Peace – Kindness is The New Rock and Roll

Britannia on siitä ihana tapaus, että siellä on jatkuva kysyntä kitaramusiikille. Ja siksi tietty myös tarjonta. Kitarabändimusiikki – kitararock, kitarapop, brittipop, kitaraindie – on ystäväni sanoja lainaten siellä ihmisten DNA:ssa, mikä tarkoittaa sitä, että tällaiselle musiikille on aina aikansa ja paikkansa. Kitarapop on ikään kuin kansan musiikkia, joka siirtyy vähintään taustamusiikkina polvelta toiselle.

Vaikka kitaraindien valtavirtavuodet ovat takana, tuntuu esimerkiksi tällainen Peacen kaltainen yhtye Briteissä edelleen ihan riittävän relevantilta. Se huomioidaan musiikkilehdissä ja mediassa ylipäänsä, se pääsee keikkailemaan keskisuuriin keikkapaikkoihin ja kesällä olennaisille festareille. Se löytää kuulijakuntansa. Maassa on aina riittäävästi ihmisiä, joille tällainen tekeminen on aina vain ajankohtaista ja jännittävää. Riittää, että homman tekee riittävän hyvin.

Suomessa tällainen taas vajoaa tällä hetkellä niin marginaaliin, ettei siihen törmää oikein missään. Ei kesäfestareilla, ei levykaupassa. Meillä kansan suosiota riittää yhdelle musiikkigenreilmiölle kerrallaan. Festareille pääsee kansainvälinen kitararock-yhtye, joka on riittävän suuri klassikko. Tai sitten toisaalta pieni suomalainen tai ruotsalainen kitarayhtye, joka yleisön täytyy löytää festareiden sivulavalta. Poikkeustapaus viihdyttämässä poikkeusyleisöä. Tällaiset Peacen kaltaiset keskisuuret kansainväliset buukkaukset eivät vain yksinkertaiseti lyö Suomessa läpi. Muistoissa on edelleen se, kuinka tämän hetken kuumin britti-indieyhtye Blossoms perui Tavastian keikkansa myyvemmän keikan alta. Vuosi sitten samainen yhtye lämmitteli The Charlatansia ja Courteenersia Manchesterissä 50 000 kuulijan edessä.

50 000.

Kindness is The New Rock and Roll on Peacen kolmas albumi. Kahdella aiemmalla levyllä yhtye läpileikkasi minusta super taitavasti koko brittiläisen kitaramusiikin historian läpi. Molemmat albumit nousivat brittilistalla top 20 levyjen joukkoon, kakkoslevy melkein top kymppiin. Noilla albumeilla vaikutteet kuuluivat, ja ne kuuluivat super kivasti. Yhtye ikään kuin löysi oman äänensä sillä, että se lainasi muiden ääntä niin onnistuneesti. Muistutti meille, että se, mitä 90-luvulla tapahtui, on yhä jossain muodossa olemassa. Yhtye oli hetken aikaa NME:n kitaraindielemmikki, 2010-luvun the indiebändi, konsepti toimi.

Tämä kolmas levy on nimensä mukaisesti kiltti. Lempeä. Sen kantavana voimana soivat voimaslovarit. From Under Liquid Glass on ihana ja kuulostaa vähän Radioheadilta. Silverlined taas on paras tsemppislovari aikoihin. Kaiken kaikkiaan levyllä on rakkautta ja muita herkkiä tunteita. Albumi on ehkä edeltäjiään tasapaksumpi ja tylsempi, seesteisempi ja aikuisempi. Ei niin veikeä. Se on keskihyvän ja  keskisuuren indiebändin kuuloinen, vähän persoonaton, eikä maailmoja muuttava,

mutta silti riittävän hyvä.

Peacen kaltaiset yhtyeet ovat tärkeitä, sillä ne pitävät indiegenreä hengissä sinä aikana, kun valtavirta kuuntelee jotain muuta. Vaikka Kindness Is The New Rock and Roll ei olekaan mikään merkkiteos, on silläkin tärkeä tehtävä: se on yksi vuoden 2018 kitaraindiejulkaisuista. Ja tavallaan se riittää. Se mahdollistaa sen, ettei esimerkiksi tässä blogissa lueta juttuja vain 90-luvun bändeistä, vaan luodaan myös uutta, 2010-luvun brittipopkulttuuria.

Peacen kaltaiset yhtyeet ovat myös juuri niitä, jotka johdattavat uuden sukupolven brittipopin ja kitaraindien alkujuurille. Peacen kolmesta albumista on aika lyhyt matka Sueden, Oasiksen, Blurin, The Stone Rosesin ja Radioheadin kaltaisiin merkkiyhtyeisiin.

Vaikka nuorisolle tällainen musiikki saattaakin näyttäytyä tällä hetkellä vaihtoehtokultuuurina, on kyse minusta oikeastaan jonkin ikiaikaisen toteuttamisesta.

Siitä, ettei kitaramusiikin lanka koskaan pääse katkeamaan.

Parhaat ystäväni: The Libertines – Up The Bracket

Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä.

Ystävä: Brittiyhtye The Libertinesin debyyttilevy Up The Bracket

Ilmestymisvuosi: 2002, lokakuu

Erityisen ihanaa: Kaaosmaisuuden ja runopoikamaisesti romantisoidun Englannin hurmaava sekoittuminen

Ystävä silloin kun: kaipaan viimeistelemättömyyttä, spontaaniutta ja heittäytymistä

The Libertinesin debyyttilevy on kiistatta aikamme hienoimpia – levy löytyy varmasti liki kaikkien tahojen ”2000-luvun parhaat levyt” -listalta. Tai jopa ”Parhaat Brittilevyt ikinä” -listalta. Myös minun elämässäni albumi on saanut mestariteoksen – ja parhaan ystävän – arvonimen.

Tällaisista musiikillisesti ja kulttuurisesti suurista ja merkittävistä levyistä on vaikea kirjoittaa, ensinnäkin siksi, että niiden vaikutus ja hyvyys on niin monikerroksista ja siksi vaikeasti purettavissa ajatuksiksi, saati tekstiksi. Toiseksi, koska niin monet ovat niistä jotain mieltä. Ehkä kaikki on jo sanottu? Ehkä kaikki on jo sanottu paremmin ja oikeammin?

Tämän juttusarjan ideana on kuitenkin antaa kunniaa ja huomiota niille elämän ihan tärkeimmille ja eniten vaikuttaneille levyille. Juuri tällaisille Up The Bracketin kaltaisille maailmaa nytkäyttäneille erityisyyksille ja popparielämän klassikoille. Tässä siis yksi versio siitä, mistä Up The Bracket -albumissa on kyse. Minun(kin) mielestä. Miksi siitä tuli paras ystävä ja miksi se vielä 15-vuotiaanakin on ihan lyömätön.

Kuten niin monissa klassikkolevyissä, myös tässä albumissa on kyse ikimuistoisista kappaleista, oikeasta ajasta, paikasta, ajankuvasta, sukupolvikokemuksesta, vanhan toistamisesta ehkä vähän uudella tavalla sekä erityislaatuisista hahmoista. tyypeistä, joista tuli aikansa sankareita.

Up The Bracket ilmestyi aikana, jolloin rock teki paluuta. Oli Detroitin garage revival ja New Yorkissa The Strokes. Musiikkimaailmassa oli tilausta suoraviivaiselle tekemiselle, kitaroille, rummuille, Converseille ja revityille farkuille. Vaikka The Libertines olikin jo kauan ennen tätä trendiaaltoa ollut olemassa nuoren Peter Dohertyn ja tämän ystävän Carl Barâtin vähän kummallisena musiikki- ja performanssiprojektina, niin kuitenkin se The Libertines, jonka me tunnemme, syntyi kyllä tuossa kitararockin trendihuumassa.

En usko, että on mitenkään liioiteltua tai julmaa todeta, että tavallaan The Libertines oli aikansa tuote, joka ilman päämäärätietoista manageria olisi saattanut jäädä soittamaan akustista kitaraa sellon säestyksellä jonnekin Camden Townin pikkupubien runo- ja mikki-iltoihin. Manageri Banny Pootschi kuitenkin näki laulunkirjoittajina hänet jo vakuuttaneissa Dohertyssa ja Barâtissa potentiaalia sähkökitararockiin. Niinpä Pootschi toi parivaljakon tueksi rumpali Gary Powellin ja hankki aktiivisesti keikkailleelle yhtyeelle levytyssopimuksen indieklassikko Rough Tradelta. Levytyssopimus houkutteli takaisin John Hassallin, joka oli jo aimmein soitellut Dohertyn ja Baratin kokoonpanoissa bassoa.

Niin syntyi se The Libertines, josta tuli osa 2000-luvun indierockin hurmosta ja yhden sukupolven nuorisoajankuva.

Se, että jostain levystä tulee jollekin sukupolvelle klassikkojuttu ja paras ystävä, vaatii minusta hyvän musiikin lisäksi paljon muita merkityksiä. Pitää olla symboliikkaa, ikonisuutta. Edustaa jotain.Se, että jostain levystä tulee jollekin sukupolvelle klassikkojuttu ja paras ystävä, vaatii minusta hyvän musiikin lisäksi paljon muita merkityksiä. Pitää olla symboliikkaa, ikonisuutta. Edustaa jotain.

The Libertinesissä ja aivan erityisesti juuri Up The Bracket -levyssä on kyse juuri tuosta. Vaikka levy on vahvasti ajassa kiinni, on se pystynyt kasvamaan vuosien aikana myös symboleiden ja ikonisten asioiden kuvastoksi. Albumin kansikuva, Peten ja Carlin dynamikka ja kemia, punaisissa sotilastakeissa kuvattu yhtye. Siinä muutama juttu, joista on tullut osa ikuista indiekuvastoa ja 2000-luvun britti-indieskenen ja rockin uuden tulemisen symboleja.

Mitä Up The Bracket sitten edustaa? No ainakin nousua ja tuhoa. Huumeita, rock-romantiikkaa, rock-kulttia sekä noiden yhdistymistä uuteen internet-aikaan. Muistat varmaan, kuinka 2000-luvun alussa yhtyeiden fanit kokoontuivat eri foorumeille? No, Pete Doherty vei koko keskustelupalstakulttuurin vielä pidemmälle, sillä The Libertinesin tapauksessaan netissä eivät kokoontuneet ainoastaan fanit, vaan keskustelupalsta oli myös Dohertylle paikka, jossa purkautua ja avautua. Päivittää elämäänsä ja runoilla siitä. Olla samaan aikaan mysteerinen ja faniensa kanssa läheinen. Netissä Doherty loi ympärilleen kulttia, kutsui siellä fanejaan kuuluisille kotikeikoilleen asuntoihinsa, jotka tunnettiin – tietysti – nimellä Albion Rooms. Internet mahdollisti uskollisen fanikunnan syntymisen jo kauan ennen kuin musiikkilehdistö otti The Libertinesin sekä Dohertyn huumeongelmat suosikkiteemakseen.

Näin The Libertines oli alusta alkaen nimenomaan faniensa omaisuutta.

Kuitenkin on vähättelevää sanoa, että The Libertines vuonna 2002 olisi ollut vain jotain, jolle oli tilaus. Sillä vaikka yhtyettä jatkuvasti kutsuttiinkin Britannian The Strokesiksi, on minusta yhtyeen sielu kuitenkin ihan jossain muualla kuin vain vanhan kitararock- tai punkperinteen toistamisessa – nimittäin Peter Dohertyn mielessä. Minusta The Libertinesin hurmaavuus syntyykin nimenomaan siitä, miten se sähkökitaroituessaan ja tutusta brittipunkista hurmioiduttuaankin säilytti sen nuoren älykkö-Peten, kirjallisuutta, kirjoittamista ja runoja rakastavan rock-romantikon mielenmaiseman ja Englantia romantisoivan retoriikan. Se, miten Powellin suoraviivaiseen rummutukseen, ronskeihin kitarariffeihin ja kaaosmaiseen, viimeistelemättömään soitto- ja laulutulkintaan yhdistyy lyriikat, joissa seilaillaan Albion-laivalla kohti Dohertyn ja Barâtin fantasioimaa Arcadaa, jonkinlaista fantasiamaailmaa.

Se oli uutta, se oli – ja on – The Libertinesin erityisyys.

Minulle Up The Bracket on aina ollut juuri sellainen mielensekoittava ja ymmälleen saava superalbumi, joita ihmiselämässä tulee vastaan vain muutamia. Erityinen nuoruuskokemus, kasvukipukaveri ja hurmoslevy, johon kiteytyy suuri määrä identiteettiä ja parikymppisen nuoruutta. Up The Bracket on heittäytymislevy. Siihen on tallennettu niin täydellisesti turvallista sekopäisyyttä ja paheellisuutta, viimeistelemättömyyttä ja tuotannollista raakilemaisuutta, että se vain yksinkertaisesti pakottaa vähän riehumaan ja luopumaan kontrollista.

Up The Bracket on myös nimenomaan brittanniaystävän levy. Vaikka sen musiikillisesti voikin sijoittaa jonnekin The Strokesin tai vaikka australialaisen The Vinesin rinnalle, niin kuten jo aiemmin sanoin, on Up The Bracketissä – Peter Dohertyn visioissa – kyse ihan muusta. Alleviivatusta englantilaisuudesta ja romantisoidusta nostalgiasta. älykkäistä, lahjjakaista ja taitavista laulunkirjoittajista, joiden päässä liikkuu paljon kirjaviisautta, lyyrisiä ajatuksia, haikeutta, alakuloa. Ja huumeita.

The Arcadian dream has all fallen through

But the Albion sails on course

Up The Bracket on aivan erityinen ja uniikki levy myös siitä syystä, että se on juuri sellainen levy, jonka bändi voi tehdä vain kerran. Siihen on tallentunut niin paljon juuri sitä tiettyä aikaa ja paikkaa, ainutlaatuista sekopäisyyttä, bändin jäsenten välisiä ongelmia, huumeita, krapuloita, kaikenlaista sattumanvaraisuutta ja suunnittelemattomutta, että se on vain yksinkertaisesti mahdoton toistaa.

RAT BOY – GENERATION GENOCIDE

Liam Gallagherin uusi tuleminen ja RAT BOYn debyyttilevy. Siinä minun tämän vuoden musiikilliset kohokohdat.

Rat Boyn Scum-albumi on kestänyt kuuntelua, tai oikeastaan se on vain parantunut kuukausien kuluessa. Uskallan jo sanoa, että levy pääsee hyllyni modernien klassikoiden joukkoon. Nuorukaisten koko Scum-konsepti ja sukupolvi-fiilistely ovat uponneet minuun sen verran hyvin, että höristän korvia ihan jokaiselle uudelle Rat Boy -liikkeelle. Niin kuin vaikka tällekin räminälle.

Viisi kertaa dj-setin olennainen

Soitan huomenna perjantaina levyjä Black Doorissa klo 21 alkaen – tervetuloa! Illan aikana juhlitaan Noel Gallagherin uutta albumia kuunnellen se pari kertaa kokonaisuudessaan läpi. Muu musiikki on sitten minun ja Lager Supernova -parini Topiaksen vastuulla.

Löydät illan tapahtuman Facebookista.

Dj-iltojen levyjen ja seiskatuumaisten valinta, setin tunnelman ja kaaren suunnittelu on ehkäpä minun lempiharrastus. Vaikka se, millainen illasta musiikillisesti lopulta muodostuu, mitä kappaleita kultakin yhteeltä soitan, vaihteleekin jonkin verran, on silti muutamia kappaleita, jotka soitan ihan aina.

Tässä viisi sellaista biisiä, jotka ovat suuuurella varmuudella soineet ihan jokaisella dj-keikallani.

1. Suede – We Are The Pigs

Tämä edustaa setissä sellaista brittipopin suurien yhtyeiden parhaat biisit -osastoa. Tykkään siitä, miten kappale on kiistatta Sueden hienoimpia, tunnettukin, mutta ei kuitenkaan ihan se hitein. Olen saanut kappaleen singlen joskus lahjaksi ystävältä uuden kodin kunnaiksi.  Levyhyllyn suuuuuria aarteita!

Kappaleen mystinen ja dramaattinen tunnelma sopii minusta dj-setissä aina tosi hyvin  jonnekin Elastican kolkon soundin lähettyville.

2. Elastica – Waking Up

Brittipop-kauden olennaisimpia kappaleita ajan olennaisimpiin kuuluvalta yhtyeeltä. Elastican symboliarvo on valtaisa, ja ilman tätä kappaletta (taikka vaihtoehtoisesti yhtyeen Connection-biisiä) dj-settiä on minusta kyllä aika vaikea sanoa brittipoppisetiksi!

3. Ash – Shining Light

Yksi suosikein kappale ikinä! Soi jokaisella dj-kaikalla ihan just siitä syystä, että on niin mainio. Ashiltä soitan yleensä myös jotain vanhempaa, mutta tämän biisin tehtävänä on olla setissä se maailman täydellisin ja herttaisin kitarapopikas tykkäyslaulu.

4. Kaiser Chiefs – I Predict A Riot

Tämä biisi edustaa setissä sellaista uutta brittipop-tulkintaa. Kappale on loistava 2000-luvun versio 90-luvun brittipopista, sellainen ilmestymisaikansa kitaraindiehuuman ja Blur-henkisen brittipop-vision sekoitus.

Tämä on The Libertinesin vakkaribiisien ohella myös se, jonka tahtiin voi vähän ainakin henkisesti irrotella ja riehua.

5. Hurricane #1 – Step Into My World

Tämä juuri 20 vuotta täyttänyt biisi kuuluu settiin tietysti siksi, että se on yksi 90-luvun upeimmista kappaleista ja aivan erityisesti kitaristi Andy Bellin taidonnäyte. Mies loistaa tässä niin kitaristina kuin biisin kirjoittajanakin. Kappaleella on myös symboliarvo: se kuvastaa minusta hienosti sellaista brittipop-kauden hurmokselisuutta, Creation-levy-yhtiön voimaa ja valtaa, mutta toisaalta samalla myös koko brittipop-ilmiön ohimenevyyttä. Yhtye teki brittipop-kauden loppuvaiheessa yhden hienon levyn, mutta hiipui sitten samaa tahtia ilmiön kanssa.

Olisi suuri vääryys joskus jättää tämä biisi setistä pois.

Viva Brother – Womankind

Vuonna 2010 olin höpsöhkö opiskelija ja brittipop-wannabe, joka kirjoitti blogia nimeltä i’m happy to be here tonight. Blogin nimi oli tietysti lainattu suosikkiyhtyeen suosikkikappaleesta. Rakastuin joka viikko johonkin popparinretkuun. Joskus tosielämässä, joskus päänsisäisessä brittipoppimaailmassa. Sen lisäksi, että olin suuren osan elämästäni saavuttamattoman rakkauden tai saavutetun rakkaudettomuuden vuoksi sydän verellä, olin myös yksinäinen. Käytin liki kaiken sydänsurkeilusta liikenevän energiani uusien bändirakkauksien – eli jonkinlaisen elämänsisällön – löytämiseen.

Ja kaikesta tuosta kirjoitin tietenkin sinne blogiin.

(Onko mikään muuttunut?!)

Vuosi 2010 tuo minulle mieleen brittiyhtyeen nimeltä Brother, joka oli hetken aikaa minun elämäni tärkein sisältö. Tarina on tuttu ja kovin miiamainen: näin, kuulin, rakastuin. Yhtyeessä oli kaikki, mistä hurmaannuin: super söpöjä poikia, kivoja vaatteita, Liam Gallagherilta omittua lesoilua, asennetta ja olemusta, aurinkolaseja, moppitukkia, Noel-kitaroita, la la laa:ta ja noin miljoona kertaa aiemmin sävellettyjä brittipopkappaleita, toki hyviä sellaisia. Oli legendaarinen Stephen Street tuottajana.

Tykkäykseni Darling Buds Of May -kappaletta kohtaan oli joskus niin äärimmäistä, että se sattui. Olin varma, että Brother muuttaa maailman, käynnistää uuden brittipoppihurmoksen, tulee keikalle Suomeen ja rakastuu minuun. Koko bändi. Tai edes joku niistä, pliis.

No ei ihan muuttanut saati rakastunut. Famous First Words -debyyttilevyn, pikkuruisen hypen sekä suuren uhoamisen ja vouhkaamisen (ja nimen vaihtamisen Viva Brotheriksi) jälkeen yhtye katosi. Hävisi. Lopetti. Olin ihan saakelin vihainen.

Oli jätetty olo.

Muutama päivä sitten Brother tuli jotain todella outoa ja modernia internet-reittiä vastaan. Ei kadonneena, vaan olemassa olevana, aktivoituneena. Uusi single ja keikkasuunnitelmat seuranaan! Levykin ilmestyy ihan pian. No miltä nyt tuntuu? No ihan hyvältä! Yhtye kuulostaa toki eriltä kuin seitsemän vuotta sitten, överistä brittipoppilarpista on kasvettu yli ja se on ok, kaikkihan me tässä ollaan aikuistuttu. Ja vaikka en kymmenen vuoden takaisella hurmoksella tähän nyt suhtaudukaan, niin kyllä tämä singlekappale Womankind biisinä kelpo on. Vuoden 2010 Brotheria aikuisempi ja isompi, soundillisesti monipuolisempi ja modernimpi. Lopputuloksena toteutus, joka vie jonnekin Blossomsin harjoittaman tämän päivän kitarapopin ja indien seuraan.

”You are invite to the second chapter”, kirjoitti yhtye Facebook-sivullana.

Rat Boy – Scum

Blogista on varmasti käynyt ilmi, että Rat Boyn vasta ilmestynyt Scum-debyytti on ollut kovasti odotettu. Näin innostunut en ole ollut aikoihin mistään uudesta jutusta! Jos olet kuunnellut levyn, sinulla varmasti on siitä jo oma mielipiteesi. Ehkä tykkäät siitä yhtä paljon kuin minä, ehkä et oikein tajua tätä minun hurmosta.

Koska kyseessä on minusta loistava ja minulle tärkeä levy, ajattelin taas kerran kritiikin sijaan tarjoilla muutaman väliotsikon, jotka toivottavasti avaavat sinulle sitä,  miltä levy minun mielestäni kuulostaa ja tuntuu.

Musiikillinen sekamelska

Sekalmelskalevyissä on haasteensa, lopputuloksesta voi tulla levoton ja hahmoton joukko kappaleita, joista kaikki erottuvat toisistaan niin, ettei mistään saa enää kiinni. Mutta vähän samalla tavalla kuin esimerkiksi Jamie T., myös Rat Boy onnistuu limittämään, lomittamaan ja sovittamaan yhteen useamman eri musiikkityylin.

Scum-levyn runko ja Rat Boyn ydinjuttu muodostuu hip hopin, uudehkon kitaraindien ja 90-luvun brittipopin vaikutteille. Sen sijaan, että lopputulos olisi sekava, on Scum mukavasti polveileva teos, jossa kappaleiden väliin sijoitetut lyhyet siirtymä-ääninauhat ja nuorukaisen näppärästi joko räpähtelevä tai lauleleva ääni liimaavat kokonaisuuden yhteen, albumiksi.

Levyn hip hop -kappaleena kuuntele vaikka Beastie Boys -henkinen Move, aikamme kitaraindieksi taas voisin kelpuuttaa tuon mainion FAKE ID -renkuttelun. Ja se brittipop-kappale? No, se on taivaallinen ILL BE WAITING.

Yksi suosikeistani on myös levyn avaava TURN ROUND M8, jossa on minusta jotain Rat Boyn hienosti kiteyttävää koukuttavuutta.

Paras brittipop-kappale pariinkymmeneen vuoteen

Taisin jo sosiaalisessamediassa huudahtaa, miten Rat Boy on onnistunut tekemään parhaan autenttisen brittipop-kappaleen sitten vuoden 1997. Paljon huudeltu, tiedän, mutta niin se vain on! ILL BE WAITING todella on biisi, jota Boo Radleys tai Menswear olisivat vuonna 1995 säikähtäneet.

Innostukseni tätä kappaletta kohtaan on samaa luokkaa – tai jopa suurempaa – kuin muutama vuosi sitten australialaisen DMA’sin Oasis-kunnianosoitusta kohtaan tuntemani. Jos opettaisin yliopistossa brittipopin perusopintoja, pitäisin tämän kappaleen pohjalta luennon siitä, miten tehdään esimerkillinen, kaikkia välttämättömiä konventioita taidokkaasti hyödyntävä brittipop-kappale 20 vuotta brittipop-ilmiön hiipumisen jälkeen.

Vuoden 2017 brittipoppia

Sen lisäksi, että rakastan I’ll Be Waiting -kappaleeseen tallennettuja musiikillisia brittipop-kliseitä, houkuttelee minua ajatus siitä, että ihan koko Rat Boyn tekemisen voisi nähdä vuoden 2017 brittipoppina.

Tiedätte, että käsitykseni brittipopista ei rajoitu vain musiikkityyliin, tietynlaiseen kitarapoppiin, vaan näen sanan merkityksen nimenomaan ilmiötasoisena. Minun mielestäni näkemykseen liittyy vahvasti ajatus siitä, että brittipop on jotain, mikä toistuu sukupolvesta toiseen, aina vähän uudenlaisena versiona. Eri sukupolvien luomia ja läpi elämiä brittipopin kerroksia yhdistäisi näin tietynlainen kitaroita rakastava pop- tai rock-ote, mutta myös joku tietynlainen fiilis ja asenne. Etulinjassa tapahtuva brittiläisen musiikkihistorian ja siihen yhdistettävien musiikillisten ja ulkomusiikillisten merkkien kierrättäminen ja hyödyntäminen. Tunnistettavasti englantilaisilla elementeillä pelailu. Jonkinlainen lad-swag ja lädiuskottava coolius.  Jonkin jo olemassa olevan sekoittaminen juuri tämän ajan henkeen.

Voisiko siis olla, että Rat Boy olisi juuri nyt se tyyppi, joka luo uutta brittipop-kulttuuria?

Ajassa kiinni

Niin, jonkinlaisella abstraktilla tasolla brittipopissa voisi siis olla kyse coolista nuorisokulttuurista, indiestä, joka kuulostaa hyvältä pubin, jalkapallon, kaljan ja tennareiden seurassa. Olennaista on olla samaan aikaan sekä taaksepäin katsova ja jo tehtyä ja tunnistettavaa hyödyntävä, mutta myös uutta luova ja juuri tässä ajassa kiinni oleva ote. Minusta Rat Boy onnistuu juuri tuossa. Nuorukainen tekee jotain, minkä 34-vuotias brittipoppari tunnistaa omakseen, mutta on samalla esillä omalle sukupolvelleen luontevalla tavalla – niin musiikillisesti kuin muutenkin.

Jos miettii menneitä sukupolvikokemuksia ja indieilmiöitä, yhdistää minusta niitä kaikkia se, miten ja missä niitä on eletty. Jotta jostain tulee ilmiö, on sen asian löydyttävä sieltä, missä nuoriso on ja tapahduttava siellä, misäs nuorios aikansa viettää. Siksi niin moniin historiassa merkittäviin musiikillisiin ilmiöihin on tallentunut merkittävä osa ajankuvaa. 90-luvun brittipoppia elettiin MTV:n ja Select-lehden kautta. 2000-luvun brittipopkerroksessa olennaista oli My Space, jonka kautta alkunsa saivat Lily Allenin ja Arctic Monkeysin kaltaiset sukupolvikokemukset. Kitaraindien uudessa hurmoksessa iso rooli oli NME-lehdellä –  puhuttiin jopa NME-bändeistä ja NME-soundista.

Samalla tavalla myös Rat Boy kertoo meidän ajastamme jotain. On Spotifyn ja YouTube-kanavan merkitys yksittäisten kappaleiden ja tunnelman ja idean levittäjänä. On nuorukaisen Scum-nimen ympärille koottu kokonainen imperium, konsepti, jonka harkittu ja viimeistelty fiilis kaikessa kokonaisvaltaisuudessaan on niin vuotta 2017.

Niin ja sitten levyllä on tietysti tämä Rat Boyn näkemys Blurin Park Lifesta. Jälleen jonkinlainen tämän päivän versio brittipopista.

I was alright
Till they took me off my medication
Started slagging off my generation
And I don’t know why

Perjantai-biisi: Rat Boy – Laidback

Viimeistään tänä keväänä ja kesänä Rat Boy on vienyt minut mukanaan aivan lopullisesti! Tiedät, että rakastan nuorukaisen Revolution-kappaletta – se on ollut minun tämän kesän suosikein.

Mutta ai ai, miten kiva – harmiton ja soma – tämä vähän tuoreempikin biisi on! Ja mikä parasta, tyypin piiiiitkään odotettu Scum-debyyttilevy on ilmestynyt! Siitä varmasti tuonnempana.

Roddy, Roddy, Roddy, Roddy

Roddy Woomble, Idlewildin pehmytääninen ja skottiaksenttinen laulaja. Lempeäkasvoinen nuoruuteni suuri rakkaus.

Yllättäen tällaisena.

Vuosituhannnen vaihteessa huippuvuosiaan elänyt Idlewild palasi viime vuonna tai sitä edellisenä takaisin muutaman vuoden tauon jälkeen. Poukkoilevalla punkkipopin ja powerpopin sekamelskalla ihastuttanut yhtye oli kolmella tai neljällä ensimmäisellä levyllään super hurmaava, loppuillakin kelpo.

Yhtyeen katkeilevan uran lomassa laulaja Roddy viljeli luomukasviksia ja yrttejä ja teki folkahtavaa soolomateriaalia. Noiden yhteys Idlewildiin ylsi ehkä juuri ja juuri yhtyeen Warnings/Promises -levylle, jolla se otti vähän etäisyyttä aiempien vuosien kitarapoppiin.

Mutta nyt, tämä tässä näin, ei ole lainkaan sitä, sitä soolo-Roddya, jota on totuttu kuulemaan, vaan ennemminkin kappaleeseen on ripoteltu merkkejä nuoresta Idlewildista.

Olen niin yllättynyt, etten osaa oikein vielä sanoa tästä sen suurempia.

Roddy Woomblen The Deluder ilmestyy syyskuussa.

2000-luvun indieolennaiset

Olen katsonut viime aikoina The Inbetweeners -sarjaa. Uskomatonta, että tuonkin ensiesityksestä on jo jotain kymmenen vuotta!

Sarjan inspiroimana olen heittäytynyt astetta innokkaammin myös siihen 2000-luvun ensivuosikymmenen ihanaan indierenkutushuumaan. Sillä siitähän minut on (90-luvun ja brittipopin lisäksi) tehty!

Parikymppisyys aikamme viimeisessä kitaramusiikin menestyshurmoksessa oli kyllä aika ihana. Komeita rokkareita riitti! Bändejä ja tarttuvia kertsejä riitti. Osa laadukkaampia, osa vähemmän – oikeastaan ihan just niin kuin 90-luvulla eletyssä edellisessä kitaramusiikkivaltavirrassa.

Olen joskus aiemmin kirjoittanut siitä, kuinka brittiläisen mod-kulttuurikuvion, (kitara)musiikin ja siihen liittyvien nuorisokulttuurien menneisyys voidaan hahmottaa nätisti erilaisiksi kerroksiksi tai kierroksiksi. Jokainen vuosikymmen tai sukupolvi tuo siihen oman juttunsa. 90-luvun brittipopin päälle rakentui juuri tämä 2000-luvun indiehurmos, jonka kuvastosta löytyy ihan juuri ne samat ulokomusiikilliset merkit kuin menneiden vuosin mod-kulttuurista, punk-kaudesta, mod revival – ajasta ja cool britannia -vuosista. Kierrätetään, mutta tehdään se jollain tapaa juuri sille ajalle sopivalla tavalla.

Sen lisäksi, että tuo 2000-luvun alkuvuosien kitaramusiikin suuruus on ilmiönä melko samantyylinen kuin vaiika juuri brittipop (musiikki valtavirtaa, bändien ylitarjonta, yhden hitin ja levyn ihmeitä, brittiläiseen musiikkimenneisyyteen nojaava, samoja ulkomusiikillisia merkkejä hyödyntävä), on se kiehtova myös siksi, että se jollain tapaa uudisti indie-termin käytön.

Jos menneinä aikoina indie oli aivan erityisesti liitetty ajatukseen, visioon ja tekemiseen musiikin takana, alkoi se minusta noihin aikoihin tarkoittaa aivan erityisesti tietynlaista soundia. Vähän niin kuin brittipoppikin! Aluksi termillä viitattiin nimenomaan skeneen ja tietynlaiseen mielentilan, mutta lopulta aivan erityisesti oasismaiseen kitarapoppiin. Musiikkityyliin.

Koska tuo 2000-luvun ensivuosikymmenen indiehurmos on ihanan nuoruudellista, kesäistäkin, tein ajan suosikkituotoksista soittolistan. Listaa kootessani mietin, että jos saan sen kuulostamaan suurin piirtein yhdeltä tuntien mittaiselta biisiltä, olen onnistunut tehtävässäni.

Silloin olen onnistunut tallentamaan listalle sen indie-estetiikan, joka minusta aikaan kuuluu.

https://open.spotify.com/user/misse-kissa/playlist/3vrqZVSp8AeAOFmhp27VlA

Artikkelikuva: Tim Wright / Unsplash

Viisi kertaa Courteeners

Matkustan viikonlopuksi Manchesteriin. Olennaisimpana ohjelmana on Courteenrsin ja The Charlatansin konsertoinnit, minkä lisäksi aion vain hengitellä kaupungin ilmaa ja inspiroitua ilmapiiristä. Olla oma itseni jossain, minne tunnen kuuluvani.

Sekä Courteenersin että The Charlatansin näkeminen ovat minulle suurtapauksia. Ensimmäisiä kertoja ikinä. The Charlatansista olen taas vime aikoina kirjoittanu aika paljon, joten rakastetaan nyt Courteenersiä. Tässä viisi syytä siihen.

Courteeners ja Manchester

Courteenrsin laulujen päähenkilö on usein Manchester. Koska en ole käynyt koskaan Manchesterissä, en ole pystynyt sitä laulujen teksteistä täysin tulkitsemaan, tuntemaan ja näkemään, vaikka sen läsnäolo, olennaisuus ja kiehtovuus riveistä välittyykin.

Saan matkaseuraksi ja -oppaaksi Manchesterissä useamman vuoden aikoinaan asuneen ystäväni, Manchester-romantikon ja musiikillisen sieluntoverini. Tässä hänen näkemyksensä siitä, millainen Courteenersin laulujen Manchester on.

Courteeners esittelee Manchesterin (Manchesterin aksentillakin toki!), jossa juhlitaan, humallutaan, välillä ihan liikaakin, rakastutaan ja särjetään sydämiä.

Ollaan Night & Day Cafessa, mennään baarista yömyöhällä Victoria Parkiin, käydään Withingtonissa, ja luodaan viikonlopuksi pesä Burnageen. Kadut voi kuvitella roskaisiksi, mutta eläviksi, ja esikaupunkitalot punatiilisiksi. Välillä on yön ääntä, välillä aamuyön hiljaisuutta. On Fallowfieldin hillbillyjä ja Deansgaten baarikadun ”kiiltomatoja”.

Ja sitten on Lontoo, mörkönä jonne Lontoon Eustonin aseman kautta kadotaan, mutta jonne ja josta silti pääsee aina Virgin Pendolinolla.

Kun Manchesterissä ei olla, sinne kaivataan. Vaikka siellä on vain polkupyöräkauppa kadun päässä, Cadburyn suklaata, himmeät katuvalot, ja joskus epäreilua elämää.

My heart is here and here to stay.

-Topias K

Tekstien yksityiskohdat

Courteenersin laulaja ja laulunkirjoittaja Liam Fray on minusta sellainen astetta kiinnostavampi tekstikirjoittaja, paljon juuri Manchester-maiseman maalaamisen vuoksi. Mutta on hänessä muutenkin oivaa tarinoitsijaa, erityisesti sellaista arkisen konkretian runollistajaa ja romantisoijaa. Useista teksteistä löytyy joku sympaattinen ja oiva yksityiskohta.

Jo ikuisuuden tämä tekstipätkä on ollut suosikkini:

You let me change the radio station in your car,
Do you remember that time I raised my voice
Because you said you’d never ever heard of the La’s?

Toooodella paljon herra Frayn kuuloinen katkelma. On vähän pieleen mennyt rakkaus, on nimen kautta (La’s) kerrottu iso merkitys, on pienen konkreettisen yksityiskohdan tai tapahtuman kautta kuvailtu iso asia – kahden ihmisen erilaisuus. Mitä yhteistä enää jää jäljelle, jos toinen ei tiedä, mikä La’s on?

And these types of relationship never last

Acrylic

Yhtyeen toinen single Acrylic nauttii pienoista kulttimainetta ja on yhtyeen fanien keskuudessa super rakastettu. Biisi ei esiinny lainkaan St. Jude -debyytillä, mikä varmasti osaltaan vaikuttaa kappaleen saamaan erityiskohteluun. Kappale on somasti aikansa lapsi, luonteva palanen 2000-luvun ensivuosikymmenen indierenkutushuumassa. Courteenersin tuotannossa kappale on leimallisesti juuri alkuvuosien Courteenersia, samalla jotenkin yhtyeen ytimessä, mutta kuitenkin tätä kuunnellessa huomaa myös sen, miten kauas yhtye on alkupisteestään kulkenut. Tavallaan.

Liam ja tytöt

Manchesterin lisäksi Courteenersin tarinoiden päähenkilö on ihanan usein tyttö, nainen. Anna, Rosemary, hän. Usein vähän vaikea tai kompleksinen hahmo menneestä, nuoruudesta asti tai joskus vaikeasta nykyisyydestä. Ja kyllä, haluaisin olla joka ikinen noista.

Se, miten paljon rakkaustarinoita ja -kipuilua sekä niiden sivutuotteita Fray on indiemusiikkiin kirjoittanut, on minusta erityistä.

Yhtyeen musiikillinen kaari

Courteeners on julkaissut viisi albumia. Vaikka yhtyeen kaikki tekeminen määrittyykin kitarapop-termin alle, on yhtyeen musiikillinen visio vaihdellut levystä toiseen. Vuoden 2008 debyytin kitaraindiellä yhtye oli kiinni ajassa. St. Jude on ajankuva, levy joka ei kerro vain yhtyeestä, vaan myös vuodesta 2008. Se on myös nuoruuden levy ja debyyttilevy – upea sellainen.

Vuoden 2010 Falcon on edeltäjäänsä siistitymmän kuuloinen. Aikuisempi, seesteisempi. On jousia, isoja kertsejä, isoja kappaleita. Se ei ole enää niin paljon ajassa kiinni, vaan on universaalimpi. Tykkäänkin siitä roolista, mikä levyllä minun mielestäni yhtyeen uralla on: se teki ajallisesta indieyhtyeestä ajattoman indieyhtyeen. Debyytin ohella tämä taitaa olla minun suosikkini.

Falconin jälkeen Anna-levyllä yhtyeen soundi muuttui taas aavistuksen. Edellisen levyn isous säilyi, mutta tunnelma muuttui ehkä vähän raskaammaksi ja paikoin rytmikkäämmäksi. Aluksi vierastin levyä, mutta nyt se on ihan vakkarikuunneltava. Anna sai seuraajakseen raikkaan, ilmavan ja popin kesälevyn. Concrete Love on yhtyeen levyistä minulle varmaankin se etäisin. Pidän levystä suuresti, etenkin yksittäisistä kappaleista, mutta sen tarina tai taika ei avautunut minulle niin helposti kuin muiden.

Joskus mietin, miten ihanaa olisi ollut nähdä yhtye vaikka vuonna 2008. Tai 2010, jolloin elin suoranaista Courteeners-huumaa. Oikeasti olen kuitenkin aika iloinen, että näen yhtyeen ensi kerran juuri tulevana lauanataina. Näen sen koko kaaren, sen ympyrän, minkä St. Jude avasi, jonka kauimmaisesta mutkasta löytyy Conrete Love ja jonka juurille vievä  Mapping the Rendezvous -albumi viime vuonna sulki. Yhdeksässä vuodessa Courteeners on todistanut olevansa indiehuipun selviytyjäbändi. Sitä suuren suurta menestyslevyä ei ehkä ole vielä tullut, mutta yhtye tuntuu olevan tyytyväinen olemaan se suurin pieni yhtye Britanniassa ikinä. 

Jotain uutta: Cabbage

Cabbage on tämän vuoden Blossoms – eli piehekö/suurehko manchesteriläinen hypetysbändi. No, siihen ne yhtäläisyydet sitten loppuivatkin, yhtyeiden musiikillinen juttu ja juju kun ovat aivan erilaisia.

Täytyy tunnustaa, että en ole ihan vielä hullaantunut yhtyeestä. Vaikka siinä paljon tuttua ja tunnistettavaa onkin, menee sen eetos ehkä vähän minun lempiasioiden ohitse. Olen kuitenkin näkemässä bändin tulevaisuudessa livenä, joten päätin saada siitä jotain tolkkua ennen kohtaamista. Vaikka yleensä ihastun uusiin ja omiksi tunnistettaviin juttuihin nopeasti päätä pahkaa, osaan olla myös hitaasti lämpenevä.

Tällä hetkellä tykkään eniten tästä pikkuhitistä.

Se, mikä yhtyeessä on periaatteessa raikasta, on sen poikkeavuus musiikkivaltavirrasta. Cabbagen tavassa puida ja kommentoida yhteiskuntaa on jotain kiehtovaa, vähän absurdia ja vinksahtanutta. Sellaista nuoruuden älykästä. Musiikin siloittelematon vaihtoehtoisuus ja tummasävyinen punk sekä rosoinen heittäyminen yhdistettynä arkipäiväisyyteen ja nuhjuiseen olemukseen herättää luottamusta tekemiseen. Saa sen vaikuttamaan piirun verran muita yrittäjiä uskottavammalta – ehkä jopa todellisuutta enemmän.

Niin. Mitään isoa oivallusta tämä ei minussa synnytä. Sinänsä minulla ei ole mitään pientä rämäisyyttä ja musiikillista sekoilua vastaan ja vaikka poppari olenkin, en silti tuota energiaakaan säikähdä. Mutta tästä en vain meinaa millään löytää pysyvää tarttumapintaa. Muutamien kappaleiden tai kertsien kohdalla nostan kiinnostuneena kulmia, toiset taas lähinnä lannistavat. Tykkään kuitenkin paikoin soundeista ja niissä pilkahtelevasta 90-luvusta.

Mietin jopa sitä, että olisiko tässä nyt sellainen yhtye, jonka kohdalla herää ajatus, että aina musiikillisten esi-isien (Alan McGee, Tim Burgess) tarjoama hehkutus, yhteiskuntatietoisten runoilijoiden fanittaminen, jonkinlainen elämänmakuisuus, nuhjuinen olemus ja indie eivät vain riitä? Vaihtoehtoisuutta tavallaan on, mutta siellä vaihtoehtoisuuden sisällä vähän hukutaan ja kadotetaan se erityisyys. Vai eikö tämä vain ole minulle tarkoitettu, vaikka näennäisesti kohderyhmään kuulunkin?

Tai sitten en vain tajua. Sekin on mahdollista, erittäin.

Yhtyeen uudehko Young, Dumb and Full of… -ep löytyy Spotifysta.

The Kooks – Be Who You Are

Brightonilaisyhtye The Kooks julkaisee toukokuussa kokoelmalevyn, joka tiivistää yhtyeen tähän mennessä 11 vuoden ja neljän studioalbumin levytysuran. Kuten tapana usein on, täydentää myös The Kooks kokoelmaansa yhdellä aivan uudella kappaleella.

Pa pa pa pa paa da da pa

Ja voi että! Be Who You Are toimii täydellisesti tehtävässään, kokoelmalevyn uutena biisinä. Se on sellainen hyväntuulinen yhtyeen oma kunnianosoitus uralleen, muistoille, omalle identiteetille, maneereille. Kappale palauttaa reilussa kolmessa minuutissa mieliin monta miljoonaa The Kooks -mielikuvaa. Se kertoo oikeastaan kaiken sen, mitä The Kooks parhaimmillaan ja ihan eniten on.

Tässä minun tiivistykseni Be Who You Are -biisin ja The Kooksin ainesosista:

Se on rock ja pop, ajaton ja aikaisa.

Kappaleen alkusekuntien rokkikitara ja sitä seuraava popikas pa pa paa muistuttavat siitä, kuinka The Kooks on ollut aina yhtye, joka on ollut kovin pop, mutta kuitenkin samalla nauttinut myös brittiläisen rockmenneisyyden fiilistelystä. Tavallaan The Kooksin juttu on aina ollut samalla todella ajaton ja todella aikaisa. Ja aivan erityisesti todella 2006. Ainakin minut Luke Pricharttin hunajaisen nuhainen nasaali heittää suoraan keskelle nuoruutta ja sen kitaraindiehuumaa.

Yhtyeen rallattavan popin, pikkuisen retron rock-flirttailun ja poikamaisen indien sekamelskan voi pilkkoa osiin ja sijoittaa brittiläisen popmusiikin janalle. On 60-lukua, 70-luvun estetiikkaa, on 90-lukua ja brittipoppia, on 2000-luvun kitaraindieaalto.

Siinä on pa pa paa tai la la laa tai ta ta taa tai ty ty tyy tai o o ooooooooo

Se on hyväntuulinen, elämästä nauttiva ja siinä on papapapapapaa – voiko The Kooksimpaa asiaa olla? No ei! Lallattelu ja rallattelu on osa The Kooksin ilmaisua, joten olisi ihan hullua, jos myös vuoden 2017 versiosta ei tarttuvaa papapaa-koukkua tai o o ooo -jamitusta löytyisi.

Se on vähän cheesy

Suoranainen ylimelodisuus ja tarttuvuus, ne jo mainitut lallattelut ja Luke Pricharttin hurmaavan keimaileva laulutyyli yhdistettynä lyriikoiden beibeihin ja muuhun ihanan sievään, makeaan ja elämään uskovaan pop-jargoniin saa yhtyeen – ja tämän kappaleen – kuulostamaan ehkä ministi juustoiselta ja sokeriselta. Jollekin ronskimmasta ilmaisusta pitävälle se voi olla syy vältellä yhtyettä, mutta minusta se on vain rakastettavaa!

En ole koskaan välittänyt vasustella sitä jos joku soma kiharahiuksinen poppari haluaa kertoilla ”Be who you are, baby you’re a star”?

Ja hei, minuthan on just upgreidattu 11 vuodessa naiivista tähdeksi.

The Charlatans – Plastic Manchinery

Klassikkoyhtye The Charlatansin kevään myötä ilmestyvä uusi levy on minulle tietysti merkkitapaus. Tammikuussa 2015 ilmestynyt Modern Nature -levy teki yhtyeen uudesta aktivoitumisesta yhden viime vuosien parhaista jutuista, joten joo, sitä lisää kiitos!

No, valitettavasti tämä tulevan Different Days -levyn ensimmäinen single ei käynnistä mitään suurta The Charlatans -vaihetta. Kun miettii, millaisilla uskomattoman hienoilla singleillä yhtye teki paluun pari vuotta sitten, ei tällainen ihan kiva nyt oikein riitä. Onneksi mistään otteen menettämisestä ei kuitenkaan tarvitse puhua, sen verran kauneutta, tarttuvuutta ja The Charlatansia biisistä löytyy. Ehkä tämä vain on pikkuisen liian suoraviivainen, liian perus. Ollakseen erityisen hyvä The Charlatans -kappale, saisi tässä olla vielä vähän enemmän yhtyeelle ominaista musikaalisuutta ja svengiä.

Tykkään kuitenkin tuosta videosta, se antaa biisille kivan maiseman ja istuu hienosti viime levyn ihanan Let the Good Times Be Never Ending -videon rinnalle.

RAT BOY – REVOLUTION

Nuorisolais-Miia täällä hei! Vai pitäisikö kirjoittaa kaikki isolla? Kera z-kirjainten ja numeroiden?

Jos seuraat minua Instagramissa, tiedätkin jo, että Rat Boyn uusi Revolution-sinkku on minun tämän kevään tunnareita! Mainio! Nuorukaiselle tunnuksenomainen Jamie T meets Beastie Boys -juttu on tällä biisillä minusta ehkä hehkein ikinä.

Tykkään biisille onnistuneesti tallennetusta hyvästä meiningistä, tuosta söpön simppelistä ja tutun tarttuvasta poppikertsistä sekä niistä laulukohdista, joissa jannu kuulostaa nuorelta Liam Gallagherilta. Viehätyn myös noista videon Burberry-flirttailuista, eleganttien tyylielementtien ”roskaamisesta”, rähjäiseen Tesco-ympäristöön tuomisesta.

Niin, ehkäpä tuo sinisen skarpin takin, burberryhtävän kauluspaidan ja painokkaan kävelyn synnyttämä swag on sekin vähän Liamia…

Scum-debyttiä odotellessa.

PS. Tästä blogin vanhaan Rat Boy -tekstiin.

Kasabian – You’re In Love With a Psycho

Kasabian julkaisi taannoin uuden kappaleen ja nyt muutama päivä sitten vielä biisiä koristavan videon.

Ensi sekuntien jumppaus ja ulina antavat ymmärtää, että kyseessä olisi tuhatprosenttisesti tuttu ja kliseinen Kasabian-tamppaus. Jämerä, tummasävyinen jumputus. Vielä parin kuuntelukerran jälkeenkin olin kirjoittamassa, kuinka yhtyee tekee omaa tuttua juttuaan.

No tavallaan tekeekin joo, onhan kappaleen poljento turvallinen Kasabian, laulumelodia yhtyeelle ominaisen simppeli ja Tom Meighanin sylkevä lädilaulu entisensä. Mutta kyllä yhtye esittelee tässä minusta itsestään myös uuden puolen. Sillä vaikka se yhtyeelle niin ominainen tasainen jumppaus siellä kappaleen ytimenä onkin, niin muuten biisin soundimaailma on yhtyeelle oikeastaan uusi. Kepeämpi ja kevyempi, lempeämpi ja kiltimpi. Uho, iskevyys ja aggressiivinen tamppaus ovat vaihtuneet kevyempään ja raikkaampaan tanssipoljentoon. Paikoin jopa 90-lukulaiseen eurotanssipoppitunnelmaan, kuuntele vaikka Sergen sisääntulo 1:15 paikkeilla.

Kiltti hymähdys myös parin minuutin jälkeen äänimaailmaan mukaan tuleville kitaravedoille, joissa on jotain hupaisaa, mutta jotka toisaalta pelastavat laulun tylsyydeltä. Raja ihanasti mieleenpainuvan ja harmillisesti pikkaisen tylsän välillä on hiuksen hieno.

Vaikka kappale onkin vähän laahaava ja ehkä pikkuisen liian kunnianhimoton, on se minusta silti onnistunut. Kaikessa kasabiamaisuudessaan mutta myös jossain pienessä uudessa tuulahduksessa, jonka Serge Pizzorno on studiossaan visioinut.

Kyllä mie tykkään.