Glasvegas – Keep me A Space

Glasvegasin uusi kappale yllätti. Se on upea!

En ole enää aikoihin pitänyt Glasvegasin uusia tekemisiä itselleni relevantteina. Jos ihan totta puhutaan, kadotin yhteyden skottibändiin varmaankin melkein heti ensimmäisen albumin jälkeen. Glasvegas (2008) oli jotain niin mykistävää, ettei kakkoslevy Euphoric Heartbreak pystynyt enää tekemään minuun vaikutusta. Siirtymä debyytin maailmasta oli minulle vääränlainen.

Ja niin jäin jumiin vuoden 2008 Glasvegasiin.

No, nyt tämä vuoden 2020 Glasvegas ja Keep Me A Space sitten koskettavat ja kovasti. Onneksi päädyin kuuntelemaan. Saatoin myös viikonloppuna vähän kiinnostua uudella tavalla Euphoric Heartbreakistä, kun lueskelin yhtyeen Tim’s Twitter Listening Partyyn lähettämiä, kovin kiehtovia juttuja albumista. Ehkä sillekin löytyy minun elämästä vielä tila.

Glasvegasin neljäs studioalbumi Godspeed ilmestyy ensi keväänä. Tuntuupa hyvältä, olla taas innostunut yhtyeestä.

Travis – Valentine

Travis taitaa olla niitä bändejä, joiden moni luulee jo lopettaneen. Mutta asiahan on totaalisen päinvastoin! Skottiyhtye tekee edelleen hienoja levyjä, alkuperäiskokoonpanossaan. Olen itse asiassa vähän surullinen niiden puolesta, joille Travis on jäänyt yhden soman debyytin ja kahden hittialbumin kokoiseksi. Yhtye kun on tehnyt vielä postbrittipop-huuman jälkeenkin monta todella hienoa levyä. Esimerkiksi vuonna 2007 ilmestynyt The Boy With No Name on suuri suosikkini, levy sisältää mm. kappaleet Closer ja My Eyes, jotka kuuluvat minun listoissa Travisin top 20 -kappaleiden joukkoon. Harmi, että post-britpop-ihanteista oli valtavirrassa siirrytty tuolloin jo kohti muita juttuja. Levy olisi ansainnut listasijoituksia, kunniaa, mainetta ja mammonaa. Jokaisen Travisia vähänkään ihastelevan must have -levy, väitän!

Kyseisen levyn lisäksi myös vuonna 2013 ilmestynyt Travis-albumi Where You Stand on minusta aika ihana. Nimiraita loistaa, mutta oikeastaan tällä levyllä kyse on tasaisen onnistuneesta kokonaisuudesta. Jos levy ei ole tuttu, mutta tykkäät Travisin alku-uran tuotannosta, suosittelen tutustumaan. Yksittäisenä myöhempien aikojen onnistumisena on pakko mainita myös viimeisimmän albumin 3 Miles High -kappale. Kyseessä on totaalisen travismainen akustisvetoinen indieballadi – yhtye melkein parodioi itseään. Mutta siis biisi on ihana, yksi minun Travis-lemppareita!

Vuonna 2020 Travis kuulostaa tältä. Tämän ei niin kliseisen travismaisesti rokkaavan Valentinen lisäksi aiemmin ilmestyi kappale A Ghost, mutta erityisesti tykkään juuri Valentinesta. Yhtyeen yhdeksäs studioalbumi 10 Songs ilmestyy lokakuussa. Minun maalimassa bändi on ikisuosikki ja aina ajankohtainen, odotan siis uutta albumia kovasti!

James Dean Bradfield – The Boy From The Plantation

Julistan aina säännöllisin väliajoin Instagramisssa, että James Dean Bradfield on minun suosikki Manic Street Preacher. Pidän todella paljon miehen lauluäänestä ja laulutavasta, joka vaihtelee upeasti lempeän, vihaisen ja painokkaasti sanovan välillä. Jamesissä on tyyneyttä ja pienieleisyyttä, joka näyttäytyy minulle charmina.

James Dean Bradfield julkaisee uuden soololevyn Even In Exile elokuun 14. päivä. Kyseessä on Manics-vokalistin toinen soololevy, The Great Western ilmestyi vuonna 2006. Tuleva albumi on chileläisestä runoilijasta, laulaja-lauluntekijästä, teatteriohjaajasta ja aktivistista Victor Jarasta inspiroitunut konseptilevy. Levyn kappaleiden lyriikat ovat Bradfieldin ystävän, walesiläisen runoilijan ja näytelmäkirjailijan Patrick Jonesin kynästä. Jones on myös Manicsien basisiti-sanoittaja Nicky Wiren veli.

Jaran elämä ja kuolema (1973) ovat inspiroineet taiteilijoita vuosikymmenet, myös rock-musiikkimaailmasta löytyy runsaasti viittauksia, tuttuja ovat ainakin U2:n One Tree Hill ja The Clashin Washington Bullets.

Bradfieldin albumi sai alkunsa siitä, kun James alkuvuodesta 2019 näki Jonesin Jarasta inspirotuneita tekstejä. Jones oli kirjoittanut niitä ihan kirjoittamisen ilosta ja tarpeesta, tekstien ei siis ollut tarkoitus päätyä mihinkään tai tulla julkaistuksi. Bradfield kuitenkin inspiroitui teksteistä ja Jarasta, ja ehdotti Jonesille, että voisi tehdä teksteistä musikkialbumin.

Patrick Jonesin ja James Dean Bradfieldin yhteistyö vaikuttaa kiehtovalta. Bradfield on tuntenut Jonesin lapsesta asti, ja Bradfieldin mukaan Jonesilla on ollut suuri vaikutus häneen ja Manicsien meininkiin.

Rock-yhtyeissä vaikuttavien artistien soolotuotannon vertailu yhtyeen tuotantoon tuskin on kovin mielekästä. Lähtökohdat ja tarpeet musiikin tekemiselle on noissa tapauksissa niin erilaiset. Bradfield esimerkiksi kertoi NME:lle antamassa haastattelussa, kuinka hän on vuosikymmenet Manicsien kanssa toteuttanut sitä kaavaa, että levylle tehdään aina ne pari kolme sinukkubiisiä – tarttuvan indiehitin tekeminen on itsestäänselvä juttu. Sellainen biisi tulee varmaan jo jostain selkärangasta. Tämän levyn kohdalla mitään tuollaisia luovuutta ohjailevia toiveita tai vaatimuksia ei ole ollut. Kappaleita ei myöskään ole tarkoitus soittaa livenä, eikä niitä ole tarvinut tehdä bändille – Bradfield soittaakin albumilla itse liki kaiken.

Mutta ei tässä kovin kaukana olla Manic Street Preachersin tekemisistä, ja ainakin minua nimenomaan Manics-fanina tämä kappale ja ihan koko konsepti puhuttelee suuresti.

The Boy From The Plantation on tulevan albumin ensimmäinen sinkku. Videon on ohjannut Kieran Evans ja se on upea.

Jotain uutta: Nile Marr

Nile Marrilla on musiikki ja Manchester verissä – hän on Johnny Marrin poika. Nuorempi Marr julkaisi juuri ensimmäisen soolo-ep:nsä. Ep on tehty Manchesterissä ja sen inspiraationa on toiminut Marrin rakkaus kotikaupunkiaan ja sen ihmisiä kohtaan. Ennen sooloartistiutta Nile Marr vaikutti Man Made -yhtyeessä, joka julkaisi albumillisen harmitonta kitarapoprockia.

Nile Marrin kolmen kappaleen Still Hearts -ep löytyy Spotifysta. Se on hyvä! Marrilla on aika kiva lauluääni – samaa sävyä kuin isällään, mutta vähän raikkaampi ja freesimpi. Kappaleissa on kauniita melodioita ja melodioita kauniisti soittavia kitaroita. Ei mitään ihmeellistä, mutta tarviiko aina ollakaan? Ja jos nyt vielä isä-Marriin halutaan verrata, niin onhan Nile selvästi isänsä poika. Erityisesti lennokas Hush voisi olla Johnny Marrin joltain soololevyltä.

Oma suosikkin on ep:n kolmas kappale The Pusher. Se on kappaleista popein ja leikkisin. Marr laulaa biisin kivasti, notkeasti laulellen.

Myös Marrin vanhempi soolokappale Part Time Girl löytyy Spotifysta.

Kolme kertaa huikea keikkataltiointi Youtubessa

Olen katsonut viime aikoina muutamia upeita keikkataltiointeja YouTubesta – tennarit jalassa.

Suurin suosikkini koko YouTuben tarjonnasta on varmaankin Arctic Monkeysin vuoden 2007 Glastonbury-keikka. Sheffieldin helmi on ollut Glastonburyn yksi kolmesta pääesiintyjästä kaksi kertaa – vuonna 2007 ja 2013. Molemmat keikat löytyvät netistä, itse katson niistä mieluiten nimenomaan tätä yhtyeen ensimmäistä pääesiintyjähetkeä. Tämä on minun Arctic Monkeys. Alex Turner moppitukassaan, kitara kainalossa. Matt Helders raitaverkkareissaan. Taianomainen ja erityinen keikka, uniikki energia, intensiivinen ja taidokas soitto. Siinä muutama kehu.

Arctic Monkeys, Glastonbury 2007, osa 1

Arctic Monkeys, Glastonbury 2007, osa 2

Vuosi tuon Arctic Monkeysin esiintymisen jälkeen Glastonburyn päälavalla nähtiin The Verve. Vuoden 2008 muut pääesiintyjät olivat Kings of Leon ja Jay Z – kuten Richard Ashcroft spiikissään muistuttaa.

Tämä yhtyeen ainoa Glastonburyn pääesiintyjyys ajoittuu bändin viimeisen come backin aikaan. Yhtye teki loppuvuodesta 2007 loppuunmyydyt paluukeikat, kesällä 2008 taas Love is Noise -single odotteli julkaisuaan. Kuukausi Glastonburyn jälkeen ilmestyi albumi Forth.

Klassikkoyhtyeiden paluut eivät ole aina kaikkien mielestä yksiselitteisen positiivinen juttu. Ehkä niihin liittyy pelko romahduksesta ja ei-niin-hyvästä? Niin tai näin, tämä The Verven keikka on upea. UPEA!

Soitto on jykevää, täyteläistä ja todella rock. Kitarointi on mahtavaa ja Richard Ashcroftin laulu upeaakin upeampaa. Paikalla olleista tuskin ketään harmittaa, että toisinaan vanhat klassikot tekevät paluita.

The Verve, Glastonbury 2008, koko keikka

En ole suuri Radiohead-fani. Kelpuutan yhtyeeeltä kuunteluun lähinnä Bendsin ja muutamia tiettyjä hetkiä OK Computerilta. Teoriassa Radiohead voisi olla minun sukupolvikokemukseni, mutta yhtye on aivan liian alternative minun makuuni. Ymmärrän, että Radioheadissa on sielua ja taikaa, mutta minulle se sielu ja taika ovat Bendsin brittipopahtavaa simppeliyttä ja ysäriajankuvaa lukuunottamatta vääränlaisia.

Mutta koska Bends ja juuri julkaistu OK Computer, on tämä vuoden 1997 Glastonburyn keikka soma. Huikea yleisö, 90-luvun keikkapuitteet, nuoruuttaan ja suurta nostetta elävä yhtye – ne ovat tässä taltioinnissa kohdallaan. Ysäri ja ajankuva – siinäpä tämän blogin käytetyimmät sanat.

Radiohead, Glastonbyry 1997, koko keikka

Artikkelikuva: Kon Karampelas/Unsplash

Videosuosituksia

Olen YouTuben suurkuluttaja. En omista televisiota, mutta kaipaan usein kotielämälle taustahälyä. Levymusiikin lisäksi seura löytyy yleensä juuri YouTubesta.

Tässä muutama minua viime aikoina ilahduttanut YouTube-video:

Geri Halliwellin Union Jack -mekko on varmasti yksi 90-luvun ikonisimpia asioita. Tällä Voguen toimittamalla videolla mekon tarinan kertoo itse tarinan päähenkilö, Ginger Spice. Herttainen tarina, hienoa ajankuvaa – kyllä pop-kulttuuri on kiehtovaa!

Ashin Kung Fu -single täytti viime viikonloppuna 25 vuotta. Sinkun kannessa on ikoninen kuva jalkapalloilija Eric Cantonan pahamaineisesta kung fu -potkusta. Olen Arsenal-fani, ja Manchester United kuuluu suuriin inhokkeihini, mutta ranskalaisjalkapalloilija ja ManU-legenda Cantona on kyllä kiintoisa hahmo.

Ashin Kung Fun lisäksi myös Cantonan ja Crystal Palace -kannattajan kung fu -yhteenotto viettää juhlavuottaan, niinpä tästä tammikuussa 1995 tapahtuneesta välikohtauksesta on kirjoitettu taas paljon. Ainakin tämä Guardianin artikkeli viime tammikuulta kannattaa lukea. Artikkelin yhteydessä julkaistu Lego-video toistaa tapahtumien kulun hauskasti.

Ashin ja Cantonan kung fut – molemmat 90-luvun klassikoita.

Noiseyn sarja The British Masters esittelee otsikkonsa mukaisesti brittiläisiä musiikkimestareita. Toimittaja John Doranin haastattelemista muusikoista brittipopparia kiinnostaa ainakin Auteurs-yhtyeen Luke Haines, Sueden Brett Anderson, Noel Gallagher, Johnny Marr, Richard Ashcroft ja Manicsien Nicky Wire.

Artikkelikuva: Kon Karampelas/Unsplash

Tim & Roddy

Jos olet kuunnellut minun helmikuun soittolistaa, olet ehkä ihastunut parin upean bändin upean keulakuvan uuteen soolokappaleeseen.

Skottiyhtye Idlewildin laulajan Roddy Woomblen uusi soolobiisi Everyday Sun on herkkä ja tunteikas, kuten Roddyn soolot yleensä ovat. Roddylla on suuri folk-sielu, mikä kuuluu paikoin Idlewildin myöhäisemmässä tuotannossa, mutta aivan erityisesti muusikon sooloissa.

Tämä uusi soolokappale ei ole folk, mutta muulla tavalla soma kyllä. Kappaleen minimalistinen sovitus antaa tilaa Roddyn miellyttävälle skottiaksentille ja pehmeälle lauluäänelle. Puheilevat säkeistöosuudet pysähdyttävät kuuntelemaan, mitä sanottavaa laulajalla on.

Woomblen Everyday Sun EP ilmestyy 27.3.

The Charltansin laulaja Tim Burgessin Empathy For The Devil puolestaan on mainio kitarapop. Super mainio! Tällaiset kappaleet pukevat Burgessia, miehen indieuskottava lauluääni sopii minusta aivan erityisen tämän tyyppiisiin biiseihin. Burgess ei ehkä ole maailman – tai edes brittipopin taitavin laulaja, mutta omalla tavallaan aivan erityinen ääni, nasaalimestari ja tulkitsija kyllä!

Tykkään siitä, millaisiin uomiin sekä The Charlatansin viime vuosien tuotanto että nyt myös Burgessin soolomeininki ovat asettuneet.

Burgessin soololevy I Love The New Sky ilmestyy 22.5.

Soittolista: helmikuu 2020

Helmikuu mennä hujahti, tässä 40 minuuttia kuukauden uusia relevantteja kappaleita! Spotify-listaan kuvaa klikkaamalla.

Kivaa maaliskuuta!

Jotain uutta: Inhaler

Inhaler on muutaman vuoden vanha yhtye Dublinista. Törmäsin bändiin joskus aikoinaan Instagramissa, mutta loppujen lopuksi yhtyeen musiikki ei vienyt tuolloin mukana – bändin rock oli väärän sävyistä. Keulahahmo Elijah Hewson on Bonon poika, mikä mahdollisesti kuuluu laulussa ja yhtyeen rockin maisemassa.

Nyt alkuvuodesta Inhaler on alkanut näkyä musiikkimediassa laajemminkin, esimerkiksi BBC nosti irlantilaiset vuoden 2020 nousijoiden listalle. Vaikka bändin soundi, lento, kasari-melankolia tai kasari-pirteys eivät minulle ominaisinta kuvastoa olekaan, olen kuunnellut yhtyettä viime aikoina yllättävän mieluusti.

Bändi vaikuttaa julkaisu julkaisulta kiinnostavammalta.

Luukku 9: Vuoden 2019 remaster

Vuoden 2019 ihmeellisyyksiin voi laskea skotlantilaisen Genevan paluun. 90-luvun lopussa voimakkaalla brittipopilla hurmannut yhtye palasi lavoille ja julkaisi kahdesta albumistaan uusintaversiot.

Vuoden 1997 Further on elämäni levyjä. Kyllä, sekin! Andrew Montgomery on tulkitsijana 90-luvun ilmiselviä erityisiä ja yhtyeen kappaleet ajan estetiikan vaatimukset täyttäviä. Oikestaan kaikesta, mitä vaikkapa näille yhtyeen videoille on tallentunut, tulee ikävä 90-lukua, ikävä muusikoita tennareissa ja collegeissa, ikävä aikaa, kun tällainen musiikki sai joukot yhteen.

WHY?

Further out, Further in.

Further back?

It seems it’s time.  Why do bands reform?
​​
A million reasons.

But one above all.

Because they can. Because they want to. Because it feels good.
Because it’s worth doing and no-one else can do it.
​​
Unfinished business? Maybe so. Geneva was something special.

Geneva is something special.

Where will it lead? Who knows? If the journey is exciting, the destination can wait.

Back again, enjoying the confusion.

Be honest, have you seen the horizon lately?

Tästä Further-albumiin. Puolitoista tuntia jousihurmosta, hittejä ja b-puolia.

Luukku 6: Spotify-vuosi 2019

Kuuntelen suuren osan musiikistani kotona levyiltä, Spotifyta hyödynnän liikkeellä ollessa tai kun haluan fiilistellä musiikkia soittolistamuodoissa taikka kuunnella levyä, jota en omista.

Vaikka Spotify ei olekaan ainut musiikkini lähde, ei nämä tilastot silti ihan höpöjä ole.

Luukku 4: Vuoden 2019 lempilevyt

Vuosi 2019 oli taas oikein kiva levyvuosi brittipop-mieliselle musiikinkuuntelijalle. Erityisesti muistan vuoden 2019 kolmesta isosta jutusta: Liam Gallagherin toisesta sooloalbumista, vanhojen brittipop-klassikoiden paluusta (Sleeper, My Life Story, Salad, Geneva…) sekä irlantilaisyhtye Fontaines D.C. :n erityisestä debyytistä.

Tässä minun lempilevyt vuodelta 2019.

Fontaines D.C. – Dogrel

Tämä albumi oli vuoden 2019 mindblowing -kokemus. On ollut ihana tuntea levyn kanssa sellaista samanlaista hurmioitumista ja ällikällä lyötyä fiilistä kuin aikoinaan The Libertinesin taikka Arctic Monkeysin debyyttien aikaan. Näitä tällaisia liki yliluonnollisia hullaantumiskokemuksia ja ilmiötuntemuksia tulee onneksi vielä toisinaan. Ei ehkä ihan joka vuosi, mutta onneksi nyt ainakin vuonna 2019.

Levy jää elämäni levyjen kaanoniin. Tästä blogin aiempaan juttuun.

Tässä pari tallennetta yhtyeen vierailusta Amerikkoihin.

Liam Gallagher – Why Me? Why Not.

Tykkään Liamin toisesta soololevystä todella paljon. Kappaleet ovat suurimmaksi osaksi hyviä, ja nekin, jotka eivät ole, on kuitenkin onnistuttu sovittamaan kiehtovasti.

Levyllä soi lempeämpi ja kypsyneempi Liam. Agressiivisuus ja uho eivät hallitse, vaan kappaleille on uskallettu tallentaa keveyttä, pehmeyttä ja raikasta musikaalisuutta. Mainot ja ihanan monipuoliset sovitukset sekä laadukas tuotanto nostavat simppelit biisit uudelle tasolle, ja Liamin tulkinta on kautta rantain priimaa.

Levyllä kuuluu se, että Liam on löytänyt oman juttunsa ja oikeita ihmisiä ympärilleen. Lopputulos on harmoninen ja jotenkin mahtavasti synkassa sen kanssa, mitä Liam on. Levy kuulostaa sellaiselta Liamilta, mistä tykkään.

Sleeper – The Modern Age

Huh, 90-luvun brittipop-klassikko tuli takaisin ja teki upean levyn. Näppäriä kappaleita, viimeistelty ja harkittu tuotanto. Levyltä kuuluu se, että on tavoiteltu priimaa lopputulosta – ja onnistuttu siinä, kiitos tuottajavelho Stephen Streetille. Levy ei juurikaan kalpene yhtyeen 90-luvun albumeiden rinnalla.

Steve Mason – About The Light

Steve Masonin musikaalisuutta ja visionääriyttä ei voi muuta kuin ihailla. Skottiartisti pystyy jotenkin ihan ihmeellisesti tekemään aina vain kiehtovamman ja ihmeellisemmän albumin. Masonilla on taito löytää aina jokaiselle levylle uusi tulokulma ja musiikillinen ”teema”. Vaikka kaikki miehen tekeminen kuulostaakin Steve Masonilta, on jokainen miehen albumeista silti ihan erilainen.

Tällä tämän vuoden levyllä Mason tuo kappaleisiinsa torvia, uudenlaisen kitarasoundin, naistaustakuoron ja nousuja. Lisäksi albumilla on tietty mukana Masonin tavaramerkeiksi muodostuneita värisyttävän kauniita slovareita. Kuten aina, musiikilliset ratkaisut ovat tarkkaan harkittuja ja osuvia.

Jokainen kappale tuntuu omalta pieneltä taideteokselta.

Lue arvostelu täältä.

Hurula – Klass

Ruotsalaisartistin aiempia levyjä vielä jopa tummasävyisempi ja melankolisempi. Hurulan hengästyttävän antaumuksellinen tulkinta ja melodiantaju yhdistettynä intensiiviseen soittoon toimii taas uskomattoman hienosti. Synkkyydestä tulee tällä levyllä kaunista.

Luukku 2: Vuoden 2020 levyjä

Muutamia vuonna 2020 ilmestyviä levyjä:

Courteeners – More. Again. Forever.

Tiedätte, että manchesteriläinen Courteeners on minun elämäni rakkauksia. Siksipä yhtyeen kuudes studioalbumi, heti tammikuussa ilmestyvä More. Again. Forever. on minulle yksi ensi vuoden odotetuimmista.

En ensin kamalasti hurmaantunut tästä albumin ensimmäisestä singlestä, mutta nyt voin kyllä jo tunnustaa tykkääväni. Kappale kajahtelee valtavasti yhtyeen vuoden 2013 Anna-levyä, jotain samaa on myös Falcon-albumin You Overdid It Doll -biisin kanssa.

Vaikka kappale kovasti Courteeners onkin ja ihan kelpo muutenkin, niin toivon kyllä, että tämä ei ole uuden albumin parhaita raitoja.

The Big Moon – Walking Like We Do

The Big Moon on yksi kiinnostavimpia uudehkoja yhtyeitä. Vähän sellainen astetta miiamaisempi versio Wolf Alicesta. Olen kehunut aiemminkin, miten tykkään laulajan Justine Frischmann -tavalla vähän lesosta laulutyylistä.

Syksyllä ilmestynyt Your Light on tämän vuoden parhaita kappaleita, Take A Piece taas ehta poppikappale (ja video tietty rakastettava). Odotan hienoa kakkoslevyä!

Blossoms – Foolish Loving Spaces

Stockportin ylpeys julkaisee uuden albumin tammikuun 31. päivä. Kiinnostavaa on se, että levyn toisena tuottajana on toiminut The Coral legenda James Skelly. Olen tykännyt levyltä lohkaistuista sinkuista enemmän kuin yhdestäkään yhtyeen aiemmasta, joten toivon ja odotan lisää tällaista vähän uudistettua soundia.

Yllättäen yksi vuoden odotetuimpia tämäkin, kiitos näiden mainioiden kappaleiden.

Circa Waves – Sad/Happy

Liverpolilainen kitaraindieyhtye julkaisee alkuvuodesta kaksi albumia, joista toinen kantaa nimeä Happy ja toinen Sad. Yhtye on kovin tuottoissalla tuulella, edellinen albumi ilmestyi viime huhtikuussa. Vaikka bändi ei kuulukaan niihin kaikista unohtumattomimpiin indieyhtyeisiin, niin onhan se nyt aika ihanaa, että joku vielä uskoo tällaiseen. Kelpo sinkkubiisi.

Kasabian

Yhtye on kertonut työstävänsä uutta albumia, toivottavasti se ehtii ilmstyä ensi vuoden puolella. Ei malttais odottaa! Edellinen albumi Crying Out Loud oli yhtyeen parhaita.

Jake Bugg

No, tähän en ole saanut mistään varmistusta, mutta pari viikkoa sitten ilmestyi tämä hurjan hyvä uusi kappale. Myös keväälle ilmestynyt Brittikiertue kielii uudesta matskusta.

Muita kiinnostavia (tai melko) ensi vuonna uuden levyn julkaisevia yhtyeitä tai artisteja: Pet Shop Boys, King Krule, Nada Surf, Idles, The 1975, Mystery Jets, The Killers.

Toivottavasti lista täydentyy viellä vaikkapa Jamie T:n nimellä.

Mitäs muuta?

Blossoms – The Keeper

Jes jes jes! Vihdoin Blossoms-kappale, josta tykkään tooooooodella paljon! Ihanaa, että yhtye on vähän fiksaillut soundiaan ja jättänyt ne epäkiehtovat kasaripoppisoundit pois.

Tämä uusi The Keeper -kappale kuulostaa usein silkalta The Charlatansilta tai lopussa jopa Primal Screamilta. Tosi minua!

Artikkelikuva: Ewan Ogden

Liam Gallagher @ Later With…Jools Holland

Minun loppukesää ja syksyä on leimannut vahvasti sellainen ylitsevuotavaisen rakkaudellinen tunne Liamia kohtaan. Olen aina rakastanut Liamia sokeasti, pitänyt miestä viileenä ja kuumana.

Mutta aivan erityisesti nyt. Molly-tyttäreen lämmenneen suhteen vuoksi sekä toisen soololevyn, dokkarin ja Kaisaniemen keikan jälkeen olen ollut jotenkin uudella ja erityisellä tavalla sydän lämpöisenä kaiken sen edessä, mitä mies tekee.

Toki taas tämän Jools Holland -vierailun vuoksi olen ihan herkkänä ja liikuttuneena. Uudella levyllä One Of Us -kappaleella bongoja soittanut Gene Gallagher on vihdoin uskaltautunut lavalle rummuttamaan isänsä taustabändiin. Toki hattuun hukuttautuneena. Oooooooh!

The River kuulostaa minusta tässä upealta, samoin kuin teki myös Kaisaniemen keikalla. Biisi on edukseen livenä.