Gorillaz – Aries ft. Peter Hook & Georgia

Gorillazin Song Machine -sarjan kolmas osa on täyskymppi! Käytännössä tämä Peter Hookin feattaama uusi biisi on New Orderia Damon Albarnin laulamana. Mahtis!

Tämän hetken Gorillaz on ihan minun lemppareita. Yhtye tuntuu ihan yhtä kiehtovalta kuin joskus kauan sitten. Useita vierailijoita sisältänyt Humanz-levy (2017) jäi etäiseksi – vierailijat ja levyn tunnelma eivät olleet minua. Viime aikojen yhteistyöt – Slowthai, Slaves, Peter Hook – taas ovat minusta täyskymppejä.

Gorillaz – Momentary Bliss ft. slowthai & Slaves

Tämä uusi Gorillaz on upea! Kokoonpano on vihdoin napannut biisille vierailijat, jotka saavat minun sielun soimaan. Happy Mondaysin Shaun Ryderin feattaamasta Darestakin on jo 15 vuotta.

Alkuvuoden parhaita. Ehkä koko vuoden?

Biisi on Gorillazin Song Machine -projektin ensimmäinen osa. Mitä ne muut osat ovat, sitä en minä ainakaan tiedä.

Luukku 8: Gorillaz: Reject False Icons

Vuosi 2019 oli vänkä – sain uuden ystävän! Viime viikonloppuna varattiin liput ensi kesälle Glasgow’n TRNSMT-festareille, ensi maanantaina vietetään pikkujoulua Tennispalatsissa Gorillaz-dokkarin äärellä.

Vaikka vuoden tärkein musiikkielokuva onkin tietty ollut liki siirappisen täydelliseksi vimeistelty ja just ihanan överisti Liamin puolia pitävä Liam Gallagher: As It Was, niin eiköhän myös valkokankaan kokoinen Damon Albarn herkistä.

GORILLAZ: REJECT FALSE ICONS pyörii maailmanlaajuisesti leffateattereissa ensi maanantaina 16.12. Finnkinolla on dokkarista neljä näytöstä. Dokumentissa seurataan Gorillazin neroutta kolmen vuoden ajan. Tuona aikana valmistuu kaksi albumia (Humanz ja The Now Now) ja yksi maailmankiertue. Elokuvan on ohjannut Gorillaz-isä Jamie Hewlettin poika Denholm Hewlett.

Paljon onnea, 13

Blurin taitekohta-albumi ja studiotyöskentelyn mestarieteos13 täytti perjantaina 20 vuotta.

Kun levy vuonna 1999 ilmestyi, en ymmärtänyt sen hienoutta. Olin pettynyt siihen, miten brittipopin avainyhtye, luottobändi ja suureksi identiteettisymbolikseni muodostunut yhtye hylkää minut, naulaa viimeisen naulan brittipop-arkkuun ja alkaa soittaa monitasoista vaihtoehtorockia.

Se, miksi en ole liki 20 vuoteen pitänyt levystä muutamaa yksittäiskappaletta lukuunottamatta, ei ole siis mitenkään johtunut siitä, että levy olisi jotenkin huono, vaan siitä, että en ole pitänyt niistä lähtökohdista ja olosuhteista, missä levy on syntynyt. Siitä, miksi se on tehty.

En pitänyt siitä, että Damon Albarn ja Justine Frischmann erosivat. En pitänyt siitä, että brittipop loppui. En pitänyt siitä että 90-luku loppui. En pitänyt siitä, että yhtyeen edellisellä Blur-albumilla alkanut brittipop-kauden aikana syntyineistä karikatyyreistä irrottautuminen ei ollut yhtyeelle mikään ohimenevä vaihe, vaan uusi normaali. En pitänyt siitä, että yhtye halusi – ja tarvitsi – uuden alun.

Paljon puhutaan siitä, mihin ja milloin brittipop loppui. Yksi vakiintunut ajatelma on vuosi 1997, Oasis ja Be Here Now -albumi, johon kiteytyy paljon brittipopin överiyttä ja lakipistettä. Liian suuriksi kasvaneita bileitä ja ehkä luonnollista käännekohtaa. Valomerkkiä ja tarvetta rauhoittua.

Pidän itse myös juuri Blurin 13-albumia sinä viimeisenä naulana brittipopin arkussa. Ympyrän sulkijana. Levyllä Damon Albarn lopettaa jotain, minkä Modern Life Is Rubbishilla vuonna 1993 aloitti. Edellisellä albumilla, vuoden 1997 Blur-levyllä yhtye kärvisteli ja pyristeli, voi huonosti. Rimpuili itseään irti neljän vuoden brittipop-bileistä. Se ei ihan tiennyt, mitä tehdä tai miten olla. Miten ilmaista itseään. Se alkoi toteuttaa vahvemmin Graham Coxonin musiikillisia visioita.

13-levyllä yhtye viimein avautuu ja käsittelee itsensä vapaaksi – ja brittipopin kuoliaaksi. Albumin kantava teema on Justinen ja Damonin, noiden brittipop-kuninkaallisten ero. Se, miltä Damon Albarnista tuntui vuonna 1997, kun viimeinen yhteinen lomamatka Justinen kanssa päättyi eroon. Ihmissuhdesynkkyyden lisäksi albumilla pestään myös muuta cool britannia -ajan likapyykkiä. Brttipop-hurmoksen huumeahdistuksia (Caramel, Trimm Trabb) sekä Graham Coxonin alkoholiongelmaa (Coffee and TV).

Tällä levyllä yhtye myös vaihtaa tuottajan pop-velho Stephen Streetistä Wiliam Orbitiin. Samalla Blur luopuu Streetin kanssa vuosia jatkuneen yhteistyön aikana syntyneestä chirpy-popista, lalalaasta ja nananaasta. Helppo pop vaihtuu Orbitin ohjauksessa monitasoiseksi musiikilliseksi ilmaisuksi. Damon Albarn hylkää brittipop-symboliksi muodostuneen mockney-laulunsa ja alka ailmaista itseään sielukkaammin, luoda laulullaan tunnelmia ja maisemia.

13 on brittipop-kauden lopullinen viimeistelijä, sillä tällä albumilla Blur riisuu viimeisetkin karikatyyrimäiset ja sarjakuvamaiset brittipop-vaatteet – niin musiikistaan kuin ulkoisesta imagostaankin. Se luopuu lopuistakin cool britannia -kauden maneereistaan ja rooleistaan ja luo itsensä uudelleen.

Minulle 13 näyttäytyy jänskänä levynä. Vuonna 1999 pidin sitä liian epä-Blurina ja vaihtoehtoisena. Olin jumissa yksinkertaistetussa brittipop-visiossani, enkä hyväksynyt eteenpäin kulkevaa maailmaa. Mutta kun tarkastenlen levyä nyt, 20 vuotta myöhemmin osana Blurin koko tuotantoa, huomaan levyn olevan varsin Blur ja kovin hyvä. Enää se ei tunnu kovinkana randomilta, vaan luonnolliselta muutokselta. Oikeastaanhan levy ennakoi hienosti Think Tankia ja Damon Albarnin 2000-luvun musiikillisia ideoita. Sillä kuuluu myös kaikuja Gorillazista.

Nykyään Bugman on yksi suosikkikappaleitani Blurilta. Biisin Song 2 meets Prodigy tuntuu yllättävän ajankohtaiselta, mutta samalla myös todella pajon 90-luvun lopulta. Trimm Trabb sykähdyttää aina ja tietystiTender ja No Distance Left To Run ovat minulle elämää suurempia tunnareita. Niissä soi Justine Frishmannin ja Damon Albarnin ero ja sitä myötä yhden suuren aikakauden päätös.


Alkuvuoden uusia kappaleita

RAT BOY – Don’t Hesitate

RAT BOY eli Jordan Cardy on vain niin huikea! Tuotteliaisuuden lisäksi nuorukainen onnistuu myös laadussa. Biisi biisin perään ulos tulee jotain todella näppärää ja koukuttavaa.

RAT BOY on onnistunut luomaan oman universuminsa, juttunsa, jossa yhdistyy monta kiehtovaa elementtiä. On Beastie Boys -vaikutteet, (britti)räpin otetta, Damon Albarnin brittipop-kauden mockney-laulua, Jamie T:n kaltaista uudehkoa britti-indiesoundia ja on Happy Mondaysista muistuttavaa tanssirockia. Scum-universumin viimeistelee vahva ja tunnistettava visuaalinen ulosanti, jossa mässäillään 90-luvun estetiikalla, katutaiteella ja nuoruuden räihnäisyydellä.

Don’t Hesitate on taas luottolaatuinen RAT BOY -biisi. Mahtis ysärimaailma ja kitarat, jotka muistuttavat Happy Mondaysin Step Onista. Välikilkatukset taas tuovat minulle spontaanisti mieleen Gomezin Whippin’ Piccadillyn klassiset välikilkatukset.

Kuuntele myös rockimpi ja aggressiivisempi, Jamie T:stä kovasti muistuttava Chip On My Shoulder.

Sleaford Mods – Kebab Spider

Sleaford Modsia parhaimmillaan. Biisi täyttää kaikki hyvän Mods-biisin vaatimukset: minimalistinen ja junnaava tausta, pieni melodinen tarttuva hetki, painava sana ja joku mieleenpainuva kertsihokema.

Ihan super hyvä! Uusi levy Eton Alive ilmestyy 22. helmikuuta.

Catfish and the Bottlemen – Longshot

Walesiläinen Catfish and the Bottlemen ei ehkä ole teidän kaikkien juttu. Yhtye voi tuntua brittipopparille ja brittirokkarille vähän liian geneeriseltä yleisrockilta. Minulle yhte on kuitenkin uponnut kivasti, ja erityisesti vuoden 2014 debyyttilevy Balcony teki vaikutuksen. (Toinen albumi olikin sitten aika plääh.)

Vaikka yhtyeen tekemisestä ehkä puuttuukin sellainen brittirock-eetos, niin joku tässä minua viehättää. Laulaja Van McCannin poikamainen laulu pelastaa lopputuloksen sellaiselta yleisäijärock-vibalta ja popahtavat kertsit ja melodiat hellivät popparin ja kitaraindien ystävää.

Longshot on perushyvä Catfish and The Bottlemen -kappale. Helppo hitti, jota ei kauheasti tarvitse pureskella.

Ian Brown – From Chaos to Harmony

Tämä viimeisin uusi Ian Brown on minun mielestä kolmesta jo julkaistusta kappaleesta paras. Vaikka ensimmäinen single First World Problems on myös huippu, niin tässä on enemmän jotain jänskää. Tykkään siitä, miten riisuttu kappale suurimman osan ajasta on. Jotenkin mainiota myös, että biisin wah-wah:t on itse Godlike Geniusin soittamia. Brown kun ei ole varsinaisesti mikään soittaja.

Kappaleen lyriikat ovat myös jotenkin todella Ian Brown -tavalla onnistuneet. Mielenrauhaa, enkeleitä, kaaosta, harmoniaa, leviävää iloa, kiviksi muuttuvia ruusuja. Koko kuvasto todella Ian Brown. Sellaista samanlaista yksinkertaista ja ilmiselvää elämän pohdintakuvastoa ja helppoa spirituaalisuutta, mitä Richard Ashcroft ja vähän myös soolo-Liam Gallagher harrastavat. Sopii legendoille ja uppoa minuun. Olenhan käytännössä ainakin puoliksi keski-ikäinen brittimies.

Ripples-albumi ilmestyy 1.helmikuuta.

Kappa x K-Way

Mitä syntyy, kun yhdistää kaksi tyyli-ikonia – Kappan minulle merkitykselliseksi tehneen Damon Albarnin ja K-Way:n huikeaa Le Vrain Leon -anorakkia cooleimmin ikinä sporttaavan Steve Masonin?

No tuplaupea ja kaikki tyylikkyysmittarit räjäyttävä takki.

kappa_kway

kway_kappaxkwaylevraileon_1535983533k009da0_K01WHITE618ROYAL

Jep, yksi tyylisyksyn viehättävimmistä tapauksista on ollut italialaisen Kappan ja ranskalaisen K-Wayn yhteistyömallisto. Kaksi erimallista takkia, hupparin ja parit housut sisältävän minikokoelman helmiä ovat minusta nimenomaan takit, joihin on onnistuttu tallentamaan molempien brändien ne ikonisimmat ainekset: Kappan hiharaita ja K-Wayn legendaarinen, Le Vrain Claude- ja Leon-malleihin kiteytyvä takkius taikka anorakkius. Very casual.

Lisäksi Kappan raita on laitettu mätsäämään aivan super fiinisti K-Wayn klassisen vetskarin kanssa.

90-luvun sporttimuotikaiut on nyt tietysti nuorison keskuudessa kovasti in, ja vaikka en trendeihin haluakaan sotkeutua, on tavallaan ihan kivaa, että omia ikuisia tyylielementtejä on nyt runsaasti liikkeellä.

Luotan nimittäin siihen, että minussa on joku sellainen brittipoppariaura ja ihan oma pukeutumisote, joka erottaa minut trendiaalloilla ratsastavasta muotibloggaajasta ja influensserista (joita muuten on käytetty kampajan kasvoina).

kway_kappaxkwaylevraileon_1536074395AT1I6148HR1

Malliston kuvat

The Good, the Bad & the Queen @ Jools Holland

Supergroup The Good, the Bad & the Queen kävi Jools Hollandin klassikko-ohjelmassa esittämässä uuden kappaleensa. Merrie Land kuulosti huikealta jo päiviä sitten, ensikuulemalta videon kera, mutta aivan erityisesti tykkään tämän live-esityksen mukana tulevasta sielukkuudesta.

Damon Albarnin taiteilijuutta, kasvua ja kypsymistä artistina ja tulkitsijana on ollut huikea seurata. Mies lyö ällikällä taas. Tykkään tässä erityisesti sellaisesta crossover-tunnelmasta. Tavallaan ollaan jollain vähän syvemmällä artistiuden tasolla, tekemässä sellaista kriitikoiden ylistämää juttua, mutta samalla ollaan kuitenkin helposti lähestyttäviä ja populaarimusiikillisia. Albarn mm. kierrättää tavaramerkkilauluaan, sitä samaa tiivislyyristä tapaa kuivailla ympäristöään ja maisemoida näkemäänsä, mitä hän on käyttänyt sekä Blurin tuotannossa että soololevyllään.

Uuden The Good, the Bad & the Queen -albumin on kerrottu saaneen inspiraationsa Pohjois-Englannista. Albumi ilmestyy 16.11.

Faniudesta ja bootseista

Olen luvannut lähteä 10-vuotiaan kummityttöni kanssa marraskuussa Kotkaan Gingaconiin, Hopeanuoli-fanien tapahtumaan. En tiedä gingasta, mangasta tai animesta mitään, mutta fanityttöydestä tiedän paljonkin.

Vaikka joskus ehkä en sitä muistakaan.

Tällä viikolla coni-seuralaiseni esitteli askarteluaan, josta on määrä tulla hänelle Gingacon-asu. Husky-päähine ja tassut eivät olleet vielä ihan valmiit – niistä puuttui kuulemma valkoinen tekoturkis.

Hah, pääsi minulta.

Jotenkin kuva 10-vuotiaasta huskykoiraksi pukeutuneesta tytöstä sai minut purskahtamaan nauruun. Tuon tason fanius tuntui hupaisalta ja somalla tavalla lapsenuskoiselta, enkä oikein osannut suhtautua siihen vakavalla naamalla.

Ilmeeni tosin vakavoitui, kun muistin, miten vuonna 2005 halusin Edinburghiin Idlewildin Brittikiertueen päätöskeikalle asuksi buutsit.

Helvetin rumat kirpparibuutsit.

Koska tämä video ja Idlewildin folk-vaihe.

Pari viikkoa sitten taas mietin, onko Oasis-vuosijuhla-asuksi valikoitunut Adidas-verkkatakki liian Damon Albarn. Lepakkomiehen ovella vastaani astui Richard Ashcroft, enkä edes ollut naamiaisissa. Kai…?

Eli jos näet marraskuussa Kotkassa siperianhuskya taluttavan Liam Gallagherin, niin älä säikähdä. Miia ja Malla siellä vain fanityttöilevät.

Gorillaz – The Now Now

Gorillaz päätti julkaista uuden albumin pikavauhdilla edellisen Humanz-levynsä perään. Joissain tapauksissa tällainen julkaisutahti voisi pelottaa, mutta tällä kertaa nopeus on kyllä hyvä juttu. Ainakin jos se on syy sille, miksi Gorillaz on päätynyt palaamaan yksinkertaisiin perusasioihin. Levyn kappaleet ovat syntyneet kokoonpanon Amerikan kiertueella, ja suurin osa sen demoista on äänitetty hotelleissa (siitä kappaleiden nimet). Tuotanto on varmaankin ollut pikaista. Ehkä tästä syystä albumilla keskiössä ei ole niinkään jännät tuotannolliset ratkaisut tai uusia ulottuvuuksia tuovat vierailijat, vaan biisinkirjoitus, melodisuus ja pop-kertsit.

Niin kuin levyn kansikuva jo kertoo, on levyllä pääosassa 2-D. Ihanaa! Rakastan Damon Albarnin ääntä, joten ratkaisu pitää vierailijat minimissä ja antaa 2-D:n käytännössä laulaa koko levy läpi, on täydellinen. Edelliseen, läpi pakattuun ja vierailijoita pursuavaan albumiin verrattuna The Now Now on simppeli, kevyt, kaunis ja herkkä. Vähemmän räp ja enemmän pop. Esimerkiksi Humility ei ole vain ihana kesäbiisi, vaan jotenkin juuri se Gorillaz, mikä minuun tekee aina vaikutuksen.

Minusta Gorillaz on parhaimmillaan sellaisena vähän herkkänä ja melodisena, runsaasti Albarnin vähän utuisesti laulettuja melodioita sisältävänä. Pikkuisen laiskasti tanssittavana ja jammailevana. Olennaista on myös paksupaksu basso, joku pieni räppiosio ja joku pieni soul – siinäpä se. Tässä mielessä The Now Now hipoo täydellisyyttä. Erityisesti levyn alkupuolisko on upeaa, minulle klassista Gorillaz-tykitystä – kuuntele vaikka ihana tanssibiisi TranzHollywood (Snoop Doggin vierailu) tai Kansas, missä Albarnin laulu duetoi aivan super viehättävästi basson kanssa! Ekan puolen päättävä Idaho taas on täydellinen Albarn-herkistely. Toisella puoliskolla minun suosikkibiisi on varmaankin kaunis Magic City, levyn useista tunnelmapop-kappaleista ehkä ihanin.

Tämän levyn jälkeen Humanz alkaa tuntua minulle vähän välilevyltä. The Now Now vain vie minut niin vahvasti sen Gorillazin seuraan, josta vaikka upeimmalla Plastic Beachillä tai klassisella debyytillä olen nauttinut.

Ten days of Liam, 5/10

Ensi perjantaina on Liam Gallagherin Tall Ship Races Music Festivalin keikka Turussa. Siihen asti: Liam päivässä.

***

Päivä 5/10: hassutteleva Liam

Blurin ja Oasiksen nihkeä välit – yksi brittipoppiklassikko sekin. Draama kulminoituu tietenkin yhtyeiden listataisteluun, mutta sen lisäksi on näitä tällaisia pieniä hassutteluja ja sanailuja – muistat ehkä Brit Awards -klassikon, jossa Gallagherit noutavat palkintoa Parklifea lallatellen?

Tämä video on helmi, ja niin toivon, ettei se koskaan häviä internetistä. Tässä vain on kaikki: ajankuva, brittipopin valtavirtaisuus, hölmöjä rokkareita, Patsy Kensit  ja aivan täydellinen Liam.

Katsohan siis kohdasta 0:46 ja hymyile.

 

Brittipopklassikko: Kaulakorut

Damon Albarnin kaulakoru on ilman muuta brittipopklassikko, mutta niin on kyllä myös Shed Sevenin Rick Witterin valinta sportata kaulanauhaa tällä Dolphin-biisin videolla (muun muassa). Kappale – ja tuo koru – oli tämän Shed Seven -rakastajan mielessä erityisesti eilen, kun oli aika juhlia kyseisen singlejulkaisun synttäreitä. 21 vuotta!

Kappalehan on äärimmäisen upea, yksi 90-luvun hienoimmista. Eikä sinne brittipopklassikoiden joukkoon kuulu vain tuo kaulakoru, vaan ehdottomasti myös nuo bongorummut, jotka tekevät biisistä aivan erityisen jännän.

 

Waiting for the final call it’s coming down the line

Heräsin tänään seitsemältä ja valitsin aamun levyksi pitkästä aikaa Damon Albarnin Everyday Robots -soolon. Makasin sängyllä, kuuntelin levyä ja mietin, että miksi ihmeessä eilinen taas niin sattui ja tuntui.

Lisäsin kävelylenkkilistalle The Selfish Giant -kappaleen.

Vuosi sitten, kun albumi ilmestyi, unohdin rakastua tähän biisiin. Ja nyt tietysti ihmettelen, että kuinka se on edes mahdollista. Kai viime keväästä sitten puuttui se melankolia, joka valikoitui herätessä tunteeksi juuri tänä lauantaina. Toiset heräävät uuteen aamuun, toiset vanhaan päivään.

Voiko näissä tiloissa edes lähteä minnekään festareille, onnellisten ja kauniiden ihmisten sekaan?

(Voin toki yrittää keskittyä tuon Jeff Woottonin ihanuuteen ja siihen, kuinka hänen tuleva soololevynsä saattaisi ansaita oman blogitekstin. Ja sitten vain mennä.)

Blur – Ong Ong

Se, että Blurin tuoreehkon The Magic Whip -paluulevyn uusin single on nimenomaan tämä Ong Ong -kappale, ei ole minusta ylläri lainkaan. Aika monta kesäkappaaleen tunnusmerkkiä voi tätä kuunnellessa löytää. Kappale on itse asiassa niin tarttuva ja ilmiselvä, että aluksi epäilin sen laadukkuutta verrattuna levyn muihin kappaleisiin. Ääääääh, biisi on ärsyttävän ihana.

Minulle ei kuitenkaan tule kappaleesta mieleen vain kesäbiisit yleensä, vaan ihan konkreettisesti viime kesä ja viime kesän kesäbiisi. Muistatko sooloilevan Damon Albarnin juuri kesän kynnyksellä videokuosinsa saaneen Mr. Tembo -kappaleen? Ihana parivaljakko, kuin kaksi marjaa! Helppoa (vai pienieleisen nerokasta?), lauleskelevaa ja rytmikästä hyväntuulisuutta molemmissa.

Toinen syy ihastella Ong Ongia ja sen videota on tietysti Damon Albarnin videolla esittämä Mr Cream -jätskityyppi, jota katsellessa en voi olla muistelematta Milkyä. Saanhan, saanhan kuvitella, että Mr. Creamillä ja Milkyllä on jotain tekemistä toistensa kanssa?

Parivaljakko: Kielimies Damon Albarn

Blurin uusi The Magic Whip -albumi ilmestyy maanantaina. Apua! Ensimmäisiä julki tuotuja ajatuksia levystä voi lukea vaikkapa täältä. Oivaltava ja pidettävä teksti, eikä onneksi aivan liian paljon (uutta albumia) avaava ja analysoiva tai super informatiivinen. Tykkään nimittäin tehdä ensitulkinnat aina niin sanotusti ihan itte.

Tässä taloudessa onkin ollut viime aikoina meneillään Blur-viikot. Erityisesti työn alla on ollut Parklife-albumi, sillä nimenomaan tuon levyn äänimaailmaan kaikki kuulemani The Magic Whip -albumin kappaale ovat minut heittäneet. Go Out esimerkiksi: silkkaa London Lovesia. Ooho ooot ja rämähtävä kitara. Ja jonkinlaista kilkattelua. Ja sitten on se sellainen kova taikka terävä, Parklifea läpi leikkaava ja nyt sitten ilmiselvästi The Magic Whipilläkin vaikuttava rumpusoundi. Ehkä tiedät, mistä puhun tai sitten et lainkaan! Mutta siinäpä joka tapauksessa yksi musiikillinen piirre, joka minun mielestäni tekee Blurista Blurin.

Yleensä en niin välitä kilpailuttaa keskenään Bluria ja Oasista, molemmissa on erityisyytensä. Mutta jos nyt joskus ihan vain vähän, niin sanotaan vaikka että Oasis voittaa b-puolien laadukkuudessa. Vaikka Blurillakin on ne omat b-puolihelmensä niin kyllä yleislinja noiden suhteen on Blurilla heikompi kuin Oasiksella. Yleensä se heikkous tarkoittaa hassuttelua tai kikkailua, joskus ihan vain noh, b-puolta.

Tässä noista b-puolista nyt kuitenkin kaksi, molemmat Parklifelta. People in Europe on Girls and Boysin b-puoli – ja ilmiselvä tarinan jatke tai täydennys – ja toinen on ihana To The End ihanasti ranskaksi.

Ja nyt kysymys kuuluukin: Damon italiaksi, saksaksi, ruotsiksi ja espanjaksi vai Damon ranskaksi?

Le vintage: Air cushioned soles ja blue jeans

Le vintage eli vuosikertajuttu blogiarkistoista.

Tämä juttu on julkaistu Rosvot-portaalia edeltävässä blogissani 8.4.2013 eli tasan kaksi vuotta sitten. Aikana, jolloin Instagram-kuvat olivat tärähtäneitä ja mielessä mikäs muukaan kuin Blur. Pidän tästä vähän höpsöstä tekstistä nyt kaksi vuotta myöhemminkin. Vaikka kuvan vaihtaisinkin skarpimpaan ja elegantimpaan, niin yhtään sanaa en tekstistä välitä muuttaa. Tunnistan siitä itseni, tunteeni ja tykkäilyni. Ja tuo kappale on aina vain yksi olennaisimmista. Niin kuin myös nuo farkut ja Martensit, air cushioned soles.

Air cushioned soles,
I bought them on the Portbello Road on a Saturday
I stop and stare awhile,
A common pastime when conversation goes astray

But don’t think I’m walking out of this
She doesn’t mind, whatever I say, whatever I say
I don’t really want to change a thing,
I want to stay this way forever

You know it’s to be with you

Blue, blue jeans I wear them every day,
there’s no particular reason to change
My thoughts are getting banal, I can’t help it,
but I won’t pull out hair another day

Niin, Dr. Martensit ja siniset farkut, romantisoitu Lontoo ja romantisoitu elämäntuska – sitä on Blurin Blue Jeans -kappale (1993), sitä on brittipop.

Romantisoitu 90-luku ja romantisoitu brittipop – sitä puolestaan on minun elämäni. Ja koska modern life is rubbish, on Damon Albarnia imitoiva ysäriväritys farkuissa kuningas.

Olisin niin paljon vähemmän ilman tätä laulua.

Kengät: Dr. Martens, Made in England

Housut: Levi’s 501, Made in USA, 2nd hand

Linkki Blur-kuvaan lisätty 8.4.2015