Jotain uutta: Treemer

Tämän hetken suosikkibiisejä: kotimaisen supergroupin huikea poppis. Tämä on niitä biisejä, jotka ottavat syleilyyn jo ihan ensimmäisten sointujen aikana. Sen vain kuulee, että luvassa on jotain hyvää ja oikeaa. Tässä biisissä se tarkoittaa shoegaze-estetiikkaa ja hurmaavaa The Cure -bassoa.

Treemerin viipyilevää haaveilua pääsee kuulemaan livenä tänään lauantaina Semifinalissa. Lavalla on joukko 1990-luvun Suomi-indien hahmoja mm. The Pansiesistä. Tällaista kaverikokoontumista ei voi olla rakastamatta.

The Great Void on tulevalta Meeting Treemer –ep:ltä.

DMA’S – Silver

Kyllä. DMA’S on tällä hetkellä minun mielestä maailman paras bändi. Miten tämä uusi kappale on taas jotenkin niin hyvä?

Yhtye on onnistunut luomaan ihan oman musiikillsen estettiikkansa ja tunnistettavan tulkintatapansa, jossa soi keveys, herkkyys ja musiikillinen rauha. Se on tullut synnyttäneeksi uudenlaisen, freesin tavan tehdä 90-luvun brittipoppia. Yhtye flirttailee ysärilädismille, mutta ei tyydy olemaan kiusallinen brittipop-pastissi. Sillä on ihan oma auransa.

DMA’Sin kaltaiset yhtyeet varmistavat sen, ettei brittipopin ja brittipoppariuden tarvitse olla vain nostalgiaa. Jos yhtye jatkaa tällaisella huikeuden tasolla, on hyvin mahdollista, että se on pian uuden sukupolven brittipoppiesikuva.

Liam Gallagherin ohella.

Don’t Look Back in Anger: The Rise and Fall of Cool Britannia

Jes, lisää oppimateriaalia brittipoppikouluun! Daniel Rachelin tekemä Don’t Look Back in Anger: The Rise and Fall of Cool Britannia -kirja ilmestyi juuri ja päätyi tietysti heti verkkokaupan ostoskoriin. Toivotaan, että kirja saapuu pian, kaipaan pärisevää luettavaa.

Ihan ensimmäinen reaktio kirjan bongattua oli, että mitenköhän tämä nyt suhteutuu John Harrisin vuonna 2003 ilmestyneeseen The Last Party: Britpop, Blair and the Demise of English Rock -klassikkoon. Ilmeisesti kirjan teemana on kuitenkin – kuten nimikin jo vihjaa – Cool Britannia -ilmiö vähän laajemmin, ei ainoastaan sen musiikillinen anti. Erityistä on myös se, että kyseessä on kuvailujen mukaan oral history eli aikaa tallennetaan aikalaisten kertomuksin.

Vaikka Harris avaakin klassikossaan ansiokkaasti brittipopin yhteyttä labour-puolueen vaaleihin sekä muistuttaa brittipop-ilmiön olevan osa 90-luvulla koettua suurempaa brittiläisen kulttuurielämän nousua, Cool Britanniaa, on minusta mainiota, että nuo brittiläisen kulttuurielämän hurmosvuodet saavat oman kirjansa. Harrisin kirjassa kaikki tapahtuu kuitenkin nimenomaan bändien ja muusikoiden kautta, vaikkakin osana ajan kulttuurillista, yhteiskunnallista ja poliittista ilmapiiriä.

Tony Blairin ja brittipopin lisäksi Cool Britannia -tarinaan kuuluvat ajan ikoniset huippumallit ja muotisuunnittelijat. Kuvataiteilijat Damien Hirst ja Tracy Emin, näyttelijä Keith Allen, Trainspotting, jalkapallon EM-kisat vuonna -96, koko new laddism -ilmiö. Valtamediaan ja juorulehtiin päätyneet popparit ja rokkarit. Spice Girls. Ylipäänsä se, miten aivan hurjan monista asioista tuli populaaria.

Jotain tällaista ilmiön laajempaa tarkatelua odotan ja toivon Rachelilta. Itse nimittäin kuulun vahvasti siihen koulukuntaan, joka rakastaa tutkailla brittipoppia nimenomaan osana Cool Britanniaa. Aikakautena, ei ainoastaan tietynlaisena musiikillisena tyylilajina.

Palataan asiaan, kun olen lukenut kirjan.

Unohtuneita brittipop-suosikkeja: Lick

Tässä on nyt ollut kivoja kotiviikonloppuja, mikä tarkoittaa aikaa ja tilaa kaivella brittipoppeja taas vaihteeksi vähän syvemmältä. Minulle brittipopissa nimittäin on suuresti kyse niistä vähän syvemmistä kerroksista, niistä valtavirta-brittipoppeja tuntemattomammista yhtyeistä.

Yksi vähän obskuureimmista, mutta ihan lemppareista brittipop-bändeistä on Lick. Nyt mennään kerroksissa jo niin syvälle, että en muista koskaan edes jutelleeni kenenkään kanssa yhtyeestä.

Lickin kaltaiset muutaman hitin yhtyeet kertovat minusta kuitenkin hurjan kiehtovaa tarinaa koko brittipop- ja Cool Britannia -ajasta. Niiden hetkellisyys maalaa ajankuvaa paljon tehokkaammin kuin useat suuremmista brittipop-kauden bändeistä, joissa kyse on isosti ajattomuudesta, ikuisuudesta, universaalisti hyvästä kitaramusiikista – klassikosta.

Brittipop-kartalle Lick sijoittuu minusta hienosti jonnekin Menswearin kylkeen, ehkä hipaisemaan Sleeperiä ja jopa Suedea. Oasikseen liittyvän maskuliinisuutta alleviivaavan lädismin sijaan Lick flirttailee androgyynisyyden kanssa.

Maailman brittipopein asia Lickissä saattaa olla se, miten yhtye sai alkunsa: bändin australialaislähtöinen laulaja Gary Cosbyn laittoi vuonna 1994 bändi-ilmoiuksen legendaariseen Melody Maker -lehteen. Very 90s, very britpop.

Lickin Stand Up kuuluu ehdottomasti minun brittipopkaanoniin, samoin My Summer 31. Myös Filming on mainiosti erittäin 90s britpop.

Liam Gallagher – One Of Us

One of Us on minun mielestä Liam Gallagherin upein soolobiisi. Harmi, ettei sitä kuultu viime lauantaina Kaisaniemessä. Onneksi kappale on kuitenkin saanut arvoisensa videon.

Video säväyttää ja herkistää. Se näyttää hyvltä ja kuvittaa kappaleen reflektoivan tunnelman osuvasti: se mietiskelee meitä, meitä kolmea, loppua, muutosta ja aikaa, jota ei enää ole. Se muistaa sitä, miten jotain – Oasis – 28.8.09 eli tasan kymmenen vuotta sitten loppui.

Unelmien keikkoja: Martin Rossiter ja hyvästit

2000-luvun alussa lopettaneen Gene-yhtyeen laulaja ja sooloartisti Martin Rossiter kertoi juuri tekevänsä ensi kesänä jäähyväiskeikan. Artistin muusikonuran päättävällä keikalla kuullaan Rossiterin ja jonkinlaisen kokoonpanon esittämänä sekä brittipop-klassikko Genen tuotantoa että Rossiterin soolomateriaalia.

Kesäkuinen O2 on varmasti täynnä Rossiterin erityisyyttä ja Genen kappaleiden upeutta kunnioittavia brittipoppareita. Olisi ihanaa olla mukana – Rossiter tulkitsemassa Geneä vielä kerran on tietysti brittipopparin unelmalistalla.

Rossiter on ehdottomasti koko 90-luvun kitarapopin upeimpia tulkitsijoita. Herkkä, pehmeä ja runollinen ääni, joka saa toisinaan karjahtelevia kierroksia.

Genen kappaleista kuulisin vielä livenä mieluiten nämä:

Unelmien Liam Gallagher -keikka

Liam Gallagher saapuu huomenna lauantaina Helsinkiin ja sfäärit ovat ainakin täällä sen mukaiset. Liamin näkemisessä on minulle kyse kamalan monista asioista. Tietenkin lavalla on Oasis-legenda, se on selvä. Mutta juuri tällä hetkellä näen tyypin myös ja ehkä jopa erityisesti relevanttina sooloartistina. Miksi tyytyä nostalgiaan jos voi saada aivan uuden, tässä ajassa ja paikassa elettävän musiikkikokemuksen? Minun mielestä Liam on onnistunut soolouransa rakentamisessa hienosti.

Oasis-legendan ja ajankohtaisen sekä kovin kiehtovan sooloartistin lisäksi lavalla on suuri tyyli-idolini sekä liki komediahahmon tavalla viihdyttävä rock-tähti. Tykkään myös siitä, miten näen juuri tämän hetken Liamissa nuoren sukupolven brittipop-idolin. En vain legendaa ja klassikkoa, vaan artistin, joka merkitsee monille brittipoppia juuri nyt.

Koska olen miettijä, analysoija, uneksija ja hölmö, rakensin itselleni etkolistaksi unelmien Liam-setin miehen tulkitsemista kappaleista. Lista näyttää tältä. Mitä biisejä olisi sinun unelmian Liam-setissä aivan ehdottomasti?

Columbia (Oasis) – Unelmieni Liam-setti alkaisi tällä biisilliä. Rrrrrrrrakastan Liamin laulua tällä kappaleella. Ensimmäisiin Oasis-kappaleisiin lukeutuva biisi huutaa kitaraan Noelia, tyyppiä, joka on anatanut kappaleelle sydämensä ja sielunsa. Siksi biisi ei ehkä todellisuudessa istu Liamin nyky-yhtyeen ja sen ammattimuusikoiden soitettavaksi.

Kappaleen melodiakulku saa Liamin laulun kuulostamaan huikealta.

Wall Of Class (Liam Gallagher) – Liamin soolobiiseistä se, joka on toiminut minusta liveseteissä hyvin.

Shockwave (Liam Gallagher) – Liamin parhaita soolobiisejä. Tykkään biisin simppelistä ja suoraviivaisesta rytmistä. Liamin painottava laulutyyli toimii.

Lyla (Oasis) – Lyla on yksi kaikkien aikojen parhaista Liam-tulkinnoista, väitän. Biisissä on miljoona yksityiskohtaa, jotka saavat minut hurmaantumaan. Esimerkiksi se, kun Liam laulaa ”Heaven help my mademoiselle” saa minut sulamaan. Ja mites kaikki ne biisin ihanat nasaalivenytykset! Neeeeeeaaaaaaar. Heeeeeaaaaaaar, Kappaleen hakkaava rytmi sopii Shockwaven perään ja The Riveriä ennen. Kaikissa kolmessa melkeinpä sama rytmin suoraviivaisuus.

The River (Liam Gallagher) – Aluksi en niin syttynyt tästä Liamin uusimpiin biiseihin kuuluvasta kappaleesta, mutta olen alkanut tykätä. Kappale on hyvällä tavalla tuttu, mutta siihen on tuotu mukaan myös ripaus jotain uutta. Kappaleen saluunatunnelma toimii minulle. Ja biisi on tosiaan mainio sisarkappale Lylalle.

It’s Gettin’ Better (Man!!) (Oasis) – Jälleen Liamin tulkintaa parhaimmillaan. Tykkään siitä, miten biisissä yhdistyy jotain tosi rockia ja jotain tosi poppia. Ehdottomasti unelmieni Liam-setin helmi.

My Big Mouth (Oasis) – Minusta tällainen rämähtävä punk-Oasis sopisi Liamin nykyisen bändin settiin. Suuri Oasis-suosikkini ja jälleen biisi, jonka melodia kuljettaa Liamin laulua aivan erityisen sytyttävästi. Tuskin tullaan koskaan kuulemaan Liamin setissä, joten fiilistellään nyt.

Morning Glory (Oasis) – Biisi kuuluu tälläkin hetkelllä Liamin settii, hyvä niin. Liam-laulun klassikko, joka päättää tämän minun unelmasetin kolmen biisin räminävaiheen.

Chinatown (Liam Gallagher) – Ei ole mikään salaisuus, että minun mielestä nyky-Liamille istuu sloverit aivan erityisen hyvin. Chinatown on ollut alusta asti minun suosikkikappaleita. Levyllä Liamin laulu on saatu soimaan todella kauniisti ja helposti. Laulussa on kiva sävy ja sointi.

I’m Outta Time (Oasis) – Tämä kappale kuuluu minua Oasis-kappaleiden top 10 -listalle. Biisi on äärimmäisen Liam – ja äärimmäisen John Lennon. Tämä kappale voisi olla ihan hyvin myös Oasista seuranneen Beady Eyen biisi tai Liamin uudesta soolotuotannosta.

Once (Liam Gallagher) – Nätti John Lennon -balladi. Ja tosiaan, minusta soolo-Liam on pahaimmilan juuri tällaisissa slovareissa. Helmi.

The Roller (Beady Eye) – The Roller on Beady Eye -helmi ja yksi upeimmista Liamin laulamista biiseistä. No kuuntele nyt noita nasaaleja!

For What It’s Worth (Liam Gallagher) – Pidän tätä kappaletta jonkinlaisena uudesti syntyneen soolo-Liamin ilmentymänä. Lisää näitä! Jälleen erittäin The Beatles, erittäin John Lennon. Tälle kappaleelle on minusta saatu tallennettua Liamin musiikillinen estetiikka ihan suoer hienosti. Beady Eye yritti tehdä jotain tällaista, totetuttaa Liamin Lennon-rakkautta, mutta ei ihan onnistunut. Onneksi tämä biisi tekee sen.

Paper Crown (Liam Gallagher) – A a a aaaaaaaa.

Songbird (Oasis) – Ei unelmien Liam-settiä ilman tätä kappaletta! Olen kirjoittanut tämän pienen suuren biisin ihanuudesta useita kertoja, joten ehkä nyt riittää jos totean, että kertoispa tämä biisi minusta.

D’You Know What I Mean (Oasis) – Minusta on ollut ihanaa aistia soolo-Liamissa pientä nöyryyttä ja pehmeyttä. Tässä Oasis-klassikossa sen sijaan ei ole nöyryyden häivääkään. Ja sekin on tietenkin ihanaa.

I Hope, I Think I Know (Oasis) – Tämä on minun Oasis-suosikkeja! Jos oisin tatskatyttöjä, voisin leimata itseeni tekstin ”Life is hit and miss”. Kappaleen pop-melodia, musiikillinen kaaos ja Liamin Be Here Know -eran laulutyyli ovat ihania yhdessä.

The Girl in the Dirty Shirt (Oasis) – Tämä biisi on minun salainen pahe. Kappale on oikeastaan aika tylsä suurilta osin, mutta kertsi saa minut aina sekaisin. Liamin laulu biisin kertosäkeessä on minusta totaalisen uniikki. Tykkään kertsin hitaasta valssahtavuudesta ja siitä, miten Liam sen laulelee. Tässä on jotain tosi nonchalantia.

One of Us (Liam Gallagher) – Tämä ihan uusi kappale on minusta Liamin soolobiiseistä paras. Tässä on jotain hyvällä tavalla erilaista. Hyvä biisi, mainio svengi, upea sovitus ja huikeat jouset! Erityisen ihanaa on se, että Liamin poika soittaa kappaleella bongoja.

Universal Gleam (Liam Gallagher) – No, takuuvarma Liam-biisi. Tykkään gospelihtavasta fiiliksestä ja siitä, miten kappale lähtee pienen alun jälkeen elämään.

Greedy Soul (Liam Gallagher) – Tässä kappaleessa kuuluu minusta hyvin uuden soolo-Liamin se sellainen vähän kireä rock-laulutyyli. Tavallaan biisi on ärsyttävä renkutus, mutta samalla salakavalasti kiehtova.

Come Back To Me (Liam Gallagher) – Tällä kappaleella kuuluu kivasti Liamin monet eri tulkintatyylit. On pehmeyttä ja melodista laulua, on melkein puhelaulelevaa sanomista ja vähän rockiakin.

I’m Just Saying (Beady Eye) – Ihana lallatus ja minun Beady Eye -suosikkeja.

Go Let It Out (Oasis) – Uudenlaisen millenium-Oasiksen hienoimpia hetkiä ja Liamin laulutulkinnoista hienoimpia.

Second Bite Of An Apple (Beady Eye) – Tykkäsin loppujen lopuksi aika paljon Beady Eyen toisella levyllä käytetystä soundimaailmasta ja siitä, miten Liamin laulu on tallennnettu useimmilla levyn kappaleilla tuollaiseksi efektimäiseksi. En osaa yhtään nyt käyttää tässä mitään oikeaa termiä, mutta varmasti tiedät, mitä tarkoitan.

Tällä biisillä on taas kivasti Liamin laulusta monta eri puolta, tykkään.

Start Anew (Beady Eye) – Liam Gallagher laulamassa kehtolaulua, joka kasvaa nasaalijammailuksi. Vau.

Whatever (Oasis) – Unelmien Liam-setissä tämä tietysti vedettäis selkäranka lytyssä tuulitakki päällä. Biisi on tietenkin mahtava, joten kaikki versiot kelpaa. Rakastin kappaletta jopa Noelin laulamana Tukholmassa muutama kesä sitten.

Digsy’s Dinner (Oasis) – Lasaaaaaggggnnnnnaaaaaaa.

Stop Crying Your Heart Out (Oasis) – Tässä biisissä liki liian hidas tempo, herkkä melodia ja Liamin äänen roso ja karheus synnyttävät sydäntä särkevän ihanan yhdistelmän.

Hello (Oasis) – Tämä kappale on minusta huikea setin loppuvaiheen statement. Minun Oasis-suosikki ja klassisen upea Liam-laulu.

Bold (Liam Gallagher) – Ei nyt mikään maailman paras biisi, mutta jonkinlainen Liamin soolouran tunnari. Tähän olisi hyvä lopettaa.

Täällä lista vielä Spotify-versiona (ilman The Rolleria)

Salad – You Got The Job

Lisää uutta Saladia ja ihanaa 90-luvun brittipop-rakkautta. Tämä uusi You Got The Job ei ole samalla tavalla helposti poppi, näpsä ja tarttuva kuin aiemmin kesällä julkaistu Under The Wrapping Paper, vaan jotenkin vähän rosompi. Alternativempi. Ja ah, juuri siitä tykkään! Kappale vie totaalisesti siihen 90-luvun naislaulajabändien tunnelmaan, jota rakastan. Tästä jatkoille vaikka Echobellyn ja Lushin ääreen.

Brittipopparin ja 90-luvun naiskeulakuvarakastajan korviin täyskymppi.

Uusia brittipoppeja: Salad ja Babybird

Olen ollut ihan super onnellinen siitä, että minun viime aikojen uusien suosikkibiisien joukkoon kuuluu pari tällaista 90-luvun brittipop-kauden tähden uutta biisiä. Etenkin Sueden upean keikan jälkeen olo on ollut sellainen, että kyllä vain kaikki tämä ihana brittipop-hössötys on kivaa!

Salad teki yllättävän paluun uuden kappaleen kera viime vuoden lopulla. Ja jatkoa seuraa: tämä Under The Wrapping Paper on nyt jo toinen mainio esiintulo. Ai että, miten vänkä biisi!

Sleeperin The Modern Age -paluu on selvästi saamassa elokuussa julkaistavasta The Salad Way -albumista kilpailijan!

Babybirdin uudehko No Cameras -kappale on viime aikojen yllätyssuosikkini. En ole kuunnellut Stephen Jonesin 90-luvun jälkeisiä juttuja juurikaan, joten tähän jämähtäminen nyt vähän yllätti. Kappale on viehättävä, kaunis ja herkkä. Aluksi kuulin kappaleessa Elbow-tunnelmaa, mutta nyt kappaletta useita kertoja soittaneena en niinkään enää.

Voi olla, että sukellan tästä nyt vielä syvemmälle 2000-luvun Babybird-maailmaan – tai sitten tyydyn fiilistelemään tätä yhtä biisiä. Sekin on ihan okei.

Uusi studioalbumi Photosynthesis ilmestyy heinäkuussa.

Mitä kuuntelen Sidewaysissä?

Laajalle yleisölle kohdistetut kotimaiset festarit ja minun tarkaan kuratoitu musiikkimaku ovat yleensä melko kohtaamaton yhdistelmä. Niinpä minusta ei koskaan ole tullut mitään Suomen kesän festarihirmua – ihan pelkkä festarialueella kiertely ja festarointi festaroinnin vuoksi eivät ole minun juttu.

Toki ilahduttavia poikkeuksiakin on. Viime vuosiin on mahtunut yksi ”brittipop-Flow” ja kovasti aktiivinen Sideways.

Mitä sitten kuuntelen tämän kesän Sidewaysissä?

Suede, perjantai 7.6

Tänä kesänä minut vie Sidewaysiin tietysti Suede. Odotan keikkaa kovasti! Olen aika laaja-alainen Suede-fani, sillä tykkään oikeastaan ihan kaikista yhtyeen puolista. Alkuvuosien dramaattisesta indiestä, Coming Upin häikäilemättömästä ja kirkkaanvärisestä mainstream-popista, tykkään jopa Head Musicistä. Tykkään leikkiä suuren suurta Suede-fania b-puolilla snobbailemalla, mutta hurmaannun myös hiteistä. Enkä missään nimessä vaadi nostalgiaa, en edes halua! Sillä rakastan myös yhtyeen kolmea uuden ajan levyä, ihan just tätä tämän päivän upeaa Suedea. Yhtyettä, jolla selvästi on menossa urallaan hieno vaihe.

Tiedän siis, että keikasta tulee minunlaiselle kaikesta nauttivalle Suede-kuulijalle ihan täydellinen.

Tämän uuden rakkaudenkin haluan kuulla.

Kate Tempest, torstai 6.6

Sueden lisäksi odotan kovasti Kate Tempestin keikkaa.

Lontoolainen spoken word -artisti ja runoilija on suuri coolius-idolini ja ihailua herättävä omantienkulkija. Odotan keikalta värisevää aitoutta ja heittäytymistä, pikkuisen painavaa sanaa ja toisaalta myös herkkyttä. Miellyttävää rytmikkyyttä ja soljuvaa sanailua.

Hiljaista ja selittämätöntä charmia.

Tämä Tempestin uusi Firesmoke on upea!

Idles, torstai 6.6.

Idles ei ole musiikillisesti ollut niin paljon minun juttu, mitä ehkä jopa olisin toivonut. Olisi ollut kivaa hypätä bandwagoniin! Mutta sen verran olennainen ilmiö on kyseessä, että toki haluan yhtyeen nähdä.

Elättelen myös pientä toivoa siitä, että viihtyisin keikalla ja alkaisin nähdä yhtyeen kiinnostavampana.

No, siinäpä ne. Kaikki muu on sitten sellaista fiiliksen mukaan tutkittavaa. Suosituksia saa toki antaa!

Viime aikojen uusia lempibiisejä

Kerroin viikonloppuna, etten ole oikein ihastunut Noel Gallagherin uuteen kappaleeseen. Mutta mitäpä tuosta, monta muuta uutta koukuttavaa suosikkia on löytynyt. Tässä niitä.

Fontaines D.C. – Liberty Belle

Olen kehunut irlantilaisyhtyeen vastikään julkaistun ja somasti punkahtavan debyyttilevyn instagramissa maasta taivaaseen, mutta täällä blogissa en ole albumin huikeutta ennättänyt alleviivata. Nyt kuukauden vanha Dogrel on minulle tämän vuoden tapauksia, ja levyltä löytyvä Liberty Belle kevään 2019 tunnareita. Huikea! Jää elämäni suosikkibiisien kansioon.

Idlewild – All These Words

Idlewildilla on ikuisesti minun elämässä aivan erityinen rooli. Identiteettiyhtye, nuoruuden rakkaus, fanitytön päiväuni, paras ystävä ja sen sellaista. Parikymmentä vuotta sitten alkanut rakkaus on välillä vähän hiipunut ja siirtynyt takaa-alalle – yhtyeen viime vuosien jutut eivät ole koskettaneet.

Tämä uuden albumin biisi kuitenkin on saanut sydämeni lepattamaan. Biisi on sitä Remote Part -ajan Idlewildia, jota rrrrrrrrrakastan. Kappale ei sinänsä ole mitenkään kovin jänskä, mutta siinä on aika lailla täydellisesti kohdillaan kaikki ne simppelit asiat, mitä onnistuneessa kitarabiisissä tarvii olla. Kappale sopii minusta aika hyvin viime vuoden Manics-albumin rinnalle, etenkin jos lyriikoissa olisi sellainen Manics-kulma.

Ride – Future Love

Ihana ihana kitarapoppis Ridelta! Olen tosi onnellinen siitä, miten vahva yhtyeen viime vuosien paluu on ollut. Tosi minua kerrassaan tämä kappale! Elokuussa ilmestyvä uusi albumi on nyt tietysti vuoden odotetuimpia.

SleeperParadise Waiting

Voi taivas sentään, miten täydellinen brittipoppikappale! Klassikkoyhtyeen The Modern Age -paluulevyn avausraita on kyllä lyönyt totaalisen ällikällä. Huikea!

Täydellisen popin lisäksi rakastan tietenkin Louise Wenerin yhä niin uniikisti soivaa lauluääntä plus kappaleen tooooodella sleepermäisiä lyriikoita hänestä.

Tämä biisi muistuttaa myös siitä, miksi Egotripin Alter Ego on minun mielestä yksi upeimmista Suomessa ikinä julkiastuista brittipop-levyistä. Ihan egotrippi tuo intro!

Perjantaibiisi: Gene – For The Dead

Valitsin tämän perjantain koti-illan musiikiksi Geneä. Tykkään yhtyeen herkkyydestä, pehmeydestä ja runollisuudesta, joka yhdistyy useina hetkinä sellaiseen omanlaiseen hentoiseen revittelyyn. Yhtye onkin super taitava luomaan kappaleisiin dynamiikan ja temperamentin vaihteluita. Ja Martin Rossiter nyt tietty on kiehtovimpia brittipop-ääniä.

For The Dead on yksi suurista brittipop-suosikeistani, joten ihanaa, että olen löytänyt kappaleen osaksi vinyylimuotoista brittipop-kaanoniani.

Genen kohdalla puhutaan aina, ihan aina Morrissey– ja The Smiths -vaikutteista. Njooo. Itse en ole suuren suuri The Smiths -ihminen, vaan ihan vain sellainen perustykkääjä, joten kuuntelen Geneni ensisijaisesti Genenä ja nimenomaan Cool Britannia -palapelin yhtenä palasena.

Mutta pakko myöntää, että tämän For The Dead -kappaleen kohdalla jonkinlainen morrisseys on varmaankin tuon valtavan viehättävyyden pääosassa.

Everyone is just walking away from me
Am I really that nasty
All the dust and dirt affects my skin
Everyone is just turning away from me
Am I really that filthy
It’s cold and dark, let me in
I’m in love with this land of plenty
Full of folks that still are friendly

Very Morrissey.

Viisi kertaa levyhyllyn brittipop-helmi (isot singlet)

Fiilistelin viime kesänä täällä blogissa levyhyllyn seiska-aarteita.

Tässä tuolle tunnelmoinnille jatkoa, tällä kertaa isompikokoisten sinkkujen kera.

Elastican Stutter (1994) ja Waking Up (1995)

Molemmat kappaleet ovat minun kaikkien aikojen lemppareita ja valtavia brittipop-symboleja. Tuon Waking Up -singlen kannen ja Justinen kuvan voisin ottaa brittipop-alttarini alttaritauluksi, niin värisyttävän olennainen se on!

Waking Upin b-puolella on Gloria, Car Wash ja Brighton Rock.Tämä Stutter on US-versio, joten vinskalta löytyy kolme muuta biisiä: Rockunroll sekä eeppiset 2:1 ja Annie. Seiskatuumaisessa b-puolella olisi Pussycat. Olen löytänyt molemmat sinkut netistä.

Shed Seven – Speakeasy (1994)

Speakeasy on minulle se olennaisin Shed Seven -kappale, siksi onkin jotenkin erityisen ihanaa omistaa juuri tämä vinyyli. Soitan biisin aina, ihan aina dj-keikalla. Olen saanut tämän tuliaiseksi eksältä joltain hänen Britannia-matkaltaan. Sinkulla myös: Around Your House, Your Guess is as Good as Mine sekä mahtavan Dolphin-kappaleen liveversio.

SuedeWe Are The Pigs (1994)

Toinen lahja samaiselta eksältä – yep, I know, miksi ikinä päästin menemään tyypin, joka ostaa lahjaksi Sueden We Are The Pigs -sinkun?!

Tämä on minun suosikkikappale Suedelta. Siis suosikein KAIKISTA yhtyeen kappaleista. Soi myös jokaisella dj-keikalla.

Tähän vinyyliin liittyy kiva muisto: olin muuttanut muutama kuukausi eron jälkeen kimppakämpästä yksiöön, eksä oli muuttoapuna. Muuttoiltana kuormaa purkaessa löydän tämän levyn yhdestä laatikosta, herra oli sen sinne ylläyslahjaksi sujauttanut. Ihana muisto kerran kovin tärkeästä ihmissuhteesta ja tietenkin suuresta bändirakkaudesta.

Tämän 12-tuumaisen vinyylin b-puolelta löytyy Killing Of A Flash Boy ja Whipsnade.

The Boo Radleys – Wake Up Boo! (1995)

Tämän kakstoistatuumaisen löysin vuosi sitten maaliskussa Lontoosta levykauppakierrokselta. Jes! Olennainen biisi unelmien brittpop-settilistassa. B-puolella on Janus ja Blues For George Michael.

Tulossa: Suede: The Insatiable Ones

Marraskuussa Briteissä tv-näytöksen saanut Mike Christien Suede-dokkari lähtee vihdoin laajempaan kansainväliseen levitykseen ja ilmestyy myös dvd:llä. Jännittää!

Tällä hetkellä värisyttää eniten Justine Frischmannin rooli dokkarissa. Se, miltä hänen kaltaisen merkkihahmon ”näkeminen” tuntuu. Naista kun ei ole brittipopin hiipumisen jälkeen julkisuudessa juurikaan nähty.

Paljon onnea, 13

Blurin taitekohta-albumi ja studiotyöskentelyn mestarieteos13 täytti perjantaina 20 vuotta.

Kun levy vuonna 1999 ilmestyi, en ymmärtänyt sen hienoutta. Olin pettynyt siihen, miten brittipopin avainyhtye, luottobändi ja suureksi identiteettisymbolikseni muodostunut yhtye hylkää minut, naulaa viimeisen naulan brittipop-arkkuun ja alkaa soittaa monitasoista vaihtoehtorockia.

Se, miksi en ole liki 20 vuoteen pitänyt levystä muutamaa yksittäiskappaletta lukuunottamatta, ei ole siis mitenkään johtunut siitä, että levy olisi jotenkin huono, vaan siitä, että en ole pitänyt niistä lähtökohdista ja olosuhteista, missä levy on syntynyt. Siitä, miksi se on tehty.

En pitänyt siitä, että Damon Albarn ja Justine Frischmann erosivat. En pitänyt siitä, että brittipop loppui. En pitänyt siitä että 90-luku loppui. En pitänyt siitä, että yhtyeen edellisellä Blur-albumilla alkanut brittipop-kauden aikana syntyineistä karikatyyreistä irrottautuminen ei ollut yhtyeelle mikään ohimenevä vaihe, vaan uusi normaali. En pitänyt siitä, että yhtye halusi – ja tarvitsi – uuden alun.

Paljon puhutaan siitä, mihin ja milloin brittipop loppui. Yksi vakiintunut ajatelma on vuosi 1997, Oasis ja Be Here Now -albumi, johon kiteytyy paljon brittipopin överiyttä ja lakipistettä. Liian suuriksi kasvaneita bileitä ja ehkä luonnollista käännekohtaa. Valomerkkiä ja tarvetta rauhoittua.

Pidän itse myös juuri Blurin 13-albumia sinä viimeisenä naulana brittipopin arkussa. Ympyrän sulkijana. Levyllä Damon Albarn lopettaa jotain, minkä Modern Life Is Rubbishilla vuonna 1993 aloitti. Edellisellä albumilla, vuoden 1997 Blur-levyllä yhtye kärvisteli ja pyristeli, voi huonosti. Rimpuili itseään irti neljän vuoden brittipop-bileistä. Se ei ihan tiennyt, mitä tehdä tai miten olla. Miten ilmaista itseään. Se alkoi toteuttaa vahvemmin Graham Coxonin musiikillisia visioita.

13-levyllä yhtye viimein avautuu ja käsittelee itsensä vapaaksi – ja brittipopin kuoliaaksi. Albumin kantava teema on Justinen ja Damonin, noiden brittipop-kuninkaallisten ero. Se, miltä Damon Albarnista tuntui vuonna 1997, kun viimeinen yhteinen lomamatka Justinen kanssa päättyi eroon. Ihmissuhdesynkkyyden lisäksi albumilla pestään myös muuta cool britannia -ajan likapyykkiä. Brttipop-hurmoksen huumeahdistuksia (Caramel, Trimm Trabb) sekä Graham Coxonin alkoholiongelmaa (Coffee and TV).

Tällä levyllä yhtye myös vaihtaa tuottajan pop-velho Stephen Streetistä Wiliam Orbitiin. Samalla Blur luopuu Streetin kanssa vuosia jatkuneen yhteistyön aikana syntyneestä chirpy-popista, lalalaasta ja nananaasta. Helppo pop vaihtuu Orbitin ohjauksessa monitasoiseksi musiikilliseksi ilmaisuksi. Damon Albarn hylkää brittipop-symboliksi muodostuneen mockney-laulunsa ja alka ailmaista itseään sielukkaammin, luoda laulullaan tunnelmia ja maisemia.

13 on brittipop-kauden lopullinen viimeistelijä, sillä tällä albumilla Blur riisuu viimeisetkin karikatyyrimäiset ja sarjakuvamaiset brittipop-vaatteet – niin musiikistaan kuin ulkoisesta imagostaankin. Se luopuu lopuistakin cool britannia -kauden maneereistaan ja rooleistaan ja luo itsensä uudelleen.

Minulle 13 näyttäytyy jänskänä levynä. Vuonna 1999 pidin sitä liian epä-Blurina ja vaihtoehtoisena. Olin jumissa yksinkertaistetussa brittipop-visiossani, enkä hyväksynyt eteenpäin kulkevaa maailmaa. Mutta kun tarkastenlen levyä nyt, 20 vuotta myöhemmin osana Blurin koko tuotantoa, huomaan levyn olevan varsin Blur ja kovin hyvä. Enää se ei tunnu kovinkana randomilta, vaan luonnolliselta muutokselta. Oikeastaanhan levy ennakoi hienosti Think Tankia ja Damon Albarnin 2000-luvun musiikillisia ideoita. Sillä kuuluu myös kaikuja Gorillazista.

Nykyään Bugman on yksi suosikkikappaleitani Blurilta. Biisin Song 2 meets Prodigy tuntuu yllättävän ajankohtaiselta, mutta samalla myös todella pajon 90-luvun lopulta. Trimm Trabb sykähdyttää aina ja tietystiTender ja No Distance Left To Run ovat minulle elämää suurempia tunnareita. Niissä soi Justine Frishmannin ja Damon Albarnin ero ja sitä myötä yhden suuren aikakauden päätös.