Videosuosituksia

Olen YouTuben suurkuluttaja. En omista televisiota, mutta kaipaan usein kotielämälle taustahälyä. Levymusiikin lisäksi seura löytyy yleensä juuri YouTubesta.

Tässä muutama minua viime aikoina ilahduttanut YouTube-video:

Geri Halliwellin Union Jack -mekko on varmasti yksi 90-luvun ikonisimpia asioita. Tällä Voguen toimittamalla videolla mekon tarinan kertoo itse tarinan päähenkilö, Ginger Spice. Herttainen tarina, hienoa ajankuvaa – kyllä pop-kulttuuri on kiehtovaa!

Ashin Kung Fu -single täytti viime viikonloppuna 25 vuotta. Sinkun kannessa on ikoninen kuva jalkapalloilija Eric Cantonan pahamaineisesta kung fu -potkusta. Olen Arsenal-fani, ja Manchester United kuuluu suuriin inhokkeihini, mutta ranskalaisjalkapalloilija ja ManU-legenda Cantona on kyllä kiintoisa hahmo.

Ashin Kung Fun lisäksi myös Cantonan ja Crystal Palace -kannattajan kung fu -yhteenotto viettää juhlavuottaan, niinpä tästä tammikuussa 1995 tapahtuneesta välikohtauksesta on kirjoitettu taas paljon. Ainakin tämä Guardianin artikkeli viime tammikuulta kannattaa lukea. Artikkelin yhteydessä julkaistu Lego-video toistaa tapahtumien kulun hauskasti.

Ashin ja Cantonan kung fut – molemmat 90-luvun klassikoita.

Noiseyn sarja The British Masters esittelee otsikkonsa mukaisesti brittiläisiä musiikkimestareita. Toimittaja John Doranin haastattelemista muusikoista brittipopparia kiinnostaa ainakin Auteurs-yhtyeen Luke Haines, Sueden Brett Anderson, Noel Gallagher, Johnny Marr, Richard Ashcroft ja Manicsien Nicky Wire.

Artikkelikuva: Kon Karampelas/Unsplash

Don’t Look Back in Anger: The Rise and Fall of Cool Britannia

Jes, lisää oppimateriaalia brittipoppikouluun! Daniel Rachelin tekemä Don’t Look Back in Anger: The Rise and Fall of Cool Britannia -kirja ilmestyi juuri ja päätyi tietysti heti verkkokaupan ostoskoriin. Toivotaan, että kirja saapuu pian, kaipaan pärisevää luettavaa.

Ihan ensimmäinen reaktio kirjan bongattua oli, että mitenköhän tämä nyt suhteutuu John Harrisin vuonna 2003 ilmestyneeseen The Last Party: Britpop, Blair and the Demise of English Rock -klassikkoon. Ilmeisesti kirjan teemana on kuitenkin – kuten nimikin jo vihjaa – Cool Britannia -ilmiö vähän laajemmin, ei ainoastaan sen musiikillinen anti. Erityistä on myös se, että kyseessä on kuvailujen mukaan oral history eli aikaa tallennetaan aikalaisten kertomuksin.

Vaikka Harris avaakin klassikossaan ansiokkaasti brittipopin yhteyttä labour-puolueen vaaleihin sekä muistuttaa brittipop-ilmiön olevan osa 90-luvulla koettua suurempaa brittiläisen kulttuurielämän nousua, Cool Britanniaa, on minusta mainiota, että nuo brittiläisen kulttuurielämän hurmosvuodet saavat oman kirjansa. Harrisin kirjassa kaikki tapahtuu kuitenkin nimenomaan bändien ja muusikoiden kautta, vaikkakin osana ajan kulttuurillista, yhteiskunnallista ja poliittista ilmapiiriä.

Tony Blairin ja brittipopin lisäksi Cool Britannia -tarinaan kuuluvat ajan ikoniset huippumallit ja muotisuunnittelijat. Kuvataiteilijat Damien Hirst ja Tracy Emin, näyttelijä Keith Allen, Trainspotting, jalkapallon EM-kisat vuonna -96, koko new laddism -ilmiö. Valtamediaan ja juorulehtiin päätyneet popparit ja rokkarit. Spice Girls. Ylipäänsä se, miten aivan hurjan monista asioista tuli populaaria.

Jotain tällaista ilmiön laajempaa tarkatelua odotan ja toivon Rachelilta. Itse nimittäin kuulun vahvasti siihen koulukuntaan, joka rakastaa tutkailla brittipoppia nimenomaan osana Cool Britanniaa. Aikakautena, ei ainoastaan tietynlaisena musiikillisena tyylilajina.

Palataan asiaan, kun olen lukenut kirjan.

Unohtuneita brittipop-suosikkeja: Lick

Tässä on nyt ollut kivoja kotiviikonloppuja, mikä tarkoittaa aikaa ja tilaa kaivella brittipoppeja taas vaihteeksi vähän syvemmältä. Minulle brittipopissa nimittäin on suuresti kyse niistä vähän syvemmistä kerroksista, niistä valtavirta-brittipoppeja tuntemattomammista yhtyeistä.

Yksi vähän obskuureimmista, mutta ihan lemppareista brittipop-bändeistä on Lick. Nyt mennään kerroksissa jo niin syvälle, että en muista koskaan edes jutelleeni kenenkään kanssa yhtyeestä.

Lickin kaltaiset muutaman hitin yhtyeet kertovat minusta kuitenkin hurjan kiehtovaa tarinaa koko brittipop- ja Cool Britannia -ajasta. Niiden hetkellisyys maalaa ajankuvaa paljon tehokkaammin kuin useat suuremmista brittipop-kauden bändeistä, joissa kyse on isosti ajattomuudesta, ikuisuudesta, universaalisti hyvästä kitaramusiikista – klassikosta.

Brittipop-kartalle Lick sijoittuu minusta hienosti jonnekin Menswearin kylkeen, ehkä hipaisemaan Sleeperiä ja jopa Suedea. Oasikseen liittyvän maskuliinisuutta alleviivaavan lädismin sijaan Lick flirttailee androgyynisyyden kanssa.

Maailman brittipopein asia Lickissä saattaa olla se, miten yhtye sai alkunsa: bändin australialaislähtöinen laulaja Gary Cosbyn laittoi vuonna 1994 bändi-ilmoiuksen legendaariseen Melody Maker -lehteen. Very 90s, very britpop.

Lickin Stand Up kuuluu ehdottomasti minun brittipopkaanoniin, samoin My Summer 31. Myös Filming on mainiosti erittäin 90s britpop.

Richard Ashcroft @ In The Park

Olitko parisen viikkoa sitten Kaisaniemessä? Mitä tykkäsit Richard Ashcroftista?

Minusta Ashcroft oli upea!

Siksi olinkin hämmentynyt, kun näin jossain keikkaan yhdistettynä sanan flegmaattinen. No ei kai? Liian lyhythän keikka kyllä oli (yhdeksän kappaletta), mutta flegmaattinen ei minusta kyllä tunnelman kuvailuun istu. Ashcroftmainen, lempeä, tasaisen hieno ennemmin.

Minusta Ashcroftia kuunnellessa ja katsellessa on kiva – ja ehkä olennaistakin – muistaa miehen psykedeelinen ja spirituaalinen puoli. Jammailu, sfääreissä liikkuvat kitarat ja lyriikat – kaikki se, mikä on The Verven ydintä. Erityisesti Ashcroftin soolouran useissa biiseissä keskiössä taas on jonkinlainen junnaavuus ja melkein äärimmäinen yksinkertaisuus (esimerkiksi setissäkin kuultu Hold On). Laulutyyli on lyyrinen ja pehmeä, paikoin hypnoottinen.

Ehkä kaikesta tuosta saattaa jollekin jäädä flegmaattinen vaikutelma? En tiiä.

Kaisaniemen keikan särmä, taika, upeus ja charmi syntyivät minulle siitä, että lavalla yhdistyi oikeastaan kaikki se, mikä Ashcroftissa hurmaa. Ensinnäkin äärimmäisen ashcroftmaiset kappaleet, joissa ei ole mitään ajankohtaista tai hurjan jänskää – ainoastaan ikiaikaista ja ashcroftmaista. Lisäksi tietenkin kaikki jo ikonisiksi muodostuneet Ashcroft-symbolit : armytakki, bucket hat, ne aurinkolasit, sivuprofiili, hiukset. Tapa soittaa kitaraa, tapa puhua ja se sellainen maailman luontevin tapa heittäytyä omaan musiikkiin sisään. Ashcroftin muusikkouden ytimessä on minusta suuresti se, että mies uskoo täysin ja sokeasti siihen, mitä tekee. Ihaltavaa!

Tavallaan Ashcroft vain oli täydellisen hyvin oma itsensä ja samalla mahtis.

Oli ihanaa saada muusikko taas Suomeen ja nimenomaa kera bändin. Vaikka nautinkin Pori Jazzin kitara ja mies -illasta muutama vuosi sitten, niin olihan tämä kokonaisen rytmiryhmän kanssa vedetty setti nyt ihan toista maata.

Mietin keikan jälkeen sitä, miten Ashcroft on luonut itsensä kuuloisen musiikkityylin ja -soundin, jota pystyy tekemään vuodesta toiseen kuulostaen aina omalta itseltään ja ainakin minun maailmassa relevantilta. Ashcroftin klassikkous ja ikiaikaisuus ei synny siitä, että hän pystyy uudistumaan ja tekemään jotain jänskää säännöllisin väliajoin ja pysymään sillä tavalla tärkeänä.

Vaan ihan vain siitä, että hän kuulostaa vuodesta ja kappaleesta toiseen hyvällä tavalla ihan samalta.

Unelmien keikkoja: Martin Rossiter ja hyvästit

2000-luvun alussa lopettaneen Gene-yhtyeen laulaja ja sooloartisti Martin Rossiter kertoi juuri tekevänsä ensi kesänä jäähyväiskeikan. Artistin muusikonuran päättävällä keikalla kuullaan Rossiterin ja jonkinlaisen kokoonpanon esittämänä sekä brittipop-klassikko Genen tuotantoa että Rossiterin soolomateriaalia.

Kesäkuinen O2 on varmasti täynnä Rossiterin erityisyyttä ja Genen kappaleiden upeutta kunnioittavia brittipoppareita. Olisi ihanaa olla mukana – Rossiter tulkitsemassa Geneä vielä kerran on tietysti brittipopparin unelmalistalla.

Rossiter on ehdottomasti koko 90-luvun kitarapopin upeimpia tulkitsijoita. Herkkä, pehmeä ja runollinen ääni, joka saa toisinaan karjahtelevia kierroksia.

Genen kappaleista kuulisin vielä livenä mieluiten nämä:

Salad – You Got The Job

Lisää uutta Saladia ja ihanaa 90-luvun brittipop-rakkautta. Tämä uusi You Got The Job ei ole samalla tavalla helposti poppi, näpsä ja tarttuva kuin aiemmin kesällä julkaistu Under The Wrapping Paper, vaan jotenkin vähän rosompi. Alternativempi. Ja ah, juuri siitä tykkään! Kappale vie totaalisesti siihen 90-luvun naislaulajabändien tunnelmaan, jota rakastan. Tästä jatkoille vaikka Echobellyn ja Lushin ääreen.

Brittipopparin ja 90-luvun naiskeulakuvarakastajan korviin täyskymppi.

Perjantaibiisi: Gene – For The Dead

Valitsin tämän perjantain koti-illan musiikiksi Geneä. Tykkään yhtyeen herkkyydestä, pehmeydestä ja runollisuudesta, joka yhdistyy useina hetkinä sellaiseen omanlaiseen hentoiseen revittelyyn. Yhtye onkin super taitava luomaan kappaleisiin dynamiikan ja temperamentin vaihteluita. Ja Martin Rossiter nyt tietty on kiehtovimpia brittipop-ääniä.

For The Dead on yksi suurista brittipop-suosikeistani, joten ihanaa, että olen löytänyt kappaleen osaksi vinyylimuotoista brittipop-kaanoniani.

Genen kohdalla puhutaan aina, ihan aina Morrissey– ja The Smiths -vaikutteista. Njooo. Itse en ole suuren suuri The Smiths -ihminen, vaan ihan vain sellainen perustykkääjä, joten kuuntelen Geneni ensisijaisesti Genenä ja nimenomaan brittipop-yhtyeenä ja Cool Britannia -palapelin yhtenä palasena.

Mutta pakko myöntää, että tämän For The Dead -kappaleen kohdalla jonkinlainen morrisseys on varmaankin tuon valtavan viehättävyyden pääosassa.

Everyone is just walking away from me
Am I really that nasty
All the dust and dirt affects my skin
Everyone is just turning away from me
Am I really that filthy
It’s cold and dark, let me in
I’m in love with this land of plenty
Full of folks that still are friendly

Very Morrissey.

Viisi kertaa levyhyllyn brittipop-helmi (isot singlet)

Fiilistelin viime kesänä täällä blogissa levyhyllyn seiska-aarteita.

Tässä tuolle tunnelmoinnille jatkoa, tällä kertaa isompikokoisten sinkkujen kera.

Elastican Stutter (1994) ja Waking Up (1995)

Molemmat kappaleet ovat minun kaikkien aikojen lemppareita ja valtavia brittipop-symboleja. Tuon Waking Up -singlen kannen ja Justinen kuvan voisin ottaa brittipop-alttarini alttaritauluksi, niin värisyttävän olennainen se on!

Waking Upin b-puolella on Gloria, Car Wash ja Brighton Rock.Tämä Stutter on US-versio, joten vinskalta löytyy kolme muuta biisiä: Rockunroll sekä eeppiset 2:1 ja Annie. Seiskatuumaisessa b-puolella olisi Pussycat. Olen löytänyt molemmat sinkut netistä.

Shed Seven – Speakeasy (1994)

Speakeasy on minulle se olennaisin Shed Seven -kappale, siksi onkin jotenkin erityisen ihanaa omistaa juuri tämä vinyyli. Soitan biisin aina, ihan aina dj-keikalla. Olen saanut tämän tuliaiseksi eksältä joltain hänen Britannia-matkaltaan. Sinkulla myös: Around Your House, Your Guess is as Good as Mine sekä mahtavan Dolphin-kappaleen liveversio.

SuedeWe Are The Pigs (1994)

Toinen lahja samaiselta eksältä – yep, I know, miksi ikinä päästin menemään tyypin, joka ostaa lahjaksi Sueden We Are The Pigs -sinkun?!

Tämä on minun suosikkikappale Suedelta. Siis suosikein KAIKISTA yhtyeen kappaleista. Soi myös jokaisella dj-keikalla.

Tähän vinyyliin liittyy kiva muisto: olin muuttanut muutama kuukausi eron jälkeen kimppakämpästä yksiöön, eksä oli muuttoapuna. Muuttoiltana kuormaa purkaessa löydän tämän levyn yhdestä laatikosta, herra oli sen sinne ylläyslahjaksi sujauttanut. Ihana muisto kerran kovin tärkeästä ihmissuhteesta ja tietenkin suuresta bändirakkaudesta.

Tämän 12-tuumaisen vinyylin b-puolelta löytyy Killing Of A Flash Boy ja Whipsnade.

The Boo Radleys – Wake Up Boo! (1995)

Tämän kakstoistatuumaisen löysin vuosi sitten maaliskussa Lontoosta levykauppakierrokselta. Jes! Olennainen biisi unelmien brittpop-settilistassa. B-puolella on Janus ja Blues For George Michael.

Tulossa: Suede: The Insatiable Ones

Marraskuussa Briteissä tv-näytöksen saanut Mike Christien Suede-dokkari lähtee vihdoin laajempaan kansainväliseen levitykseen ja ilmestyy myös dvd:llä. Jännittää!

Tällä hetkellä värisyttää eniten Justine Frischmannin rooli dokkarissa. Se, miltä hänen kaltaisen merkkihahmon ”näkeminen” tuntuu. Naista kun ei ole brittipopin hiipumisen jälkeen julkisuudessa juurikaan nähty.

Paljon onnea, 13

Blurin taitekohta-albumi ja studiotyöskentelyn mestarieteos13 täytti perjantaina 20 vuotta.

Kun levy vuonna 1999 ilmestyi, en ymmärtänyt sen hienoutta. Olin pettynyt siihen, miten brittipopin avainyhtye, luottobändi ja suureksi identiteettisymbolikseni muodostunut yhtye hylkää minut, naulaa viimeisen naulan brittipop-arkkuun ja alkaa soittaa monitasoista vaihtoehtorockia.

Se, miksi en ole liki 20 vuoteen pitänyt levystä muutamaa yksittäiskappaletta lukuunottamatta, ei ole siis mitenkään johtunut siitä, että levy olisi jotenkin huono, vaan siitä, että en ole pitänyt niistä lähtökohdista ja olosuhteista, missä levy on syntynyt. Siitä, miksi se on tehty.

En pitänyt siitä, että Damon Albarn ja Justine Frischmann erosivat. En pitänyt siitä, että brittipop loppui. En pitänyt siitä että 90-luku loppui. En pitänyt siitä, että yhtyeen edellisellä Blur-albumilla alkanut brittipop-kauden aikana syntyineistä karikatyyreistä irrottautuminen ei ollut yhtyeelle mikään ohimenevä vaihe, vaan uusi normaali. En pitänyt siitä, että yhtye halusi – ja tarvitsi – uuden alun.

Paljon puhutaan siitä, mihin ja milloin brittipop loppui. Yksi vakiintunut ajatelma on vuosi 1997, Oasis ja Be Here Now -albumi, johon kiteytyy paljon brittipopin överiyttä ja lakipistettä. Liian suuriksi kasvaneita bileitä ja ehkä luonnollista käännekohtaa. Valomerkkiä ja tarvetta rauhoittua.

Pidän itse myös juuri Blurin 13-albumia sinä viimeisenä naulana brittipopin arkussa. Ympyrän sulkijana. Levyllä Damon Albarn lopettaa jotain, minkä Modern Life Is Rubbishilla vuonna 1993 aloitti. Edellisellä albumilla, vuoden 1997 Blur-levyllä yhtye kärvisteli ja pyristeli, voi huonosti. Rimpuili itseään irti neljän vuoden brittipop-bileistä. Se ei ihan tiennyt, mitä tehdä tai miten olla. Miten ilmaista itseään. Se alkoi toteuttaa vahvemmin Graham Coxonin musiikillisia visioita.

13-levyllä yhtye viimein avautuu ja käsittelee itsensä vapaaksi – ja brittipopin kuoliaaksi. Albumin kantava teema on Justinen ja Damonin, noiden brittipop-kuninkaallisten ero. Se, miltä Damon Albarnista tuntui vuonna 1997, kun viimeinen yhteinen lomamatka Justinen kanssa päättyi eroon. Ihmissuhdesynkkyyden lisäksi albumilla pestään myös muuta cool britannia -ajan likapyykkiä. Brttipop-hurmoksen huumeahdistuksia (Caramel, Trimm Trabb) sekä Graham Coxonin alkoholiongelmaa (Coffee and TV).

Tällä levyllä yhtye myös vaihtaa tuottajan pop-velho Stephen Streetistä Wiliam Orbitiin. Samalla Blur luopuu Streetin kanssa vuosia jatkuneen yhteistyön aikana syntyneestä chirpy-popista, lalalaasta ja nananaasta. Helppo pop vaihtuu Orbitin ohjauksessa monitasoiseksi musiikilliseksi ilmaisuksi. Damon Albarn hylkää brittipop-symboliksi muodostuneen mockney-laulunsa ja alka ailmaista itseään sielukkaammin, luoda laulullaan tunnelmia ja maisemia.

13 on brittipop-kauden lopullinen viimeistelijä, sillä tällä albumilla Blur riisuu viimeisetkin karikatyyrimäiset ja sarjakuvamaiset brittipop-vaatteet – niin musiikistaan kuin ulkoisesta imagostaankin. Se luopuu lopuistakin cool britannia -kauden maneereistaan ja rooleistaan ja luo itsensä uudelleen.

Minulle 13 näyttäytyy jänskänä levynä. Vuonna 1999 pidin sitä liian epä-Blurina ja vaihtoehtoisena. Olin jumissa yksinkertaistetussa brittipop-visiossani, enkä hyväksynyt eteenpäin kulkevaa maailmaa. Mutta kun tarkastenlen levyä nyt, 20 vuotta myöhemmin osana Blurin koko tuotantoa, huomaan levyn olevan varsin Blur ja kovin hyvä. Enää se ei tunnu kovinkana randomilta, vaan luonnolliselta muutokselta. Oikeastaanhan levy ennakoi hienosti Think Tankia ja Damon Albarnin 2000-luvun musiikillisia ideoita. Sillä kuuluu myös kaikuja Gorillazista.

Nykyään Bugman on yksi suosikkikappaleitani Blurilta. Biisin Song 2 meets Prodigy tuntuu yllättävän ajankohtaiselta, mutta samalla myös todella pajon 90-luvun lopulta. Trimm Trabb sykähdyttää aina ja tietystiTender ja No Distance Left To Run ovat minulle elämää suurempia tunnareita. Niissä soi Justine Frishmannin ja Damon Albarnin ero ja sitä myötä yhden suuren aikakauden päätös.