Viisi kertaa uusi ja ajankohtainen kappale

CornershopDouble Denim

Soma pienieleinen svengi ja vähäeleinen toteutus. Cornershopilla on minun mielestä huikea taito kuulostaa usein viehättävällä tavalla pikkuisen kotikutoiselta, vaikka tekeminen sinänsä onkin ammattimaista ja varmasti vimpan päälle ajateltua.

Bill Ryder-JonesMither

Brittiyhtye The Coralista vuosia sitten soolouralle irrottautunut Bill Ryder-Jones saattaa olla brittimusiikin varjelluimpia salaisuuksia ja aliarvostetuimpia tekijöitä.

Muusikko julkaisee uuden albuminsa marraskuussa, ja ainakin kaksi levyltä irrotettua singleä lupaavat hyvää. Sekä tässä Mither-kappaleessa että And Then There’s You -biisissä ollaan sellaisessa 90-luvun amerikkalaisen indien maailmassa – musiikillisesti, mutta myös visuaalisesti. Pavement nyt ainakin tulee mieleen. Samalla hommaan sekoittuu kuitenkin myös sellaista herkkää ja salaperäsitä laulaja-lauluntekijyyttä. Kiehtova kombo.

Tykkään molemmista biiseistä paljon, tunnelma on kummassakin todella kaunis. Ja onhan se nyt ihan kiva inspiroitua vaihteeksi vähän toisenlaisesta, itselle vieraammasta  soundista.

Art BrutWham! Bang! Pow! Let’s Rock Out!

Ai ai, Art Brutin debyyttilevyn Good Weekend -biisi (2005) oli yksi vaihto-opiskeluvuoteni indiediskojen tähtikappaleista. Wienin Chelsea-klubia on ikävä! Debyytin jälkeen yhtye on ollut osa minun elämää lähinnä yksittäisten biisien kautta. Mutta hei, muutamia huikeita sellaisia Eddie Argosilla kumppaneineen on!

Tätä uutta Wham! Bang! Pow! Let’s Rock Out! -kappaletta kuunnellessa mietin, että yhtyettä pitäisi ehdottomasti kuunnella enemmänkin. Argosin omintakeinen puhelaulu ja yhtyeen pieni performanssimeininki sekä soitannan indierock meets art punk nyt jotenkin toimivat.

Markus KrunegårdSå också i Finspång

Jos olet niin kuin minä, että brittipopin rinnalla kuljetat mukanasi jonkinlaista ruotsipop-rakkautta, tykkäät varmasi tästä Markus Krunegårdin uudesta kappaleesta. Krunegård on ollut nyt jo vuosikymmenen ajan naapurimaan olennaisimpia sooloartisteja, ennen soolouraansa hän soitti indierock-yhtye Laaksossa. Krunegårdin pop-käsitys on aika laaja, eikä hänen tekemisensä ole mitenkään genresidonaista. Ensimmäisillä soololevyillä tyyli on ehkä vähän enemmän ”indie” kuin myöhemmillä. Tällä Så också i Finspång -kappaleella kuultava rohkeasti suurehko ja jotenkin todella ruotsalaistyylinen pop on yksi Krunegårdille leimallisista tekemisen tavoista. Vähän Allsång på Skansen -henkistä, vähän Håkan Hellströmiä.

Minusta tämä biisi on Krunegårdin jo melko laajan ja monipuolisen kappalejoukon parhaimpia.

RazorlightSorry?

Okei, indieklassikko Razorlight vuonna 2018. Menestysvuosien kokoonpanosta mukana ainoastaan laulaja Johnny Borrell. Kuulostaa riskiltä, etenkin, kun Borrellin viisi vuotta sitten ilmestynyt soololevy oli floppi.

No, katsellaan. Olen aina tykännyt Razorlightista, Borrellistakin. Siitäkin huolimatta, että muusikko herättää monissa ristiriitaisia tunteita. Ongelma tässä on nyt varmaan vain se, ettei yhtye ehkä pysty olemaan uudelle indie rock -sukupolvelle relevantti, etenkään vuosien hiatuksen jälkeen ja etenkään tekemällä soundia, jota uuden polven indieyhtyeet eivät tällä hetkellä tee.

Me vanhukset, joille Razorlight merkitsee tai on merkinnyt jotain, sitten varmaan mietimme, että tarvitsemmeko elämäämme juuri nyt lisää Razorlightia. Lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että kyllä maailmaan musiikkia mahtuu, ja että totta hitosssa muusikoilla on oikeus tehdä paluita ja toteuttaa itseään vielä menestysvuosienkin jälkeen. Etenkin kun kyse on lopulta näinkin harmittomasta biisistä.

Mutta ainakin tämän kappaleen perusteella voin sanoa, että minun mielestä huomattavasti paremmin itsensä tähän päivään tuon 2000-luvun alun indiehurmoksen bändeistä on tuonut vaikkapa The Libertines ja The Kooks.

Uusi levy ilmestyy lokakussa, neljä uutta biisiä on kuuneltavissa esimerkiksi yhtyeen YouTubessa.

Joulukalenteri: Vuoden 1994 parhaat levyt

Kyllä, vuoden 1994.

Tällä listalla on oikestaan kaksi tarkoitusta. Ensinnäkin se yrittää toimia inspiraationa niille, jotka haluavat vielä vuoden viimeisinä päivinä juhlistaa sitä, kuinka brittipop yhden tulkinnan mukaan niin sanotusti alkoi 20 vuotta sitten. Toiseksi listan tarkoituksen on osoittaa, että ne suurimmat juhlat kantsii ehkä kuitenkin jättää ensi vuoteen. Ja sitä seuraavaan.

Sillä vaikka brittipop-skene olisikin käynnistynyt isosti vuonna 1994 (itse pidän kyllä Vuosi 1993 -teoriasta), on minusta paljon kiinnostavampaa se, mitä siitä seurasi.  Jos 1994 brittipop syntyi, vuosi 1995 syntyi brittipopista.

Tässä minun mielestäni vuoden 1994 parhaat levyt. Tai oikeastaanhan tämä on 20 vuotta myöhemmin koottu lista levyistä, joita sinun minun mielestäni kannattaa kuunnella, kun haluat kunnioittaa brittipopin juhlavuotta ja brittiläisen musiikin yhtä taitekohtaa. Mistään aikalaiskokemuksestahan tässä ei ole kyse (olin vuonna 1994 11-vuotias), vaan ihan puhtaasta jälkiviisaudesta.

Järjestys on nouseva.

Primal ScreamGive Out But Don’t Give Up

Yllättävä seuraaja yhtyeen Screamadelica-menestykselle ja mestariteokselle. Siinä missä Screamadelca hurmaa psykedelisellä tanssimusiikkirocksoulillaan, on tämä vuonna 1994 ilmestynyt Give Out But Don’t Give Up musiikillisesti jotain aivan muuta. Screamadelicalla oltiin ihan movin’ on up, loaded, damaged ja higher than the sun, tällä seuraajalla tunnelma on tyyliä jailbirds, rocks ja sad and blue. Eli kyllä, kyseessä on blues- kautta rock -levy.

Levyllä viehättää asioiden kiehtova yhdistely niin, että syntyy hieno svengi. Bobbyn omintakeisen ja hurmaavan lauluäänen ja bluesin yhdistelmä. Screamadelicalla räjäyttäneen Denise Johnsonin lauluosuuksien ja taustalaulujen tuoma sielukkuus. Niin vain vuoteen 1994 tultaessa baggy ja muu tanssi-indie hiipuivat ja tilalle syntyi entistä vahvempi kitarallisuus.

CornershopHold on It Hurts

Oma the Cornershop-albumini on tietysti vuonna 1997 ilmestynyt hittilevy When I Was Born for the 7th Time. Cool britannia ja Brimful of Asha ne yhteen soppii, remixillä tai ilman. Pidän myös tästä yhtyeen debyytistä, vaikka se tuota suosikkia kokeellisempi ja rämäpäisempi onkin. Noiserokahtava, postpunkahtava, seassa yhtyeelle ominaisia intialaisvaikutteita. Hyvä esimerkki yhtyeestä, jonka brittipopskene imaisi pari vuotta tämän jälkeen mukaansa.

The Divine ComedyPromenade

Nuorempana en ymmärtänyt The Divine Comedya lainkaan. 2000-luvun alussa vauhkotiin Regeneration-albumista, jolle itse vain nyrpistelin. Mutta sitten vanhenin ja oivalsin, ettei Neil Hannon, tuo hurmaava ja elegantti dandy, ole outo, hän on nero. Promenade-albumi on menestyksen alkusoittoa, pankki taisi räjähtää sitten seuraavalla levyllä, vuoden 1996 Casanovalla. Kuten useiden muidenkin 90-luvun yhtyeiden, myös The Divine Comedyn nosteen ja Neil Hannonin poptähteyden edesauttajana toimi Chris Evans ja TFI Friday -ohjelma, brittipopklassikko sekin. Eli taas yksi esimerkki yhtyeestä, jolle brittipoppi teki hyvää, vaikkei ehkä vielä vuonna 1994. Cracking album, jolta löytyy tämä mestariteos:

The Stone RosesSecond Coming

Pettymys, raivostuttavat kitarat, ei niin huono kuin muistin. Levyn kuvailussa yleensä käytetyt ilmaukset eivät ole kovin hemaisevia. Muistatko, koska viimeksi kuuntelit tämän levyn alusta loppuun?

Tällaista amatöörianalyytikkoa albumi tietysti houkuttaa populaarikulttuuristen tulkintojen ja merkitysten pariin. Kuinka vanha teki tilaa uudelle. No mutta todetaan nyt vain simppelisti, että Ten Storey Love Song on ihan söppänä pop-kappale ja Love Spreads värisyttää. Ei sitä maagista, vuosien takaista The Stone Rosesia, mutta loppujen lopuksi aika paljon vuotta 1994.

The AuteursNow I’m a Cowboy

Täällä lisää. Listalle pikkuklassikko Lenny Valentino.

EchobellyEveryone’s Got One

Isoimman hittinsä yhtye sai vasta seuraavasta levystä, mutta onhan tämäkin aikamoisilla kappaleilla täytetty kokonaisuus. Yhtye hyödynsi taitavasti brittipop-nosteen julkaisemalla toisen levynsä vain vuosi tämän jälkeen. Yksi cool britannia -kauden avainyhtyeistä, jonka ansioksi voisi listata myös naisvokalistien esiinmarssin. Mutta siitä lisää ensi vuonna.

Manic Street PreachersThe Holy Bible

Manic Street Preachersissä minua on kiehtonut ehkä jotkut muut asiat kun ne, mitkä dominoivat The Holy Biblella. Levy on toki hyvä, musiikillisena tapauksena ja Manics-levynä merkityksellinen, mutta ei minulle henkilökohtaisesti tärkeä. Tämä lienee se levy, joka jakaa Manics-fanit toisinaan kahteen koulukuntaan – on ne, joita herkistää vanha Manics ja ne, joita taas ns.  uusi Manics. Jos johonkin kuulun, niin jälkimmäiseen: minun Manics-prototyyppini on Everything Must Go  – ja This Is My Truth -mestariteosten kaltainen varoivaisesti kantaa ottava, iso kitarapop. Mutta Johannekselle The Holy Bible on tärkeä.

Kiinnostavaa minusta brittipop-näkökulman ja vuosilukujen kannalta on se, että tuskin kukaan pitää The Holy Biblea brittipop-albumina. Vuonna 1996 ilmestyneen Everything Must Go -levyn kohdalla tilanne on jo aivan toinen. Sanoinko jo, että vuosi 1994 oli hieno taitekohta?

Shed SevenChange Giver

Rakastan tätä levyä, ja niin pitäisi kaikkien muidenkin! Shed Seven debyytteineen joutui harmillisesti vastakkainasetelmaan Oasiksen ja Definitely Mayben kanssa. Yhtyeet kiersivät yhdessä ja siitä sitten keksittiin kahden debyytin kamppailu. Kuten hyvin tiedetään, Shed Seven hävisi ja sai sen seurauksena b-luokan brittipoppiyhtyeen leiman. Ihan turhaa. Levyssä on suurin määrin uniikkia särmää, itsevarmuutta, sähköä ja asennetta.

SuedeDog Man Star

Kirjoitin kesällä, kuinka Coming Up -albumin häikäilemätön valtavirtapop on minusta ehkä hienointa Suedea – ja hienointa cool britanniaa. Pop ja hurmos. Mutta sitten taas toisaalta pidän uskomattoman paljon myös Dog Man Starista, jolla ollaan vielä vähän indie.  We Are The Pigs on minusta paras Suede-kappale ikinä.

Pulp His ’n’ Hers

Pulp lienee hyvä esimerkki siitä, kuinka brittipop ja cool britannia mahdollistivat joidenkin vanhojen pikkutekijöiden supersuosion. Vuosikausia kasassa ollut yhtye olikin yhtäkkiä silkkaa taikaa. Ja hyvä niin. His ’n’ Hers on Pulpin Definitely Maybe ja vuonna 1995 julkaistu Different Class sitten Sheffieldin ihan oma (What’s the Story) Morning Glory?

MorrisseyVauxhall and I

Olen kirjoittanut levystä blogiin useita kertoja – ihan vain koska se on minusta yksi kaikista kauneimmista. Vuonna 2010 kirjoitin siitä näin:

Jostain syystä Morrisseyn neljäs soololevy on noussut omassa elämässäni merkittävämmäksi kuin yksikään The Smiths -levy. Levyn tunnelma on kerrassaan taianomainen: häkellyttävät melodiat yhdistettynä Morrisseyn erityisen heleästi soivaan ääneen muodostavat suorastaan epätodellisen kuuntelukokemuksen, joka päättyy ehkä maailmanhistorian kauneimpaan lopetusraitaan, ja säkeisiin, jotka vetävät hiljaiseksi joka kerta, ihan joka: In my own strange way I’ve always been true to you,  in my own sick way I’ll always stay true to you. Epätodellisuuden tunne maksimoituu jos levyn kuuntelee läpi kuulokkeilla: 39 minuutin ja 53 sekunnin ajan tuntuu kuin maailmassa ei olisi ketään muuta kuin minä ja Morrissey. Tämän levyn kohdalla on mielestäni varsin tarkoituksenmukaista puhua taideteoksesta.

BlurParklife ja OasisDefinitely Maybe

Oasis ja Blur tappelivat, kumpi voitti? Näin kysyi eräs tyyppi minulta vähän aikaa sitten. Vastasin, että Liam.

Oikeastaan yhtyeiden vertailu on ihan pöljää. Molemmilla on ansioinsa ja roolinsa. Mutta kun puhutaan brittipopista ilmiönä ja show’na, on mielestäni se osuvin keulakuva kyllä Blur ja Parklife. Siinä levyssä se brittipoppi ja cool britannian synty oikeastaan on kiteytettynä. Räikyvän kirkkaine sarjakuvamaisuuksineen ja brittikliseineen. Oasis ja Definitely Maybe, no siinä on kyse upeasta musiikista, uudenlaisen rocktähteyden ja arroganttiuden syntymisestä, sukupolvikokemuksesta, selittämättömästä taiasta, ikiaikaisesta ilmiöstä.

Se, minkä verran Oasiksen (What’s the Story) Morning Glory? sitten on  brittipoppia (paljon), on ensi vuoden juttuja.