Don’t Look Back in Anger: The Rise and Fall of Cool Britannia

Jes, lisää oppimateriaalia brittipoppikouluun! Daniel Rachelin tekemä Don’t Look Back in Anger: The Rise and Fall of Cool Britannia -kirja ilmestyi juuri ja päätyi tietysti heti verkkokaupan ostoskoriin. Toivotaan, että kirja saapuu pian, kaipaan pärisevää luettavaa.

Ihan ensimmäinen reaktio kirjan bongattua oli, että mitenköhän tämä nyt suhteutuu John Harrisin vuonna 2003 ilmestyneeseen The Last Party: Britpop, Blair and the Demise of English Rock -klassikkoon. Ilmeisesti kirjan teemana on kuitenkin – kuten nimikin jo vihjaa – Cool Britannia -ilmiö vähän laajemmin, ei ainoastaan sen musiikillinen anti. Erityistä on myös se, että kyseessä on kuvailujen mukaan oral history eli aikaa tallennetaan aikalaisten kertomuksin.

Vaikka Harris avaakin klassikossaan ansiokkaasti brittipopin yhteyttä labour-puolueen vaaleihin sekä muistuttaa brittipop-ilmiön olevan osa 90-luvulla koettua suurempaa brittiläisen kulttuurielämän nousua, Cool Britanniaa, on minusta mainiota, että nuo brittiläisen kulttuurielämän hurmosvuodet saavat oman kirjansa. Harrisin kirjassa kaikki tapahtuu kuitenkin nimenomaan bändien ja muusikoiden kautta, vaikkakin osana ajan kulttuurillista, yhteiskunnallista ja poliittista ilmapiiriä.

Tony Blairin ja brittipopin lisäksi Cool Britannia -tarinaan kuuluvat ajan ikoniset huippumallit ja muotisuunnittelijat. Kuvataiteilijat Damien Hirst ja Tracy Emin, näyttelijä Keith Allen, Trainspotting, jalkapallon EM-kisat vuonna -96, koko new laddism -ilmiö. Valtamediaan ja juorulehtiin päätyneet popparit ja rokkarit. Spice Girls. Ylipäänsä se, miten aivan hurjan monista asioista tuli populaaria.

Jotain tällaista ilmiön laajempaa tarkatelua odotan ja toivon Rachelilta. Itse nimittäin kuulun vahvasti siihen koulukuntaan, joka rakastaa tutkailla brittipoppia nimenomaan osana Cool Britanniaa. Aikakautena, ei ainoastaan tietynlaisena musiikillisena tyylilajina.

Palataan asiaan, kun olen lukenut kirjan.

Unohtuneita brittipop-suosikkeja: Lick

Tässä on nyt ollut kivoja kotiviikonloppuja, mikä tarkoittaa aikaa ja tilaa kaivella brittipoppeja taas vaihteeksi vähän syvemmältä. Minulle brittipopissa nimittäin on suuresti kyse niistä vähän syvemmistä kerroksista, niistä valtavirta-brittipoppeja tuntemattomammista yhtyeistä.

Yksi vähän obskuureimmista, mutta ihan lemppareista brittipop-bändeistä on Lick. Nyt mennään kerroksissa jo niin syvälle, että en muista koskaan edes jutelleeni kenenkään kanssa yhtyeestä.

Lickin kaltaiset muutaman hitin yhtyeet kertovat minusta kuitenkin hurjan kiehtovaa tarinaa koko brittipop- ja Cool Britannia -ajasta. Niiden hetkellisyys maalaa ajankuvaa paljon tehokkaammin kuin useat suuremmista brittipop-kauden bändeistä, joissa kyse on isosti ajattomuudesta, ikuisuudesta, universaalisti hyvästä kitaramusiikista – klassikosta.

Brittipop-kartalle Lick sijoittuu minusta hienosti jonnekin Menswearin kylkeen, ehkä hipaisemaan Sleeperiä ja jopa Suedea. Oasikseen liittyvän maskuliinisuutta alleviivaavan lädismin sijaan Lick flirttailee androgyynisyyden kanssa.

Maailman brittipopein asia Lickissä saattaa olla se, miten yhtye sai alkunsa: bändin australialaislähtöinen laulaja Gary Cosbyn laittoi vuonna 1994 bändi-ilmoiuksen legendaariseen Melody Maker -lehteen. Very 90s, very britpop.

Lickin Stand Up kuuluu ehdottomasti minun brittipopkaanoniin, samoin My Summer 31. Myös Filming on mainiosti erittäin 90s britpop.

Richard Ashcroft @ In The Park

Olitko parisen viikkoa sitten Kaisaniemessä? Mitä tykkäsit Richard Ashcroftista?

Minusta Ashcroft oli upea!

Siksi olinkin hämmentynyt, kun näin jossain keikkaan yhdistettynä sanan flegmaattinen. No ei kai? Liian lyhythän keikka kyllä oli (yhdeksän kappaletta), mutta flegmaattinen ei minusta kyllä tunnelman kuvailuun istu. Ashcroftmainen, lempeä, tasaisen hieno ennemmin.

Minusta Ashcroftia kuunnellessa ja katsellessa on kiva – ja ehkä olennaistakin – muistaa miehen psykedeelinen ja spirituaalinen puoli. Jammailu, sfääreissä liikkuvat kitarat ja lyriikat – kaikki se, mikä on The Verven ydintä. Erityisesti Ashcroftin soolouran useissa biiseissä keskiössä taas on jonkinlainen junnaavuus ja melkein äärimmäinen yksinkertaisuus (esimerkiksi setissäkin kuultu Hold On). Laulutyyli on lyyrinen ja pehmeä, paikoin hypnoottinen.

Ehkä kaikesta tuosta saattaa jollekin jäädä flegmaattinen vaikutelma? En tiiä.

Kaisaniemen keikan särmä, taika, upeus ja charmi syntyivät minulle siitä, että lavalla yhdistyi oikeastaan kaikki se, mikä Ashcroftissa hurmaa. Ensinnäkin äärimmäisen ashcroftmaiset kappaleet, joissa ei ole mitään ajankohtaista tai hurjan jänskää – ainoastaan ikiaikaista ja ashcroftmaista. Lisäksi tietenkin kaikki jo ikonisiksi muodostuneet Ashcroft-symbolit : armytakki, bucket hat, ne aurinkolasit, sivuprofiili, hiukset. Tapa soittaa kitaraa, tapa puhua ja se sellainen maailman luontevin tapa heittäytyä omaan musiikkiin sisään. Ashcroftin muusikkouden ytimessä on minusta suuresti se, että mies uskoo täysin ja sokeasti siihen, mitä tekee. Ihaltavaa!

Tavallaan Ashcroft vain oli täydellisen hyvin oma itsensä ja samalla mahtis.

Oli ihanaa saada muusikko taas Suomeen ja nimenomaa kera bändin. Vaikka nautinkin Pori Jazzin kitara ja mies -illasta muutama vuosi sitten, niin olihan tämä kokonaisen rytmiryhmän kanssa vedetty setti nyt ihan toista maata.

Mietin keikan jälkeen sitä, miten Ashcroft on luonut itsensä kuuloisen musiikkityylin ja -soundin, jota pystyy tekemään vuodesta toiseen kuulostaen aina omalta itseltään ja ainakin minun maailmassa relevantilta. Ashcroftin klassikkous ja ikiaikaisuus ei synny siitä, että hän pystyy uudistumaan ja tekemään jotain jänskää säännöllisin väliajoin ja pysymään sillä tavalla tärkeänä.

Vaan ihan vain siitä, että hän kuulostaa vuodesta ja kappaleesta toiseen hyvällä tavalla ihan samalta.

Unelmien keikkoja: Martin Rossiter ja hyvästit

2000-luvun alussa lopettaneen Gene-yhtyeen laulaja ja sooloartisti Martin Rossiter kertoi juuri tekevänsä ensi kesänä jäähyväiskeikan. Artistin muusikonuran päättävällä keikalla kuullaan Rossiterin ja jonkinlaisen kokoonpanon esittämänä sekä brittipop-klassikko Genen tuotantoa että Rossiterin soolomateriaalia.

Kesäkuinen O2 on varmasti täynnä Rossiterin erityisyyttä ja Genen kappaleiden upeutta kunnioittavia brittipoppareita. Olisi ihanaa olla mukana – Rossiter tulkitsemassa Geneä vielä kerran on tietysti brittipopparin unelmalistalla.

Rossiter on ehdottomasti koko 90-luvun kitarapopin upeimpia tulkitsijoita. Herkkä, pehmeä ja runollinen ääni, joka saa toisinaan karjahtelevia kierroksia.

Genen kappaleista kuulisin vielä livenä mieluiten nämä:

Salad – You Got The Job

Lisää uutta Saladia ja ihanaa 90-luvun brittipop-rakkautta. Tämä uusi You Got The Job ei ole samalla tavalla helposti poppi, näpsä ja tarttuva kuin aiemmin kesällä julkaistu Under The Wrapping Paper, vaan jotenkin vähän rosompi. Alternativempi. Ja ah, juuri siitä tykkään! Kappale vie totaalisesti siihen 90-luvun naislaulajabändien tunnelmaan, jota rakastan. Tästä jatkoille vaikka Echobellyn ja Lushin ääreen.

Brittipopparin ja 90-luvun naiskeulakuvarakastajan korviin täyskymppi.

Perjantaibiisi: Gene – For The Dead

Valitsin tämän perjantain koti-illan musiikiksi Geneä. Tykkään yhtyeen herkkyydestä, pehmeydestä ja runollisuudesta, joka yhdistyy useina hetkinä sellaiseen omanlaiseen hentoiseen revittelyyn. Yhtye onkin super taitava luomaan kappaleisiin dynamiikan ja temperamentin vaihteluita. Ja Martin Rossiter nyt tietty on kiehtovimpia brittipop-ääniä.

For The Dead on yksi suurista brittipop-suosikeistani, joten ihanaa, että olen löytänyt kappaleen osaksi vinyylimuotoista brittipop-kaanoniani.

Genen kohdalla puhutaan aina, ihan aina Morrissey– ja The Smiths -vaikutteista. Njooo. Itse en ole suuren suuri The Smiths -ihminen, vaan ihan vain sellainen perustykkääjä, joten kuuntelen Geneni ensisijaisesti Genenä ja nimenomaan Cool Britannia -palapelin yhtenä palasena.

Mutta pakko myöntää, että tämän For The Dead -kappaleen kohdalla jonkinlainen morrisseys on varmaankin tuon valtavan viehättävyyden pääosassa.

Everyone is just walking away from me
Am I really that nasty
All the dust and dirt affects my skin
Everyone is just turning away from me
Am I really that filthy
It’s cold and dark, let me in
I’m in love with this land of plenty
Full of folks that still are friendly

Very Morrissey.

Viisi kertaa levyhyllyn brittipop-helmi (isot singlet)

Fiilistelin viime kesänä täällä blogissa levyhyllyn seiska-aarteita.

Tässä tuolle tunnelmoinnille jatkoa, tällä kertaa isompikokoisten sinkkujen kera.

Elastican Stutter (1994) ja Waking Up (1995)

Molemmat kappaleet ovat minun kaikkien aikojen lemppareita ja valtavia brittipop-symboleja. Tuon Waking Up -singlen kannen ja Justinen kuvan voisin ottaa brittipop-alttarini alttaritauluksi, niin värisyttävän olennainen se on!

Waking Upin b-puolella on Gloria, Car Wash ja Brighton Rock.Tämä Stutter on US-versio, joten vinskalta löytyy kolme muuta biisiä: Rockunroll sekä eeppiset 2:1 ja Annie. Seiskatuumaisessa b-puolella olisi Pussycat. Olen löytänyt molemmat sinkut netistä.

Shed Seven – Speakeasy (1994)

Speakeasy on minulle se olennaisin Shed Seven -kappale, siksi onkin jotenkin erityisen ihanaa omistaa juuri tämä vinyyli. Soitan biisin aina, ihan aina dj-keikalla. Olen saanut tämän tuliaiseksi eksältä joltain hänen Britannia-matkaltaan. Sinkulla myös: Around Your House, Your Guess is as Good as Mine sekä mahtavan Dolphin-kappaleen liveversio.

SuedeWe Are The Pigs (1994)

Toinen lahja samaiselta eksältä – yep, I know, miksi ikinä päästin menemään tyypin, joka ostaa lahjaksi Sueden We Are The Pigs -sinkun?!

Tämä on minun suosikkikappale Suedelta. Siis suosikein KAIKISTA yhtyeen kappaleista. Soi myös jokaisella dj-keikalla.

Tähän vinyyliin liittyy kiva muisto: olin muuttanut muutama kuukausi eron jälkeen kimppakämpästä yksiöön, eksä oli muuttoapuna. Muuttoiltana kuormaa purkaessa löydän tämän levyn yhdestä laatikosta, herra oli sen sinne ylläyslahjaksi sujauttanut. Ihana muisto kerran kovin tärkeästä ihmissuhteesta ja tietenkin suuresta bändirakkaudesta.

Tämän 12-tuumaisen vinyylin b-puolelta löytyy Killing Of A Flash Boy ja Whipsnade.

The Boo Radleys – Wake Up Boo! (1995)

Tämän kakstoistatuumaisen löysin vuosi sitten maaliskussa Lontoosta levykauppakierrokselta. Jes! Olennainen biisi unelmien brittpop-settilistassa. B-puolella on Janus ja Blues For George Michael.

Tulossa: Suede: The Insatiable Ones

Marraskuussa Briteissä tv-näytöksen saanut Mike Christien Suede-dokkari lähtee vihdoin laajempaan kansainväliseen levitykseen ja ilmestyy myös dvd:llä. Jännittää!

Tällä hetkellä värisyttää eniten Justine Frischmannin rooli dokkarissa. Se, miltä hänen kaltaisen merkkihahmon ”näkeminen” tuntuu. Naista kun ei ole brittipopin hiipumisen jälkeen julkisuudessa juurikaan nähty.

Paljon onnea, 13

Blurin taitekohta-albumi ja studiotyöskentelyn mestarieteos13 täytti perjantaina 20 vuotta.

Kun levy vuonna 1999 ilmestyi, en ymmärtänyt sen hienoutta. Olin pettynyt siihen, miten brittipopin avainyhtye, luottobändi ja suureksi identiteettisymbolikseni muodostunut yhtye hylkää minut, naulaa viimeisen naulan brittipop-arkkuun ja alkaa soittaa monitasoista vaihtoehtorockia.

Se, miksi en ole liki 20 vuoteen pitänyt levystä muutamaa yksittäiskappaletta lukuunottamatta, ei ole siis mitenkään johtunut siitä, että levy olisi jotenkin huono, vaan siitä, että en ole pitänyt niistä lähtökohdista ja olosuhteista, missä levy on syntynyt. Siitä, miksi se on tehty.

En pitänyt siitä, että Damon Albarn ja Justine Frischmann erosivat. En pitänyt siitä, että brittipop loppui. En pitänyt siitä että 90-luku loppui. En pitänyt siitä, että yhtyeen edellisellä Blur-albumilla alkanut brittipop-kauden aikana syntyineistä karikatyyreistä irrottautuminen ei ollut yhtyeelle mikään ohimenevä vaihe, vaan uusi normaali. En pitänyt siitä, että yhtye halusi – ja tarvitsi – uuden alun.

Paljon puhutaan siitä, mihin ja milloin brittipop loppui. Yksi vakiintunut ajatelma on vuosi 1997, Oasis ja Be Here Now -albumi, johon kiteytyy paljon brittipopin överiyttä ja lakipistettä. Liian suuriksi kasvaneita bileitä ja ehkä luonnollista käännekohtaa. Valomerkkiä ja tarvetta rauhoittua.

Pidän itse myös juuri Blurin 13-albumia sinä viimeisenä naulana brittipopin arkussa. Ympyrän sulkijana. Levyllä Damon Albarn lopettaa jotain, minkä Modern Life Is Rubbishilla vuonna 1993 aloitti. Edellisellä albumilla, vuoden 1997 Blur-levyllä yhtye kärvisteli ja pyristeli, voi huonosti. Rimpuili itseään irti neljän vuoden brittipop-bileistä. Se ei ihan tiennyt, mitä tehdä tai miten olla. Miten ilmaista itseään. Se alkoi toteuttaa vahvemmin Graham Coxonin musiikillisia visioita.

13-levyllä yhtye viimein avautuu ja käsittelee itsensä vapaaksi – ja brittipopin kuoliaaksi. Albumin kantava teema on Justinen ja Damonin, noiden brittipop-kuninkaallisten ero. Se, miltä Damon Albarnista tuntui vuonna 1997, kun viimeinen yhteinen lomamatka Justinen kanssa päättyi eroon. Ihmissuhdesynkkyyden lisäksi albumilla pestään myös muuta cool britannia -ajan likapyykkiä. Brttipop-hurmoksen huumeahdistuksia (Caramel, Trimm Trabb) sekä Graham Coxonin alkoholiongelmaa (Coffee and TV).

Tällä levyllä yhtye myös vaihtaa tuottajan pop-velho Stephen Streetistä Wiliam Orbitiin. Samalla Blur luopuu Streetin kanssa vuosia jatkuneen yhteistyön aikana syntyneestä chirpy-popista, lalalaasta ja nananaasta. Helppo pop vaihtuu Orbitin ohjauksessa monitasoiseksi musiikilliseksi ilmaisuksi. Damon Albarn hylkää brittipop-symboliksi muodostuneen mockney-laulunsa ja alka ailmaista itseään sielukkaammin, luoda laulullaan tunnelmia ja maisemia.

13 on brittipop-kauden lopullinen viimeistelijä, sillä tällä albumilla Blur riisuu viimeisetkin karikatyyrimäiset ja sarjakuvamaiset brittipop-vaatteet – niin musiikistaan kuin ulkoisesta imagostaankin. Se luopuu lopuistakin cool britannia -kauden maneereistaan ja rooleistaan ja luo itsensä uudelleen.

Minulle 13 näyttäytyy jänskänä levynä. Vuonna 1999 pidin sitä liian epä-Blurina ja vaihtoehtoisena. Olin jumissa yksinkertaistetussa brittipop-visiossani, enkä hyväksynyt eteenpäin kulkevaa maailmaa. Mutta kun tarkastenlen levyä nyt, 20 vuotta myöhemmin osana Blurin koko tuotantoa, huomaan levyn olevan varsin Blur ja kovin hyvä. Enää se ei tunnu kovinkana randomilta, vaan luonnolliselta muutokselta. Oikeastaanhan levy ennakoi hienosti Think Tankia ja Damon Albarnin 2000-luvun musiikillisia ideoita. Sillä kuuluu myös kaikuja Gorillazista.

Nykyään Bugman on yksi suosikkikappaleitani Blurilta. Biisin Song 2 meets Prodigy tuntuu yllättävän ajankohtaiselta, mutta samalla myös todella pajon 90-luvun lopulta. Trimm Trabb sykähdyttää aina ja tietystiTender ja No Distance Left To Run ovat minulle elämää suurempia tunnareita. Niissä soi Justine Frishmannin ja Damon Albarnin ero ja sitä myötä yhden suuren aikakauden päätös.


Sleeper – The Sun Also Rises

Jes, vihdoin lisää uutta Slepeeriä! Look At You Now -kappaleesta on jo tovi, joten tämä toinen esimaku brittipop-ikonien tulevasta levystä on odotettu ja toivottu.

Siinä missä joulukuussa julkaistu Look At You Now huokui alternativea, sellaista yhtyeen debyyttilevyllä (Smart, 1995) dominoivaa rosoista ja raakaa amerikkalaisvaihtoehtoisuutta, on tämä toinen singlebiisi ehkä astetta popimpi ja kliinisempi. Lähempänä yhtyeen The It Girl -kakkoslevyn pop-tunnelmaa.

Itse tykkään yhtyeen molemmista puolista. Sekä alkuaikojen vaihtoehtorockista että kakkoslevyn super brittipop-henkisestä ja näpsästä poppailusta. Jos nyt karkeasti jaetaan. Mutta ehkä tämä The Sun Also Rises ei ole ihan yhtä hurmaava kuin Look At You Now?

Mutta kyllä tämä tekeminen yhä edelleen enteilee tyylikästä, harkittua ja viimeisteltyä come backiä.

Geneva-rakkautta

Salad, Sleeper, My Life Story… ja nyt myös Geneva!

Tuossa muutamia brittpop-yhtyeitä, jotka ovat palanneet yhteen tai aktivoituneet vuosien tai vuosikymmenen jälkeen.

Suuri tekijä tällaisten pieniensuurien Cool Britannia -kauden bändien paluissa on ollut brittipopille omistettu Star Shaped -festivaali. Neljän vuoden ajan tämä soma sisäfestari on kerännyt kansanjuhalmaisesti yhteen brittipop-kauden ihastelijat ja sitä yhä edelleen elävät. Samalla tämä hurmosmainen tapahtuma on tarjonnut uransa jo päättäneille ysäriyhtyeille syyn palata lavoille, äärimmäisen rakastavan ja onnellisen yleisön eteen.

Tänä vuonna Star Shaped -festareita varten rivinsä takaisin yhteen kokoaa tosiaan Geneva. Upea ja tärkeä yhtye, jonka näkisin mieluusti livenä.

Upeita kappaleita, ikimuistoista brittipop-estetikkaa ja laulaja Andrew Montgomeryn omaleimainen lauluääni.

Täyden kympin brittipop-muisto.

Ja myös nämä rähjäiset livevideoinnit – silkkaa rakkautta!



Takit, oi takit

Viime viikon maanantai oli kamala. Ilmassa oli sellaista post-krapulamasentelua. En ole mikään suuri arjesta ahdistuja, mutta nyt kivan kaveriviikonlopun jälkeen oli kyllä alakuloinen olo. Sitten jossain vaiheessa puhelimessa eteen lävähti mainos Liam Gallagherin ja Richard Ashcroftin elokuussa tapahtuvasta Kaisaniemen-retkestä.

Ja muistin taas, mikä elämässä on tärkeää ja iloa tuovaa: musa ja takit.

Tieto siitä, että Sueden Sideways-keikalla alkava kesä huipentuu kahden suuren idolihahmon ja yhden mainion yhtyeen live-keikkaan, antoi lähitulevaisuudelle ihanasti lisämerkityksiä. Kesällä on nyt aika täydelliset raamit ja maailman eniten itseltä tuntuva teema:

Britpop never dies.

Vaikka on vasta helmikuu, tunnen jo, miten eeppinen tuosta elokuisesta lauantaista tulee. Kansanjuhlat. Liam ja Turun Tall Ship Races plus raamatulliseksi muodostunut As You Were -liikehdintä, asenne ja ilmiö, joka ei vielä Turun keikkaan mennessä ollut ehtinyt puhjeta täyteen loistoonsa. Toisin sanoen Liam ja Turun Tall Ship Races potenssiin sata.

On mahdollista, että kesän fiilistelystä, asujen miettimisestä ja tunnelman herättelystä riittää inspistä koko kevääksi. Mutta niihin hetkiin, kun usko loppuu ja maanantai-nihkeys palaa, meillä on tämä herra Ashcroftin cooleista coolein video.

Yksi pieni maailman richardashcroftein kappale ja siihen mahdutetut tsiljoonat takin vaihdot. Rotsit, maailman richardascrofteinta sekin.

Ja liamgallaghereinta.

Kesän teema:

Britpop never dies

ja takit.

In The Park 19: Liam Gallagher, Richard Ashcroft ja Franz Ferdinand

24.8, Kaisaniemen puisto



Vuonna 2019: My Life Storyn paluu

Brittiyhtye My Life Story ilmoitti palaavansa studioon liki 20 vuoden jälkeen. Uuden MLS-albumin on määrä ilmestyä vuoden päästä, 2.8.2019. Tähän voisi kirjoittaa jotain siitä, ettei brittipop koskaan kuole, mutta toistaisin vain itseäni.

Kuten joku ehkä muistaa, olen kehitellyt päässäni sellaisen brittipopin kaari- tai verkostoteorian. Ei kyse mistään maisteritason oivalluksista ole, mutta jonkinlaisesta mutkikkaan ja monimuotoisen bändi- ja artistijoukon jäsentelystä kyllä. Käytän tuota jäsentelyä erityisesti silloin, kun yritän selittää jostain vähän obskuurimmasta brittipop-yhtyeestä sitä vähän tuntevalle. Sillä todella, törmään joskus ihmisiin, jotka eivät tunne sellaisia yhtyeitä kuin Salad, Bis Bis tai My Life Story.

My Life Storyn olen jäsentänyt sinfoniabrittipopiksi. Vähän höpsö termi, sillä ei kyse mistään sinfoniasta ole, mutta olkoon. Höpsö on keksijänsäkin. Tähän ketagoriaan liitän myös Divine Comedyn. Niin, My Life Storyn brittipopissa on kyse jousista ja orkestraalisuudesta. Yhtyeessä taisi olla parhaimmillaaan 15 henkeä ja hurjasti viuluja. Meno on suurta, ilmaan kohoavaa ja paikoin soitannallisesti sinfoniallisen juhlavaa. Ja vaikka My Life Story onkin arvokkaan ja elegantin Divine Comedyn rinnalla kitchiä, teatraalista, paikoin överiä ja vähän hulluttelevaakin, vaikuttaa molempien taustalla jonkinlainen Scott Walker -fiilis.

My Life Storyssa on minusta kamalan paljon aikasidonnaisuutta ja sisäpiiriyttä. Se on niitä brittipop-ajan yhtyeitä, jotka vähän niin kuin tulivat ja menivät. Merkkasivat silloin hetken ja ovat nyt hurmoksen hiivuttua sellaisia ne tietää ketkä tietää -juttuja. Brittipo-ilmiön kannalta nämä skenen hurmoksesta hyötyneet ja nosteensa saaneet, brittipopin aalloilla parin levyn verran ratsastaneet yhtyeet ovat todella olennaisia. Ne alleviivaavat brittipop-ajan huumamaisuutta, sen ylitsepursuavaa musiikillista tarjontaa ja noh, okei, ohimenevyyttä. Oasiksen, Sueden ja Blurin tietävät yhä edelleen kaikki, My Life Storyn tietää brittipoppari.

Yhtyeen laulaja ja laulunkirjoittaja Jake Shillingford on minusta yksi brittipop-yhtyeiden hienoimmista keulakuvista teatraalisine esiintymisotteineen. Lisäksi Sparkle menee omalle brittipop-kappaleiden top 10 -listalle – upea upea kappale! 12 Reasons Why kuuluu tietty myös kaanoniin.

Ennakkotilaamalla albumin voi tukea ja päästä osaksi yhtyeen 52 viikon levyntekomatkaa ja päästä.

Viisi kertaa 7″-hyllyn suosikki

Minulla ei ole kovinkaan paljon harrastuksia, mutta unelmien dj-setin kokoaminen on yksi niistä. Olen saanut keräiltyä kasaan jo aika soman brittipoppi-kokoelman. Ja keräämisellä en nyt tarkoita sellaista maanista netistä tilailua, se ei tuota mulle iloa, vaan sellaista ihan vanhanaikaista oho-tyyppistä löytämistä. Ajan ja paikan, fiiliksen tai jonkun henkilön liittymistä ostokseen.

Tässä viisi seiskahyllyni aarretta.

The Courteeners – Acrylic (2007)

20180727_115953

Ihana indieklassikko manchesteriläisyhtyeen debyytiltä. Tämä on yhtyeen toinen single ja aivan huikea biisi! Niin kauan kuin en omista yhtyeen debyyttisingleä ja kulttiklassikkoa (Cavorting), fiilistelen tätä toiseks ekaa sinkkua. Tässä, kuten kaikissa yhtyeen debyyttisingleissä, on vielä sellainen uuden pikkubändin hohto. Nythän bändi on jo valtavan suosittu.

Ostin singlen viime talvena tamperelaiselta ystävältäni.

Blur Popscene (1992)

20180727_115615.jpg

Blurin Popscene on aivan hurjan merkittävä sinkku. Non-album -singlenä yhtyeen kahden ensimmäisen levyn välissä julkaistu kappale on suuren suuri brittipopsymboli. Single oli yhtyeen irtiotto debyytin baggy-maisemasta ja silta Damon Albarnin englantilaisuusvisioihin. Popscene yhdessä Sueden The Drowners -singlen kanssa osoitti, että baggy on kuollut, eikä Amerikassa vellovaa grunge-huumaa Britteihin kaivata. Ensimmäinen askel Cool Britannian syntytarinassa oli otettu. Lue lisää vaikkapa tästä blogitekstistäni.

Ostin seiskan reilu vuosi sitten, kun olin Manchesterissä ensimmäistä kertaa. Pari tuntia kaupungissa ja olin jo tehnyt kassillisen levylöytöjä. Ihana kaupunki.

OasisWhatever (1994)

20180727_115328.jpg

Ei Bluria ilman Oasista, eli toinen olennainen non-album -single. Noel joutui jakamaan tämän joulusinglenä julkaistun biisin kirjoituskrediitit Neil Innesin kanssa. B-puolella tässä on hieno It’s Good) To Be Free.

Tämä taitaa olla minun singlehyllyn kallein hankinta. Ostin levyn helsinkiläisestä Fresh Carbage Recordsista, kun se vielä sijaitsi Teurastamolla. Minun yksilöni kulkee numerolla 04505.

Ian BrownMy Star (1997)

20180727_115544.jpg

Tämä on merkittävä ja tärkeä tietysti siksi, että kyseessä on The Stone Roses -legendan ja cooleista cooleimman tyypin eli Ian Brownin ensimmäinen soolosingle. Hieno biisi, hieno esiinmarssi.

Ostin tämän seiskan viime maaliskuussa Lontoosta. Muuten ihan täydellistä, mutta matkaan ja seiskaan liittyy muisto pojasta, joka särki minun sydämen. No, sånt är livet, niin kuin joku fiksu ruotsalainen joskus sanoi.

Menswearin värisuora (1995- 96)

20180727_115902.jpg

Aarteiden aarre taitaa olla tämän Cool Britannia -tähdenlennon ”värisuora” eli kaikki Menswearin debyyttilevyn viisi singleä. Jälleen puhutaan brittipopin symboleista, joten näiden omistaminen tuntuu huikealta. Yksi sinkuista on saatu eksältä tuliaiseksi jostain päin Britanniaa, kaksi löytyi aikoinaan Tavastian levymessuilta yksinäisestä ”Brittipop”-laatikosta ja kaksi olen tilannut malttamattomuuttani netistä.

Värit tässä sarjassa menevät niin, että debyyttisingle I’ll Manage Somehow on oranssi, Daydreamer sininen, Stardust punainen, Sleeping In vihreä ja ihana Being Brave -slovari harmaa.

Dubstar – You Were Never In Love

Oooooo, sydän hypähti, kun kuulin Dubstarin julkaisevan uutta musiikkia liki kahdenkymmenen vuoden jälkeen. 90-luvun ja Cool Britannian menestysvuosien jälkeen newcastlelaisyhtyeen tekemiset ovat olleet vähän on ja vähän off, mutta niin vain kaksihenkiseksi kutistunut Dubstar julkaiseen uuden albumin syyskuussa.

Tämä paluu on minusta erityisen ihana siitä syystä, että se muistuttaa meitä brittipopin ydinajatuksesta. Siitä, miten musiikillisesti laajasta ja monipuolisesta skenestä, ajanjaksosta on kyse. Tietyn musiikkityylin sijaan Cool Britannia -yhtyeitä yhdistää kulttuurielämän nousuun liittyvä hurmos, rajattomat mahdollisuudet, enemmän tai vähemmän varovainen anti-Amerikka ja jollain tapaa romantisoitu Englanti.

Dubstarin tunnelmaisesta elektropopista poimisin omaan brittipopin ydinkaanoniin varmaan yhtyeen Stars-kappaleen – se nyt vain on ajankuvana niin loistava. Myös coverversio Brick Supplyn Not So Manic Now -kappaleesta kuuluu ajankuvaklassikoiden joukkoon.

No, mites tämä vuoden 2018 Dubstar sitten? Tykkään todella! Sarah Blackwoodia on ollut ikävä. Yhtye kuulostaa musiikillisesti aikuistuneelta ja ajattomammalta. Lopputulos tyylikkään elegantilta. Selvää tietysti on, ettei yhtye tämänkään kappaleen myötä pääse eroon ”b-luokan Saint Etienne” -leimasta. Päinvastoin. Tämä on ehkä yhtyeen tuotannosta eniten ikinä Saint Etienne.

You Were Never In Love -kappaleen lisäksi yhtye on julkaissut tämän Walz No. 9 -biisin. Ihana sekin! Kaiken kaikkiaan minulla on tästä paluusta nyt onnellinen olo – muistan taas, miksi elän ja hengitän 90-lukua ja Cool Britanniaa. Koska se ei koskaan kuole.

Tätä olennaista 95-klassikkoa on nyt tietysti pakko kuunnella koko päivä: