Jotain uutta: Pastel

One to watch: Pastel.

Manchesteriläinen Pastel ei ole vielä tehnyt paljoakaan – Spotifyssa kappaleita on pari, debyytti-ep ilmestyy ensi kesänä. Pientä nostetta kuitenkin on havaittavissa, sillä radiolegenda, brittipop- ja indiemaestro Steve Lamacq soitti yhtyeen uutta kappaletta BBC Radio 6 Music -kanavalla muutama päivä sitten. Merkkijuttu monen aloittelevan bändin uralla. Toinen pikkusaavutus on saman biisin päätyminen Soccer AM -ohjelman taustamusiikiksi.

Niin ja sitten myös yksi Miia on kuunnellut tuota Deeper Than Holy -kappaletta Spotifyssa pienen kylän verran.

Kappale on mainio! Ei tietenkään super innovatiivinen, niin kuin ei tarvitsekaan. (Niin kuin ei oikeastaan juuri mikään mistä innostun.) Mutta ai että, miten hienosti biisissä soi ainakin alkuaikojen Verve sekä The Stone Roses ja The Charlatans – tai Manchester ylipäänsä. Ja vaikka Kasabiankin. Säkeistön alun vokaaleista mieleen tulee ehkä pikkuisen Primal Scream. Eli vaikutteet on kunnossa!

Alhaalla myös vähän vanhempi kappale She Waits For Me.

Richard Ashcroft – Bring On the Lucie (FREDA PEEPLE)

Elävä legenda Richard Ashcroft julkaisi uuden kappaleen, John Lennon -coverin. Biisin tulkinta ja kappaleella soiva fiilistely on juuri sitä, mitä soolo-Ashcroftilta voi odottaa. Ashcroft ottaa kappaleen omakseen – biisi on erehdyttävästi kuin Ashcroftin kynästä. Tällaista pikkuisen imelää, maailmaa syleilevää – tai ainakin halailevaa, mutta totaalisen vilpitöntä tulkintaahan Ashcroftilta voi odottaa.

Ashcroftia kuunnellessa (ja arvostellessa) on hyvä muistaa muutama juttu. Mies on elämäntaparokkari, fiilistelijä, jota tuskin kiinnostaa kriitikoiden mielipiteet. Hän tekee musiikkia itselleen, brittipop- ja lädi-wannabeille ja muulle vankalle, pikkuisen pölyttyneelle fanikunnalleen. Ashcroft rakastaa isoja kliseitä: isoja jousia, isoja taustakuoroja, kasvavia kappaleita, tunnelman nostatusta – sellaista hyvänmielen hurmoksellisuutta. Ashcroftin mielestä parhaat biisit kuulostavat akustisella kitaralla leirinuotiolla säestetyiltä yhteislauluilta. Miehen lyriikoiden juttu on ilmiselvät tsemppifraasit ja sellainen muutaman punnan hengellisyys.

Koska #musicispower

Jos tällainen richardashcroftmaisuus – joka myös tästä coverista välittyy – on sinulle liian paljon tai liian vähän, en usko, että saat biisistä paljoa irti. Mutta jos kuulut niihin – meihin – jotka ovat lähtökohtaisesti aina ja vilpittömästi Ashcroftin puolella, tykkäät tästä varmasti.

Glasvegas – Keep Me A Space

Glasvegasin uusi kappale yllätti. Se on upea!

En ole enää aikoihin pitänyt Glasvegasin uusia tekemisiä itselleni relevantteina. Jos ihan totta puhutaan, kadotin yhteyden skottibändiin varmaankin melkein heti ensimmäisen albumin jälkeen. Glasvegas (2008) oli jotain niin mykistävää, ettei kakkoslevy Euphoric Heartbreak pystynyt enää tekemään minuun vaikutusta. Siirtymä debyytin maailmasta oli minulle vääränlainen.

Ja niin jäin jumiin vuoden 2008 Glasvegasiin.

No, nyt tämä vuoden 2020 Glasvegas ja Keep Me A Space sitten koskettavat ja kovasti. Onneksi päädyin kuuntelemaan. Saatoin myös viikonloppuna vähän kiinnostua uudella tavalla Euphoric Heartbreakistä, kun lueskelin yhtyeen Tim’s Twitter Listening Partyyn lähettämiä, kovin kiehtovia juttuja albumista. Ehkä sillekin löytyy minun elämästä vielä tila.

Glasvegasin neljäs studioalbumi Godspeed ilmestyy ensi keväänä. Tuntuupa hyvältä, olla taas innostunut yhtyeestä.

Travis – Valentine

Travis taitaa olla niitä bändejä, joiden moni luulee jo lopettaneen. Mutta asiahan on totaalisen päinvastoin! Skottiyhtye tekee edelleen hienoja levyjä, alkuperäiskokoonpanossaan. Olen itse asiassa vähän surullinen niiden puolesta, joille Travis on jäänyt yhden soman debyytin ja kahden hittialbumin kokoiseksi. Yhtye kun on tehnyt vielä post-brittipop -huuman jälkeenkin monta todella hienoa levyä. Esimerkiksi vuonna 2007 ilmestynyt The Boy With No Name on suuri suosikkini, levy sisältää mm. kappaleet Closer ja My Eyes, jotka kuuluvat minun listoissa Travisin top 20 -kappaleiden joukkoon. Harmi, että post-britpop-ihanteista oli valtavirrassa siirrytty tuolloin jo kohti muita juttuja. Levy olisi ansainnut listasijoituksia, kunniaa, mainetta ja mammonaa. Jokaisen Travisia vähänkään ihastelevan must have -levy, väitän!

Kyseisen levyn lisäksi myös vuonna 2013 ilmestynyt Travis-albumi Where You Stand on minusta aika ihana. Nimiraita loistaa, mutta oikeastaan tällä levyllä kyse on tasaisen onnistuneesta kokonaisuudesta. Jos levy ei ole tuttu, mutta tykkäät Travisin alku-uran tuotannosta, suosittelen tutustumaan. Yksittäisenä myöhempien aikojen onnistumisena on pakko mainita myös viimeisimmän albumin 3 Miles High -kappale. Kyseessä on totaalisen travismainen akustisvetoinen indieballadi – yhtye melkein parodioi itseään. Mutta siis biisi on ihana, yksi minun Travis-lemppareita!

Vuonna 2020 Travis kuulostaa tältä. Tämän ei niin kliseisen travismaisesti rokkaavan Valentinen lisäksi aiemmin ilmestyi kappale A Ghost, mutta erityisesti tykkään juuri Valentinesta. Yhtyeen yhdeksäs studioalbumi 10 Songs ilmestyy lokakuussa. Minun maalimassa bändi on ikisuosikki ja aina ajankohtainen, odotan siis uutta albumia kovasti!

James Dean Bradfield – The Boy From The Plantation

Julistan aina säännöllisin väliajoin Instagramisssa, että James Dean Bradfield on minun suosikki Manic Street Preacher. Pidän todella paljon miehen lauluäänestä ja laulutavasta, joka vaihtelee upeasti lempeän, vihaisen ja painokkaasti sanovan välillä. Jamesissä on tyyneyttä ja pienieleisyyttä, joka näyttäytyy minulle charmina.

James Dean Bradfield julkaisee uuden soololevyn Even In Exile elokuun 14. päivä. Kyseessä on Manics-vokalistin toinen soololevy, The Great Western ilmestyi vuonna 2006. Tuleva albumi on chileläisestä runoilijasta, laulaja-lauluntekijästä, teatteriohjaajasta ja aktivistista Victor Jarasta inspiroitunut konseptilevy. Levyn kappaleiden lyriikat ovat Bradfieldin ystävän, walesiläisen runoilijan ja näytelmäkirjailijan Patrick Jonesin kynästä. Jones on myös Manicsien basisiti-sanoittaja Nicky Wiren veli.

Jaran elämä ja kuolema (1973) ovat inspiroineet taiteilijoita vuosikymmenet, myös rock-musiikkimaailmasta löytyy runsaasti viittauksia, tuttuja ovat ainakin U2:n One Tree Hill ja The Clashin Washington Bullets.

Bradfieldin albumi sai alkunsa siitä, kun James alkuvuodesta 2019 näki Jonesin Jarasta inspirotuneita tekstejä. Jones oli kirjoittanut niitä ihan kirjoittamisen ilosta ja tarpeesta, tekstien ei siis ollut tarkoitus päätyä mihinkään tai tulla julkaistuksi. Bradfield kuitenkin inspiroitui teksteistä ja Jarasta, ja ehdotti Jonesille, että voisi tehdä teksteistä musikkialbumin.

Patrick Jonesin ja James Dean Bradfieldin yhteistyö vaikuttaa kiehtovalta. Bradfield on tuntenut Jonesin lapsesta asti, ja Bradfieldin mukaan Jonesilla on ollut suuri vaikutus häneen ja Manicsien meininkiin.

Rock-yhtyeissä vaikuttavien artistien soolotuotannon vertailu yhtyeen tuotantoon tuskin on kovin mielekästä. Lähtökohdat ja tarpeet musiikin tekemiselle on noissa tapauksissa niin erilaiset. Bradfield esimerkiksi kertoi NME:lle antamassa haastattelussa, kuinka hän on vuosikymmenet Manicsien kanssa toteuttanut sitä kaavaa, että levylle tehdään aina ne pari kolme sinukkubiisiä – tarttuvan indiehitin tekeminen on itsestäänselvä juttu. Sellainen biisi tulee varmaan jo jostain selkärangasta. Tämän levyn kohdalla mitään tuollaisia luovuutta ohjailevia toiveita tai vaatimuksia ei ole ollut. Kappaleita ei myöskään ole tarkoitus soittaa livenä, eikä niitä ole tarvinut tehdä bändille – Bradfield soittaakin albumilla itse liki kaiken.

Mutta ei tässä kovin kaukana olla Manic Street Preachersin tekemisistä, ja ainakin minua nimenomaan Manics-fanina tämä kappale ja ihan koko konsepti puhuttelee suuresti.

The Boy From The Plantation on tulevan albumin ensimmäinen sinkku. Videon on ohjannut Kieran Evans ja se on upea.

Doves – Carousels

Doves julkaisi reilu viikko sitten ensimmäisen uuden kappaleen 11 vuoteen, mikä on valtaisaa! Kyseessä on kuitenkin yksi musiikillisesti upeimmista yhtyeistä ehkäpä ikinä.

Carousels-nimeä kantavassa kappaleeessa on oikeastaan kaikki se, mikä tekee manchesteriläistriosta Dovesin. Ja Dovesista totaalisen rakastettavan ja ihailtavan. Kappele lentää ja leijailee, kuten yhtyeen biisit usein. Lisäksi siinä on tietenkin perkussioita, tanssirytmikkyys ja sellanen svengi, jonka löytää vain nurouuden Manchesteristä ja sen Hacienda-klubilta. Tunnelma kappaleessa on Dovesille ominaisesti sekoitus melankoliaa, haikeutta ja onnellisuutta – biisi istuu moneen eri mielentilaan.

Dovesia on ollu ikävä. Olen elänyt muutenkin vahvaa Doves- ja post britpop -kautta koko alkuvuoden. Tämä comeback ei siis voisi tehdä onnellisemmaksi. Jimi Goodwinilla ja Williamsin veljeksillä on uniikki taito tehdä musiikkia, jossa yhdistyy hurjan monipuolinen manchesteriläinen musiikkihistoria, ambienttimainen tunnelmabiiseys, universaali pop ja ennakkoluuloton kokeilevuus. Onnea on huomata, ettei tuo taito ole yhtyeeltä kadonnut kymmenessä vuodesssa mihinkään.

Carousels on itkettävän onnistunut ja onnellistava paluu.

Jotain uutta: Nile Marr

Nile Marrilla on musiikki ja Manchester verissä – hän on Johnny Marrin poika. Nuorempi Marr julkaisi juuri ensimmäisen soolo-ep:nsä. Ep on tehty Manchesterissä ja sen inspiraationa on toiminut Marrin rakkaus kotikaupunkiaan ja sen ihmisiä kohtaan. Ennen sooloartistiutta Nile Marr vaikutti Man Made -yhtyeessä, joka julkaisi albumillisen harmitonta kitarapoprockia.

Nile Marrin kolmen kappaleen Still Hearts -ep löytyy Spotifysta. Se on hyvä! Marrilla on aika kiva lauluääni – samaa sävyä kuin isällään, mutta vähän raikkaampi ja freesimpi. Kappaleissa on kauniita melodioita ja melodioita kauniisti soittavia kitaroita. Ei mitään ihmeellistä, mutta tarviiko aina ollakaan? Ja jos nyt vielä isä-Marriin halutaan verrata, niin onhan Nile selvästi isänsä poika. Erityisesti lennokas Hush voisi olla Johnny Marrin joltain soololevyltä.

Oma suosikkin on ep:n kolmas kappale The Pusher. Se on kappaleista popein ja leikkisin. Marr laulaa biisin kivasti, notkeasti laulellen.

Myös Marrin vanhempi soolokappale Part Time Girl löytyy Spotifysta.

Kolme kertaa huikea keikkataltiointi Youtubessa

Olen katsonut viime aikoina muutamia upeita keikkataltiointeja YouTubesta – tennarit jalassa.

Suurin suosikkini koko YouTuben tarjonnasta on varmaankin Arctic Monkeysin vuoden 2007 Glastonbury-keikka. Sheffieldin helmi on ollut Glastonburyn yksi kolmesta pääesiintyjästä kaksi kertaa – vuonna 2007 ja 2013. Molemmat keikat löytyvät netistä, itse katson niistä mieluiten nimenomaan tätä yhtyeen ensimmäistä pääesiintyjähetkeä. Tämä on minun Arctic Monkeys. Alex Turner moppitukassaan, kitara kainalossa. Matt Helders raitaverkkareissaan. Taianomainen ja erityinen keikka, uniikki energia, intensiivinen ja taidokas soitto. Siinä muutama kehu.

Arctic Monkeys, Glastonbury 2007, osa 1

Arctic Monkeys, Glastonbury 2007, osa 2

Vuosi tuon Arctic Monkeysin esiintymisen jälkeen Glastonburyn päälavalla nähtiin The Verve. Vuoden 2008 muut pääesiintyjät olivat Kings of Leon ja Jay Z – kuten Richard Ashcroft spiikissään muistuttaa.

Tämä yhtyeen ainoa Glastonburyn pääesiintyjyys ajoittuu bändin viimeisen come backin aikaan. Yhtye teki loppuvuodesta 2007 loppuunmyydyt paluukeikat, kesällä 2008 taas Love is Noise -single odotteli julkaisuaan. Kuukausi Glastonburyn jälkeen ilmestyi albumi Forth.

Klassikkoyhtyeiden paluut eivät ole aina kaikkien mielestä yksiselitteisen positiivinen juttu. Ehkä niihin liittyy pelko romahduksesta ja ei-niin-hyvästä? Niin tai näin, tämä The Verven keikka on upea. UPEA!

Soitto on jykevää, täyteläistä ja todella rock. Kitarointi on mahtavaa ja Richard Ashcroftin laulu upeaakin upeampaa. Paikalla olleista tuskin ketään harmittaa, että toisinaan vanhat klassikot tekevät paluita.

The Verve, Glastonbury 2008, koko keikka

En ole suuri Radiohead-fani. Kelpuutan yhtyeeeltä kuunteluun lähinnä Bendsin ja muutamia tiettyjä hetkiä OK Computerilta. Teoriassa Radiohead voisi olla minun sukupolvikokemukseni, mutta yhtye on aivan liian alternative minun makuuni. Ymmärrän, että Radioheadissa on sielua ja taikaa, mutta minulle se sielu ja taika ovat Bendsin brittipopahtavaa simppeliyttä ja ysäriajankuvaa lukuunottamatta vääränlaisia.

Mutta koska Bends ja juuri julkaistu OK Computer, on tämä vuoden 1997 Glastonburyn keikka soma. Huikea yleisö, 90-luvun keikkapuitteet, nuoruuttaan ja suurta nostetta elävä yhtye – ne ovat tässä taltioinnissa kohdallaan. Ysäri ja ajankuva – siinäpä tämän blogin käytetyimmät sanat.

Radiohead, Glastonbyry 1997, koko keikka

Artikkelikuva: Kon Karampelas/Unsplash

Videosuosituksia

Olen YouTuben suurkuluttaja. En omista televisiota, mutta kaipaan usein kotielämälle taustahälyä. Levymusiikin lisäksi seura löytyy yleensä juuri YouTubesta.

Tässä muutama minua viime aikoina ilahduttanut YouTube-video:

Geri Halliwellin Union Jack -mekko on varmasti yksi 90-luvun ikonisimpia asioita. Tällä Voguen toimittamalla videolla mekon tarinan kertoo itse tarinan päähenkilö, Ginger Spice. Herttainen tarina, hienoa ajankuvaa – kyllä pop-kulttuuri on kiehtovaa!

Ashin Kung Fu -single täytti viime viikonloppuna 25 vuotta. Sinkun kannessa on ikoninen kuva jalkapalloilija Eric Cantonan pahamaineisesta kung fu -potkusta. Olen Arsenal-fani, ja Manchester United kuuluu suuriin inhokkeihini, mutta ranskalaisjalkapalloilija ja ManU-legenda Cantona on kyllä kiintoisa hahmo.

Ashin Kung Fun lisäksi myös Cantonan ja Crystal Palace -kannattajan kung fu -yhteenotto viettää juhlavuottaan, niinpä tästä tammikuussa 1995 tapahtuneesta välikohtauksesta on kirjoitettu taas paljon. Ainakin tämä Guardianin artikkeli viime tammikuulta kannattaa lukea. Artikkelin yhteydessä julkaistu Lego-video toistaa tapahtumien kulun hauskasti.

Ashin ja Cantonan kung fut – molemmat 90-luvun klassikoita.

Noiseyn sarja The British Masters esittelee otsikkonsa mukaisesti brittiläisiä musiikkimestareita. Toimittaja John Doranin haastattelemista muusikoista brittipopparia kiinnostaa ainakin Auteurs-yhtyeen Luke Haines, Sueden Brett Anderson, Noel Gallagher, Johnny Marr, Richard Ashcroft ja Manicsien Nicky Wire.

Artikkelikuva: Kon Karampelas/Unsplash

The Jaded Hearts Club – Nobody But Me

Rock- ja blues-klassikoiden sekä Norther Soul -tunnelmien parissa viihtyvä supergroup The Jaded Hearts Club julkaisi juuri debyyttisinglensä. Yhtyeen idea on klassinen: etsitään hienoja soul- ja blues-kappaleista ja tehdään niistä oma tulkinta – aivan, kuten esimerkiksi The Beatles teki uransa alussa. Myös Northern Soulin ydinajatus – poimitaan amerikkalaisen soulin epähitit ja tehdään niistä oman illan kunkkukappaleet – inspiroi kokoonpanoa.

Yhtyeessä vaikuttavat Musen Matt Bellamy, Miles Kane, Graham Coxon, australialaisyhtye Jetin Nic Cester, The Zutonsista tuttu Sean Payne sekä Coxonin levy-yhtiökaveri Jamie Davis.

Mikäs tässä, juurille palaavaa sielusta soivaa renkutusta ei koskaan ole liikaa!