en ole enää aikoihin kuullut mitään. Näinhän se menee. Bändejä tulee ja menee, eikä kaikista nupuista lopulta puhkea kukkaa.

Brittiläisten kitarayhtyeiden ja kitaraindiebändien väliaikaisuuden tietäen olen tosi iloinen siitä, ettei High Hazels ole vielä kadonnut mihinkään. Olen kehunut yhtyeen blogissa muutamaan kertaan, ehkä muistat.

Tämä sheffieldiläisten uusi kappale on jälleen viehättävä. Ei yhtyeen paras, mutta säväyttävä silti. Kappale soi samalla tavalla dreamysti, herkästi, helisevästi, kauniisti ja kirkkaasti kuin yhtyeen kappaleet yleensäkin. Voi tulisipa vuoden 2014 mainiolle debyyttileyvlle pian jatkoa, yhtyeen takuuvarmalle popkauneudelle on minun elämässä ainakin aina tilaa.

Levy: Fontaines D.C. – Dogrel

Brittipunkilla ja punk-sävyisellä kitaraindiellä menee tällä hetkellä hyvin, ja jonkinlainen rämähtävä soitanta ja suoraviivainen laulutulkinta tuntuvat olevan tämän päivän soundi. Ei siis ihme, että Fontaines D.C. on tällä hetkellä kiehtovimpia ja huomioiduimpia uusia yhtyeitä.

Yhtyeen keväällä ilmestynyt Dogrel-debyytti kuuluu minun tämän vuoden merkkitapauksiin ja lempialbumeihin. Uskallan väittää, että kyseessä on yksi vähintäänkin pian päättyvän vuosikymmenen onnistuneimmista debyyttilevyistä. Liberty Bellen ja Boys In The Better Landin kaltaiset ilmiselvät hitit muistuttavat ihanasti The Libertinesistä – niin musikillisesti kuin ensikuuleman aiheuttaman hurmoksenkin puolesta.

Biisit vievät ensin jalat alta ja sitten pakottavat riehumaan. Kappaleiden yksinkertainen tarttuvuus ja erityisyyttä hehkuva energia vievät mukanaan ja laulajan charmantiksi välinpitämttömyydeksi muotoiltu pieniskaalainen laulanta hurmaa. Kappaleisiin on tallentunut viehättävällä tavalla nuoruus.

Ei epäilystäkään, etteivätkö nämä biisit päädy 2010-luvun merkkikappaleiden kaanoniin.

Noiden kahden aivan erityishyvän kappaleen lisäksi albumilla viehättää sille tallennettu Irlanti ja sinne sijoittuvat lapsuusmaiseman kuvailu. On Big-kappaleen sateinen ja arkirealistinen Dublin-kuvaus ja toisaalta trubaduurilaulema Dublin City Skyen huikeaan tarinankerrontaan maiseman antava Dublin.

Ylipäänsä lyriikoiden tarkkanäköisyys, pienet yksityiskohdat, tarinamaisuus ja niihin tallennetut kiehtovat ihmiskohtaamiset imaisevat mukaansa ja pakottavat kaivautumaan kappaleisiin syvemmälle. Biisien miljöökuvaukset hurmaavat. Kappaleita on ihan pakko kuunnella uudestaan ja uudestaan, eivätkä ne siltikään kulu, avautuvat vain paremmin. Sitaatein ja lapsuudenmuistoin etenevä kerronta on erityisen onnistunutta tällä Roy’s Tune -biisillä.

Olen kuratoinut musiikkimakuni aika tarkkaan, eikä ole lainkaan itsestäänselvää, että löytäisin minut ihan oikeasti mukaansa tempaavia uusia suosikkiyhtyeistä edes joka vuosi. Fontaines D.C.n vaikutus minuun on ollut nyt kuitenkin samaa luokkaa kuin DMAsin aikoinaan. Eli tiedän, että kyseessä on oma uusi klassikkoyhtye, josta tykkään ikuisesti

ja jota haluan suositella ihan jokaiselle.

The Twang – Everytime

Birminghamiläinen indierock-yhtye The Twang julkaisi tänään uuden kappaleen. If Confronted Just Go Mad -albumi ilmestyy marraskuussa.

Jos olet minun kanssa yhtään samaa ikäluokkaa ja samanlainen brittiläisen indierockin ystävä, symboloi The Twang sinullekin todennäköisesti niitä vanhoja hyviä NME-aikoja. Voi 2000-luvun alun indierock-huuma, miten ihana olit! Yhtyeen debyyttilevyn eeppinen parkakettukansi – osa nuoruuden kuvastoa, ehdottomasti. Ja entäs Wide Awake? Joskus paras ikinä.

The Twangissa on aina viehättänyt joku omanlainen tapa tulkita indierockin mahdollisuuksia. Tekemisessä soiva tanssittava, pikkuisen baggy svengi on mainio ja muistuttaa hetkittäin jopa Dovesista.

En ole ihan super perillä yhtyeen viime vuosien tekemisistä. Muutaman vuoden takainen New Love oli kelpo kappale, sen muistan.

Tätä uutta Everytime-kappaletta kuunnellessa olen ehkä vähän pettynyt. Tältäkö vanheneminen kuulostaa? Ensimmäinen ajatus onkin, että voih, miten nuoruus pukikaan yhtyettä! Että olisipa tässä edes hitunen vuoden 2007 intoa, tunnetta ja taikaa. Nuoruuden kipinää.

Mutta toisaalta. Liekö sitä enää monessa kuulijassakaan…

Levy: RAT BOY – INTERNATIONALLY UNKNOWN

RAT BOYn noin kuukausi sitten ilmestynyt toinen kokopitkä oli täällä kovasti odotettu ja jännitetty. Debyytin räppiä, hip hoppia ja brittipopahtavaa kitarointia sekoitteleva nuorisoseikkailu vei pari vuotta sitten minun sydämen ja sai toivomaan yhtä tyrmäävää jatko-osaa. Harmillisesti INTERNATIONALLY UNKNOWN ei kuitenkaan ole saanut minua koukkuun ihan samalla tarmolla kuin edeltäjänsä.

Sinänsä albumilta löytyy kyllä kaikkea sitä, mikä hurmasi minut debyytilläkin. Edelleen tekemisessä soivat ihanasti DIY, nuoruus, vilpittömyys ja innostus tekemiseen. Jordan Cardy kumppaneineen sotkee ja seilaa genrerajojen ja musiikillisten elementtien yli läpi ja ali ihan yhtä ennakkoluulottomasti kuin ensimmäisellä levylläkin. Siinä missä ensilevyn päätunnelma oli kitarapop, tuntuu tällä albumilla rap- ja hip hop -ytimen lisäksi voimakkaimmat vaikutteet tulevan kuitenkin kiltihkösti rämisevästä punkista – ei ihan minun juttu. Kaikkeen tuohon on sotkettu sekaan yksittäisiä yllärikappaleita: on raikas ja räppäämisen sijaan laulettu pop-kappale FOLLOW YOUR HEART ja on ska-sovituksinen NIGHT CREATURE.

Siinä missä debyytin voima oli minun mielestä muutamassa yksittäisessä huikeassa kappaleessa JA somassa kokonaisuudessa, jää tämän toisen levyn kokonaiskuva vähän sekavaksi, ja levyn hyvyys onnistuneen kokonaisvision sijaan yksittäisten kappaleiden varaan. Konseptialbumimaisella debyytillä hehkunut Scum-universumi ja koko RAT BOY -kuvio jää tällä levyllä harmillisen ohueksi, vaikka parilla kappaleella räppityyliin itsestä ja omasta artistiudesta juttua tehdäänkin (esim. mainioMY NAME IS RAT BOY).

Minun suosikkihetkiä levyllä on sinkkuinakin julkaistut INTERNATIONALLLY UNKNOWN ja DON’T HESITATE. Nuo biisit vois olla myös ekalla levyllä. Tykkään tietty myös höpsön somasta FOLLOW YOUR HEART -popista ja DAD’S CRASHED CARbiisin yksinkertaisesta ja lempeästä punkpopista.

Cabbage – Torture

Cabbage, tuo yksi viime vuosien pienesti suuresti hehkutetuista brittiyhtyeistä ei ole ollut ihan minun makuuni. Ensikosketus yhtyeeseen jätti jotenkin turhanpäiväisesti sotkuisen, sekavan ja rämisevän kuvan yhtyeen musiikista. Yhtye ei myöskään pari vuotta sitten tehnyt livenä minuun vaikutusta.

Nyt kuitenkin täytyy todeta, että tämä uusi Torture-kappale on hyvä! Yksinkertainen ja helpohkohan tämä on, mutta hyvällä tavalla. Tällaisella nyt harvoin mennään kovin metsään.

Ja kuulenko väärin, vai lainaako välisoiton kitara vähän Oasista ja The Hindu Timesin melodiaa.

Levy: Steve Mason – About The Light

Skottiartisti Steve Masonin neljäs soololevy on jälleen tuttuun tapaan upea. Mies vain on yksinkertaisesti todella taitava siinä mitä tekee.

About The Light toistaa Masonille tuttua sielukkuutta ja musikaalisuutta. Miehellä on erityinen korva rytmille ja pehmeälle tulkinnalle, mitkä muodostavat jälleen myös tämän uuden albumin ytimen. Masonilla tuntuu olevan tapana valita jokaiselle albumille omaa perusjuttuaan värittämään jokin uusi musiikillinen soundi tai teema. Tällä levyllä juttua uudistava juju on torvet ja vahva naistaustakuoro. Myös usealla kappaleella toistuva amerikkalaishenkinen nuotiokitarasoundi tuo uudenlaisen vivahteen tekemiseen. Jännittävä ja yllättävä valinta, joka kuitenkin toimii.

Levyn tuottajaksi valikoituneen Stephen Streetin – tuon useiden pop-albumeiden ja ikonisten pop-soundien tekijän – kädenjälki istuu täydellisesti yhteen Steve Mason artistiuden kanssa. Tuotanto on harkittua ja viimeisteltyä, laadukasta ja terävää. Stephen Streetin käsitys hienosta pop-musiikista tukee upeasti Masonin kaunista lauluääntä.

Mason onnistuu sisällyttämään jokaiselle levylleen yhden tai kaksi sydäntäsärkevän kaunista slovaria. Tällä levyllä se on Don’t Know Where. Tämä levyn kaunein raita on hyvä esimerkki siitä, miten Streetin selkeä ja heleä tuotanto sekä tarkkaan harkitut musiikilliset yksityiskohdat saavat yhdessä Masonin tulkinnan kanssa aikaan jotain aivan erityistä. Kappaleen kitarat värisyttävät niin, että biisiin on ihan pakko hukkua hetkeksi.

Upea!

Taidokkaasta tuotannosta ja artistin upeudesta kertoo minusta myös se, miten lähtökohtaisesti niinkin simppelistä kappaleesta kuin Spanish Brigade on saatu yksi levyn onnistuneimmista hetkistä. Mainio ja kivalla tavalla suoraviivainen brittipop-rock.

Mason tuntuu vahvistavan levy levyltä asemaansa aikamme hienoimpiin ja näkemyksellisimpiin kuuluvana artistina. Ihailen sitä, miten Mason rakentaa albuminsa yhteiskunnallisesta sanomasta tai kipuilusta, mutta myös henkilökohtaisesta herkkyydestä ja särkymisestä. Tälläkin levyllä on aivan erityisen hienoa se, miten Mason kuvaa musiikissaan jonkinlaista henkilökohtaista matkaansa. Aiemmilla levyillä tuo matka on ollut usein ahdistava, menetyksiä ja tuskaa sisältävä, tällä levyllä pohjavire on kuitenkin aika onnellinen. Ikään kuin jotain rauhaa ja onnea olisi löytynyt.

Don’t Know Where -balladin lisäksi tykkään ihan todella paljon albumin avausraidasta America is Your Boyfriend sekä singlenä soivasta Walking Away From Love -biisistä. Levyn nerokkain ja nokkelin sovitus.

Upean debyyttilevyn (Boys Outside) tunnelmiin vievä Rocket on niin ikään suosikkejani. Herkkänä alkava biisi kasvaa loppua kohden upeaksi pop-kappaleeksi, kunnes taas hiipuu pieneksi. The End taas voisi olla Masonin edellisellä Meet The Humans -albumilla kepeähkön rytmikkyytensä puolesta. Upeat torvet ja jänskä kitara kruunaavat hienon kitarapop-kappaleen.


Slaves – Photo Opportunity

Slavesin Acts Of Fear And Love oli yksi viime hyvistä kivoista levyistä. Ei ihan täysosuma, mutta riittävän hyvä kokoelma helpostilähestyttävää brittipunkia. Vaikka olenkin kuunnellut levyä suht paljon, en ole juurikaan takertunut tähän Photo Opportunity -kappaleeseen. Sitten näin tämän upean uuden videon ja mykistyin. Biisi heräsi minun silmissä ja korvissa ihan uudella tavalla henkiin.

Hyvä esimerkki siitä, miten näissä brittimusajutskissa ei ole minulle kyse vain musiikista, vaan just tästä koko kuvastosta.

Videosta (ja miksei vähän biisistäkin) tulee tietysi kovasti mieleen The Libertinesin What Became Of The Likely Lads -kappaleen myös kovasti upea videokuvitus.

Lapsuus, ystävyys ja seikkailu vähän harmaassa brittimaisemassa – musiikkivideoiden ikuisuusklassikko.

Vuoden 2018 lempilevyjä

Kolme tärkeintä ja minulle parasta:

DMA’s – For Now

Australialaisyhtyeen kakkoslevy on minulle tämän vuoden ykkösjuttu. Täytyy tunnustaa, että ihan heti ilmestymisensä jälkeen levy ei hurmannut niin totaalisesti kuin yhtyeen debyytti, mutta nyt tähän levyyn on syntynyt sellainen tunneside, että sitä tuskin rikkoo mikään. Koskaan.

Levyn avautuminen vei hetken ehkä siitä syystä, että yhtye vie tekemistään albumilla entistä enemmän herkän ja rauhaisan popin suuntaan. Jollekin, kenelle yhtye on myyty Oasis-mielisenä, tämä saattaa olla vähän vieraannuttavaa. Mutta. Lopputuloksena on ihan omanlainen kädenjälki. Jotain paljon suurempaa kuin vain Oasista myötäilevä brittipop. Ihan oma, uusi tulkinta brittipopista. Kappaleiden taso on uskomaton läpi levyn, tunnelma kirkas ja heleä, hyvällä tavalla melankolinen. Kauniiseen, lempeään ja herkkään yhdistyy joku ihan omanlainen särmä ja coolius, lopputuloksena uniikki kokonaisuus.

Lily Allen – No Shame

Lily Allenin neljäs levy on ihan varppina artistin uran paras. Debyytillä on tietysti huikea merkitys, mutta No Shame on kiistatta musiikillisesti huikein.

No Shame on kaikenkaikkiaan yksi vuoden onnistuneimmista levyistä. Tästä levystä huokuu se, miten sillä on tavoitettuse, mitä sillä on haluttu tavoittaa.

No Shame on Allenin uran käännekohtalevy. Se nostaa Allenin laulunkirjoittajana ja musiikillisena visionäärinä seuraavalle tasolle. Se tuo paremmin kuin mikään esiin Allenin lahjakkuuden ja ammattitaidon. Levy on itsereflektointilevyjen, aikuistumislevyjen ja muutoslevyjen aatelia. Se on paljas, rehellinen aitoa ja äärimmäisen laadukkaasti, sävykkäästi ja ammattitaitoisesti toteutettu.

The Vaccines – Combat Sports

The Vaccinesin Combat Sportista tuli minulle yksi vuoden kuunnelluimmista levyistä. Albumi onnistuu hellimään tällaista brittirockista, -indiestä ja -popista hurmaantuvaa sielua. Helmi levy!

The Vaccines saattaa olla tällä hetkellä aliarvostetuimpia yhtyeitä. Toisin kuin monet luulevat, yhtyeen aika ei ole ohi. Se ei ole muutaman hurmoskappaleen tehnyt 2010-luvun indietähdenlento, vaan huikea yhtye, joka on onnistunut tekemään tasaisen hyä levyjä jossain trendien ja hurmosten ulottumattomissa.

Combat Sports osoittaa sen, että hyvä rock-musiikki on ikuista ja niitä yhtyeitä, jotka tekevät hyvää rock-musiikkia, on mahdoton olla rakastamatta.

Muita olennaisia:

Bill Ryder-Jones – Yawn

Manic Street Preachers – Resistance Is Futile

Suede – The Blue Hour

Ash – Islands

Miles Kane – Coup de Grace

Spiritualized – And Nothing Hurt

Peace – Kindness is The New Rock and Roll

Gorillaz – The Now Now

The Kooks – Let’s Go Sunshine

Slaves – Acts of Fear and Love

The Coral – Move Throught the Dawn

The Good, the Bad and the Queen – Merrie Land

Gaz Coombes – World’s Strongest Man

Goat Girl – Goat Girl

Johnny Marr – Call the Comet

Dubstar – One

Soittolista: vuoden 2018 top 12

Kaksitoista vuonna 2018 ilmestynyttä lempikappaletta. Kokosin kappaleet myös Spotify-listan muotoon.

DMA’s – Emily Whyte

Yhtyeen toinen kokopitkä on minulle vuoden levy ja tämä balladi tuolta levyltä se kappale.

Kappale on pieni ja simppeli, mutta silti todella suuri. Vaikka biisissä ei ole monia erilaisia elementtejä, on siinä silti kaikki. Kompleksisen sijaan kappaleen viehättävyys perustuu toistoon: se täydellisesti löydetty melodiakuvio, teema ja ne muutamat täydellisesti löydetyt tekstirivit pyörivät ympyrää sydäntä särkevän kauniisti.

Ja sanon nyt, vaikka en tiedä, uskallanko: Rakastan kappaleen Savage Garden -viboja.

Oasis meets Savage Garden.

Suoraan sydämeen ja hautajaislaululistalle.

Ride – Pulsar

Klassikkoyhtye Riden Tomorrow’s Shore -ep:ltä löytyvä Pulsar oli sellainen instant vau – tiesin heti ensi kuulemalta, että tästä tulee minun elämään uusi ikuisuushitti. Parasta kappaleessa on sellainen hurmoksellinen ja lennokas kokonaistunnelma. Yksityiskohdista minut hurmaa biisin härski basso ja kappaleen päättävä, melkein kliseinen Andy Bell -kitarointi. Biisin pohjasoundissa taas on jotain samaa, mikä tekee MGMT:n Time To Pretend -biisistä vastustamattoman.

Lily Allen ft. Giggs – Trigger Bang

Biisi oli ensimmäinen single Lily Allenin upealta No Shame -albumilta. Räppäri Giggsin kanssa tulkittu kappale on nerokas ja super tyylikäs! Coolin ja elegantin toteutuksen viimeistelee harkitut ja tarkkaan valitut yksityiskohdat sekä Allenin tällaiseen itsereflektointiin täydellisesti sopiva, elävästi kertoileva laulutapa.

Manic Street Preachers – Hold Me Like a Heaven

Vuoden anthemeita! Kuinka upeaa on, että yhtye, jota olet rakastanut yli 20 vuotta, tekee jollain miljoonannellaan albumillaan yhden hienoimmista kappaleistaan? Uusi väristyksiä aiheuttava suosikkibiisi yhtyeen keikkasettiin. Isous, kauneus, haikeus ja elämän suuret kysymykset samassa paketissa.

The 1975 – Give Yourself A Try

Biisi, jonka tahtiin juoksin vuoden parhaimmat lenkit. Kappale on minulle ehkä sellainen klassinen vuoden hitti – hetken aikaa ihan ylikoukuttava! Muistan vuoden 2018 tästä biisistä ja tämän biisin vuodesta 2018.

Yhtyeen kehuttu ja kiitelty huippulevy ei minua muilta osin saavuttanut, mikä on tavallaan vähän harmi. Olisi ollut kiva hypätä bandwagoniin ja nauttia sukupolvikokemuksesta. Mutta ei. Albumi on minulle musiikillisesti vieras. En varmaankaan ole riittävän milleniaali.

Onneksi tämä karkki toimi ikimuistoisesti.

The Vaccines – Rolling Stones

2010-luvun indie survivor The Vaccines teki albumillisen hienoja kitaraindie meets rock meets britpop -kappaleita. Tämä rauhaisa biisi on vuoden helmiä. Urut, kappaleen monet musiikilliset tasot ja sydämen sulattava väliosa veivät mennessään.

Uusi rakkausbiisi.

Peace – From Under Liquid Glass

Peace teki pari vuoden parhaista kappaleista. Tällä biisillä on hieno
Radiohead-alku, ihana ysärifiilis ja huikea loppunousu. Kappale on sovitettu sellaiseksi, että se säväyttänee kylmintäkin kuulijaa: ensin yksi kierros kitaran tahtiin, sitten mukaan hiipii vähän bassoa, sitten otetaan kitarat samalla, kun laulu kasvaa ja muuttuu tuskaisemmaksi.

Sitten kitarasoolo, jonka jälkeen klassinen himmailu.

Ja lopussa mennään sellaisissa isouksissa ja sfääreissä, että kitarapoppari on ihan myyty.

Ash – Confessions in The Pool

Kappaleen tarttuvuus ja mukaansatempaavuus ovat huippuluokkaa. Vähän sellainen biisi, josta on pakko tykätä, vaikka ei haluaisikaan! Huoleton ja harmiton jumppa ja sellainen ihana saispa jammailla -kokemus.

Mull Historical Society – Wakelines

Vuoden yllättävin suosikkibiisi. Kirjoitin lokakuussa biisistä näin:

Ah, aivan erityisesti kappaleessa säväyttää sen sovitus ja tuotanto. Rakastan biisin soundeja, koko äänimaailmaa. Tarkkaa kuuntelua vaativia yksityiskohtia, Butlerin totaalisen eeppistä kitaraa. Kuulen biisissä paljon sitä samaa musikaalista täyteläisyyttä ja kerroksisuutta, Phil Spectoria huokuvaa tekemistä, mitä kuulen McAlmont & ButlerinYes-kappaleessa. Myös biisin loppua kohti tapahtuva kasvu ja liki maaniseksi yltyvä meno ovat tuolta 90-luvun klassikolta tuttuja. Bernard Butlerin kädenjälki ja nerokkuus toteutuvat tällä kappaleella kyllä loisteliaasti.

Kaikki tuo yhdistettynä Colin McIntyren vähän naivistiseen lauluun toimii vuoden suosikin veroisesti.

Markus Krunegård – Så också in Finspång

Markus Krunegårdilla on omintakeinen kädenjälki. Indiebändinuoruus yhdistyy liki ylitsevuotavaksi kasvavaan Ruotsi-iskelmäpoppiin. Tässä biisissä maailmaa syleilevään melodisuuteen ja nousuun yhdistyy lämminhenkinen nuoruusmuistelu – vastustamaton pari!

The Charlatans – Totally Eclipsing

Tämä brittiklassikko ei julkaissut vuonna 2018 pitkäsoittoa, vaan neljän biisin ep:n. Totally Eclipsing on kappaleista huikein ja ihan totaalisen minua. Identiteettibiisi ja hieno uusi brittipop.

Spiritualized – I’m Your Man

Spiritualizedin uudessa albumissa oli potentiaalia vuoden ja koko elämän suureksi mahtavaksi, mutta viime aikoina sen paikoin liiaksi yltyvä levottomuus on alkanut vähän häiritä. Upea silti yhä!

Tämä odotetun albumin ensimmäinen singlebiisi on jäänyt kuitenkin pysyvästi uusien lempikappaleiden joukkoon. Jason Piercen myötätuntoa herättävä ja vaatimattomuutta soiva lauluääni ja kappaleen onnistunut sovitus maalaavat uniikin tunnelman. Kappaleen upeus on jotenkin ilmiselvää, mutta ei lainkaan pröystäilevää.