3 kertaa I Heard It Through the Grapevine

Tänään on kiinnostanut versiot, coverit ja päämäärätön musiikkisurffailu.

Marvin Gayen versio I Heard It Through the Grapevine -kappaleesta lienee kaikille tuttu, onhan tuo kai noin niin kuin virallisestikin valittu kaikkien aikojen hienoimpien kappaleiden joukkoon.

Päädyin tänään jonkinlaisen mielleyhtymäketjun päätteeksi kuuntelemaan kolmea eri tulkintaa kyseisestä kappaleesta – kaikki tämän blogin ja bloggarin elämäntyylin kannalta jollain tapaa relevantteja. Kaikki ovat myös ihastuttavalla tavalla erilaisia.

Tuossa Take It Easy, Marvin -versiossa on kyse dj/tuottaja/musiikityyppi Soundhogin tuotoksesta, jossa hän yhdistelee Marvin Gayeta brittipopyhtye Mansunin varhaistuotannon Take It Easy Chicken -biisiin. Niin vangitseva ja viileä (vaikka ei kyllä niin viileä kuin tuo Mansunin alkuperäinen, joka on kyllä aivan uskomaton kappale.)!

Kaiser Chiefsin versiointi on nopeatempoinen, poppi, poikamainen, höpsö ja soma. Amy Winehousen ja Paul Wellerin tulkinta puolestaan kypsä, sielukas ja elegantti – tietenkin. Timanttinen parivaljakko.

 

Blur – Go Out

faec798e

Levyn ne siellä Hong Kongissa tosiaan tekivät. Blur ilmoitti juuri tämän Go Out -raidan tukemana julkaisevansa uuden The Magic Whip -albuminsa 27. huhtikuuta ja kyllä, se on tosiaan ensimmäinen kahteentoista vuoteen.

Enkä muuten odota yhtää kauhulla. Think Tankin ja The Magic Whipin väliin mahtuu ehkä 12 vuotta, mutta myös mm. kaksi itsenäistä Blur-raitaa (Fool’s Day ja Under the Westway), jotka molemmat kuuluvat mielestäni yhtyeen parhaimmistoon. Paljon sanottu, mutta totta se vain on. Lisäksi yhtye oli loistava parisen vuotta sitten Provinssissa ja tekihän Damon Albarn viime vuonna aivan uskomattoman tyylikkään ja näkemyksellisen soololevyn. Luotan näihin tyyppeihin.

Myös se fakta, että albumin tuottaa samainen Stephen Street, joka on tuottanut kaikki merkittävimmät Blur-albumit (ja tietty esim. The Smithsejä) sekä Graham Coxonin soololevyistä ne kolme ihaninta (Happiness in Magazines, Love Travels at Illegal Speeds ja The Spinning Top), on niin sanotusti jotain.

Levyn visuaalinen maailma vaikuttaa vähintäänkin mielenkiintoiselta ja onhan tuossa kappaleessakin kaikenlaista meneillään. Mutta kyllä tämä Bluria on. On Grahamin kitarat ja on local-o-ohh o-ohh-o.

Ja kuten jo totesin: Luotan.

Woo-hoo ja britpop never dies.

Joulukalenteri: Vuoden 1994 parhaat levyt

Kyllä, vuoden 1994.

Tällä listalla on oikestaan kaksi tarkoitusta. Ensinnäkin se yrittää toimia inspiraationa niille, jotka haluavat vielä vuoden viimeisinä päivinä juhlistaa sitä, kuinka brittipop yhden tulkinnan mukaan niin sanotusti alkoi 20 vuotta sitten. Toiseksi listan tarkoituksen on osoittaa, että ne suurimmat juhlat kantsii ehkä kuitenkin jättää ensi vuoteen. Ja sitä seuraavaan.

Sillä vaikka brittipop-skene olisikin käynnistynyt isosti vuonna 1994 (itse pidän kyllä Vuosi 1993 -teoriasta), on minusta paljon kiinnostavampaa se, mitä siitä seurasi.  Jos 1994 brittipop syntyi, vuosi 1995 syntyi brittipopista.

Tässä minun mielestäni vuoden 1994 parhaat levyt. Tai oikeastaanhan tämä on 20 vuotta myöhemmin koottu lista levyistä, joita sinun minun mielestäni kannattaa kuunnella, kun haluat kunnioittaa brittipopin juhlavuotta ja brittiläisen musiikin yhtä taitekohtaa. Mistään aikalaiskokemuksestahan tässä ei ole kyse (olin vuonna 1994 11-vuotias), vaan ihan puhtaasta jälkiviisaudesta.

Järjestys on nouseva.

Primal ScreamGive Out But Don’t Give Up

Yllättävä seuraaja yhtyeen Screamadelica-menestykselle ja mestariteokselle. Siinä missä Screamadelca hurmaa psykedelisellä tanssimusiikkirocksoulillaan, on tämä vuonna 1994 ilmestynyt Give Out But Don’t Give Up musiikillisesti jotain aivan muuta. Screamadelicalla oltiin ihan movin’ on up, loaded, damaged ja higher than the sun, tällä seuraajalla tunnelma on tyyliä jailbirds, rocks ja sad and blue. Eli kyllä, kyseessä on blues- kautta rock -levy.

Levyllä viehättää asioiden kiehtova yhdistely niin, että syntyy hieno svengi. Bobbyn omintakeisen ja hurmaavan lauluäänen ja bluesin yhdistelmä. Screamadelicalla räjäyttäneen Denise Johnsonin lauluosuuksien ja taustalaulujen tuoma sielukkuus. Niin vain vuoteen 1994 tultaessa baggy ja muu tanssi-indie hiipuivat ja tilalle syntyi entistä vahvempi kitarallisuus.

CornershopHold on It Hurts

Oma the Cornershop-albumini on tietysti vuonna 1997 ilmestynyt hittilevy When I Was Born for the 7th Time. Cool britannia ja Brimful of Asha ne yhteen soppii, remixillä tai ilman. Pidän myös tästä yhtyeen debyytistä, vaikka se tuota suosikkia kokeellisempi ja rämäpäisempi onkin. Noiserokahtava, postpunkahtava, seassa yhtyeelle ominaisia intialaisvaikutteita. Hyvä esimerkki yhtyeestä, jonka brittipopskene imaisi pari vuotta tämän jälkeen mukaansa.

The Divine ComedyPromenade

Nuorempana en ymmärtänyt The Divine Comedya lainkaan. 2000-luvun alussa vauhkotiin Regeneration-albumista, jolle itse vain nyrpistelin. Mutta sitten vanhenin ja oivalsin, ettei Neil Hannon, tuo hurmaava ja elegantti dandy, ole outo, hän on nero. Promenade-albumi on menestyksen alkusoittoa, pankki taisi räjähtää sitten seuraavalla levyllä, vuoden 1996 Casanovalla. Kuten useiden muidenkin 90-luvun yhtyeiden, myös The Divine Comedyn nosteen ja Neil Hannonin poptähteyden edesauttajana toimi Chris Evans ja TFI Friday -ohjelma, brittipopklassikko sekin. Eli taas yksi esimerkki yhtyeestä, jolle brittipoppi teki hyvää, vaikkei ehkä vielä vuonna 1994. Cracking album, jolta löytyy tämä mestariteos:

The Stone RosesSecond Coming

Pettymys, raivostuttavat kitarat, ei niin huono kuin muistin. Levyn kuvailussa yleensä käytetyt ilmaukset eivät ole kovin hemaisevia. Muistatko, koska viimeksi kuuntelit tämän levyn alusta loppuun?

Tällaista amatöörianalyytikkoa albumi tietysti houkuttaa populaarikulttuuristen tulkintojen ja merkitysten pariin. Kuinka vanha teki tilaa uudelle. No mutta todetaan nyt vain simppelisti, että Ten Storey Love Song on ihan söppänä pop-kappale ja Love Spreads värisyttää. Ei sitä maagista, vuosien takaista The Stone Rosesia, mutta loppujen lopuksi aika paljon vuotta 1994.

The AuteursNow I’m a Cowboy

Täällä lisää. Listalle pikkuklassikko Lenny Valentino.

EchobellyEveryone’s Got One

Isoimman hittinsä yhtye sai vasta seuraavasta levystä, mutta onhan tämäkin aikamoisilla kappaleilla täytetty kokonaisuus. Yhtye hyödynsi taitavasti brittipop-nosteen julkaisemalla toisen levynsä vain vuosi tämän jälkeen. Yksi cool britannia -kauden avainyhtyeistä, jonka ansioksi voisi listata myös naisvokalistien esiinmarssin. Mutta siitä lisää ensi vuonna.

Manic Street PreachersThe Holy Bible

Manic Street Preachersissä minua on kiehtonut ehkä jotkut muut asiat kun ne, mitkä dominoivat The Holy Biblella. Levy on toki hyvä, musiikillisena tapauksena ja Manics-levynä merkityksellinen, mutta ei minulle henkilökohtaisesti tärkeä. Tämä lienee se levy, joka jakaa Manics-fanit toisinaan kahteen koulukuntaan – on ne, joita herkistää vanha Manics ja ne, joita taas ns.  uusi Manics. Jos johonkin kuulun, niin jälkimmäiseen: minun Manics-prototyyppini on Everything Must Go  – ja This Is My Truth -mestariteosten kaltainen varoivaisesti kantaa ottava, iso kitarapop. Mutta Johannekselle The Holy Bible on tärkeä.

Kiinnostavaa minusta brittipop-näkökulman ja vuosilukujen kannalta on se, että tuskin kukaan pitää The Holy Biblea brittipop-albumina. Vuonna 1996 ilmestyneen Everything Must Go -levyn kohdalla tilanne on jo aivan toinen. Sanoinko jo, että vuosi 1994 oli hieno taitekohta?

Shed SevenChange Giver

Rakastan tätä levyä, ja niin pitäisi kaikkien muidenkin! Shed Seven debyytteineen joutui harmillisesti vastakkainasetelmaan Oasiksen ja Definitely Mayben kanssa. Yhtyeet kiersivät yhdessä ja siitä sitten keksittiin kahden debyytin kamppailu. Kuten hyvin tiedetään, Shed Seven hävisi ja sai sen seurauksena b-luokan brittipoppiyhtyeen leiman. Ihan turhaa. Levyssä on suurin määrin uniikkia särmää, itsevarmuutta, sähköä ja asennetta.

SuedeDog Man Star

Kirjoitin kesällä, kuinka Coming Up -albumin häikäilemätön valtavirtapop on minusta ehkä hienointa Suedea – ja hienointa cool britanniaa. Pop ja hurmos. Mutta sitten taas toisaalta pidän uskomattoman paljon myös Dog Man Starista, jolla ollaan vielä vähän indie.  We Are The Pigs on minusta paras Suede-kappale ikinä.

Pulp His ’n’ Hers

Pulp lienee hyvä esimerkki siitä, kuinka brittipop ja cool britannia mahdollistivat joidenkin vanhojen pikkutekijöiden supersuosion. Vuosikausia kasassa ollut yhtye olikin yhtäkkiä silkkaa taikaa. Ja hyvä niin. His ’n’ Hers on Pulpin Definitely Maybe ja vuonna 1995 julkaistu Different Class sitten Sheffieldin ihan oma (What’s the Story) Morning Glory?

MorrisseyVauxhall and I

Olen kirjoittanut levystä blogiin useita kertoja – ihan vain koska se on minusta yksi kaikista kauneimmista. Vuonna 2010 kirjoitin siitä näin:

Jostain syystä Morrisseyn neljäs soololevy on noussut omassa elämässäni merkittävämmäksi kuin yksikään The Smiths -levy. Levyn tunnelma on kerrassaan taianomainen: häkellyttävät melodiat yhdistettynä Morrisseyn erityisen heleästi soivaan ääneen muodostavat suorastaan epätodellisen kuuntelukokemuksen, joka päättyy ehkä maailmanhistorian kauneimpaan lopetusraitaan, ja säkeisiin, jotka vetävät hiljaiseksi joka kerta, ihan joka: In my own strange way I’ve always been true to you,  in my own sick way I’ll always stay true to you. Epätodellisuuden tunne maksimoituu jos levyn kuuntelee läpi kuulokkeilla: 39 minuutin ja 53 sekunnin ajan tuntuu kuin maailmassa ei olisi ketään muuta kuin minä ja Morrissey. Tämän levyn kohdalla on mielestäni varsin tarkoituksenmukaista puhua taideteoksesta.

BlurParklife ja OasisDefinitely Maybe

Oasis ja Blur tappelivat, kumpi voitti? Näin kysyi eräs tyyppi minulta vähän aikaa sitten. Vastasin, että Liam.

Oikeastaan yhtyeiden vertailu on ihan pöljää. Molemmilla on ansioinsa ja roolinsa. Mutta kun puhutaan brittipopista ilmiönä ja show’na, on mielestäni se osuvin keulakuva kyllä Blur ja Parklife. Siinä levyssä se brittipoppi ja cool britannian synty oikeastaan on kiteytettynä. Räikyvän kirkkaine sarjakuvamaisuuksineen ja brittikliseineen. Oasis ja Definitely Maybe, no siinä on kyse upeasta musiikista, uudenlaisen rocktähteyden ja arroganttiuden syntymisestä, sukupolvikokemuksesta, selittämättömästä taiasta, ikiaikaisesta ilmiöstä.

Se, minkä verran Oasiksen (What’s the Story) Morning Glory? sitten on  brittipoppia (paljon), on ensi vuoden juttuja.

https://open.spotify.com/user/misse-kissa/playlist/56EiNHcaOBd3y4JjaBg42M

Lauantai-illan hymni

Tänään soi mielessä tämä. Ocean Colour Scene. Rakastan yhtyeen Moseley Shoals -albumia, jossa on kiistatta yksi 90-luvun koukuttavimmista aluista: The Riverboat Song -kappaleen tummasävyinen mod-draamaa  ja heti perään tämän The Day We Caught The Train -biisin biitlesit. Ja mites tuo video sitten? Mahdoton katsoa ihastelematta sitä, kuinka yhtyeen musiikin retrosävyt yhdistyvät vuoden 1996 pukeutumisvaatimuksiin. Brittipoppia hienoimmillaan.

Tein tänään uuden kenkähankinnan ensi kesän puvustoa silmällä pitäen. Loput kesäpuvustovisiostani onkin sitten nähtävissä tässä näin:

Perjantaibiisi: Republica – Ready to Go

Huomisia Cool Britannia -bileitä ei voi mitenkään suorittaa ilman Republican iki-ihanaa Ready To Go -hittiä, väitän minä! Onneksi ei tarvikaan.

Sijoittumispaikka illan setissä saapi määräytyä seuraavien maamerkkien mukaan: female vocals ja electronica. Ensimmäinen heittää biisin sutjakasti Echobellyn ja Elastican jatkoksi, jälkimmäinen puolestaan pakottaa liittämään kappaleen perään Space Monkeysin post-madchesteriläisittäin ja jopa prodigymäisesti takovan Blowing Down The Stylys -biisin.

Huh, hengästyttävä. Mutta niin kai vuonna 1996 imestyneen kappaleen kuuluukin olla. Toimii hyvänä vastapainona iltaa dominoivalle kitarapopille.

It’s a crack, I’m back yeah standing on the rooftops shouting out, baby I’m ready to go!

Club Top! goes Cool Britannia @ Gastropub Soho

1426394_10152869676524846_857246598839011417_n

Sain hyvältä ystävältäni ja tiskijukista cooleimmalta kutsun tulla dj-vieraaksi Tampereen Sohon Club Top! -iltaan. Kun tällainen tilaisuus tulee eteen, ei siitä tietystikään kieltäydytä. Vaan tehdään hommasta äärimmäisen omannäköinen.

Siispä. Lauantaina 15.11 Club Top! goes Cool Britannia. Talo täynnä lageria, supernovaa ja vuosia 93 – 97. London swings again!

LF, stay young, get pissed ja tervetuloa. DJ Hey Lyla!x

Facebook-tapahtuma

20 vuotta sitten: Definitely Maybeä, Parklifea mutta mitä muuta?

Brittipopparin silmin tämä pian eletty vuosi 2014 käynnisti aikamoisen juhlaputken (mittavat etkot olivat toki jo viime vuonna). 20 vuotta Definitely Maybestä, 20 vuotta Parklifesta, 20 vuotta Dog Man Starista. Vielä seuraavat kolme vuotta saamme elää hullua 20 vuotta jostakin -aikaa. Ensi vuonna kierroksen ovat käyneet Supergrassin, Elastican, Castin ja Menswearin debyytit. Vuoteen 1996 tultaessa juhlavuosivauhti sen kuin villiintyy.

Mutta mitä muuta vuosi 1994 oli kuin Bluria, Oasista ja Suedea?

No esimerkiksi The Autersia ja yhtyeen Now I’m a Cowboy -kakkoslevyä. Joskus tuntuu tarpeelliselta muistuttaa ihmisiä siitä, että brittipopklassikoita tehtiin myös Blur ja Oasis -vastakkainasettelun ulkopuolella.

Olen itse pitänyt Luke Hainesin keuloittamaa The Auteursia vähän sellaisena outolintuna. Yhtye ei itsekään kauheasti välittänyt siitä, että se imaistiin vuoden 1993 New Wave -debyyttilevyn myötä mukaan juuri käynnistymäsillään olevaan brittipophuumaan.

Ja kyllähän yhtyeessä jotain erilaista on verrattuna vaikkapa Blurin kepeään sarjakuvabrittipoppiin tai Oasiksen lädirockiin. Enemmän dramatiikkaa, teatraalisuutta, tummasävyisyyttä, kaihoa. Musiikillista salaperäisyyttä. Paikoin jopa jotain amerikkalaista.

Mutta yhtyettä sen enempää ruotimatta, tässä kolme omaa suosikkihetkeäni albumilta. Erityisesti ilahdun aina tuosta Lenny Valentinon liveversiosta.

Oasis-päivä

Sanotaan se nyt suoraan: tämä päivä on ollut ihan paska. Tähän mennessä.

Heräsin aamulla päässäni ajatus, että onko millään mitään väliä. Ja siitä se sitten lähti. Tai jatkui – eilen oli nimittäin aika sama fiilis.

Olen kuitenkin onnistunut skarppaamaan tänään kahteen otteeseen.

Ensin muutaman lohduttoman aamutunnin jälkeen skarppasin itseni ulos. Silloin, kun millään ei ole mitään väliä, on mahdottoman tärkeää pukea päälle, jotain, jolla on todella paljon väliä.

Minä valitsin tänään Adidas-verkkatakin, parkan ja vaaleat desert bootsit. Päähän lätsä. Sillä mitä Liamimpi sitä välimpi.

Parka näytti kulahtaneelta eikä hattu löytänyt luontevaa asentoa. Verkkatakki tuntui piukalta, housuista nyt puhumattakaan (Silloin, kun millään ei ole mitään väliä, on yleensä samanaikaisesti myös läskipävä, eli jollain kuitenkin on väliä: läskeillä. Sekopäistä!). Mutta skarppasin.

IMG_20141004_174658 IMG_20141004_165104

Toisen kerran skarppasin, kun kaupungilla merkityksettömänä pyöriessäni ostinkin lohtukarkkipussin sijaan uuden huulipunan. Mietin, että kuules Miia, ostaisko Liam tällaisessa tilanteessa karkkia, josta tulee huonompi fiilis, vaiko huulipunan, josta tulee parempi fiilis?

Skarppasin ja veikkasin, että huulipunan.

Ajattelin skarpata tänään vielä kolmannen kerran. Mennä Lepakkomieheen Oasis-vuosijuhlaan. Vaikka kuinka tuntuis, ettei silläkään ole mitään väliä.

Mutta Liam menisi. Laittaisi sitä uutta huulipunaa ja menisi.

Sillä Liamin mielestä ”Oasis-päivä” kuulostaa paremmalta kuin ”paska päivä”.

IMG_20141004_122254

 

Parhaat ystäväni: Oasis – Be Here Now

shesnotanyone_01

Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä.

Ystävä: Oasiksen kolmoslevy, parjattu Be Here Now

Ilmestymisvuosi: 1997

Ystävä silloin, kun: kaipaan muistutusta siitä, että sellaista kuin ”liika itsevarmuus” ei ole olemassakaan.

Erityisen ihanaa: ”As we beg and steal and borrow. / Life is hit and miss and this / I Hope, I Think, I Know.”

Levyn I Hope I Think I Know -kappale on minun salainen Oasis-suosikkini, erityisesti kertosäe lyriikkapätkineen. En laula karaokea, mutta jos tämä kappale löytyisi vihkosesta, antaisin mennä! Saan kuulla jatkuvasti, ettei kappale oikeasti ole kummoinen, mutta äh, en välitä. Minusta se on mainio! Luultavasti se on myös yksi Oasiksen hengästyttävimmistä.

Be Here Now -albumin ja minun välinen ystävyys perustuu toki paljon sille, että kyseessä ensimmäinen Oasis-albumi, jonka ilmestymisen muistan (Definitely Mayben ilmestymisen aikaan kuuntelin vielä lähinnä Tenavatähtiä, (What´s the Story) Morning Glory? löytyi joskus ilmestymisensä jälkeen isosiskon kasetilta ja Radio Mafiasta). Toisin sanoen Be Here Now on ensimmäinen Oasis-levy, josta olen saanut tehdä itse omat ensitulkintani – en vain lukea muiden.

Levystä puhuttaessa mainitaan ihan aina sen kaoottisuus. Se, kuinka siinä on liikaa kaikkea. Kappaleita, joiden loppu kestää minuutteja. Liikaa kitaroita, pituutta, itsevarmuutta, meteliä, säröä, huumeita, riitoja. Ämpäreitä. Siis kaikkea. Levystä on tehty cool britannian ja brittipopin överiyden ja sitä seuraavan tuhon symboli.

Mutta. Vaikka minäkin olen sitä mieltä, että joku olisi voinut huutaa sen ”Shut Up” -huudon Magic Pie -kappaleella vähän aiemmin (nyt se tulee pitkän möykän päälle kohdassa 6:54 ja sen jälkeen vielä jammaillaan tovi), ajattelen kuitenkin suurimman osan ajasta, että levy on todella hyvä.

Tuntuu, että se parjaava ja meteliä taivasteleva tyyli, jolla levystä puhutaan, on vain tapa. Jumiutunut näkökulma. Sillä onhan levyssä nyt ihan hirvittävän paljon taikaakin.

Otetaanpa vaikka Liamin vokaalit. Minusta ne ovat aivan erityisen hienot läpi koko levyn, mutta etenkin nimikappaleessa ja avausraidalla, jolla Liam kuulostaa siltä kuin olisi jotenkin eri tavalla ja rnemmän mad for it kuin koskaan aiemmin.

Niin, se avausraita. Ja sen videon apokalyptinen tunnelma. Ennemmin kuin siitä, kuinka Be Here Now -levyn ilmestymisestä alkoi brittipopin mahalasku, tykkään puhua siitä, kuinka hieno Oasis-symboli tuo D’You Know What I Mean? -video on.  Itsevarma, röyhkeä, suurieleinen, meteliä itsestään pitävä. Liam täydellisessä takissaan, kädet taskuissa. Noel ja Noelin huolestunut ilme. Muu bändi sopivasti taustalla, mutta kuitenkin tärkeänä ja tunnistettavana. Niin ja tietysti lopun helikopterikohtaus ja Liamin klassinen voitonmerkki.

Kappaleen rehvakasta isoutta kuunnellessa ja sen videon itsevarmuutta katsellessa tulee olo kuin kyseessä olisi jonkinlainen kauan kaivattu ja pitkään odotettu paluulevy estraadit kerran jättäneeltä yhtyeeltä. Yhtyeeltä, joka on mielestään maailman paras. Noelin visiona oli kuitenkin tehdä nopeasti (kappaleet hän kirjoitti parissa viikossa) eräänlainen trilogian päätöslevy. Levy, joka ei aloita, mitään, vaan lopettaa. Ja on vähän niin kuin jotain kahden ensimmäisen levyn väliltä, mutta ”a lot louder”.

Ja niinhän se on. Jos D’You Know What I Mean? olisi ilmestynyt kummalla tahansa aiemmalla levyllä, olisi suhtautuminen siihen kiistatta palvova. Ja päätösraita All Around The World on itse asiassa kirjoitettu heti sen jälkeen kuin yhtye sai levytyssopimuksen. Tuolloin Noel mainosti kappaletta parhaaksi ikinä. No, ei se ehkä ihan sitä ole, mutta ihan hyvä vaihtoehto champagnesupernovaksi. Ja Stand By Me on niin paljon ihan kuin edellisen levyn Don’t Look Back In Anger, ettei sitä ainakaan huonommaksi voi sanoa.

Ihastuin levyyn ikihyviksi, kun sen ensimmäisen kerran kuulin. Jos olisin kasvanut tynnyrissä, en olisi varmaan koskaan ”tajunnut”, kuinka kiusallinen häpeätahra levy suurimman osan mielestä tuntuu olevan. Niin aidosti, naiivisti ja vilpittömästi siitä pidin vuonna 1997. Ja pidän edelleen!

Ja lopuksi on tietysti vielä pakko listata pari omaa potentiaalista Oasis ja kylmät väreet -ehdokasta levyltä:

My Big Mouth. Kun tulee ensimmäisen kerran bridge And round this town you’ve ceased to be / That’s what you get for sleeping with the enemy (1:03). Ja nimenomaan se ”the enemy”.

The Girl In The Dirty Shirt. Kappaleen kertosäe, sen hidas ja keinuva rytmi yhdistettynä Liamin laiskaan, vähän laahaavaan lauluun (1:46).

Perjantaibiisi: Shed Seven – Speakeasy

Perjantai, you bastard! Tulit ja yllätit.

Tänään on mielessä suomen kielen minulla on -rakenne sekä sitä seuraavan nominin muoto: yksikössä nominatiivi, kieltomuodossa ja lukusanan (paitsi ei yksi) jälkeen partitiivi. Helppo juttu niin kauan, kunnes joudut opettamaan sitä ihmislle, joka ei osaa suomea.

Tänään on mielessä myös huominen SOLITIFEST. Me 1-vuotiaat Rosvo-bloggarit olemme saaneet luvan juhlistaa tuolla indieparaatin keskellä omia synttäreitämme. Ja tämä juhlinta tapahtuu dj:ksi tekeytymällä.

Eli nyt pitäis keksiä muutama naseva poppikappale keikkojen välissä soitettavaksi. Jotain, joka kuvaa She’s not anyone -blogin sisältöä oivallisesti? Jotain, mitä itse haluaisin kuulla? Vai jotain, mitä yleisö haluaa kuulla? Olettaen tietysti, että nämä eivät mene yks yhteeen (ei ne mene).

Jos minun pitäisi juuri nyt nopsaa ja todella spontaanisti (tässä suomen kielen pohtimisen keskellä) valita yksi kappale kuvailemaan minua ja blogiani, olisi se varmasti tämä Shed Sevenin Speakeasy.

Tavallaan Shed Seven kertoo minusta enemmän kuin Oasis, Stone Roses tai Blur, vaikka nuo toki ilmiselviä dj-settivalintoja ovatkin. Oasis, Stone Roses ja Blur tekevät minusta brittiläisen popmusiikin harrastajan. Shed Seven tekee minusta brittipopparin.

Nähdään huomenna!

(En väitä, etteikö joku voisi olla brittipoppari vaikka ei pitäisi Shed Sevenistä, vaan puhun subjektiivisella tasolla. Väitän, että rakastan Shed Seveniä sekä sitä tunnetta brittipoppariudesta, minkä yhtyeen musiikin kuunteleminen minussa aiheuttaa.)

Kesä pakettiin: Mitä jos? Eli Suede ja Ruisrock

Tällä kertaa paketoidaan kesämuistoista melkein maukkain: Sueden Ruisrock. Festareista on toki jo noin ikuisuus, mutta jos vaihtoehtoina on joko muistella Brett Andersonin poskipäitä tai ei muistella, valitsen mieluusti sen muistelun.

Viimeksi Ruisrock palasi mieleen muutamia päiviä sitten, kun pidin ystävälleni monologia siitä, mikä minua brittipopissa tällä hetkellä inspiroi (yhtyeiden hittilevyt – The Great Escape, Morning Glory, Coming Up, Different Class, This Is My Truth ja sen sellaiset – valtavirta, listahitit, hittisinglet, noin 1996, cool britannian lakipiste, se kun kaikkea oli vähän liikaa ja kaikki alkoi mennä pikku hiljaa överiksi).

Mietin sitä, kuinka erilaisia keikkakokemuksia ihmiset voivatkaan saada. Tai no, mietin sitä, kuinka erilaisen keikkakokemuksen minä voin saada lehteen kirjoittavan toimittajan kanssa.

Mietin, että mistä lähtien on ollut huonon ja väsyneen keikan merkki se, että yhtye soittaa ”lähinnä vanhoja hittejään”. Pidin keikasta, koska minun maailmassani on ok jos bändi soittaa kappaleita, joita sen yleisö haluaa kuulla. Eikö tällainen ole suorastaan kaunis ele yhtyeeltä, jonka tuotannosta löytyisi vähintään festarikeikallinen upeita b-puolia ja muita näppäryyksiä, joilla mielistellä kaikista uskollisimpia faneja?

IMG_20140709_080210 IMG_20140709_080713

Mietin, että voiko yhtye tehdä väsyneen comebackin jos se ei ole koskaan ollutkaan pois? Mitä jos onkin niin, että jollekin meistä Suede ei ole koskaan lakannut olemasta ajankohtainen? Mitä jos yhtye onkin niin sanotusti klassikko? Mitä jos joku ei pitänyt Suedesta (vain) 20 tai 15 vuotta sitten, vaan pitää siitä (myös) tänään?

No sitä jos, että tällaiselle ihmiselle ne 15 soitettua hittiä eivät merkitse nostalgiaa, vaan hienoa rokkikeikkaa ja suurta musiikillista rakkautta, tässä ja nyt.

Mitä jos jollekin yhtyeen hiteissä ei olekaan kyse ”pelkästä menneisyyden läpilukemisesta” tai ”kadotetun kulta-ajan tavoitteluista”, vaan nykyisyyden kirjoittamista? Kultaisesta kesämuistosta vuosimallia 2014. Siitä, että siinä ne nyt ovat. Ei missään omassa maailmassa vietetyissä musiikillisissa hurmoshetkissä, vaan ihan oikeasti olemassa. Samaa lounaissuomalaista ilmaa hengittelemässä.

Toisin kuin ilmeisesti moni muu, minä tunsin itseni etuoikeutetuksi tuolla keikalla. Näin lavalla ilmiön, tyypit, joiden vaikutusta voi ainakin jossain mittakaavassa kuvailla mullistavaksi. Näin yhden maailman hienoimmista rock-yhtyeistä. Vielä kerran. Mahdollisesti viimeisen, ehkä en.

Mitä jos jonkun mielestä Brett Anderson ei esitä seksikästä, vaan on seksikäs?

Kesä pakettiin: Kesälevy 2014

Melkein hävettää nimetä kesän 2014 viralliseksi levyksi vuonna 1997 ilmestynyt albumi. Mistä minä näitä mikä milloinkin -suosikkilevyjä oikein keksin? Kun mistään uudesta ihastuksesta ei tämänkään pakkomielteen kohdalla ole kyse.

Vaikka Manic Street Preachersin heinäkuussa ilmestynyt Futurology onkin soinut paljon ja rakkaudella, on mennyttä kesää määrittävä mielentila ollut Hurricane #1 -yhtyeen samanniminen debyyttilevy. Tai ehkä se teema tai mielentila onkin ollut vanhoihin tuttuihin rakastuminen, alkupisteeseen palaaminen ja sen sellaisten omien tykkkäämisääriviivojen tarkentelu, ja näiden ilmentymä sitten tämä kyseinen levyhurmos.

Minulle kesälevy syntyy ylläristä. Manicsiin hullaantuminen oli itsestäänselvää ja väistämätöntä, se olisi tapahtunut kesästä riippumatta.  Mutta Hurricane #1, se vain tuli jostain, kumpusi tästä ajasta. Tuli vastaan jonkun vanhan musiikkilehden selailussa tai YouTube-surffailussa ja alkoi inspiroida ja puhutella. Ja lopulta sitten taustoittaa jälleen uusia kesämuistoja.

Jos minun pitää valita toisen kierroksen oasiksista suosikein, osuu valintani ehdottomasti Gem Archeriin. Ihana mies, ja niin komeakin! Mutta sitten taas jos pitää valita Gemin glamrokahtavan Heavy Stereo -yhtyeen ja niin ikään oasistuneen Andy Bellin noelrokahtavan Hurricane #1:in välillä, kallistun todellakin jälkimmäiseen.

Ja te, jotka ette tunne yhtyeen kahden levyn kokoista tuotantoa, kuunnelkaa se. Mutta älkää kuunnelko, mitä ihmiset yhtyeestä puhuvat! Yleensä yhtyeen huonouteen ja halpaan Oasis-kopitointiin tarkertuvat samat tyypit, jotka väittävät, ettei Oasis ole tehnyt yhtään hyvää albumia sitten (What´s the Story) Morning Gloryn. Ja tämähän ei pidä lainkaan paikkaansa.

Älkää kuunnelko myöskään Liam Gallagheria.

”Hurricane #1? Never heard of them? Isn’t that some indie band with the guy from Erasure in them?” Liam Gallagher, 1997

Jos ihan rehellisiä ollaan, olisi ehkä syytä puhua kesälevypuolikkaasta. Elokuuhun tultaessa levyn kuunteleminen on jumittunut noudattamaan tiettyä kaavaa. Ensin huumaannun levyn alkuminuuteista – yksinkertaisesti rakastan Just Another Illusion -kappaleen alun musikaalisuutta ja Sielua. SItten tulee kelpo Faces in A Dream ja taas nokkelat urut. Kolmantena onkin jo albumin paras raita, Step Into My World, jonka jälkeen maltan vielä levyn Cool Britannia -vaikutteisimman kappaleen, Mother Superior -biisin sekä rauhaisan Let Go Of The Dreamin. Tämän jälkeen onkin pakko palata Step Into My Worldiin, laittaa yhden kappaleen toisto päälle ja heittäytyä haikeaksi. ”Tässä näin nyt sitten ollaan, taas”, mietin ja kuuntelen levyn kaksiminuuttista kitaraloppua (ei löydy tuosta liveversiosta).

Niin, ehkä se oli tämä livetaltiointi, joka kesälevyvalinnan lopulta sinetöi. Yksinkertaisesti inspiroivaa.

”He copies my haircut and then slags me off! What’s that about?” Liam Gllagher, 1997

Parhaat ystäväni Ruisrock edition: Suede – Coming Up

Parhaat Ruisrock-ystäväni

Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä. Juttusarjan Ruisrock edition esittelee parhaita ystäviä vuoden 2014 Ruisrockin artisteilta.

Ystävä: Sueden Coming Up

Ilmestymisvuosi: 1996

Ystävä silloin, kun: kaipaan pophurmosta.

Erityisen ihanaa: yhtyeeseen juuri kosketinsoittajaksi kiinnitetty Neil Codling. Ja kyllä, ulkonäkö liittyy tapaukseen. Toisten mielestä parasta, mitä Suedelle tapahtui, oli Bernard Butler, minusta sitä oli Neil Codling. Parasta on myös Trash, todellinen anthem, kappale, joka esitteli uuden, popimman Sueden. Ja kappaleen video, sen instensiivinen, vähän paheelliselta näyttävä sävymaailma on ehdottomasti yksi omista klassikkokokemuksistani.

Olisi toki kivaa ja niin kovin kriitikko- ja musiikkidiggailijauskottavaa kirjoittaa, että Dog Man Star on upeinta, mitä Suede on urallaan tehnyt. Mutta se olisi kyllä ihan höpötystä ja huijausta – pidän yksinkertaisesti enemmän Coming Upista.

Niin, mitä suosikkiyhtyeisiin ja heidän tuotantoonsa tulee, ei minulle ole koskaan ollut ongelma pitää mainstreamistä. Hiteistä. Minun listauksissani Coming Up lyö Dog Man Starin, (What’s the Story) Morning Glory? lyö Definitely Mayben ja This Is My Truth Tell Me Yours lyö The Holy Biblen. Se, että yhtäkkiä kaikki kuuntelevat Suedea, Manicsia ja Oasista on se juttu. Cool Britanniaa.

Vaikka rakastankin Sueden debyyttiä ja pidän kakkoslevyn We Are The Pigsiä yhtyeen hienoimpana yksittäisenä kappaleena, on minun Suedeni häikäilemättömän hitti ja häpeilemättömän pop Coming Up.

Coming Up jos joku on Cool Britannia -ikoni. Neonvärinen, räikeä kansitaide, levyn hedonistinen, glamoröösi ja jotenkin technicoulor popkäsitys, tamburiinia lyövä Brett Anderson, juuri yhtyeeseen kiinnitetty ja popjumalalta näyttävä Neil, kaikki ne la la laat. Ja niin edelleen. Ei mitään kymmenminuuttisia, vaikeita teoksia, joita täytyy ymmärtää. Ei Dog Man Starin ekstremeä tai tummuutta, ei erikoista yrittämistä. Ei enää mitään indietä. Vain täydellisiä popkolmiminuuttisia peräkkäin.

18 kuukautta on pitkä aika popmusiikissa. Sillä välin, kun Suede keräsi itseään kasaan vuonna 1994 ilmestyneen Dog Man Starin ja Bernard Butlerin lähdön jälkeen, ehti brittipopista tulla valtavirtaa. Normi. Blurista överi, Oasiksesta överimpi. Tuona aikana esimerkiksi Manics ja Pulp olivat haalineet itselleen osan Sueden synnyttämästä kiinnostuksesta ja toki yleisöstäkin.

Mutta sen sijaan, että yhtye palaisi estradeille vaikean kolmannen levyn kanssa, tekeekin se albumin, joka kuulostaa juuri siltä, miltä vuonna 1996 ilmestyvän brittiläisen kitara-albumin täytyykin kuulosta.

Siltä kuin maassa olisi meneillään maailman nautinnollisimmat poporgiat.

High on diesel and gasoline, psycho for drum machine shaking their bits to the hits

Suede esiintyy Ruisrockissa sunnuntaina 6.7.2014.

Perjantaibiisi: Fat Les – Vindaloo

Olkoon tämän kappaleen soittaminen blogissa (ja muutenkin) nyt sitten aina neljän vuoden välein toistuva traditio. Olen nimittäin ”fiilistellyt” kappaletta ensimmäisessä blogissani 22.6.2010, edellisten MM-kisojen aikaan.

Kappalehan nyt on mitä on ja homma muutenkin noh, vitsi. Musiikillisten hienouksien sijaan lienee syytä puhua symboliarvosta. Ja onhan se ihan veikeä.

Vuonna 1998 Cool Britannia -ilmiön jo hiivuttua tuon kulttuurihistoriallisen merkkikauden avainhahmot Alex ”Blurin basisti” James ja Keith ”Lilyn isä” Allen tekaisivat uuden jalkapallohoilotuksen. Fat Les -kokoonpanon Ranskan MM-kisojen alla äänittämä Vindaloo nousi brittilistalla lopulta kakkoseksi (ykkösenä listalla oli tuolloin Three Lions ’98, vuoden 1996 EM-kotikisoihin tehdyn Three Lions -kannatuskappaleen hieman muunneltu versio).

Ja symboliarvoa on myös videolla, eikä vähiten toisen symboliarvoisen videon, The Verven Bitter Sweet Symphony -kappaleen ikonisen filmatisoinnin parodioinnin vuoksi. Mukana videolla on tietysti soittohommissakin häärinyt taiteilija Damien ”Country House” Hirst sekä Pikku Britannian Matt Lucas ja David Walliams. Nuorta Lily Allenia en itse ole vielä pystynyt videolta paikallistamaan, mutta siellä hänkin jossain isänsä jalanjäljissä veljensä Alfien kanssa menee.

Näin coolia britanniaa siis vuonna 1998. Näin siinä käy, kun ihmisillä on hitosti rahaa ja vuosia jatkuneissa juhlissa pehmenneet päät. Ehkä ihan hyvä että ne juhlat loppuivat.

Artikkelikuva: Unsplash

Perjantaibiisi: Gene – Fighting Fit

Tässä taisi käydä nyt niin että toisen kerran peräkkäin kirjoitan Perjantaibiisi-otsikon alla Genestä. Tilanne on nyt kuitenkin se, että yhtye on inspiroinut mnua viime aikoina aivan erityisesti. Taas yksi Gene-ihastelu on näin suorastaan väistämätön seuraus. Elämästä.

Se on selvää, että Gene on yksi kiehtovimmista ja itsensäkuuloisimmista bänditapauksista, joita 90-luku tuotti. Ja vaikka yhtyeen levymitallinen huippukohta onkin mielestäni Olympian-debyytti, on se kappaletasolla kyllä tämä Drawn To The Deep End -kakkoslevyltä löytyvä Fighting Fit.

Tämä on varmaankin se yksilö, jonka yhtyeen tuotannosta nostaisin osaksi Brittipopkappaleiden kaanonia. Toki sinne ysäriklassikoiden joukkoon myös vaikkapa yhtyeen Olympian-kappale mahtuu. 

Kirjoitin alkuviikosta, kuinka Castin All Change -albumilla jokainen kappale alkaa mielestäni aivan erityisen upeasti. Vähän sama fiilistä on tämän Genen biisin kohdalla: jotenkin sen vain kuulee heti, että kyseessä on poikkeuksellisen hieno popteos.

Ja niin, toimivan perjantaibiisin kappaleesta tekee just se sekopäisen hyvä ja värisyttävä olo, mikä seuraa siitä, kun rummut vihdoin aloittavat hakkaamisen alun hitailun jälkeen. Niin minua tämä kappale.

Ja mites tuo video? Ihana.