Soittolista: Elokuu 2020

Loppukesän uudet kappaleet soittolistalla. Listalla mm. Andy Bell, Sam Shingler, James Dean Bradfield, Gruff Rhys, Glasvegas, IDLES, Hurula ja Doves. Listaan pääset kuvaa klikkaamalla.

Cabbage – Get Outta My Brain

Olen ollut varovaisen kiinnostunut Cabbagesta jo pidemmän aikaa, esittelin manchesteriläisen post-punk -yhtyeen blogissa kolmisen vuotta sitten, joskin vähän nihkein sanankääntein. Tuolloin kovasti pikkuhypetetyn bändin ne ensimmäiset jutut eivät ihan uponneet, liikaa kaaosta, sekavuutta eikä punaista lankaa missään. Mutta uran edetessä vastaan on tullut minun korviini sujuvammin sopivia biisejä. Tämä viimeisin kappale on yksi niistä. Yhtyeelle ominainen kaaos on jalostunut lähestyttävämpään ja harkitumpaan muotoon. Jollain hassulla tavalla biisin alku heittää jopa brittipop-tunnelmiin. Head Music -eran Suedeen, ehkäpä?

Myös aiemmin keväällä ilmestynyt You’ve Made An Art Form (From Falling To Pieces) viehättää just nyt. Kappaleen hillitty, hallittu, melodinen – popikaskin – tunnelma toimivat hienosti.

Yhtyeen toinen studioalbumi Amanita Pantherina ilmestyy syyskuun 25. päivä.

Cabbage – Torture

Cabbage, tuo yksi viime vuosien pienesti suuresti hehkutetuista brittiyhtyeistä ei ole ollut ihan minun makuuni. Ensikosketus yhtyeeseen jätti jotenkin turhanpäiväisesti sotkuisen, sekavan ja rämisevän kuvan yhtyeen musiikista. Yhtye ei myöskään pari vuotta sitten tehnyt livenä minuun vaikutusta.

Nyt kuitenkin täytyy todeta, että tämä uusi Torture-kappale on hyvä! Yksinkertainen ja helpohkohan tämä on, mutta hyvällä tavalla. Tällaisella nyt harvoin mennään kovin metsään.

Ja kuulenko väärin, vai lainaako välisoiton kitara vähän Oasista ja The Hindu Timesin melodiaa.

Jotain uutta: Cabbage

Cabbage on tämän vuoden Blossoms – eli piehekö/suurehko manchesteriläinen hypetysbändi. No, siihen ne yhtäläisyydet sitten loppuivatkin, yhtyeiden musiikillinen juttu ja juju kun ovat aivan erilaisia.

Täytyy tunnustaa, että en ole ihan vielä hullaantunut yhtyeestä. Vaikka siinä paljon tuttua ja tunnistettavaa onkin, menee sen eetos ehkä vähän minun lempiasioiden ohitse. Olen kuitenkin näkemässä bändin tulevaisuudessa livenä, joten päätin saada siitä jotain tolkkua ennen kohtaamista. Vaikka yleensä ihastun uusiin ja omiksi tunnistettaviin juttuihin nopeasti päätä pahkaa, osaan olla myös hitaasti lämpenevä.

Tällä hetkellä tykkään eniten tästä pikkuhitistä.

Se, mikä yhtyeessä on periaatteessa raikasta, on sen poikkeavuus musiikkivaltavirrasta. Cabbagen tavassa puida ja kommentoida yhteiskuntaa on jotain kiehtovaa, vähän absurdia ja vinksahtanutta. Sellaista nuoruuden älykästä. Musiikin siloittelematon vaihtoehtoisuus ja tummasävyinen punk sekä rosoinen heittäyminen yhdistettynä arkipäiväisyyteen ja nuhjuiseen olemukseen herättää luottamusta tekemiseen. Saa sen vaikuttamaan piirun verran muita yrittäjiä uskottavammalta – ehkä jopa todellisuutta enemmän.

Niin. Mitään isoa oivallusta tämä ei minussa synnytä. Sinänsä minulla ei ole mitään pientä rämäisyyttä ja musiikillista sekoilua vastaan ja vaikka poppari olenkin, en silti tuota energiaakaan säikähdä. Mutta tästä en vain meinaa millään löytää pysyvää tarttumapintaa. Muutamien kappaleiden tai kertsien kohdalla nostan kiinnostuneena kulmia, toiset taas lähinnä lannistavat. Tykkään kuitenkin paikoin soundeista ja niissä pilkahtelevasta 90-luvusta.

Mietin jopa sitä, että olisiko tässä nyt sellainen yhtye, jonka kohdalla herää ajatus, että aina musiikillisten esi-isien (Alan McGee, Tim Burgess) tarjoama hehkutus, yhteiskuntatietoisten runoilijoiden fanittaminen, jonkinlainen elämänmakuisuus, nuhjuinen olemus ja indie eivät vain riitä? Vaihtoehtoisuutta tavallaan on, mutta siellä vaihtoehtoisuuden sisällä vähän hukutaan ja kadotetaan se erityisyys. Vai eikö tämä vain ole minulle tarkoitettu, vaikka näennäisesti kohderyhmään kuulunkin?

Tai sitten en vain tajua. Sekin on mahdollista, erittäin.

Yhtyeen uudehko Young, Dumb and Full of… -ep löytyy Spotifysta.