Sleeper – The Sun Also Rises

Jes, vihdoin lisää uutta Slepeeriä! Look At You Now -kappaleesta on jo tovi, joten tämä toinen esimaku brittipop-ikonien tulevasta levystä on odotettu ja toivottu.

Siinä missä joulukuussa julkaistu Look At You Now huokui alternativea, sellaista yhtyeen debyyttilevyllä (Smart, 1995) dominoivaa rosoista ja raakaa amerikkalaisvaihtoehtoisuutta, on tämä toinen singlebiisi ehkä astetta popimpi ja kliinisempi. Lähempänä yhtyeen The It Girl -kakkoslevyn pop-tunnelmaa.

Itse tykkään yhtyeen molemmista puolista. Sekä alkuaikojen vaihtoehtorockista että kakkoslevyn super brittipop-henkisestä ja näpsästä poppailusta. Jos nyt karkeasti jaetaan. Mutta ehkä tämä The Sun Also Rises ei ole ihan yhtä hurmaava kuin Look At You Now?

Mutta kyllä tämä tekeminen yhä edelleen enteilee tyylikästä, harkittua ja viimeisteltyä come backiä.

Geneva-rakkautta

Salad, Sleeper, My Life Story… ja nyt myös Geneva!

Tuossa muutamia brittpop-yhtyeitä, jotka ovat palanneet yhteen tai aktivoituneet vuosien tai vuosikymmenen jälkeen.

Suuri tekijä tällaisten pieniensuurien Cool Britannia -kauden bändien paluissa on ollut brittipopille omistettu Star Shaped -festivaali. Neljän vuoden ajan tämä soma sisäfestari on kerännyt kansanjuhalmaisesti yhteen brittipop-kauden ihastelijat ja sitä yhä edelleen elävät. Samalla tämä hurmosmainen tapahtuma on tarjonnut uransa jo päättäneille ysäriyhtyeille syyn palata lavoille, äärimmäisen rakastavan ja onnellisen yleisön eteen.

Tänä vuonna Star Shaped -festareita varten rivinsä takaisin yhteen kokoaa tosiaan Geneva. Upea ja tärkeä yhtye, jonka näkisin mieluusti livenä.

Upeita kappaleita, ikimuistoista brittipop-estetikkaa ja laulaja Andrew Montgomeryn omaleimainen lauluääni.

Täyden kympin brittipop-muisto.

Ja myös nämä rähjäiset livevideoinnit – silkkaa rakkautta!



Takit, oi takit

Viime viikon maanantai oli kamala. Ilmassa oli sellaista post-krapulamasentelua. En ole mikään suuri arjesta ahdistuja, mutta nyt kivan kaveriviikonlopun jälkeen oli kyllä alakuloinen olo. Sitten jossain vaiheessa puhelimessa eteen lävähti mainos Liam Gallagherin ja Richard Ashcroftin elokuussa tapahtuvasta Kaisaniemen-retkestä.

Ja muistin taas, mikä elämässä on tärkeää ja iloa tuovaa: musa ja takit.

Tieto siitä, että Sueden Sideways-keikalla alkava kesä huipentuu kahden suuren idolihahmon ja yhden mainion yhtyeen live-keikkaan, antoi lähitulevaisuudelle ihanasti lisämerkityksiä. Kesällä on nyt aika täydelliset raamit ja maailman eniten itseltä tuntuva teema:

Britpop never dies.

Vaikka on vasta helmikuu, tunnen jo, miten eeppinen tuosta elokuisesta lauantaista tulee. Kansanjuhlat. Liam ja Turun Tall Ship Races plus raamatulliseksi muodostunut As You Were -liikehdintä, asenne ja ilmiö, joka ei vielä Turun keikkaan mennessä ollut ehtinyt puhjeta täyteen loistoonsa. Toisin sanoen Liam ja Turun Tall Ship Races potenssiin sata.

On mahdollista, että kesän fiilistelystä, asujen miettimisestä ja tunnelman herättelystä riittää inspistä koko kevääksi. Mutta niihin hetkiin, kun usko loppuu ja maanantai-nihkeys palaa, meillä on tämä herra Ashcroftin cooleista coolein video.

Yksi pieni maailman richardashcroftein kappale ja siihen mahdutetut tsiljoonat takin vaihdot. Rotsit, maailman richardascrofteinta sekin.

Ja liamgallaghereinta.

Kesän teema:

Britpop never dies

ja takit.

In The Park 19: Liam Gallagher, Richard Ashcroft ja Franz Ferdinand

24.8, Kaisaniemen puisto



Dodgy – Staying Out For The Summer ’19

Brittiyhtye Dodgyn, tuon torvin ryhditetyn powerpop-brittipopin ja nostalgiakaikujen suurnimen kakkosalbumi ja ensimmäinen hittilevy Homegrown täyttää tänä vuonna 25 vuotta. Huuuuuuuuikea albumi! Synttärin kunniaksi yhtye kiertää Britanniaa helmi- ja maaliskuussa juhlakiertuefiiliksin, albumin alsuta loppuun soittaen. Lämppärinä the one and only Babybird!

Lisäksi juhlallisuuksiin kuuluu myös tämä Staying Out For the Summer -hitin uudelleenäänitys hyväntekeväisyyshengessä.

On se vain huikea biisi! Tästä saattaa käynnistyä tässä taloudessa lopputalven suuri Dodgy-vaihe.

Viisi kertaa vuoden 2018 brittipop-hetki

Viisi hetkeä, jotka huokuivat brittipoppia vuonna 2018.

Sleeper – Look at You Now

Vuoden 2018 brittipopein asia oli Sleeperin päätös julkaista ihka uusi kappale. Nostalgisin fiilis syntyy laulaja Louise Wenerin ikonisesta lauluäänestä, muuten Look at You Now esittelee pikkuisen aiempaa rokimman ja aikuisemman Sleeperin. Vaikka 90-lukua huokuvat, ne kaikkein leimallisimmat Sleeper-ratkaisut on kappaleella jätetty vähemmälle, on tällä paluulla ensisijaisesti ja vahvasti juuri brittipop-leima.

Uusi levy saattaa olla sitten vuoden 2019 brittipopein juttu.

Salad – The Selfishness of Love

Toinen merkittävä paluu brittipopin ytimestä: Saladin The Selfishness of Love -kapple. Yhtye julkaisi taannoin kokoelman 90-luvulle unohuneita kappaleita, mutta tämä biisi on ensimmäinen uusi tuotos yli kahteenkymmeneen vuoteen. Uusi levy ilmestyy tänä vuonna.

Suede – Wastelands

Sueden Wastelands on suedein asia aikoihin! Ja jos joku on ”suede”, on se toki myös brittipop. Kappale on oikeastaan niin läpikotaisin suede, että sen suedemäisyyttä on vaikea purkaa osiin. Nuo kitarat, toki. Draama ja se, miten kertsi lähtee. Vähän dystopinen maisema. We Are The Pigs ja Trash kohtaavat, sanoisin.

Dubstar – You Were Never In Love

Kolmas paluu 90-luvun kuplasta. Duoksi muotoutunut Dubstar julkaisi viime vuonna kokonaisen albumillisen uutta tuotantoa. Uusi One-levy on järjestyksessään eteeristen dreampoppareiden neljäs albumi, kolme ensimmäistä ilmestyi vuosina 1995-2000.

Tämä kappale on paluubiiseistä huikein. Ihana kertsi, tyylikäs ja elegantti tunnelma.

Ocean Colour Scene -ep

Klassikkoyhtyeen neljän kappaleen ep ilmestyi loppuvuodesta. OCS on aina in, brittipop ja cool – ihanaa, että muutaman vuoden tauon jälkeen yhtye päätti julkaista uutta materiaalia.

Brittipopin kehästä ja päättymättömyydestä kertoo jotenkin somasti muuten se, että Steve Cradockin poika on ollut viime ajat mukana bändin keikkakokoonpanossa.

Vuoden 2018 lempilevyjä

Kolme tärkeintä ja minulle parasta:

DMA’s – For Now

Australialaisyhtyeen kakkoslevy on minulle tämän vuoden ykkösjuttu. Täytyy tunnustaa, että ihan heti ilmestymisensä jälkeen levy ei hurmannut niin totaalisesti kuin yhtyeen debyytti, mutta nyt tähän levyyn on syntynyt sellainen tunneside, että sitä tuskin rikkoo mikään. Koskaan.

Levyn avautuminen vei hetken ehkä siitä syystä, että yhtye vie tekemistään albumilla entistä enemmän herkän ja rauhaisan popin suuntaan. Jollekin, kenelle yhtye on myyty Oasis-mielisenä, tämä saattaa olla vähän vieraannuttavaa. Mutta. Lopputuloksena on ihan omanlainen kädenjälki. Jotain paljon suurempaa kuin vain Oasista myötäilevä brittipop. Ihan oma, uusi tulkinta brittipopista. Kappaleiden taso on uskomaton läpi levyn, tunnelma kirkas ja heleä, hyvällä tavalla melankolinen. Kauniiseen, lempeään ja herkkään yhdistyy joku ihan omanlainen särmä ja coolius, lopputuloksena uniikki kokonaisuus.

Lily Allen – No Shame

Lily Allenin neljäs levy on ihan varppina artistin uran paras. Debyytillä on tietysti huikea merkitys, mutta No Shame on kiistatta musiikillisesti huikein.

No Shame on kaikenkaikkiaan yksi vuoden onnistuneimmista levyistä. Tästä levystä huokuu se, miten sillä on tavoitettuse, mitä sillä on haluttu tavoittaa.

No Shame on Allenin uran käännekohtalevy. Se nostaa Allenin laulunkirjoittajana ja musiikillisena visionäärinä seuraavalle tasolle. Se tuo paremmin kuin mikään esiin Allenin lahjakkuuden ja ammattitaidon. Levy on itsereflektointilevyjen, aikuistumislevyjen ja muutoslevyjen aatelia. Se on paljas, rehellinen aitoa ja äärimmäisen laadukkaasti, sävykkäästi ja ammattitaitoisesti toteutettu.

The Vaccines – Combat Sports

The Vaccinesin Combat Sportista tuli minulle yksi vuoden kuunnelluimmista levyistä. Albumi onnistuu hellimään tällaista brittirockista, -indiestä ja -popista hurmaantuvaa sielua. Helmi levy!

The Vaccines saattaa olla tällä hetkellä aliarvostetuimpia yhtyeitä. Toisin kuin monet luulevat, yhtyeen aika ei ole ohi. Se ei ole muutaman hurmoskappaleen tehnyt 2010-luvun indietähdenlento, vaan huikea yhtye, joka on onnistunut tekemään tasaisen hyä levyjä jossain trendien ja hurmosten ulottumattomissa.

Combat Sports osoittaa sen, että hyvä rock-musiikki on ikuista ja niitä yhtyeitä, jotka tekevät hyvää rock-musiikkia, on mahdoton olla rakastamatta.

Muita olennaisia:

Bill Ryder-Jones – Yawn

Manic Street Preachers – Resistance Is Futile

Suede – The Blue Hour

Ash – Islands

Miles Kane – Coup de Grace

Spiritualized – And Nothing Hurt

Peace – Kindness is The New Rock and Roll

Gorillaz – The Now Now

The Kooks – Let’s Go Sunshine

Slaves – Acts of Fear and Love

The Coral – Move Throught the Dawn

The Good, the Bad and the Queen – Merrie Land

Gaz Coombes – World’s Strongest Man

Goat Girl – Goat Girl

Johnny Marr – Call the Comet

Dubstar – One

Soittolista: vuoden 2018 top 12

Kaksitoista vuonna 2018 ilmestynyttä lempikappaletta. Kokosin kappaleet myös Spotify-listan muotoon.

DMA’s – Emily Whyte

Yhtyeen toinen kokopitkä on minulle vuoden levy ja tämä balladi tuolta levyltä se kappale.

Kappale on pieni ja simppeli, mutta silti todella suuri. Vaikka biisissä ei ole monia erilaisia elementtejä, on siinä silti kaikki. Kompleksisen sijaan kappaleen viehättävyys perustuu toistoon: se täydellisesti löydetty melodiakuvio, teema ja ne muutamat täydellisesti löydetyt tekstirivit pyörivät ympyrää sydäntä särkevän kauniisti.

Ja sanon nyt, vaikka en tiedä, uskallanko: Rakastan kappaleen Savage Garden -viboja.

Oasis meets Savage Garden.

Suoraan sydämeen ja hautajaislaululistalle.

Ride – Pulsar

Klassikkoyhtye Riden Tomorrow’s Shore -ep:ltä löytyvä Pulsar oli sellainen instant vau – tiesin heti ensi kuulemalta, että tästä tulee minun elämään uusi ikuisuushitti. Parasta kappaleessa on sellainen hurmoksellinen ja lennokas kokonaistunnelma. Yksityiskohdista minut hurmaa biisin härski basso ja kappaleen päättävä, melkein kliseinen Andy Bell -kitarointi. Biisin pohjasoundissa taas on jotain samaa, mikä tekee MGMT:n Time To Pretend -biisistä vastustamattoman.

Lily Allen ft. Giggs – Trigger Bang

Biisi oli ensimmäinen single Lily Allenin upealta No Shame -albumilta. Räppäri Giggsin kanssa tulkittu kappale on nerokas ja super tyylikäs! Coolin ja elegantin toteutuksen viimeistelee harkitut ja tarkkaan valitut yksityiskohdat sekä Allenin tällaiseen itsereflektointiin täydellisesti sopiva, elävästi kertoileva laulutapa.

Manic Street Preachers – Hold Me Like a Heaven

Vuoden anthemeita! Kuinka upeaa on, että yhtye, jota olet rakastanut yli 20 vuotta, tekee jollain miljoonannellaan albumillaan yhden hienoimmista kappaleistaan? Uusi väristyksiä aiheuttava suosikkibiisi yhtyeen keikkasettiin. Isous, kauneus, haikeus ja elämän suuret kysymykset samassa paketissa.

The 1975 – Give Yourself A Try

Biisi, jonka tahtiin juoksin vuoden parhaimmat lenkit. Kappale on minulle ehkä sellainen klassinen vuoden hitti – hetken aikaa ihan ylikoukuttava! Muistan vuoden 2018 tästä biisistä ja tämän biisin vuodesta 2018.

Yhtyeen kehuttu ja kiitelty huippulevy ei minua muilta osin saavuttanut, mikä on tavallaan vähän harmi. Olisi ollut kiva hypätä bandwagoniin ja nauttia sukupolvikokemuksesta. Mutta ei. Albumi on minulle musiikillisesti vieras. En varmaankaan ole riittävän milleniaali.

Onneksi tämä karkki toimi ikimuistoisesti.

The Vaccines – Rolling Stones

2010-luvun indie survivor The Vaccines teki albumillisen hienoja kitaraindie meets rock meets britpop -kappaleita. Tämä rauhaisa biisi on vuoden helmiä. Urut, kappaleen monet musiikilliset tasot ja sydämen sulattava väliosa veivät mennessään.

Uusi rakkausbiisi.

Peace – From Under Liquid Glass

Peace teki pari vuoden parhaista kappaleista. Tällä biisillä on hieno
Radiohead-alku, ihana ysärifiilis ja huikea loppunousu. Kappale on sovitettu sellaiseksi, että se säväyttänee kylmintäkin kuulijaa: ensin yksi kierros kitaran tahtiin, sitten mukaan hiipii vähän bassoa, sitten otetaan kitarat samalla, kun laulu kasvaa ja muuttuu tuskaisemmaksi.

Sitten kitarasoolo, jonka jälkeen klassinen himmailu.

Ja lopussa mennään sellaisissa isouksissa ja sfääreissä, että kitarapoppari on ihan myyty.

Ash – Confessions in The Pool

Kappaleen tarttuvuus ja mukaansatempaavuus ovat huippuluokkaa. Vähän sellainen biisi, josta on pakko tykätä, vaikka ei haluaisikaan! Huoleton ja harmiton jumppa ja sellainen ihana saispa jammailla -kokemus.

Mull Historical Society – Wakelines

Vuoden yllättävin suosikkibiisi. Kirjoitin lokakuussa biisistä näin:

Ah, aivan erityisesti kappaleessa säväyttää sen sovitus ja tuotanto. Rakastan biisin soundeja, koko äänimaailmaa. Tarkkaa kuuntelua vaativia yksityiskohtia, Butlerin totaalisen eeppistä kitaraa. Kuulen biisissä paljon sitä samaa musikaalista täyteläisyyttä ja kerroksisuutta, Phil Spectoria huokuvaa tekemistä, mitä kuulen McAlmont & ButlerinYes-kappaleessa. Myös biisin loppua kohti tapahtuva kasvu ja liki maaniseksi yltyvä meno ovat tuolta 90-luvun klassikolta tuttuja. Bernard Butlerin kädenjälki ja nerokkuus toteutuvat tällä kappaleella kyllä loisteliaasti.

Kaikki tuo yhdistettynä Colin McIntyren vähän naivistiseen lauluun toimii vuoden suosikin veroisesti.

Markus Krunegård – Så också in Finspång

Markus Krunegårdilla on omintakeinen kädenjälki. Indiebändinuoruus yhdistyy liki ylitsevuotavaksi kasvavaan Ruotsi-iskelmäpoppiin. Tässä biisissä maailmaa syleilevään melodisuuteen ja nousuun yhdistyy lämminhenkinen nuoruusmuistelu – vastustamaton pari!

The Charlatans – Totally Eclipsing

Tämä brittiklassikko ei julkaissut vuonna 2018 pitkäsoittoa, vaan neljän biisin ep:n. Totally Eclipsing on kappaleista huikein ja ihan totaalisen minua. Identiteettibiisi ja hieno uusi brittipop.

Spiritualized – I’m Your Man

Spiritualizedin uudessa albumissa oli potentiaalia vuoden ja koko elämän suureksi mahtavaksi, mutta viime aikoina sen paikoin liiaksi yltyvä levottomuus on alkanut vähän häiritä. Upea silti yhä!

Tämä odotetun albumin ensimmäinen singlebiisi on jäänyt kuitenkin pysyvästi uusien lempikappaleiden joukkoon. Jason Piercen myötätuntoa herättävä ja vaatimattomuutta soiva lauluääni ja kappaleen onnistunut sovitus maalaavat uniikin tunnelman. Kappaleen upeus on jotenkin ilmiselvää, mutta ei lainkaan pröystäilevää.

Salad – The Selfishness of Love

Jos Sleeperin paluu ei tunnu riittävän brittipopilta, niin hei, juuri nyt on hyvä hetki kaivautua vielä vähän syvemmälle brittipop-maailmaan tämän Saladin uuden kappaleen avulla.

Salad ei ole koskaan ollut minulle henkilökohtaisesti  kovin merkittävä brittipop-rakkaus, vaikka yhtye olennainen skenetekijä onkin. Minulle yhtye on näyttäytynyt upeita albumikokonaisuuksia tehtailevan yhtyeen sijaan sellaisena muutamia ajalle olennaisia kappaleita tehneenä ajankuvayhtyeenä.

Mutta tästä uudesta kappaleesta tykkään jotenkin nyt tosi paljon! Sleeperin uuden Look At me Now -biisin kanssa ihan paras parivaljakko! Tämä soundimaailma hurmailee minua nyt kovasti.

Astetta marginaalisempiin brittipop-yhtyeisiin lukeutuva Salad teki paluun jo vuonna 2017, jolloin se julkaisi albumillisen 90-luvulle ”unohtuneita” kappaleita. Yhtye myös palasi keikkalavoille juuri Star Shaped-festareilla, missä se esiintyi yhdessä My Life Storyn, Dodgyn, Spacen, The Bluetonesin ja Sleeperin kanssa.

Salad ehti julkaista 90-luvulla kaksi studioalbumia. Tämä jokin aika sitten julkaistu The Selfishness of Love -kappale on nyt sitten ensimmäinen biisi ensi vuoden alussa ilmestyvältä The Salad Way -levyltä.

Jollekin nämä tällaisten obskuurimpien brittipop-yhtyeiden paluut voivat olla ihan yks hailee, mutta ai ai, miten tärkeitä ja ihania nämä minusta on! Uuden musiikillisen annin lisäksi näillä on todella suuri merkitys koko brittipop-ilmiön ja skenen selittämisessä, sen ääriviivojen luomisessa. Nämä pienemmät yhtyeet hahmottavat ilmiön syvyyttä, muistuttava ihmisille ja erityisesti uusille brittipop-polville, että se Oasiksen lädirock-soundi on vain yksi pieni osa brittipop-maailmaa. Että kyse on niin paljon ja ennen kaikkea muusta!

Minusta on ihanaa, että ihmiset fiilistelevät valtavirtayhtyeiksi paisuneita Oasista, Bluria, Pulpia ja Suedea. Ehkä joku jopa Elasticaa ja vaikka Castia tai The Charlatansia. Ja kokevat niin ottavan osaa brittipoppailuun. Se on mahtavaa! Mutta nuo ovat vain pintakerroksia monikerroksisessa brittipop-yhtyeiden rakennelmassa. Ovia ja kulkureittejä syvemmälle, monien muiden hienojen juttujen äärelle!

Niitä kantsii availla ja kulkea.

Ja nyt on ihan pakko kuunnella tämä biisi!

Sleeper – Look At You Now

90-luvun brittipop-kauden klassikkoyhtyeisiin lukeutuva Sleeper teki toissa kesänä paluun keikkalavoille vuosien tauon jälkeen. Minulla oli ilo nähdä yhtye elokuussa 2017 Lontoossa huikeilla Starshaped-festareilla. Keikka oli eeppinen! Se rakkaus ja ilo, millä yhtye otettiin vastaan – ja millä se esiintyi – oli erityistä. Ei siis mikään ihme, että keikkalavoille paluu poiki lisää keikkalavoille paluita ja lopulta myös uuden albumin: The Modern Age ilmestyy 22. maaliskuuta. Tämä Look At You Now on ensimmäinen lohkaisu albumilta.

No miltä se nyt sitten kuulostaa?

Tukun eeppisiä hittejä ja hurmoksellisia skenetunnareita tehneen yhtyeen paluukappaleeksi biisi on hyvä. Vai odottiko joku uutta Inbetweeneriä? Ei biisistä siis ihan sellaiseksi vau-kappaleeksi ole, joku yhtyeen parhaimmille kappaleille ominainen koukku tästä puuttuu. Mutta ei biisi missään nimessä myöskään tee paluusta huonoa ideaa, sillä kyllä tästä lämmin ja onnellinen tunne jää! Louisen ääni on edelleen hunajaa ja soitto soi niin kuin kitarasoiton kuuluukin soida. Ja tykkään kovasti tuosta ihan ministi totuttua rokimmasta lopputuloksesta. Kappaleen sleeperein asia on varmaankin alkutahdit, jotka kyllä paljastavat heti, mistä yhtyeestä on kyse.

Vaikka kappale onkin hyvä ja paluu musiikillisesti onnistunut, niin minulle suurin onnellisuus tässä kaikessa liittyy siihen, että yhtye ylipäänsä on palannut. Siihen, että saan taas vähän vahvistusta omalle identiteetille sekä uuden väylän ja tason puhua siitä itselle tärkeimmästä – brittipopista. Kaiken kaikkiaan näiden vanhojen brittipop-yhtyeiden aktivoitumisessa on ollut hyvä meininki. On ollut kiva seurata sitä, miten nelikymppiset ikibrittipopparit kokoontuvat taas saman asian äärelle fiilistelemään. Se, miten lämpimästi nämä paluut on brittipopparien keskuudessa otettu vastaan, on huikeaa. Ei mitään turhia epäilyjä tai sarkasmia, ei ironiaa, ei mollaamista.

Vaan aitoa iloa ja onnea.

Levy: Ocean Colour Scene EP

Ocean Colour Scene julkaisi hetki sitten neljän kappaleen ep:n. Viimeksi klassikkoyhtye julkaisia uutta musiikkia kuusi vuotta sitten.

Sinänsä ep ei tarjoa mitään uutta ja yllättävää liki 30-vuotiaan yhtyeen tuotantoon. Suuren uutuusarvon ja yllättämisen sijaan se muistuttaa yhtyeen ikiaikaisuudesta. Ajasta, paikasta ja trendeistä irrallisesta hienoudesta.

Ep:n neljä kappaletta eivät siis välttämättä ole niitä, joilla moseleyläisyhtyeen retrohenkiseen ja beatleksiseen brittirockiin hullaannutaan ensimmäisen kerran, mutta meidän brittipopin kuolemattomuuteen uskovien ja yhtyettä sinnikkäästi ihailevien sielua kappaleet kyllä hellivät. Esimerkiksi avausraita on sellainen perushyvä ja aina kelpaava rock.

Ep:tä kuunnellessa tulee olo, ettei sen biisejä julkaistu uudet hitit mielessä, vaan tarkoituksena on ollut muistuttaa vanhoja faneja olemassaolosta ja aktiivisuudesta. Minusta julkaisu toimiikin mainiona todisteena yhtyeen elinvoimasta.

Musiikillisesti minuun teki vaikutuksen ep:n tyylikkäät torvisovitukset sekä tarttuva, mutta samalla cool päätöskappale Standing In The Place That You Used To, joka jää juuri hyvällä tavalla koukuttaen päähän soimaan.

Kuuntele ep vaikka Spotifyssa.

The Charlatans ja reissuet

Suosikkiyhtyeisiini lukeutuvalta The Charlatansilta ilmestyi viime viikolla kaksi uudelleenjulkaisua. Vuonna 2004 ilmestynyt Up At The Lake ja vuoden 2001 Wonderland  saivat vinyyliformaatin ensimmäistä kertaa ikinä.

Minua nämä uudelleenjulkaisut ilahduttavat, ei siksi, että levyt olisivat minun suuria suosikkeja, vaan juuri päinvastoin. Sekä Wonderland, mutta aiavn erityisesti Up At The Lake ovat minulle sitä vierainta ja etäisintä The Charlatansia. Pitkäikäisen ja monipuolisen yhtyeen tuotannosta olen nimittäin kiintynyt erityisesti bändin kuuteen 90-luvun albumiin sekä kahteen viimeiseen ”paluulevyyn”. Noiden väliin jäävät neljä levyä ovat sitä The Charlatans -vaihetta, josta en ole oikein saanut tai osannut ottaa otetta samalla intohimolla, kuin yhtyeen baggy- ja brittipop-kaudesta (etääntyminen yhtyeestä alkoi jo vuoden 1999 Us and Us Only -levystä).

The Charlatansin ura on ollut monivaiheinen ja sitä on ohjannut paljon bändin ja aivan erityisesti laulaja Tim Burgessin rohkeasti elävät visiot. Burgess on suuri musiikki- ja levydiggari, mikä on aina jollain tapaa tuntunut ja kuulunut The Charlatansin tuotannossa. Yhtye ei ole juminut tiettyyn genreen tai tapaan tehdä musiikkia, vaan on antanut omien muuttuvien inspiraationlähteiden viedä tekemistään vapaasti eri suuntiin.

Kun vuonna 2001 kuulin Wonderlandiltä löytyvän Love Is The Key -biisin ensimmäisen karran, olin kamalan pettynyt. Biisi oli Q-lehden ilmais-CD:llä yhdessä mm. Ashin Shining Lightin kanssa. En vain pystynyt ymmärtämään, miksi The Charlatans ei tehnyt enää brittipoppia. En tajunnut yhtään, miksi yhtye halusi kuulostaa yhtäkkiä Lenny Kravitziltä, kun se voisi kuulostaa esimerkiksi itseltään – tai Ashiltä!

Nyt, kun olen fiksu ja kypsä, ymmärrän ehkä paremmin Burgessin Amerikka-vaiheet ja muut tyylikokeilut. Sekä sen, ettei brittipoppi enää vuonna 2001 inspiroinut ketään muuta kuin minua ja Tim Wheeleriä.

Siksi tuntuukin oikeastaan kivalta alkaa sillä kuuluisalla aikuisiällä luoda uutta lämpimämpää suhdetta näihin minun silmissä välilevyiksi leimautuneisiin albumeihin.

Viime aikoina x 3

Olen viettänyt tällä viikolla syyslomaa uudesta työstä. Syyskuun loppu ja lokakuun alku menivät henkisesti niin vahvasti opettaja-Miiana, että nyt lomalla on ollut ihanaa elää brittipoppia oikein kunnolla.

Tässä kolme juttua, joita olen fiilistellyt viime päivinä.

Yksi: Manic Street Preachers live @ Absolute Radio 10th Birthday

Radiokanava Absolute Radio täytti 10 vuotta. Manicsien 42 minuutin keikka synttäreiltä löytyy YouTubesta. Tällaisen sisäkeikkatallenteen saundit eivät tietenkään ole mitään oikeaan liveen verrattuna, mutta Manics livenä on aina Manics livenä! Jos olit yhtyeen keikalla Jyväskylässä kesäkuussa, tunnistat varmaan tuon Jamesin paidan. Täydellinen Manics-asia! Huomio myös viimeisimmältä levyltä löytyvä Hold Me Like Heaven, josta tuli tai ainakin on tulossa uusi Manic Street Preachers -klassikko.

Ja hei, kantsii muuten seurata somessa Absolute Radio 90s -profiileja.

Kaksi: Q Awards

Täältä kuplasta on vaikea nähdä, millainen merkitys tällaisilla (musiikkilehtien) musiikkipalkinnoilla enää nykyään ihan oikeasti on. Minulle Q Magazine on kuitenkin nuoruuden olennaisimpia juttuja ja musiikkikasvatukseni tärkeitä isntituutioita. Tärkeä tastemaker, niin kuin Brett Anderson haastattelussaan toteaa. Siksi Q Awardsin kaltaiset tapahtumat merkkaavat joillekin.

Tämän vuoden palkintojenjakotilaisuus osoitti taas, miten uskomattoman epäkitaramusiikkimaailmassa me täällä Suomessa tällä hetkellä elämme. Onneksi maailmalla tapahtuu. Nuoriso on suorastaan eristetty yhdestä hienosta alakulttuurista, sanoo hän tuohtuneena!

Joitain kivoja palkintoja tämän vuoden awardseista:

Goat Girl – Breakthrough Act – Huikea uusi punk-rock -yhtye. Lue pieni esittely yhtyeestä täältä.

Noel Gallagher – Best Solo Artist ja Outstanding Contribution To Music

Brett Anderson (Suede) – Lifetime achievement

Ian McCulloch – Icon -palkinto

The Streets – Innovation in Sound -palkinto

Myös tässä Courteenrs-laulaja Liam Frayn haastattelussa oli hyvää skenejutustelua.

Kolme: Tim Burgess The Great Outdoor Bitches

Viime aikojen turvakappale on ollut tämä The Charlatans -laulajan soolobiisi vuodelta 2012. Kun biisi ilmestyi, se vei mennessään, mutta jotenkin sitten unohtui.  Tuli uusia The Charlatans -levyjä ja kaikkea.

Mutta näin ne klassikoimmat ja tärkeimmät asiat lopulta aina palaavat elämään. Niiiiiin kaunis kappale!

Viisi kertaa Oasis-dupe

Viisi kappaletta, joissa irotellaan oasismaisuuksilla.

TravisTurn (1999)

Oikeastaan Travisin ja Oasiksen tekemisissä on todella erilainen fiilis ja ote. Travisin edustaman herkän, heleän ja hellän post-brittipopin voi nähdä jopa vastareaktiona itsevarmalle ja nöyristelemättömälle Oasis-rockille.

Mutta skottiyhtyeen hittikappale Turn on kyllä aivan suoraan Oasis-katalogista. Liki puhdasoppinen Noel-rock. Sen lisäksi, että sävellys voisi olla vanhemman Gallagherin kynästä, on Noel todella helppo kuvitella myös kappaleen laulajaksi. Fran Healyn kovaa ja korkealta vetämät lauluosuudet melkein vaativat Noelin huutavaa laulua, minkä lisäksi vahvat Oasis-vibat tulevat alkusoitosta (biisi alkaa videon kohdasta 1:11). Kitarasoundeja vähän säätämällä noista viboista saisi vielä vähän vahvemmat.

EmbraceI Want The World (1998)

Tämä kappale on yksi täydellisimmistä brittirokeista ikinä. Mutta vaikka biisi onkin ihan tällaisenaankin täydellisen huikea, huomaan joskus visioivani tämän Oasiksen ryöpyttämäksi. Biisin paksu rokki menee täysin siitä rokeimmasta Oasiksesta. Erittäin D’You Know What I Mean.

Mieti nyt: Noel Liamin oikealle puolelle viileästi aurinkolaisessa ja takissa vetämään tuota alun ja välien kitarakuviota. Ja lopun irrotteluun ehkä vähän jotain korkealta soivaa taustalauluhuutoa.  Sitten Liam mikin taakse lesoilemaan. Parka, aurinkolasit ja uskomaton itsevarmuus.

Cause I´m a million strooooong. And so’s the light I’ve found – kuulostaispa hyvältä ja oikealta nasaallilla ja manchesteriksi laulettuna.

Itse asiassa laulun lyriikat ovat alusta loppuun sellaista Oasiksen ihanaa rock-nonsenseä.

Yeah, don’t you doubt me

If you’re wise

Then spread the word

If you’re alive then why aren’t you living

And I want the world

KentSaker Man Ser (1997)

Tämän kappaleen Oasis-vaikutteista olen varmasti kirjoittanut blogiin aiemminkin. Mutta biisi nyt vain kuuluu listalle. Kappaleen alkusoitto on What’s the Storyin asia heti What’s the Storyn jälkeen. Ja ihanaihana brittipop-komppi kruunaa kaiken.

DMA’sDawning (2018)

DMA’s on tehnyt pari levyllistä Oasis-kunnianosoituksia, joten vaikea valita vain yhtä biisiä. Mutta ihan varppina joku DMA’s tällaiselle listalle kuuluu. Timeless, For Now, Step Up The Morphine – kaikki jollain tavalla Oasista.

Valitsin tähän nyt kuitenkin kappaleen yhtyeen viimeisimmältä levyltä. Kokonaisuutena kappale on ehkä aika pop ollakseen Oasis, mutta minulle Oasis-vibat syntyvätkin pääosin Tommy O’Dellin laulusta ja Noel-kitaroista.

The CasbahFlowers (2012)

Olen kirjoittanut tästä kappaleesta blogiin ennenkin, varmaankin melko samoin sanoin. Suomalaisyhtyeen Flowers on musiikillisesti paljon sellaista What’s The Story -kauden Oasista – ainakin nopeasti analysoituna. Biisiä enemmän kuunnellessa se alkaa kuitenkin kuulosta enemmän ja enemmän Oasis-kliseitä ja yhtyeen uraa läpileikkaavalta kollaasilta, yhteenliitetyiltä Oasis-palasilta ja -ominaisuuksilta.

Tämä on vähän niin kuin sellainen ”Oasis kolmessa minuutissa” -tiivistelmä. Ja siis hyvällä tavalla vain!

Somaa tässä on myös se, miten vallattomasti kappaleella ja videolla kierrätetään sitä samaa The Beatles -estetiikkaa, mitä Oasis on aina tekemisessään suosinut.

Listalle kuuluisi myös Sugarplum Fairyn Sweet Jackie, mutta biisi on pyörinyt täällä blogissa niin pajon, että jätin sen nyt listauksesta pois.

Mitkä on sinun mielestä onnistuneimmat tai muuten mainioimmat Oasis-huijaukset?

Tennareita: Puma Te-Ku

Adidaksen ja Golan lisäksi minun jaloissa voi nähdä toisinaan Pumat. Erityisesti Suede-malli on kaikessa simppeliydessään ja klassisuudessaan sellainen ikiluotettava ja aina toimiva valinta.

Jokin aika sitten ihastuin Puman Te-Ku -malliin, joka poimittiin uudelleen tuotantoon Made in Europe -statuksella. Alun perin 1970-luvulla urheilukengäksi suunnitellun mallin nimi tulee saksan kielen sanoista Teppich ja Kunstböden, joilla viitataan urheilukenttien alustoihin.

pumaoma_parempi

Made in Europe -lapun lisäksi minua viehättää juuri tässä kengässä upea vihreä väri –  very British racing green – sekä arvokkaan ja laadukkaan näköinen ja oloinen valmistus. Olen myös suuri indoor-pohjan fani. Lisäksi Te-Ku on minun silmiini kivalla tavalla mod. Kengän siro ja elegantti muoto, tyylikäs retrous sekä keilakenkämäisen pyöreä kärki tuovat vähän mieleen Ocean Colour Scenen ja Paul Wellerin bändin Steve Cradockin, tuon kenkä- ja tyylijumalan.

Nykyisin kengät tottelevat tässä taloudessa nimeä Steve Cradock -tennarit, ja ne kaivetaan esiin, kun on aivan erityisen mod-olo. Toimivat täydellisesti parkan kanssa myös vähän tällaisen amatöörimäisemmän modin päällä.

steve_puma

Soittolista: elokuu 2018

Blogin tunnelmaan sopivista uusista julkaisuista koostuva Spotify-lista.

Tässä kuussa mukana mm. The Coral, Miles Kane, Death Cab for Cutie, Paul McCartney, Underworld ft. Iggy Pop, Slaves, Suede, Dubstar ja oh, vanha suosikkini Mull Historical Society uuden biisinsä kanssa.

Kuuntele koko lista Spotifysta. Listaan pääset suoraan kuvaa klikkamalla.