Alkuvuoden uusia kappaleita

RAT BOY – Don’t Hesitate

RAT BOY eli Jordan Cardy on vain niin huikea! Tuotteliaisuuden lisäksi nuorukainen onnistuu myös laadussa. Biisi biisin perään ulos tulee jotain todella näppärää ja koukuttavaa.

RAT BOY on onnistunut luomaan oman universuminsa, juttunsa, jossa yhdistyy monta kiehtovaa elementtiä. On Beastie Boys -vaikutteet, (britti)räpin otetta, Damon Albarnin brittipop-kauden mockney-laulua, Jamie T:n kaltaista uudehkoa britti-indiesoundia ja on Happy Mondaysista muistuttavaa tanssirockia. Scum-universumin viimeistelee vahva ja tunnistettava visuaalinen ulosanti, jossa mässäillään 90-luvun estetiikalla, katutaiteella ja nuoruuden räihnäisyydellä.

Don’t Hesitate on taas luottolaatuinen RAT BOY -biisi. Mahtis ysärimaailma ja kitarat, jotka muistuttavat Happy Mondaysin Step Onista. Välikilkatukset taas tuovat minulle spontaanisti mieleen Gomezin Whippin’ Piccadillyn klassiset välikilkatukset.

Kuuntele myös rockimpi ja aggressiivisempi, Jamie T:stä kovasti muistuttava Chip On My Shoulder.

Sleaford Mods – Kebab Spider

Sleaford Modsia parhaimmillaan. Biisi täyttää kaikki hyvän Mods-biisin vaatimukset: minimalistinen ja junnaava tausta, pieni melodinen tarttuva hetki, painava sana ja joku mieleenpainuva kertsihokema.

Ihan super hyvä! Uusi levy Eton Alive ilmestyy 22. helmikuuta.

Catfish and the Bottlemen – Longshot

Walesiläinen Catfish and the Bottlemen ei ehkä ole teidän kaikkien juttu. Yhtye voi tuntua brittipopparille ja brittirokkarille vähän liian geneeriseltä yleisrockilta. Minulle yhte on kuitenkin uponnut kivasti, ja erityisesti vuoden 2014 debyyttilevy Balcony teki vaikutuksen. (Toinen albumi olikin sitten aika plääh.)

Vaikka yhtyeen tekemisestä ehkä puuttuukin sellainen brittirock-eetos, niin joku tässä minua viehättää. Laulaja Van McCannin poikamainen laulu pelastaa lopputuloksen sellaiselta yleisäijärock-vibalta ja popahtavat kertsit ja melodiat hellivät popparin ja kitaraindien ystävää.

Longshot on perushyvä Catfish and The Bottlemen -kappale. Helppo hitti, jota ei kauheasti tarvitse pureskella.

Ian Brown – From Chaos to Harmony

Tämä viimeisin uusi Ian Brown on minun mielestä kolmesta jo julkaistusta kappaleesta paras. Vaikka ensimmäinen single First World Problems on myös huippu, niin tässä on enemmän jotain jänskää. Tykkään siitä, miten riisuttu kappale suurimman osan ajasta on. Jotenkin mainiota myös, että biisin wah-wah:t on itse Godlike Geniusin soittamia. Brown kun ei ole varsinaisesti mikään soittaja.

Kappaleen lyriikat ovat myös jotenkin todella Ian Brown -tavalla onnistuneet. Mielenrauhaa, enkeleitä, kaaosta, harmoniaa, leviävää iloa, kiviksi muuttuvia ruusuja. Koko kuvasto todella Ian Brown. Sellaista samanlaista yksinkertaista ja ilmiselvää elämän pohdintakuvastoa ja helppoa spirituaalisuutta, mitä Richard Ashcroft ja vähän myös soolo-Liam Gallagher harrastavat. Sopii legendoille ja uppoa minuun. Olenhan käytännössä ainakin puoliksi keski-ikäinen brittimies.

Ripples-albumi ilmestyy 1.helmikuuta.

Jotain uutta: Catfish and the Bottlemen

Miten yleensä löydät uusia bändejä tai uutta musiikkia ylipäänsä?

Minä löydän myöhässä.

Pahoittelut siis jos joku ärsyyntyy siitä, että kutsun viime syyskuussa debyyttilevynsä julkaissutta Catfish and the Bottlemeniä joksikin uudeksi, mutta pliis, muistakaa tämän blogin perspektiivi: noin 90 %:a suosikkilevyistäni ilmestyi vuonna 1995. Ja kun puhun esimerkiksi uudesta brittipopista, viittaan johonkin vuoden 1998 jälkeen ilmestyneeseen.

Mutta Catfish and the Bottlemen.

Yhtye tulee Pohjois-Walesistä, julkaisi The Balcony -debyyttinsä viime syyskuussa ja vääntää prototyyppistä 2000-luvun brittiläistä indierockia. Mutta kaiken tämänhän te varmasti jo tiesitte.

Jos yhtye kuitenkin on sinullekin jotain uutta, kannustan albumin ääreen, erityisesti jos olet tällainen 2000-luvun alkuvuosien garage-revivalin ja indierock-hurmoksen läpi elänyt ja kitaramusiikkia arvostava tyyppi. Tykkäät varppina jos The Kooks, Jamie TThe Maccabees tai vaikkapa alkuaikojen Mando Diao kiehtovat. Sen verran tuttua ja perushyvää kitararokkaamista The Balcony on, että sitä kuunnellessa tulee mieleen ihan koko ajan yhtyeitä ja vaikutteita, joita ei kuitenkaan tarkasti osaa osoittaa. Mutta vaikka mitä The Strokesista lähtien. Tällaisia ”NME-yhtyeitä” on Briteissä varmasti miljoona – eikä siinä mitään.

Levynä The Balcony on tasokas ja tasaisen vakuuttava kokonaisuus, jota on kiva ja helppo jumittua kuuntelemaan uudelleen ja uudelleen. Kappleet vievät menneessään, mikä on erityisen hienoa. Hyvät biisit, niillä minut vakuutetaan. Uskallankin väittää, että vaikka soundi on aika perus, ovat biisit keskivertoa oivaltavampia ja tarttuvampia – haluaisin esitellä tässä viisi kuusi moista (vielä ainakin isosti popin Cocoonin ja Falloutin), mutta karsin kolmeen.

Vielä loppuun tekisi mieli todeta, että olen ehkä vähän ihastunut yhtyeen laulajaan, Van McCanniin. Mutta en kehtaa. Näiden uusien yhtyeiden laulajat kun saattavat olla niin kovin nuoria.

Pacifier eli The Kooks meets Mando Diao.

Kathleenin kertsi on hieno!