Voi millenium

Millaisia musiikkimuistoja sinulle tulee mieleen sanasta millenium?

Minulle tulee Kemopetrol ja Laura Närhen punaiset nahkahousut. Eli toisin sanoen: Millenium, sinua ei ole ikävä.

Olin vuosituhannen vaihtuessa 17-vuotias ja löytänyt brittipopin vasta muutama vuosi aiemmin. Siksi olikin kamalaa seurata, miten brittipopin viimeisetkin soinnut hiljenivät ja aikamme hienoin ilmiö ja elämäntyyli siirtyi valtavirrasta marginaaliin. Siinä vaiheessa, kun olin vihdoin täysi-ikäinen ja tervetullut rokkikeikoille, niitä just oikeita keikkoja ei enää oikein ollut. Varsinkaan Lapissa.

Vuosituhannen vaihde – ja pari kolme vuotta siinä ympärillä – oli brittipopparille melko raskasta ja yksinäistä aikaa. Onneksi vuoteen 2002 tultaessa saimme jo ensimmäisen britpop revivalin, kiitos The Libertinesin ja kumppaneiden.

Mitä musiikkimuistoja brittipoppari sitten vuodesta 2000 voisi vaalia? Tässä siirtymä- ja välivaiheen olennaisimmat levyt. Kun tätä listaa katsoo, todella huomaa, miten överistä ja itsevarmasta brittipopista siirryttiin vähän herkemmän, tunteikkaamman ja melankolisemman kitarapop-ihanteen äärelle.

Come InsideFearless. Kotimaisen brittipop-ylpeyden toinen albumi on debyyttiä herkempi ja maalailevampi levy. Istuu hyvin ajankuvaan ja brittipopin jälkeiseen maisemaan. Elämäni kuunnelluimpia albumeita, löytyy Spotifysta.

Idlewild100 Broken Windows. Skottiyhtyeen toinen täyspitkä levy ja helpot viisi tähteä. Tällä levyllä Idlewild muutti tekemistään punkista vähän enemmän lyyrisen kitarapopin suuntaan. Laulunkirjoituksellisesti tajunnanräjäyttävä albumi

Richard AshcroftAlone With Everybody. Parhaita keulahahmojen soololevyjä ikinä. Levyn rakkaudellinen, orkestraalinen, syvällinen ja tunteikas tunnelma sopivat ajan kitarapopkäsitykseen hienosti.

EmbraceDrawn From Memory. Brittirokkareiden toinen albumi ja milleniumin brittipopein asia. Embrace kärsi valtavasti siitä, että hurmos brittipopin ympärillä hiipui juuri, kun he saivat hommansa käyntiin. Olen kuitenkin ikuisesti kiitollinen siitä, että yhtye halusi olla olemassa ja uskalsi tehdä brittipoppiaan, vaikka ketään ei enää kiinnostanut. Balsamia haavoille.

Badly Drawn BoyThe Hour Of Bewilderbeast. Post-britpop -klassikko ja hieno esimerkki lempeästä ja herkästä vastareaktiosta brittipopin hedonismille ja överiydelle.

ColdplayParachutes. Katso edellinen. Suuri pieni levy, tätä Coldplayta rakastin.

OasisStanding On The Shoulder Of The Giants plus Familiar to Millions. Oasis 2.0 eli ehkä konkreettisin merkki siitä, että brittipop todella oli tehty ja eletty. Siltikin: Typeriä ne, jotka tässä vaiheessa hylkäsivät Oasiksen.

DovesLost Souls. Jälleen kerran hieno post-britpop-teos. Musiikillisesti brittipoppia huomattavasti kunnianhimoisempaa, musikaalisempaa ja monipuolisempaa tekemistä. Monen hienon Manchester-ominaisuuden sekametelisoppa.

Kuva: Unsplash, Anna Pascale.

Unohtuneet levysuosikit: Athlete – Vehicles & Animals

2000-luvun alku – ehkä viimeisiä kitarapopin mahtivuosia?

Vuosituhannen vaihteessa, brittipop-kauden jo päätyttyä, alkoi kitaramusiikissa tavallaan uusi aika. 90-luvulta tuttu rock ja roll, uho, itsevarmuus, glamour, tähteys ja sen sellainen tekivät tilaa post-britpopin lempeälle, herkälle ja nöyrälle kitaramusiikille. 90-luvulla meni lujaa, nyt oli aika vähän rauhoittua. Samassa rytäkässä Oasis aikuistui lädiporukasta oikeaksi rokkiyhtyeeksi ja Blur meni Marokkoon ja sanoi heipat Graham Coxonille (vai toisin päin?). Tony Blair ja Irakin sota vihastuttivat.

Jonkinlaisen garage- tai post punk -revivalin rinnalla (esim. The Libertines, Razorlight ja sellaiset) eli toinen kitaramusiikkitodellisuus, kun Coldplayn vanavedessä massoja liikutti Travis, Keane, Embrace, Snow Patrol ja esimerkiksi Athlete. Rokkikukkoilun ja jännittävyyden sijaan näiden yhtyeiden juttu oli turvallisuus, tavallisuus ja vaatimattomuus. Vai muistatko, miltä vaikkapa Athleten jäsenet näyttivät?

Lontoolaisen Athleten debyyttilevy Vehicles & Animals vuodelta 2003 oli aikoinaan suuri suosikkini. Yhtyeen helposti lähestyttävä ja lempeä pop poiki muun muassa Mercury-palkintoehdokkuuden. Yhtyeen kakkoslevy Tourist taisi olla myös listamenestys, mutta se ei ollut enää minulle mikään merkkitapaus.

Jonkinlainen ikuinen jälki yhtyeestä on jäänyt, sillä viime aikoina El Salvador -kappale on alkanut soida pääni sisällä. Oikeastaan aika tyylikkäästi on ainakin tuo biisi vanhentunut, tosi söpö edelleen.

Viola Beach – Viola Beach

Heinäkuun viimeisinä päivinä ilmestynyt Viola Beachin debyytti taitaa olla yksi sympaattisimmista brittiläisen kitaraindien saralla tehdyistä albumeista vähään aikaan. Levy on samalla tavalla ja yhtä isosti pidettävä kuin vaikkapa Peacen vuoden 2013 hieno In Love -debyytti.

Albumin musiikillinen pääteema on vahvasti sukua sellaiselle melodiselle, rytmikkäälle ja kirkkaasti pyörivin ja seilailevin kitaroin soitetulle kitaraindielle, jota Britanniassa on tehty suuria määriä jostain Two Door Cinema Clubin debyytistä (Tourist History, 2010) lähtien. Tietty 2010-luvun indierockin tai -popin hyväntuulisuus, tanssittavuus, kepeys ja raikkaus, nuoruuskin on albumin kantava tunnelma (kuuntele esimerkiksi Really Wanna Call). Biisit ovat ylipäänsä tarttuvia ja näppäriä, kivoja popkappaleita.

Kepeydestä poikkeavalla Call You Up -slovarilla yhtye on ehkä sitten brittipopeimmillaan.

Toisinaan nuoruuden huolettomuudesta on levyä kuunnellessa vaikea pitää kiinni. Viola Beachin tarina on nimittäin varmasti surullisin mahdollinen: koko yhtye (sekä yhtyeen manageri) menehtyi viime helmikuussa Ruotsissa auto-onnettomuudessa. Kyseessä oli yhtyeen ensimmäinen Britannian ulkopuolelle tehty kiertuematka. Surullisempaa olisi ehkä enää vain se, ettei yhtyeestä olisi ehtinyt jäädä tällaista levyjälkeä.

Nuori, levytyssopimuksen vastikään saanut ja läpimurtoa juuri tekevä yhtye oli kokeneempien muusikoiden keskuudessa pidetty, kevään aikana yhtyeen oli tarkoitus lämpätä Blossomsia. Nuorukaisten äkillinen kuolema surettikin kovasti faneja ja muusikoita aina Liam Gallagherista lähtien. Manchester City kunnioitti bändiä ja seuran kausikorttilaisiin kuuluvaa manageria onnettomuuden jälkeisen päivän pelissä. Viimeisimpiä kunnianosoituksia on tämä Coldplayn Glastonbury-festivaalien ohjelmanumero. Kaunis ele.

Viola Beach on albumi, jossa ei ole mitään vikaa. Se on yksi niistä helposti kuunneltavista hyvänmielenlevyistä, joita kaipaa erityisen paljon silloin, kun haastavammissa levyissä on jotain liikaa. Pidän siitä, miten levy kuulostaa suhteellisen valmiilta, mutta siinä on silti paljon sellaista siloittamatonta nuoruuden vimmaa ja vilpittömyytä (kuuntele esimerkiksi Cherry Vimto), joka säväyttää.

Siellä missä ei ehkä olla vielä ihan pystytty olemaan erityisen uniikkeja tai skarppeja, soi vähintään valtava potentiaali. Läpi levyn soitossa ja aivan erityisesti laulussa on niin paljon antaumuksella tehtyä, että yhtyeen kohtalo tuntuu maailman epäreiluimmalta asialta.

Levyn musiikillinen tunnelma, samoin kuin biisimateriaali, tuntuu ehkä ensi alkuun melko tasaiselta. Yksittäisten helmien löytäminen ja erilaisten nyanssien kuuleminen saattaa edellyttää muutamaa kuuntelukertaa. Levyä hallitsevan kirkkaan kitarasoundin varjossa tapahtuu kuitenkin loppujen lopuksi paljon muutakin. Minulla kesti myös hetki ymmärtää, ettei sanojen ”Viola Beach” tarvitse merkitä surua ja tragediaa, vaan on ihan ok tuntea olonsa eläväksi levyä kuunnellessa. Sellaista tunnelmaa yhtye varmasti tekemisellään tavoitteli.

Tällä hetkellä olen ihastunut erityisesti seuraaviin kappaleisiin: Call You Up, Get To Dancing – Live BBC Session, Go Outside (pidän kappaleen ”ronskiudesta” muihin verrattuna), Drunk (yksi levyn rockeimmista biiseistä, tuo mieleen Catfish And The Bottlemenin) sekä levyn avaava Swings and Waterslides (tämä kappale ”kampanjoitiin” listalle sijalle 11 yhtyeen kuoleman jälkeen).

Viola Beach – Viola Beach Spotifyssa

Unohtuneet levysuosikit: The Music – The Music

Syksyllä 2002 leedsiläinen The Music oli minulle hetken aikaa huikein juttu sitten brittipopin. Olin juuri aloittelemassa välivuottani au pairina Lontoon luoteiskulmassa, kun yhtye tuli kera debyyttinsä ja pisti ryminäksi. Levy myi Briteissä suuria määriä.

Tuntemusteni mukaan brittiläisessä pop- ja rockmusiikissa hahmottui tuona syksynä pari isoa aallonharjaa: oli juuri kakkoslevyllään iiiiisosti läpi lyöneen Coldplayn bandwagon ja sitten sellainen The Libertinesin johdolla starttaileva kitaraindiehuuma. Toisin sanoen The Music oli kaukana trendikkäästä – ja juuri siksi niin cool. (Hullaannuin toki myös The Libertinesiin, joka oli tietty super cool.)

Yhtyeessä oli tuolloin jotain kiehtovaa. Joukko ”ihan tavallisen” näköisiä leedsiläisiä 19-vuotiaita nuorukaisia (olin todella vaikuttunut siitä, että yhtyeen jäsenet olivat kanssani ihan tasan samanikäisiä) tekemässä antaumuksella, tunteella ja vilpittömällä energialla jotain, mikä on äkkiseltään vaikea nimetä ja määritellä – yhtyeen ronskien kitaroiden ja tanssimusiikkimaisuuden yhdistelmä kuulosti uudelta ja jännältä. Pidin – ja pidän edelleen – siitä, että levyn tunnelma yhdistyy yhtä aikaa niin klubikulttuuriin kuin klassiseen rockiin. ”Led Zeppelin meets Screamadelica”, totesikin ystäväni näppärästi, kun yhtyeestä hänen kanssaan hetki sitten juttelin.

The Musicia kuunnellessa ja katsellessa en voi olla miettimättä myöskään alkuaikojen The Verveä, psykedeliaa ja mystiikkaa. Veikkaan, että syy löytyy laulaja Robert Harveyn ulkonäöstä, housuvalinnasta, oudosta karismasta sekä hmmm, transsimaisesta taikka uppoutuneesta olemuksesta, jotka kaikki tuovat mieleen nuoren Richard Ashcroftin. Ja kyllä vain, Harveyn kaiutetun laulun, ”the Octopus dance” -tanssin ja leveälahkeisten housujen yhdistelmä oli se juttu. Se ei ollut ainoastaan mystistä, vaan myös maagista.

Niin, ihanan vaikea genreyttää ja lokeroida.

Vuonna 2002 The Music -albumin hiteistä ainakin Getaway ja Take The Long Road And Walk It soivat kovasti Lontoon indieklubeilla. Noista nimenomaan Getaway oli tuolloin se, joka sai minut onnensekaisesti ja elämää rakastavasti liikkumaan. Juomaan vielä vähän lisää Bacardi Breezereitä ja Tescon votkaa, pussailemaan poikia, myöhästymään vikasta bussista ja nukkumaan lopun yön lentokentällä. Ylipäänsä olemaan 19-vuotias tyttö, joka on juuri päättänyt lukion ja päässyt Pellosta Lontooseen.

Ja kylläpä vain valehtelisin jos sanoisin, ettei se juuri nytkin, pitkästä pitkästä aikaa, veisi jalkoja alta.

Tai pistäisi niitä tanssimaan.

The Music -levy löytyy Spotifysta. Jos et ole koskaan ottanut levyä haltuun, suosittelen. Ja jos olet joskus ottanut, mutta minun tavoin levyn vähän niin kuin unohtanut, suosittelen palaamaan hetkeksi sen pariin. Debyytin jälkeen yhtye julkaisi vielä kaksi levyä, joista kakkoslevy Welcome to the North on vielä ihan kelpo. Yhtye hajosi vuonna 2011.

Parhaat ystäväni: Embrace – The Good Will Out

shesnotanyone_01

Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä.

Ystävä: Brittiläisen Embracen debyyttilevy ja maailman aliarvostetuin post-brittipophelmi The Good Will Out.

Ilmestymisvuosi: 1998

Erityisen ihanaa: We won’t come down ’cos I’m a million strong and so’s the light I’ve found. Rakkauskirje I Want The World -kappaleelle löytyy täältä.

Ystävä silloin, kun: Valitsen levyn ystäväksi kahteen eri mielentilaan: toisinaan yksinäiseen rakkaudenkaipuuseen, joskus taas itsevarmaan maailmanvalloittajaoloon.

Niin, The Good Will Outin yksi hienous lienee siinä, että se on sekä rock että pop. Levyssä on paljon sellaista, mitä Oasis olisi voinut kolmoslevyllään ilmaista, jos se olisi ajatellut termin ”brittirock” eri tavalla. Jos se olisi malttanut enemmän ja riehunut vähemmän. The Good Will Out on rock, itsevarma ja ryhdikäs, mutta siltä puuttuu lädimäinen uho ja isottelu. Levy yltyy, muttei mene missään vaiheessa yli.

Ja kuitenkin kitaroiden lomassa on paljon myös sitä samaa herkkyyttä, millä vaikkapa Coldplay muutama vuosi myöhemmin tuli ja rauhoitteli Cool Britannian väsyttämää yleisöä.

Niinpä en maltakaan olla analysoimatta The Good Will Outia varsinaiseksi 90-luvun lopun ajankuvaksi. Se sijoittuu ikään kuin vanhan ja uuden ajan väliin. Ajallisesti, mutta myös musiikillisesti. Yhtäältä levy on brittipop-kauden jatke. Sen rock täyttää sitä aukkoa, minkä ”Oasis-pettymys” aka Be Here Now ja brittipopin hiipuminen jätti jälkeensä. Ilmestyessään The Good Will Out oli yksi Britannian nopeimmin myyneistä debyyteistä ikinä.

Toisaalta levyn toinen puoli – balladimaisuus, harmonisuus ja seesteisyys – valmisti yleisöä Travisin ja Coldpalyn kaltaisten yhtyeiden herkän hissuttelukitararockin vastaanottoon.

You fell in love, I fell in line. 

The Good Will Out on hyvästienjättölevy, erolevy. Mutta ei se ole vain erolevy, se on eroavaisuuslevy. Tarina siitä, kuinka sinä sitä, mutta minä jotain muuta. Erilaista.

My weakness is none of your business.

Se on myös haistattelulevy. Ja ikävälevy ja katumuslevy ja toipumislevy ja toivolevy.

Mutta kaiken tuon tunneskaalan alla enemmän kuin mitään, on se rakkauslevy. Yksi vilpittömimmistä ja tuntuvimmista ikinä.

Oma henkilökohtainen suhteeni levyyn on palvova. Rakastan sen dominoivia kitaroita, kohoavia kertosäkeitä, lopun balladiputkea, Danny McNamaran näennäisesti tylsää ja tavallista, mutta todellisuudessa somaa ja uniikkia lauluääntä. Ihastelen sitä, kuinka albumi on yhtä aikaa debyytille sopivalla tavalla poikamaisen raaka, mutta silti valmis ja viimeistelty.

Joskus mietin, että jotain mystistä tässä rakastamisessa on – en nimittäin tunne ketään toista levyyn yhtä intohimoisella ja pitkäikäisellä rakkaudella suhtautuvaa.

Ehkä onkin niin, että enemmän kuin vuodesta 1998, kertoo The Good Will Out minusta.

You know if you had a wing
You’d be the last to know, you could fly

Tämän debyytin jälkeen Embrace julkaisi vielä kaksi kelpo (joskin kehnommin myynyttä) levyä, kunnes vetäytyi pienelle tauolle. Vuonna 2004 ilmestynyt paluulevy Out of Nothing jäi kokonaisuutena minun silmissäni vaisuksi yritelmäksi, kuten myös vuoden 2006 This Is The Day. Viime keväänä ilmestyneeltä Embrace-albumilta en sitten enää tunnistanut yhtyettä samaksi, johon vuonna ysikasi rakastuin.