Videosuosituksia

Olen YouTuben suurkuluttaja. En omista televisiota, mutta kaipaan usein kotielämälle taustahälyä. Levymusiikin lisäksi seura löytyy yleensä juuri YouTubesta.

Tässä muutama minua viime aikoina ilahduttanut YouTube-video:

Geri Halliwellin Union Jack -mekko on varmasti yksi 90-luvun ikonisimpia asioita. Tällä Voguen toimittamalla videolla mekon tarinan kertoo itse tarinan päähenkilö, Ginger Spice. Herttainen tarina, hienoa ajankuvaa – kyllä pop-kulttuuri on kiehtovaa!

Ashin Kung Fu -single täytti viime viikonloppuna 25 vuotta. Sinkun kannessa on ikoninen kuva jalkapalloilija Eric Cantonan pahamaineisesta kung fu -potkusta. Olen Arsenal-fani, ja Manchester United kuuluu suuriin inhokkeihini, mutta ranskalaisjalkapalloilija ja ManU-legenda Cantona on kyllä kiintoisa hahmo.

Ashin Kung Fun lisäksi myös Cantonan ja Crystal Palace -kannattajan kung fu -yhteenotto viettää juhlavuottaan, niinpä tästä tammikuussa 1995 tapahtuneesta välikohtauksesta on kirjoitettu taas paljon. Ainakin tämä Guardianin artikkeli viime tammikuulta kannattaa lukea. Artikkelin yhteydessä julkaistu Lego-video toistaa tapahtumien kulun hauskasti.

Ashin ja Cantonan kung fut – molemmat 90-luvun klassikoita.

Noiseyn sarja The British Masters esittelee otsikkonsa mukaisesti brittiläisiä musiikkimestareita. Toimittaja John Doranin haastattelemista muusikoista brittipopparia kiinnostaa ainakin Auteurs-yhtyeen Luke Haines, Sueden Brett Anderson, Noel Gallagher, Johnny Marr, Richard Ashcroft ja Manicsien Nicky Wire.

Supergrass – The Strange Ones 1994 – 2008

Supergrassin uusi kokoelmalevy on huikein juttu hetkeen.

Levyn kappaleet kulkevat kronologisesti käänteisessä järjestyksessä – kokoelma alkaa yhtyeen uran loppuvaiheen kappaleilla. Tämä muodostaa kokoelmalle upean musiikillisen kaaren. Alussa soi aikuistuneen yhtyeen klassinen rock, kypsä svengi ja psykedelia. Levyn edetessä päästään 2000-luvun aliarvostettuihin kappaleisiin (St. Petersburg, Grace, Seen The Light) ja niistä vielä edelleen biiseihin, joiden hammond aikoinaan mullisti yhtyeen soundin.

Loppupuoliskolla soivat sitten tietysti ne brittipop-kauden valtavirtahetket, jotka muistuttavat siitä, miksi kaikki aikoinaan rakastivat yhtyettä. Debyytin intensiiviseen nuoruuden voimaan, ihanasti siloittelemattomaan Buzzcocks-vauhtiin tultaessa kuulija on totaalisen mykistynyt yhtyeen uran musiikillisesta upeudesta ja monipuolisuudesta.

Supergrass on mykistävä yhtye. Ja mykistävien yhtyeiden kokoelmalevyjä ei koskaan ole liikaa. Supergrass is 10 -kokoelma vuosikymmen sitten paketoi yhtyeen uran erityisesti meille aikalaisille. Tämä uusin kokoelma toivottavasti opettaa myös uutta brittipop-sukupolvea ihastelemaan oxfordilaisten neroutta.

Luukku 11: Supergrass 2020

Syksyllä 2019 tapahtui jänskiä: vuonna 2010 uransa päättänyt Supergrass ilmoitti pienestä paluustaan. Paluun tarkoitus on kunnioittaa ja fiilistellä vuonna 1995 ilmestyneen I Should Coco -albumin 25-vuotisuutta.

Käytännössä paluu tarkoittaa The Strange Ones: 1994-2008 -nimistä levyboksia ja massiivista juhlakiertuetta. Boksi tietysti sisältää kaikkea ihanaa sälää julisteista bändikuviin ja tarinoihin.

Supergrass on yksi suurista, mitä brittipop-kauden yhtyeisiin tulee. Tiedän, että joidenkin mielestä vanhojen yhtyeiden ja kerran kuopattujen klassikoiden paluisiin kuuluisi suhtautua kyynisyydellä ja epäilyllä, mutta en vain pysty! Rakastan joka ikisen brittipop-bändin paluuta! Olen nähnyt yhden yhtyeen best of -keikan (Supergrass is 10 -kiertue 2003 tai 2004) ja huh, mitä hittitykitystä se oli! Miksi en toivoisi lisää samaa?

Paluu-uutisen yhtye julkaisi kera tämän The Police -coverin.

Koska Supergrass on aarre, joka ansaitsee kaiken ihailun ja huomion, tässä reilun tunnin Spotify-lista minun mielestä yhtyeen parhaista biiseistä. Tsekkaa myös ihanat alkuvuosien demo-versiot, joita yhtye on Spotifyhin viime aikoina lisäillyt.

Richard Ashcroft @ In The Park

Olitko parisen viikkoa sitten Kaisaniemessä? Mitä tykkäsit Richard Ashcroftista?

Minusta Ashcroft oli upea!

Siksi olinkin hämmentynyt, kun näin jossain keikkaan yhdistettynä sanan flegmaattinen. No ei kai? Liian lyhythän keikka kyllä oli (yhdeksän kappaletta), mutta flegmaattinen ei minusta kyllä tunnelman kuvailuun istu. Ashcroftmainen, lempeä, tasaisen hieno ennemmin.

Minusta Ashcroftia kuunnellessa ja katsellessa on kiva – ja ehkä olennaistakin – muistaa miehen psykedeelinen ja spirituaalinen puoli. Jammailu, sfääreissä liikkuvat kitarat ja lyriikat – kaikki se, mikä on The Verven ydintä. Erityisesti Ashcroftin soolouran useissa biiseissä keskiössä taas on jonkinlainen junnaavuus ja melkein äärimmäinen yksinkertaisuus (esimerkiksi setissäkin kuultu Hold On). Laulutyyli on lyyrinen ja pehmeä, paikoin hypnoottinen.

Ehkä kaikesta tuosta saattaa jollekin jäädä flegmaattinen vaikutelma? En tiiä.

Kaisaniemen keikan särmä, taika, upeus ja charmi syntyivät minulle siitä, että lavalla yhdistyi oikeastaan kaikki se, mikä Ashcroftissa hurmaa. Ensinnäkin äärimmäisen ashcroftmaiset kappaleet, joissa ei ole mitään ajankohtaista tai hurjan jänskää – ainoastaan ikiaikaista ja ashcroftmaista. Lisäksi tietenkin kaikki jo ikonisiksi muodostuneet Ashcroft-symbolit : armytakki, bucket hat, ne aurinkolasit, sivuprofiili, hiukset. Tapa soittaa kitaraa, tapa puhua ja se sellainen maailman luontevin tapa heittäytyä omaan musiikkiin sisään. Ashcroftin muusikkouden ytimessä on minusta suuresti se, että mies uskoo täysin ja sokeasti siihen, mitä tekee. Ihaltavaa!

Tavallaan Ashcroft vain oli täydellisen hyvin oma itsensä ja samalla mahtis.

Oli ihanaa saada muusikko taas Suomeen ja nimenomaa kera bändin. Vaikka nautinkin Pori Jazzin kitara ja mies -illasta muutama vuosi sitten, niin olihan tämä kokonaisen rytmiryhmän kanssa vedetty setti nyt ihan toista maata.

Mietin keikan jälkeen sitä, miten Ashcroft on luonut itsensä kuuloisen musiikkityylin ja -soundin, jota pystyy tekemään vuodesta toiseen kuulostaen aina omalta itseltään ja ainakin minun maailmassa relevantilta. Ashcroftin klassikkous ja ikiaikaisuus ei synny siitä, että hän pystyy uudistumaan ja tekemään jotain jänskää säännöllisin väliajoin ja pysymään sillä tavalla tärkeänä.

Vaan ihan vain siitä, että hän kuulostaa vuodesta ja kappaleesta toiseen hyvällä tavalla ihan samalta.