Vida – Take It Easy

Oi Vida, oi Vida!

Aina, kun joku kysyy uusien brittipop-bändien perään, suosittelen DMA’sia ja Vidaa. DMA’s ei ole nyt hetkeen julkaissut uutta musiikkia, mutta onneksi Vidalta tuli juuri tämä super hyvä uusi kappale.

Olen kirjoittanut Vidasta blogiin esittelytekstin ennenkin, mutta toistetaan vielä: yhtye on ihan must kaikille Castin ja Oasiksen kaltaisesta brittipopista viehättyvälle.

Vaikka kyseessä onkin skottiyhtye, on se onnistunut tallentamaan lempeimmille kappaleilleen sellaista todella viehättävää Liverpool-soundia tyyliin Cast, lempein The Coral ja tietty The La’s. Kuuntele tähän fiilikseen Fade Away muutaman vuoden takaa. Myös noin vuosi sitten ilmestynyt värisyttävän hyvä ja sillai ihanasti liikuttava A Place Where We Can Forget on sellainen pehmeä Vida-kappale (katson tuota videota aina anorakkipoikien vuoksi).

Tällä uudella Take It Easy -kappaleella on tuota lempeää Fade Awayta enemmän jalkapallokatsomoa, rokkikitaraa ja liamia. Molemmat tunnelmat istuvat yhtyeelle ihan täydellisesti,

Tykkään hulluna!

Nappaa tältä Spotify-listalta kuunteluun kaikki Vidat. Seitsemän melko lailla täydellistä uuden brittipopin ruumiillistumaa.

Salad – The Selfishness of Love

Jos Sleeperin paluu ei tunnu riittävän brittipopilta, niin hei, juuri nyt on hyvä hetki kaivautua vielä vähän syvemmälle brittipop-maailmaan tämän Saladin uuden kappaleen avulla.

Salad ei ole koskaan ollut minulle henkilökohtaisesti  kovin merkittävä brittipop-rakkaus, vaikka yhtye olennainen skenetekijä onkin. Minulle yhtye on näyttäytynyt upeita albumikokonaisuuksia tehtailevan yhtyeen sijaan sellaisena muutamia ajalle olennaisia kappaleita tehneenä ajankuvayhtyeenä.

Mutta tästä uudesta kappaleesta tykkään jotenkin nyt tosi paljon! Sleeperin uuden Look At me Now -biisin kanssa ihan paras parivaljakko! Tämä soundimaailma hurmailee minua nyt kovasti.

Astetta marginaalisempiin brittipop-yhtyeisiin lukeutuva Salad teki paluun jo vuonna 2017, jolloin se julkaisi albumillisen 90-luvulle ”unohtuneita” kappaleita. Yhtye myös palasi keikkalavoille juuri Star Shaped-festareilla, missä se esiintyi yhdessä My Life Storyn, Dodgyn, Spacen, The Bluetonesin ja Sleeperin kanssa.

Salad ehti julkaista 90-luvulla kaksi studioalbumia. Tämä jokin aika sitten julkaistu The Selfishness of Love -kappale on nyt sitten ensimmäinen biisi ensi vuoden alussa ilmestyvältä The Salad Way -levyltä.

Jollekin nämä tällaisten obskuurimpien brittipop-yhtyeiden paluut voivat olla ihan yks hailee, mutta ai ai, miten tärkeitä ja ihania nämä minusta on! Uuden musiikillisen annin lisäksi näillä on todella suuri merkitys koko brittipop-ilmiön ja skenen selittämisessä, sen ääriviivojen luomisessa. Nämä pienemmät yhtyeet hahmottavat ilmiön syvyyttä, muistuttava ihmisille ja erityisesti uusille brittipop-polville, että se Oasiksen lädirock-soundi on vain yksi pieni osa brittipop-maailmaa. Että kyse on niin paljon ja ennen kaikkea muusta!

Minusta on ihanaa, että ihmiset fiilistelevät valtavirtayhtyeiksi paisuneita Oasista, Bluria, Pulpia ja Suedea. Ehkä joku jopa Elasticaa ja vaikka Castia tai The Charlatansia. Ja kokevat niin ottavan osaa brittipoppailuun. Se on mahtavaa! Mutta nuo ovat vain pintakerroksia monikerroksisessa brittipop-yhtyeiden rakennelmassa. Ovia ja kulkureittejä syvemmälle, monien muiden hienojen juttujen äärelle!

Niitä kantsii availla ja kulkea.

Ja nyt on ihan pakko kuunnella tämä biisi!

Jotain uutta: Vida

Tämä otsikko on aika hömelö, Vida nimittäin ei ole mikään super uusi yhtye. Tämän tekstin tarkoituksena ei siis ole esitellä  uutukaista, vaan varmistaa, että myös sinä olet varmasti kuullut tästä somasta skottiyhtyeestä.

Glasgowlaisen Vidan biisit ovat suloisimpia popkappaleita, joita olen vähän aikaan kuullut. Ja tietysti myös itse bändi näyttää somalta. Kokonaista albumia yhtye ei ole vielä julkaissut, mutta yhden ep:n ja pari singleä sentään. Löydät kaikki Spotifysta.

Tämä Fade Away on yhtyeen vanhimpia biisejä ja aivan ihana! Tykkään siitä, miten tällä kappaleella – tai yhtyeen biiseillä ylipäänsä – pyöreän ja pehmeän skottiaksentin parina soi sellainen hienoinen liverpoolilainen soundi ja pop-näkemys. Nasaali, nostalgia, The Coral, Miles Kane, The La’s, Cast. Perinteiselle, turvalliselle ja rohkeasti nättille kitarapopille minulla on aina aikaa ja käyttöä.

Where We Came From on yhtyeen viimeisin julkaisu.

Vuoden 2016 Masquerade-ep:n oasismainen nimibiisi ja When I Call ovat myös hienoja.

Cast – Paper Chains

Olitko keskiviikkona Tavastialla Teenage Fanclubin keikalla? Mietitkö, miten ihanaa, että jotkut asiat vain eivät muutu? Minä mietin.

Ja samaa mietin myös tänään. Jotenkin vain taas viime aikoina ikiaikaisuus, klassikkous, tietty asioiden pysyvyys ja vakiintuminen on tuntunut inspiroivatlta. Niin kuin vaikka se, että brittipop-kauden kalssikko Cast vielä vuonna 2017 tekee tätä samaa omaa juttuaan. Ilman shokeraavia elementtejä. No, John Powerin ääni on vähän kähentynyt, mutta onhan tämä suloinen, hyvällä tavalla tuttu ja turvallinen uusi avaus liverpoolilaislta taas.

Parhaat yhtyeet top 20

Jostain syystä olen elänyt siinä uskossa, ettei yhtyeitä voi listata paremmuusjärjestykseen. Mutta kyllä ne näköjään voi, kunhan vain miettii kriteerit selkeiksi. Tässä on nyt 5.2.2017 muutamissa minuuteissa tehty lista minun mielestä parhaista yhtyeistä. Ensin piti olla top 10, jatkoin sitä top 15 -listaksi ja vielä top 20 -listaksi. Ehkä ensi kerralla uskallan pitää listan lyhyempänä.

Ja ne kriteerit? No oikeastaan mietin vain, että minkä yhtyeen koko tuotantoa kuuntelen mieluiten. Ja listaksi yhtyeet muodostuivat kysymällä, että no jos Oasista ei olis, mitä kuuntelisin mieluiten? Bluria. Jos Oasista ja Bluria ei olis, mitä kuuntelisin mieluiten? Manic Street Preachersia. Jos noita kolmea ei olis, kuuntelisin mieluiten The Charlatansia. Ja niin edelleen.

  1. Oasis
  2. Blur
  3. Manic Street Preachers
  4. The Charlatans
  5. Ash
  6. Kasabian
  7. The Stone Roses
  8. Shed Seven
  9. Elastica
  10. Suede
  11. The Libertines
  12. Courteeners
  13. Arctic Monkeys
  14. Embrace
  15. Supergrass
  16. Pulp
  17. Idlewild
  18. Travis
  19. Cast
  20. The Verve

Artikkelikuva: Unsplash

 

Jotain uutta: Fronteers

Olen viime aikoina tykännyt Fronteersista. Yhtye tulee Hullista ja tekee musiikkia klassiseen kitarapoppiin uskoen.

Lähtökohtaisesti tässä ei ole kyse mistään uudella tavalla kekseliäästä yhtyeestä, vaan ennemminkin siitä, että yhtye tekee keskivertoa paremmin sen, mitä kitarapopin saralla kuuluu tehdä. Yhtye onnnistuu kuulostamaan kiinnostavalta, koska sen soundi ja tekeminen kulkee oikeasti todella taitavasti läpi kaikkien kitarapopin ydinaikakausien. Se poimii ne olennaisimmat jutut 60-luvulta, 90-luvulta ja vielä 2000-luvun kitarapoppareiltakin (esim. The Kooks). Laulajan Miles Kanea (no joo myös Alex Turneria) muistuttava lauluääni yhdistettynä Suck It And See -kauden kitarapoppi-Arctic Monkeysiin on aika viehko yhdistelmä. 90-luvun brittipopin kartalla yhtye taas sopii jonnekin sinne Castin vintagefiiliksen rinnalle.

Ei siis mitään super omaperäistä, mutta vahvaa tekemistä juuri tämän jutun sisällä.

Yhtye on julkaissut alkuvuodesta pari singleä. Heinäkuussa ilmestyy Streets We’re Born In -ep.

The Peace Collective – All Together Now

All together now
In no man’s land, together

Liverpoolilainen The Farm julkaisi vuonna 1990 All Together Now -baggy-klassikon ja suurimman hittinsä. Kappaleen tarina kertoo ensimmäisen maailmansodan aikaisesta aselevosta ja sen aikana pelatusta jalkapallo-ottelusta, jonka saksalaiset ja brittiläiset sotilaat pelasivat in no man’s land. Ei-kenenkään maalla. Tuon juhlaottelun voitti Saksa 3-2.

When they stopped fighting and they were one

A spirit stronger than war was at work that night
December 1914 cold, clear and bright
Countries’ borders were right out of sight
When they joined together and decided not to fight

Jalkapallo-otteluiden lisäksi tuohon vuoden 1914 joulun rauhanomaiseen kanssakäyntiin kuului yhteisiä joululauluja sekä tupakan, suklaan, oluen ja viskin vaihtokauppoja.

Tuosta joulun 1914 tulitauosta ja sen jalkapallo-ottelusta on tullut koskettava veljeyden ja sodanvastaisuuden symboli. Ei siis mikään ihme, että tarina on löytänyt tiensä myös popmusiikkiin. Mikään ihme ei ole myöskään se, että se tarina popmusiikkeineen päätyy hyväntekeväisyyskappaleeksi: The Peace Collectiven All Together Now -hyväntekeväisyyssingle julkaistiin eilen, tuon sata vuotta sitten käydyn jalkapallo-ottelun juhlavuoden kunniaksi. Singlellä kerätään varoja Britannian punaiselle ristille.

I wrote All Together Now about the extraordinary events on Christmas Day 1914 when British and German troops took part in an unofficial truce, singing Christmas carols, exchanging gifts and even playing football. It was a spontaneous act of humanity that transcended the horrors and barbarity of World War One and is a story which still resonates 100 years on. It is a story of hope and peace which should be told over and over again.” – Peter Hooton, The Farm

The Farmin jäsenten lisäksi uudelleenversioinnilla esiintyy joukko Brittiläisiä muusikoita, kuten Castin John Power, I Am Kloot ja Massive Attackin Shara Nelson. Kappaleen tuotannosta vastaa myös alkuperäisen version tuottanut Madnessin Suggs sekä The Clashin Mick Jones. Lapset videolla ovat Valioliigan ja Bundesliigan seurojen junnuja.



Projekti Facebookissa
.

20 vuotta sitten: Definitely Maybeä, Parklifea mutta mitä muuta?

Brittipopparin silmin tämä pian eletty vuosi 2014 käynnisti aikamoisen juhlaputken (mittavat etkot olivat toki jo viime vuonna). 20 vuotta Definitely Maybestä, 20 vuotta Parklifesta, 20 vuotta Dog Man Starista. Vielä seuraavat kolme vuotta saamme elää hullua 20 vuotta jostakin -aikaa. Ensi vuonna kierroksen ovat käyneet Supergrassin, Elastican, Castin ja Menswearin debyytit. Vuoteen 1996 tultaessa juhlavuosivauhti sen kuin villiintyy.

Mutta mitä muuta vuosi 1994 oli kuin Bluria, Oasista ja Suedea?

No esimerkiksi The Autersia ja yhtyeen Now I’m a Cowboy -kakkoslevyä. Joskus tuntuu tarpeelliselta muistuttaa ihmisiä siitä, että brittipopklassikoita tehtiin myös Blur ja Oasis -vastakkainasettelun ulkopuolella.

Olen itse pitänyt Luke Hainesin keuloittamaa The Auteursia vähän sellaisena outolintuna. Yhtye ei itsekään kauheasti välittänyt siitä, että se imaistiin vuoden 1993 New Wave -debyyttilevyn myötä mukaan juuri käynnistymäsillään olevaan brittipophuumaan.

Ja kyllähän yhtyeessä jotain erilaista on verrattuna vaikkapa Blurin kepeään sarjakuvabrittipoppiin tai Oasiksen lädirockiin. Enemmän dramatiikkaa, teatraalisuutta, tummasävyisyyttä, kaihoa. Musiikillista salaperäisyyttä. Paikoin jopa jotain amerikkalaista.

Mutta yhtyettä sen enempää ruotimatta, tässä kolme omaa suosikkihetkeäni albumilta. Erityisesti ilahdun aina tuosta Lenny Valentinon liveversiosta.

Parhaat ystäväni: Cast – All Change

Parhaat ystäväni

Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä.

Ystävä: Liverpoolilaisen Castin All Change -debyytti

Ilmestymisvuosi: 1995

Ystävä silloin, kun: kaipaan seuraa, joka näyttää nuorelta, mutta kuulostaa aikuiselta.

Erityisen ihanaa: Levyn loppupuolelta löytyvän History-kappaleen kitarat, joiden kuuleminen on joka kerta liki uskonnollinen kokemus. Maaginen biisi.

Castin All Change on yksi täydellisimmstä levyistä ikinä. Oikeastaan siinä ei ole mitään, mitä haluaisin muuttaa, ei kohdan kohtaa, jonka soisin olevan toisin.

En muista tarkkaan, koska kuulin levyn ensimmäisen kerran, mutta uskon päätyneeni sen äärelle 90-luvun lopussa Alright-hitin kautta. Noihin aikoihin tapahtui elämässäni lukuisia muitakin rakastumisia. Ilmestyi Oasiksen Be Here Now, elin vimpan päälle fanityttömäistä Come Inside -hurmosta ja sitten oli tietysti Manic Street Preachers, joka laittoi maailmani This Is My Truth Tell Me Yours -levyllään totaalisen sekaisin.

Tai järjestykseen.

Cast sai alkunsa, kun sen laulaja-kitaristi John Powerin jätti vuonna 1991 pestin Lee Maversin dominoiman The La’s -yhtyeen basistina ja kokosi visioidensa ja laulunkirjoittajataitojensa ympärille uuden kokoonpanon. Vuoteen 1994 asti yhtye haki muotoaan ja keikkaili ihan hulluna. Kun debyytti vuonna 1995 sitten ilmestyi, oli brittipop ilmiönä voimissaan ja kitarapopille tilaus. Kaiken uuden musiikin vertailukohtana (kuin myös lähtö-) oli Oasis, Blur, Suede ja niin edelleen.

Cast onkin oiva esimerkki siitä, mitä Britanniassa 90-luvulla tapahtui. Maailman ajattomimmasta, tavallisimmasta ja näennäisesti kovin epätrendikkäästä musiikista tuleekin yhtäkkiä trendikästä, myyvää ja valtavirtaa. Myisikö Cast tänä päivänä musiikillaan platinaa? Ei myisi. Eikä myy – yhtyeen vuonna 2012 ilmestynyt Troubled Times -paluulevy kiinnosti lähinnä tällaisia ikuista 90-lukua eläviä.

Mutta ei Castin tekemisessä mitään trendihakuisuutta 90-luvullakaan ollut. Yhtyettä on mahdoton kuvitella tekemään muunlaista musiikkia – yhtye on Liverpoolista ja kuulostaa juuri siltä, aksenttia myöten. Liverpool sound, Merseybeat spirit, Scally beat, Scousers who killed baggyworking class lads from Liverpool, buch of cuddly Scousers playing frothy poptimeless pop with beat-combo style. Tuossapa jotain yhtyeestä sanottua. Ei paljoa tyhjentävämmin voi sanoa.

So you see, la, Cast don’t compare with anyone. All I want to do is to pass it on, la. I’m not greedy, I want to pass it on to others, so they can pass it on. And on, and on and on, forever and ever, amen. (John Power, Select, September 1995).

Niin, Liverpool. 60-luvun merseybeat. The La’s, Cast. The Coral. Ja jopa Miles Kane, joka näyttää nuorelta Paul McCartneylta ja kuulostaa John Powerilta, la.

Vaikka Cast näin niin kuin Cool Britannia -kauden avainpelaajien joukossa vertautuukin musiikillisesti luontevasti Oasikseen, jonka kanssa se jakaa samat Beatles-arvot, on yhtyeiden meininki silti keskenään todella erilaista. Cast ei liputa yhtä läpinäkyvästi 90-luvulla virinneen ”uuden lädismin” (new ladism) puolesta kuin Oasis, vaan päätyy kuulostamaan asteen verran elegantimmalta. Vaikka Castissa rokkia onkin, puuttuu siitä tietty paheellisuus. Ja bileet. Castista puuttuu Manchester.

(Liverpoolista tulee nuoria miehiä, jotka kuulostavat aikuisilta. Mancheterista tulee aikuisia miehiä, jotka kuulostavat nuorukaisilta.)

Yhtyeen tekemisessä pääosassa on musiikki. Cool Britannia -kauden bändeistä nimenomaan Castissa onkin minusta ehkä melkein eniten kyse musiikista, ei mistään uhmakkaasta lädishow’sta tai värikkäästä poppisirkuksesta. Eikä John Powerissa ole olemuksellisesti mitään rokkitähtimäistä. All Changen kuolematon kansikin sen todistaa – 90-luvulla oli ok näyttää ihan tavalliselta. Hepulta. Tuulitakkeja, huonosti istuvia farkkuja ja tennareita – käy mulle rokkarista.

IMG_20140527_145128

All Change on upea musiikillinen ilottelu. Levyn kappaleet ovat häpeilemättömän melodisia, harmonisia ja isoja. Castilla on erityinen taito tasapainoittaa pop ja rock yhteen. Ja ne kappaleiden alut! Jokainen biisi alkaa omalla tavallaan taianomaisesti ja koukuttavasti. Levyn erinomaisuus on ilmiselvää ja kokonaisuuden merkkiteosmaisuus on helposti kuultavissa. Näin väitän.

All Change on juuri sellainen levy, jonka kuulee kerran ja jota rakastaa sitten ikuisesti.