The Charlatans ja reissuet

Suosikkiyhtyeisiini lukeutuvalta The Charlatansilta ilmestyi viime viikolla kaksi uudelleenjulkaisua. Vuonna 2004 ilmestynyt Up At The Lake ja vuoden 2001 Wonderland  saivat vinyyliformaatin ensimmäistä kertaa ikinä.

Minua nämä uudelleenjulkaisut ilahduttavat, ei siksi, että levyt olisivat minun suuria suosikkeja, vaan juuri päinvastoin. Sekä Wonderland, mutta aiavn erityisesti Up At The Lake ovat minulle sitä vierainta ja etäisintä The Charlatansia. Pitkäikäisen ja monipuolisen yhtyeen tuotannosta olen nimittäin kiintynyt erityisesti bändin kuuteen 90-luvun albumiin sekä kahteen viimeiseen ”paluulevyyn”. Noiden väliin jäävät neljä levyä ovat sitä The Charlatans -vaihetta, josta en ole oikein saanut tai osannut ottaa otetta samalla intohimolla, kuin yhtyeen baggy- ja brittipop-kaudesta (etääntyminen yhtyeestä alkoi jo vuoden 1999 Us and Us Only -levystä).

The Charlatansin ura on ollut monivaiheinen ja sitä on ohjannut paljon bändin ja aivan erityisesti laulaja Tim Burgessin rohkeasti elävät visiot. Burgess on suuri musiikki- ja levydiggari, mikä on aina jollain tapaa tuntunut ja kuulunut The Charlatansin tuotannossa. Yhtye ei ole juminut tiettyyn genreen tai tapaan tehdä musiikkia, vaan on antanut omien muuttuvien inspiraationlähteiden viedä tekemistään vapaasti eri suuntiin.

Kun vuonna 2001 kuulin Wonderlandiltä löytyvän Love Is The Key -biisin ensimmäisen karran, olin kamalan pettynyt. Biisi oli Q-lehden ilmais-CD:llä yhdessä mm. Ashin Shining Lightin kanssa. En vain pystynyt ymmärtämään, miksi The Charlatans ei tehnyt enää brittipoppia. En tajunnut yhtään, miksi yhtye halusi kuulostaa yhtäkkiä Lenny Kravitziltä, kun se voisi kuulostaa esimerkiksi itseltään – tai Ashiltä!

Nyt, kun olen fiksu ja kypsä, ymmärrän ehkä paremmin Burgessin Amerikka-vaiheet ja muut tyylikokeilut. Sekä sen, ettei brittipoppi enää vuonna 2001 inspiroinut ketään muuta kuin minua ja Tim Wheeleriä.

Siksi tuntuukin oikeastaan kivalta alkaa sillä kuuluisalla aikuisiällä luoda uutta lämpimämpää suhdetta näihin minun silmissä välilevyiksi leimautuneisiin albumeihin.

Viime aikoina x 3

Olen viettänyt tällä viikolla syyslomaa uudesta työstä. Syyskuun loppu ja lokakuun alku menivät henkisesti niin vahvasti opettaja-Miiana, että nyt lomalla on ollut ihanaa elää brittipoppia oikein kunnolla.

Tässä kolme juttua, joita olen fiilistellyt viime päivinä.

Yksi: Manic Street Preachers live @ Absolute Radio 10th Birthday

Radiokanava Absolute Radio täytti 10 vuotta. Manicsien 42 minuutin keikka synttäreiltä löytyy YouTubesta. Tällaisen sisäkeikkatallenteen saundit eivät tietenkään ole mitään oikeaan liveen verrattuna, mutta Manics livenä on aina Manics livenä! Jos olit yhtyeen keikalla Jyväskylässä kesäkuussa, tunnistat varmaan tuon Jamesin paidan. Täydellinen Manics-asia! Huomio myös viimeisimmältä levyltä löytyvä Hold Me Like Heaven, josta tuli tai ainakin on tulossa uusi Manic Street Preachers -klassikko.

Ja hei, kantsii muuten seurata somessa Absolute Radio 90s -profiileja.

Kaksi: Q Awards

Täältä kuplasta on vaikea nähdä, millainen merkitys tällaisilla (musiikkilehtien) musiikkipalkinnoilla enää nykyään ihan oikeasti on. Minulle Q Magazine on kuitenkin nuoruuden olennaisimpia juttuja ja musiikkikasvatukseni tärkeitä isntituutioita. Tärkeä tastemaker, niin kuin Brett Anderson haastattelussaan toteaa. Siksi Q Awardsin kaltaiset tapahtumat merkkaavat joillekin.

Tämän vuoden palkintojenjakotilaisuus osoitti taas, miten uskomattoman epäkitaramusiikkimaailmassa me täällä Suomessa tällä hetkellä elämme. Onneksi maailmalla tapahtuu. Nuoriso on suorastaan eristetty yhdestä hienosta alakulttuurista, sanoo hän tuohtuneena!

Joitain kivoja palkintoja tämän vuoden awardseista:

Goat Girl – Breakthrough Act – Huikea uusi punk-rock -yhtye. Lue pieni esittely yhtyeestä täältä.

Noel Gallagher – Best Solo Artist ja Outstanding Contribution To Music

Brett Anderson (Suede) – Lifetime achievement

Ian McCulloch – Icon -palkinto

The Streets – Innovation in Sound -palkinto

Myös tässä Courteenrs-laulaja Liam Frayn haastattelussa oli hyvää skenejutustelua.

Kolme: Tim Burgess The Great Outdoor Bitches

Viime aikojen turvakappale on ollut tämä The Charlatans -laulajan soolobiisi vuodelta 2012. Kun biisi ilmestyi, se vei mennessään, mutta jotenkin sitten unohtui.  Tuli uusia The Charlatans -levyjä ja kaikkea.

Mutta näin ne klassikoimmat ja tärkeimmät asiat lopulta aina palaavat elämään. Niiiiiin kaunis kappale!

Kun Noel Gallagher tekee Embracet

Kun Noel Gallagher julkaisi High Flying Birdsiensä kanssa kolmannen soololevynsä melkein vuosi sitten, en oikein syttynyt albumille. Kuuntelin levyn huolimattomasti ja luovutin, kun koin sen sekavaksi ja levottomaksi.

Paneuduin levyyn ajatuksen kanssa oikeastaan vasta keväällä, puoli vuotta sen ilmestymisen jälkeen. Ja löysin kuin löysinkin yhteyden albumiin. Hyvä niin, levy on ollut sen jälkeen kovasti kuunneltu.

Aivan erityisesti olen tykännyt tästä If Love Is The Law -biisistä. Mietin kauan, että miksi ihmeessä tämä soi minun korviini niin ihanana ja onnistuneena. Sitten tajusin, että

kappale on ihan totaalisen Embrace.

Saatat ehkä tietää, että brittiyhtye Embrace on minun suuri rakkaus ja olennainen identiteettiyhtye. Rakastan yhtyeen perusturvallista ja helppoa brittirockia sekä pubi-iltojen lädikaulailuun pakottavaa, ylitsevuotavaa anthem-tajua. Rakastan bändin leveitä lahkeita ja Danny McNamaran tukkaa, joka on ollut samanlainen ainakin vuodesta 1998.

Embrace-fanina olen tottunut kuulemaan yhtyeen parjailua ja vähättelyä. Yhtyeen helposti pureskeltava anthem-rock on aika helppo kohde naureskelulle. Mutta hitot. Embrace on minun juttu ja rakastan yhtyeen tekemisiä poikkeuksetta  – vaikka se ehkä tekeekin minusta 45-vuotiaan brittimiehen (oisinpa saanut olla täällä ja osa noiden perheenisien joukkoa).

Mutta takaisin Noeliin. If Love Is The Law on niin paljon Embrace, että Danny McNamaran laulamana se voisi olla ihan millä tahansa Embrace-levyllä, mutta aivan erityisesti jollain uudemmalla. Biisin nimi tosin saattaisi siinä tapauksessa mennä vaihtoon, Embracella kun on jo kappaleet Love Is The Basic Need ja Nature’s Law.

Elokuun soittolista

Blogin tunnelmaan sopivista uusista julkaisuista koostuva Spotify-lista.

Tässä kuussa mukana mm. The Coral, Miles Kane, Death Cab for Cutie, Paul McCartney, Underworld ft. Iggy Pop, Slaves, Suede, Dubstar ja oh, vanha suosikkini Mull Historical Society uuden biisinsä kanssa.

Kuuntele koko lista Spotifysta.

https://open.spotify.com/user/misse-kissa/playlist/2Mvw4BAuMfiFT0wNhHRjL2

Le vintage: Tervetuloa Wales-bandwagoniin!

Le vintage eli vuosikertajuttu blogin arkistosta. Tämä juttu on julkaistu kaksi vuotta sitten, jalkapallon EM-kisojen aikaan. Tuolloin matkustin kisat läpi Walesin fanwagonissa, ja kokemus oli ikimuistoinen! Tämän vuoden MM-kisat ovat olleet minulle yhtä takinkääntöä, kiitos alkuvaiheessa tippuneen Saksan. Siksi muistelen haikeudella tätä Manic Street Preachersinkin liekittämää Wales-hurmosta. Never forget.

*****

Viimeistään tämän kappaleen jälkeen se on selvää: tulevissa jalkapallon EM-kisoissa kannatan Saksaa JA Walesiä. Sillä se, että Wales selvitti tiensä EM-kisoihin on selvästi parasta aikoihin.

Ja se, että juuri Manic Street Preachers teki Walesin joukkuueen virallisen kisabiisin, on selvästi täydellisen oikein. Olen bandwagonissa, tervetuloa seuraksi.

Tässä touhussa on jotain.

Together Stronger (C’mon Wales) on uskomattoman tyylikäs ja säväyttävä kappale. Sellainen, joka saa ihmiset puolelleen, koskettaa, synnyttää hurmosta – ja tekee sen uskottavasti, vakuuttavasti. Kappaleessa kuuluu yhtyeen, erityisesti sanoittaja Nicky Wiren rakkaus lajia kohtaan. Tietämys. Mutta koska kyseessä on Manic Street Preachersin kappale, ei se tietystikään kerro vain jalkapallosta, vaan myös elämästä, ihmisistä.

Mutta aivan erityisen paljon se kertoo Manic Street Preachersistä. Siitä, millainen yhtye se on.

1) Manic Street Preachers laulaa ihmisistä, jotka se haluaa meidän muistavan

Manic Street Preachers on yhtye, joka usein muistuttaa meitä unohdetuista ihmiskohtaloista, kertoo meille tapahtumista tai vääryyksistä, jotka ehkä muuten unohtuisivat tai jäisivät kokonaan kertomatta. Yhtye vaalii kappaleissaan kunnioittamiensa ihmisten muistoa, tekee näkyväksi arvostamiaan henkilöitä.

Let’s not forget Gary Speed

And if he is looking down, then our love is all around

Together Stronger (C’mon Wales) -kappaleessa ehkä manicseintä onkin se, kuinka yhtye muistaa myös niitä, jotka eivät enää ole mukana. Teksteissä osoitetaan kunnioitusta uransa lopettaneelle Ryan Giggsille sekä Gary Speedille, joka teki ensin pitkän uran Walesin pelaajana ja myöhemmin päävalmentajana. Ja itsemurhan 4 vuotta sitten. Kaunis, manicsmäinen ele.

2) Manic Street Preachers laulaa usein pienten ihmisten elämästä ja kohtalosta

Manic Street Preachers on yhtye, jonka lauluissa näkökulmana on usein tavallisten, pienten ihmisten kokemus. Together Stronger (C’mon Wales) huokuu tällaista ihmisten kokemaa aitoa, vilpitöntä ja elämänmakuista iloa. Ihmisten elämää hurmosta. Kappale ei rakennu aggressiivisten tai tiukkapipoisten menestystoiveiden ympärille, vaan sen kantavana ajatuksena on ilo siitä, että ollaan mukana. Fiilistellään sitä, että nyt me saatiin tämä hetki. Yhdessä.

But now that France has arrived It feels so good to be alive.

3) Manic Street Preachers rakentaa tulevaa historian kautta

Kappaleen hurmos ja yhteishengen nostatus ei perustu tyhjänpäiväiselle hokemalle, vaan se rakennetaan tarinalla, historian ja yhteisen kokemusmaailman avulla. Gary Speed, skotlantilaisen Joe Jordanin kaivelemaan jäänyt käsivirhe, vuosi 1978.

Ja tuosta yhteisestä (ehkä pettymysten) historiasta tehdään sopivan hurmoksellinen aikahyppy yhteiseen tulevaisuuteen, kesään 2016: Aaron Ramsay, Gareth Bale, Ashley Williams ja kumppanit.

Huh, toimivan kertosäkeen voima on ihmeellinen: Arsenalia ihastelevana en ole ollut kovin innostunut ailahtelevasta ja epäluotettavasta Ramsaysta, mutta kiitos Manicseille, nyt Walesin bandwagonissa aion suorastaan rakastaa tyyppiä.

Perjantaibiisi: Pete Doherty – Last Of The English Roses

Britannia, Englanti, jalkapallo, pop-musiikki, pop-kulttuuri, tennarit, verkkatakit, takit, tyyli… Rakastan sitä, miten nuo kaikki kietoutuvat yhteen.

Juuri nyt pitäisi varmaankin kirjoittaa siitä, miten it’s coming home. Tai siitä, miten brittiläinen musiikkimaailma on täynnä jalkapalloa huutavia, ilmiselviä jalkapallobiisejä, anthemeita ja hoilotuskertosäkeitä.

Mutta minusta juuri nyt on kiehtovampaa se, miten it is home. Se, miten jalkapallo on Englannissa, lävistää ihmisten arjen. Tai se, miten olennainen osa populaarikulttuurin kuvastoa jalkapallo on. Mutta ei vain ilmiselvästi, vaan jossain ilmiselvää julistusta syvemmällä. Taustakankaana, sivulauseissa, hienovaraisissa viittauksissa. Elokuvan henkilöhahmossa, joka on matkustanut New Yorkiin työkeikalle, vaikka Arsenal pelaa FA-cupin finaalissa (Ocean’s 8) tai rikossarjan Tottenham vs. Arsenal -heitossa (C.B. Strike).

strike

Siinä, miten usein julkisuuden henkilöiden Wikipedia-esittely päättyy tyyliin Tim Wheeler is an Arsenal F.C. fan tai siinä, miten olennaista on kertoa, että

Doherty is also known to be a devoted follower of Queens Park Rangers football club.

Niin, Pete Doherty on suuri QPR-kannattaja ja yksi niistä rokkareista, jotka olivat itsekin lupaavia jalkapallojunnuja (myös mm. Richard Ashcroft ja Nicky Wire). Sen lisäksi Doherty on runopoika, jolla on lyyrikon kyky kuvata englantilaisuutta, romantisoida sitä. Niin kuin vaikka tässä vuoden 2008 debyyttisoolokappaleessaan.

Kappale on ihana, ja oiva esimerkki siitä, miten jalkapallokuvastoa on luontevaa käyttää englantilaisuuden lyyrisenä maisemana, sen romantisoimisessa. Silloinkin, kun ei edes lauleta jalkapallosta. Nuoruuden viattomuuden, huolettomuuden, vapauden sekä ensirakkauden suloisen muistelun ja nostalgisoinnin kuvitukseksi sopii kaikkien englantilaisten tunnistama lähiön harmaa jalkapallokenttä ja QPR-kitissä pelaava Doherty. Tekstitasolla rakastan kappaleessa sitä, kuinka Doherty ei käytä unelmatytön, Englannin ruusun, kuvailuun vaikkapa adjektiiveja vaalea, suurisilmäinen ja kaunis, vaan tytön ihanuus, coolius, oikeanlaisuus ja ”englantilaisuus” tuodaan esiin sillä, kuinka tyttö melkein läikyttää lageria sekä erottaa QPR-jalkapalloilijat Rodney Marshin ja Stanley Bowlesin sekä Kappan ja Reebokin.

She knows her Rodney’s from her Stanley’s

And her Kappas from her Reeboks

Vaikka jalkapallo ei näissä kisoissa tulisikaan kotiin, säilyy se tietysti brittiläisessä populaarikulttuurissa kaikkien tunnistamana taustana, maisemana ja kuvituksena tapahtumille, muistoille, rakkaudelle, menetykselle. Tunteille. Lähiaikoina joko onnellisille sellaisille tai sitten kuvastona ja kerronnan keinona häviämiselle, taas yhdelle pettymykelle.

Artikkelikuva: Unsplash

The Spitfires – The New Age

Kuva: Tony Briggs

Brittiyhtye The Spitfires on jo muutaman vuoden ajan tehnyt sellaista The Jam -henkistä, klassista brittirockia. Tykkään siitä, miten nämä nuorukaiset ovat pysyneet omalle jutulleen uskollisena, fiilistelleet 60-lukua, The Whota, Kinksiä, Small Facesia, The Jamia ja muuta mod revival -meininkiä. Pukeutuneet valkosiin housuihin, loafereihin ja kauluspaitoihin. Aikana, jolloin valtavirta katsoo vähän muunlaisia juttuja.

Yhtye on onnistunut saamaan puolelleen uuden mod-sukupolven ja viilaamaan omaa juttuaan levy levyltä vähän skarpimmaksi ja laadukkaammaksi. Uusi albumi Year Zero ilmestyy heinäkuussa, tämä biisi on ote siitä. Tyypillistä The Spitfiresia.

Blogin aiemmat The Spitfires -tekstit:

Jotain uutta: The Spitfires

The Spitfires – So Long + On My Mind

Kuva: Tony Briggs

Manic Street Preachers @ Sataman Yö

Manic Street Preachersin keikka on aina tapaus. Se nähtiin taas viime perjantaina Jyväskylän Sataman yössä. Lähtökohtaisesti yhtyeen ennakkoonkin jännitetty esiintyminen ilman suuresta surusta toipuvaa Nicky Wirea – basistia, lyyrikkoa, hahmoa ja yhtyeen ydinsielua – olisi voinut jättää jälkeensä monta ylipettynyttä ja katkeraa fania, mutta minun mielestä puolitoistatuntisesta tuli jälleen uusi upea yhdessäelämisen hetki. Keikka nimittäin vahvisti sen, minkä tavallaan jo tiesinkin: Manic Street Preachersin fanit ovat aina yhtyeen puolella.

Ja niille muille yleisössä olleille musiikinystäville, joille basistilla ei ole niin väliä, keikka oli tietysti ilman epäilyjä tai kyseenalaistamisia puhtaasti hieno rockesitys.

Soitannallisesti Nicky Wiren poissaolo ei ollut suurikaan isku, vaikutukset tuntuivat lähinnä henkisessä fiiliksessä, pieninä väreilynä tunnelmassa sekä siinä, millaisena joukkona yhtye itsensä lavalla esitti. Manic Street Preachers on rockyhtye, mutta se on myös lapsuudenystävien yhteinen elämäntyö – ja ehkä tämä puoli yhtyeen olemisesta jäi Nickyn poissaolon vuoksi puuttumaan. Mutta. Minusta oli todella nautinnollista seurata sitä, kuinka tällainen muutos dynamiikassa toi aivan erityisen hyvin esiin ydinjäsenten lisäksi lavalla vaikuttaneet keikkamuusikot. Ihan kuin Manic Street Preachers olisi brändännyt itsensä parin tunnin ajaksi uudelleen, aivan erityisesti festarilavan kokoiseksi rock-yhtyeeksi.

Ja vaikka itse olenkin aina ollut tiukasti äärimmäisen paljon nimenomaan laulaja-kitaristi James Dean Bradfieldin ihailija, niin kyllä minusta tuntuu, että viime perjantain jälkeen on moni muukin. Sillä jos jotain juuri tämä Manics-versio korosti, niin James Dean Bradfieldin erinomaisuutta, taitavuutta, ammattitaitoa, hiljaista karismaa ja ihanuutta.

manics_vaalea

Yhtyeen keikkasetti oli soma sekoitus tarpeellisia klassikoita, vaihtoehtoisia yllätyksiä ja uusia julkaisuja. Oikeastaan yhtyeen kappalevalinnat kuvaavat hyvin sitä, mistä Manic Street Preachersin urassa on kyse: koko kansan anthemeista (keikkasetin alun hittiputki), mutta toisaalta myös vaihtoehtorockista. Ja näköjään myös uusista klassikoista. Jokainen uudelta albumilta soitettu kappale oli livenä ihan puhdasta festarikeikkakultaa. Jos kuulit ja ennen kaikkea tunsit illan hienoimman hetken, uuden albumin Hold Me Like Heaven -kappaleen ja sen kollektiivisen ooo ooo oon, oivalsit varmasti, ettei kolmikymppisessä Manicsissä ole laisinkaan kyse nostalgiasta. Sen sijaan, että muistaisimme Jyväskylän keikkana, jolla Nicky ei ollut, voimme muistaa sen keikkana, jolla tajusimme uuden, lähes A Design For Lifen tai If You Tolerate This Your Children Will Be Next -kappaleen veroisen Manics-klassikon syntyneen. Kesän kylmimmät väreet.

Kappalevalintoina yllätyksiä olivat oma ikisuosikkini Let Robeson Sing, upein No Surface All Feeling – joka taitaa olla peruja Everything Must Go -kiertueelta sekä Kevin Carterin b-puoli, trumpettifiilistely Horses Under Starlight. Itselleni merkityksettömistä Manics-biiseistä hienosti toimi Walk Me To The Bridge, jonka vaihtoehtoisuus rakensi onnistuneesti sillan vanhan You Love Us -rockin ja uuden albumin heleän stadionrockin välille.

manics_mustavalk

Manic Street Preachers on ainutlaatuinen tapaus. Se on niin ammattimainen yhtye, että se soittaa upean keikan ilman perustajajäsentään, vaikka tietääkin, että vaarana on tiaratyttöjen ja muiden ikifanien sydämien särkyminen. Mutta ratkaisu toimii, ei vain siksi, että lavalla soi aikamme upein rock-musiikki, vaan myös siksi, että oikeastaan yhtye on niin paljon enemmän kuin lavalla fyysisesti esiintyneet soittajat. Se on insituutio, jolla on käsissään joukko aikamme upeimpia, ihan omaa elämäänsä eläviä kappaleita, joiden kuuleminen itsessään on jo elämys, myös tällä kertaa. Se on kappaleisiin tallentunut manicsiys, tunne, olemus. Asenne, lyriikat, tapa sanoa ja olla mieltä asioista. Se on JDB:n armeijatakki ja Sean Mooren rumpuhanskat. Manics on sydämen asia, kaiken kestävää ja ymmärtävää faniutta ja uskollisuutta. Se on omalaatuinen menneisyys, se on Richey Edwards. Ja viime perjantaina se oli paljon myös Nicky Wire.

Ja siksi ilta jäi mieliin taas yhtenä hienona, tällaisena Manic Street Preachers -keikkana.

Unelmien Manics-settilista

Manic Street Preachers esiintyy perjantaina 15.6 Jyväskylässä Sataman yössä. Vaikka jokainen Manics-keikka on unelmakeikka, niin en malttanut olla visioimatta omaa 25 kappaleen Manics-unelmaani.

Soittolistojen teko on ihanan kamalaa. Vaikeaa! Tällä listalla on joukko minun suosikkikappaleita jollain tavalla toimivassa järjestyksessä. Aika kiva draamankaari tuli!

Listasta ehkä huomaa, että minun Manicsini on se reistaskuhousuinen brittipop-kauden Manics tai toisaalta elegantisti vanhentunut ja kypsynyt Manics.

Niin tai näin: huh, mikä yhtye!

Motorcycle Emptiness (Generation Terrorists, 1992) Minun unelmien avausbiisi. Vie täydellisesti sille taajudella, missä Manics-keikalla haluan olla – onnellisuuden huumassa.

International Blue (Resistance Is Futile, 2018) Uusi suosikkini keikan alkupuoliskolle. Klassisten ja ajattomien Manics-biisien uusin tulokas.

Liverpool Revisited (Resistance Is Futile, 2018) Katso edellinen.

Some Kind of Nothingness (Postcards From A Young Man, 2010) Täydellinen pari uudelle Liverpool Revisited -biisille. Joko duettona tai ilman.

La Tristesse Durera (Scream to a Sigh) (Gold Against the Soul, 1993) Kiehtova himmailujammailu. Ihana ihana.

Love’s Sweet Exile (Generation Terrorists, 1992) Ah, menen tästä ihan sekaisin. Huikeat rumut, ihanan härskit kitarat. Paras meininki!

The Second Great Depression (Send Away The Tigers, 2007) Tahkoava kitara ja yksi yhtyeen upeimmista kertosäkeistä. Ja ihanat lyriikat.

The Everlasting (This Is My Truth Tell Me Yours, 1998) Tietty. Ja mieluiten ei akustisena.

There By The Grace Of God (Forever Delayed, 2002) Voi miten aliarvostettu Manics-suosikki. Biisi löytyy vuoden 2002 kokoelmalevyltä uutena kappaleena. Olen kuullut biisin livenä pari kertaa – molemmat keikat oli singlebiisiin keskittyviä best of -keikkoja. Tykkään kappaleen minimalistisesta sovituksesta. Biisi on yksinkertaisesti todella kaunis.

Ocean Spray (Know Your Enemy, 2001)  Ihana äänimaailma ja tunnelma.

Misguided Missile (Futurology, 2014) Ai samperi, mikä kertsi! Ja saksankieliset lyriikat uppoaa aina.

Hold Me Like Heaven (Resistance Is Futile, 2018) Uusin manics-hitti minun unelmasetissä.

A Design For Life (Everything Must Go, 1996) Klassikoin.

Kevin Carter (Everything Must Go, 1996) Minulle yksi suurista Manics-klassikoista. Rakastan sitä, kun kitarat rämähtävät kertsissä.

You Stole The Sun From My Heart (This Is My Truth Tell Me Yours, 1998) Keikan hyppybiisi. Ihana pop. Tykkään siitä, miten yleisö reagoi tähän.

So Why So Sad (Know Your Enemy, 2001)

Ready For Drowning (This Is My Truth Tell Me Yours, 1998) Nuoruus, suru.

Let Robeson Sing  (Know Your Enemy, 2001) Ihanat soundit, manicsmäiset lyriikat, koukuttava kitaranäpyttely.

30-Year War (Rewind The Film, 2013) Manicsien huikeimpia protestilauluja. Biisi lähtee lentoon aivan uskomattoman hienolla tavalla.

The Next Jet to Leave Moscow (Futurology, 2014) Euroopan lävistämältä Futurology-albumilta löytyvä biisi, joka on lyriikoiltaan hurmaava ja aika Manics: vähän poliittinen, vähän itseironinen.

You’re Tender And You’re Tired (This Is My Truth Tell Me Yours, 1998) Teiniaikojeni Manics-suosikki, jonka ihanuus unohtuu helposti hittien alle.

If You Tolerate This Your Children Will Be Next (This Is My Truth Tell Me Yours, 1998) Tietty

From Despair To Where (Gold Against The Soul, 1993) Top 5 -kappaleiden joukossa.

Everything Must Go (Everything Must Go, 1996)

No Surface All Feeling (Everything Must Go, 1996) Illan viimeinen hidas, upein sellainen.

https://open.spotify.com/user/misse-kissa/playlist/6yRgyb39ZZMJtfdD0m7gvR

Johnny Marr – Walk Into The Sea

Olenko väärässä, vai onko tämä parasta Johnny Marria hetkeen? Mystisyys, pieni goottius, totuttua indiempi ote pukee Marria, selvästi. Tässä on minusta enemmän taikaa kuin nukuttavassa Hi Hello -biisissä.

Pitkähän tämäkin on kuin nälkävuosi, mutta silti. Näen jo, miten makaan lattialla vinyylisoittimen edessä tätä kuunnellen. Juon olutta ja tunne itseni todella salaperäiseksi rokkitytöksi.

Joo-o.

Call The Comet ilmestyy 15.6.

Viime aikoina x 3

Manic Street Preachers Jools Hollandissa

Manic Street Preachers kävi hetki sitten Later…with Jools Holland -musiikkiohjelman vieraana. Yhtye soitti uudelta Resistance is Futile -albumilta International Blue -anthemin plus, huh huh, A Design For Lifen!

Manicsien vuoden 1996 A Design For Life -veto on klassikko, esitys, jota katsoin vuosia vuosia ennen aktiivista YouTube-aikaa Jools Holland -show’n DVD:ltä. Mikään ei ehkä ole ikuista, mutta onneksi monet hyvät asiat ovat pitkäikäisiä.

Jotenkin tämä revisit herkisti minut.

Ja tässä sama vuonna 1996.

Miles Kane

Odotan liverpoolilaismuusikon tulevaa soololevyä hulluna! Ennakkotiedot kertovat, että kyseessä on erolevy, jonka tekemisessä on ollut mukana toinen ihana tyyppi Jamie T plus Lana Del Ray. Miles Kane laulamassa omalla vähän naiivilla tavallaan rakkaudesta ja sydänsuruista – kyllä!

Haluan matkustaa kesällä Brittein saarille, en vain ole vielä päättänyt minne. Nyt on kyllä ollut kovat Liverpool-kutinat.

Jos Miles Kanen nykyfiilikset kiinnostaa, lue tämä artikkeli.

Ash – Confessions in the Pool

Tämä biisi on ollut viime aikojen pakkomielle. Sille on tietty tehty oma yhden biisin soittolista Spotifyhin.

Kappale on hassu. Purkkapoppimainen lällätys, jossa on pikkuisen rähisevä Weezer-kertsi. Hölmöt lyriikat – Miamia ja naiivia tykkäämiskuvastoa. Ironiaa, ehkä? Tämä vois olla vaikka American Pien tai muun high school -komedian soundtrackillä. Vaikka jonkun allasbilekohtauksen taustalla!

Kappale on aivan naurettavan tarttuva ja koukuttava jumputus – tykkään ihan pöljänä!

Voi Tim Wheeler, voisitko nyt vain olla minun kesäheila?

conffessions2

The Charlatans – Totally Eclipsing

Rakkautta on uusi The Charlatans -biisi. Joka vetää hiljaiseksi. Miten upea bändi meillä tässä on!

Vuoden 2018 brittipop.

The Charlatansin nykymenoa ei voi olla ihastelematta ja arvostamatta. Viiden vuoden sisällä yhtye on kääntänyt vastoinkäymisen (alkuperäisen rumpalin kuolema) voitoksi, kirkastanut konseptinsa ja tehnyt kaksi huikeaa paluulevyä. Nyky-The Charlatansilla on vahva oma identiteetti ja hurjan suuri merkitys tämän päivän brittipopille. Gallagherin veljesten ohella The Charlatans on se voima, joka kerää brittipopsukupolvet yhteen, toimii siltana 90-luvun ja tämän päivän välillä. Tekee brittipopista sopivasti muuttuvaa ja uudistuvaa, mutta samalla ikuista.

Kirjoitan The Charlatansista usein melko samoin sanoin ja ajatuksin. Totean ehkä, kuinka näppärän, yksinkertaisen ja tarttuvan pop-kappaleen alla on paljon musikaalisuutta ja sielukasta svengiä – niin myös tässä uudessa biisissä. Kerron, kuinka hurmaannun laulaja Timin poikamaisesta pop-nasaalista sekä sen yhdistymisestä kypsään ja ammattimaiseen bändisoittoon. Ihastelen tekemisessä kuuluvaa kokemusta sekä sitä, miten tunnistettavien brittipop-elementtien lisäksi kappaleissa soi paljon muutakin, vaikkapa hammond ja erityisen kiehtova bassolinja.

Niin tälläkin kertaa.

Ja niin vain tälläkin kertaa The Charlatans on elämän iloista suurimpia.

Totally Eclipsing EP ilmestyy 8.6.

The Kooks, uudet biisit, uusi levy

Viime vuonna kokoelmalevyn julkaissut ja kokoelmakiertueen kiertänyt kitaraindieklassikko The Kooks julkaisee uuden albumin. Let’s Go Sunshine ilmestyy elokuussa.

Yhtye julkaisi juuri Spotifyssa kaksi uudelle levylle tulevaa kappaletta: sähköisen ja rytmikkään All The Time -biisin sekä tämän herkän ja sievän No Pressure -kesäkappaleen.

The Kooksin suurvuosista on jo aikaa, mutta minusta yhtye on edelleen ihan niin relevantti kuin kitaraindie- ja rockyhtye tässä ajassa nyt vain voi olla. Yhtye selvisi hienosti kitaraindien hurmosvuosista tekemällä itselleen uskollisesti omaa simppeliä juttuaan. Lopputuloksena yhtye kuulostaa nykyään joskus mahtavalta, joskus vähän vähemmän mahtavalta. Mutta aina niiltä uusiltakin levyiltä vähintään hitti tai pari jää osaksi omaa suosikkikaanonia.

Kolme ihanaa juuri nyt

Täytin reilu viikko sitten vuosia – 35! Olin kehitellyt koko viime vuoden suurta ikääni ja yllättävään vanhenemiseeni liittyvää alakuloa, ahdistusta ja suuttumusta, mutta höpsis sentään. Juuri nyt elämä tuntuu ehkä parhaalta ikinä. Paikoilleen loksahtelevia palasia ja rauhoittuvaa päätä. Loputtomia mahdollisuuksia ja vihdoin, vihdoin sitä kauan kaivattua taitoa tehdä oikealta tuntuvia ratkaisuja. Jo oli aikakin!

Ja hei, mitä vanheneminen edes on? Numeroista viis, minulle vanheneminen juuri nyt tämän Lily Allenin kappaleen tahtiin nyökyttelyä. Sen lisäksi, että biisi kertoo 33-vuotiaasta Lily Allenista omaa nuoruuttaan ja ongelmiaan reflektoimassa, kertoo se tietysti myös 35-vuotiaasta Miiasta tekemässä ihan just sitä samaa. Videolle kirjoitettu nuoren Lilyn hahmo tietysti vain kruunaa tämän ihanan itsetutkiskeluhetken.

When I was young I was blameless

Playin’ with rude boys and trainers

I had a foot in the rave ’cause I was attracted to danger

Kuinka ihanaa, että pop-maailman ihanin ja coolein tyttö antaa sinulle luvan ja rohkeuden luopua nuoruuden hölmöydestä ja hurjastelusta, väärien ja epätärkeiden ihmisten seurasta ja alkaa elää vähän noh, isommin ja tärkeämmin.

Goodbye bad bones, I’ve got bigger plans

Don’t wanna put myself in your hands

Musiikillisesti tuon Giggsin paheellisen räpäytyksen ja Lilyn kypsän järkipuheen yhdistelmä on vastustamaton.

Ja tietenkin, tietenkin vanheneminen on myös sitä, että voi kuunnella vuoden 2018 Manic Street Preachersia ja ajatella, että huh. Yhtye on tyyliin 100-vuotias, mutta siinä ei näy minkäänlaista väsymisen tai väsähtämisen merkkiä. Sen sijaan International Blue -kappale ja sen video alleviivaavat ikääntymisen ihanuutta. Sitä, kuinka vanhenemisessa on kyse oman ytimen löytämisestä ja sen fiilistelystä. Oman menneisyyden parhaista paloista, ja niiden rohkeasta toistamisesta, nykyisyyden freesistä ja raikkaasta olosta sekä pienestä uudesta tulevaisuuden ideasta.

Manicsit ovat selvästi taas tekemässä hienoa paluuta.

Näistä kolmesta alkuvuoden suosikkikappaleesta Riden Pulsar on se kaikkein tärkein ja ihanin. Tässä kappaleessa on iätön ja ajaton tunnelma, lento ja vapaus, jonka haluan pitää elämässäni ikävuosista riippumatta.

Huikea kappale. Riden Tomorrow’s Shore EP ilmestyy 16.2

Manic Street Preacers -promokuva: Alex Lake

Kesämuistoja: Kasabian @ Õllesummer

”Gigs and riots are the only things left that bring about that sense of spirit and community where you can let yourself go.” – Peter Doherty

Olin jo ehtinyt alkaa elää siinä uskossa, että minusta on tullut keikoilla se pikkuisen sivussa seisova tyyppi, joka nauttii keikasta hillitysti, musiikkiin henkilökohtaisena kokemuksena suhtautuen ja lavatapahtumia vähän etäältä tarkkaillen. Joka heittäytyy kaiken vietäväksi korkeintaan oman päänsä sisällä. Koska en ole muutamaan vuoteen janonnut ihmiskuulaksi tai muuten osaksi yhteisöllistä hurmosta, luulin, etten sellaista irrottautumista enää edes kaipaa. Mutta sitten tuli heinäkuu 2017, Tallinna ja elämäni ensimmäinen Kasabian-keikka.

Ja elämään juuri sopivasti mellakkaa.

Kasabianin musiikki on äärimmäisen lietsovaa ja yllyttävää, kollektiiviseen hurmokseen pakottavaa. Hittien ja huikeiden kertosäkeiden määrä on valtaisia, ja live-soitto nostaa kaiken koukuttavuuden ja hienouden vielä ihan uudelle tasolle. Yhtyeellä on kappaleita, joiden tamppaus, jyske ja iskevä tehokkuus lyövät rytmiä, jonka tahtiin yleisön on luontevaa ja helppoa – pakko – antaa mennä. Kokoontua moshpitiksi, töniä, riehua, rakentaa pientä kaaosta ja kollektiivista mellakkaa. Yhdessä ihmisten kanssa, joita ei tunne, mutta joiden kanssa selvästi on samalla asialla. Yhtye on tarkoitettu suurille lavoille, käynnistämään ja johtamaan suuria kokoontumisia, sytyttämään suuria yleisöjä.

Huikea keikka.

Pete Dohertyn ajatus siitä, kuinka enää keikat ja mellakat ovat niitä tilanteissa, missä voimme antaa mennä, ei siis ole vain kiehtova ja pikkuisen romanttinen, vaan myös aivan hurjan osuva. Yhteinen päämäärä tai ideologinen taistelu antavat tarpeellisen ja toisinaan myös välttämättömän, rock-musiikki ehkä sitten taas turvallisen kontekstin luopua kontrollista ja heittäytyä yhteisen aaltopituuden vietäväksi. Sekä mellakoissa että keikoissa ilmassa on sähköä, yhteistä hurmosta, joka saa aikaan ihmeitä. Illan edetessä huomaat, että muutaman hengen kaveriporukastasi on kasvanut itämerensuomalaismultibalttialainen kaaos.

Löydät itsesi ihmisten olkapäiltä iskemästä ilmaa nyrkillä.