Parhaat ystäväni: Elastica – Elastica

shesnotanyone_01

Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä.

Ystävä: Brittipop-yhtye Elastican debyyttilevy

Ilmestymisvuosi: 1995. Levy ilmestyi itse asiassa 13.3.1995, eli onnea parikymppiselle!

Erityisen ihanaa: No hei, 15 kappaletta 38 minuutissa!

Ystävä silloin, kun: Kaipaan sellaista maailman coolein tyttö -fiilistä.

Elastican Elastica on ollut yksi parhaista ystävistäni aina siitä asti, kun tajusin, että on ja oli olemassa sellainen maailma kuin Cool Britannia. Ja niinhän se menee, että kun ihminen alkaa etsiä käsiinsä – esimerkiksi kunnankirjaston musiikkiosastolta – kaikkea mahdollista tietoa 90-luvun brittipopista ja Cool Britanniasta, aikakaudesta jumalaisimmasta, törmää hän välittömästi Elasticaan. Tai viimeistään heti Oasiksen, Blurin ja Sueden jälkeen. Vaikka tuo oma etsiskeleminen ei ihan vuonna 1995 tapahtunutkaan, on tämä ystävyys kestänyt jo yli 15 vuotta.

Elasticassa jos jossain on siis kyse brittipopin merkkitapauksesta. Yhtye myös täsmentää hienosti sitä, mitä brittipoppi oikeastaan, ainakin minun määritelmissäni on: ei musiikkityyli tai -genre, vaan skene. Movement. Nuorisokulttuuri. Aikakausi. 93-98. Joukko keskenään melko erilaisiakin yhtyeitä (toiset enemmän, toiset vähemmän kitaravetoisia), jotka yleisö kuitenkin pystyi linkittämään yhteen.

Jos puhutaan genre- ja musiikkityylinäkökulmasta, niin suurilta osin Elastica taitaa olla jonkinlaista punkkia. Aikalaiskirjoittelussa yhtyeen britpop-määritelmää tarkennetaan yleisimmin termillä art punk.

Elastica on cool. Sellaisella Lontoo- ja Dr Martens -tavalla. Ei työväenluokka-paatosta (laulaja Justine Frischmannin tausta on keskiluokkainen), ei pohjoisenglantilaista lad-uhoa eikä myöskään brittiläisyyttä alleviivaavaa pop-hassuttelua. Olemuksellisesti yhtye sijoittuukin minusta brittipop-yhtyeiden verkostossa jonnekin Sueden rinnalle. Androgyyniys, salaperäisyys ja tummasävyinen viileys. Yhtyeen (alkuperäinen) kolme naista ja yksi mies -kokoonpano linkittää Elastican myös osaksi naisvetoisten yhtyeiden esiinmarssia. (Tämän jälkeen siis jatkoille esimerkiksi Lushin, Echobellyn, Sleeperin tai Republican pariin.)

Jos minun pitäisi kiteyttää oma Elasticani yhteen sanaan, voisi se olla vaikka leso. Justine Frischmannin pikkuisen laiskan ja leuhkan kuuloisen laulutyylin ja koko muun bändin kiehtovalla tavalla välinpitämättömän olemuksen yhdistelmä on vastustamaton. Itsevarma. Sitten on tietysti Justinen kunninahimoinen ja määrätietoinen tapa johtaa yhtyettä ja olla sanavalmis silloin, kun sellaisen hetki on. Niin kuin vaikka joskus Australiassa, kun musiikkitoimittaja kysyi, mitä hänelle tulee mieleen sanoista Liam Gallagher. ”Hamster” oli vastaus.

”Liam having a brain the size of hamster’s brain, tht is, not the entire hamster.”

Nuorempana pidin Justine Frischmannia suorastaan supersankarina, onnistuihan hän hurmaamaan sekä Brett Andersonin, Damon Albarnin että Bobby Gillespien (ja suututtamaan Liam Gallagherin). Frischmannin supersankariasun (ja Damon Albarnin mod-tulkinnan) syytä on se, että käytän Dr Martenseja.

Elasticasta ei voi puhua mainitsematta esikuvilta lainailua ja plagiointikeskustelua. Connection -kappaleen värisyttävä alku on kutakuinkin suoraan Wire-yhtyeen Three Girl Rumba -kappaleesta, Line Upin kertsin melodia puolestaan muistuttaa merkittävästi samaisen yhtyeen I Am the Fly -biisiä. Loppujen lopuksi Elastica jakaa laulukirjoituskunnian vain Waking Up -kappaleensa osalta – The Stranglers bongasi biisistä No More Heroes -kappaleensa ja vaati asialle huomioita. Omistajuuden jako sovittiin lopulta oikeuskäsittelyn ulkopuolella.

Jotain niin kovin 90-luvun hulluja vuosia symboloivaa tässä levyssä ja Elastican tarinassa on. Suosio tuli kovaa ja nopeasti. Kun yhtye ei ollut kiertueella, kierteli se Lontoon Camden Townissa, mistä löytyi kaikki tyypit. Ja huumeet. Toinen levy ei ottanut syntyäkseen ja siinä vaiheessa kun otti, oli jo vuosi 2000, eikä mikään enää ollut niin kuin ennen. Ei edes Elastica, jonka kokoonpano oli tuossa välissä vaihtunut pariin otteeseen.

Mutta on tällä levyllä symboliarvon lisäksi myös kiistaton musiikillinen arvo – lainailusta huolimatta. Ilmestyessään se oli kriitikoidenkin kovasti ylistämä ja ehdokas vuoden 1995 Mercury Music Prizen saajaksi.

Olen aina ajatellut, että minun roolini on olla fani, ei rokkari. Elastica taitaakin olla maailman ainoa yhtye, joka on saanut minut tuntemaan harmitusta siitä, etten ole bändissä. Olisin halunnut olla tyyppi, joka vuonna 1989 ihastuu arkkitehtuuriopiskelijaystäväänsä (eräs herra Anderson), soittaa tämän kanssa bändissä (eräs Suede), ärsyyntyy bändin kitaristille (eräs herra Butler) siitä, kun kaikki kappaleet ovat niin pitkiä, tapaa suurisilmäisen popparipojan (eräs herra Albarn), rakastuu, lähtee bändistä, perustaa bändin, hurmaa yhtyeineen maan ykkösradio-dj:n (Steve Lamacq), jonka kanssa alkaa työstää levyä. Tekee yhtyeineen levyn, josta tulee seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi maan nopeiten myynyt debyyttilevy (edellinen oli Oasiksen Definitely Maybe). Eroaa vuonna 1998 popparista ja toimii inspiraationa Tender– ja No Distance Left to Run -kappaleille.

No joo, vaikuttaa vähän siltä, etten olisi halunnut olla bändissä. Olisin halunnut olla Elasticassa.

Ei. Olisin halunnut olla Justine Frischmann.

Blur – Go Out

faec798e

Levyn ne siellä Hong Kongissa tosiaan tekivät. Blur ilmoitti juuri tämän Go Out -raidan tukemana julkaisevansa uuden The Magic Whip -albuminsa 27. huhtikuuta ja kyllä, se on tosiaan ensimmäinen kahteentoista vuoteen.

Enkä muuten odota yhtää kauhulla. Think Tankin ja The Magic Whipin väliin mahtuu ehkä 12 vuotta, mutta myös mm. kaksi itsenäistä Blur-raitaa (Fool’s Day ja Under the Westway), jotka molemmat kuuluvat mielestäni yhtyeen parhaimmistoon. Paljon sanottu, mutta totta se vain on. Lisäksi yhtye oli loistava parisen vuotta sitten Provinssissa ja tekihän Damon Albarn viime vuonna aivan uskomattoman tyylikkään ja näkemyksellisen soololevyn. Luotan näihin tyyppeihin.

Myös se fakta, että albumin tuottaa samainen Stephen Street, joka on tuottanut kaikki merkittävimmät Blur-albumit (ja tietty esim. The Smithsejä) sekä Graham Coxonin soololevyistä ne kolme ihaninta (Happiness in Magazines, Love Travels at Illegal Speeds ja The Spinning Top), on niin sanotusti jotain.

Levyn visuaalinen maailma vaikuttaa vähintäänkin mielenkiintoiselta ja onhan tuossa kappaleessakin kaikenlaista meneillään. Mutta kyllä tämä Bluria on. On Grahamin kitarat ja on local-o-ohh o-ohh-o.

Ja kuten jo totesin: Luotan.

Woo-hoo ja britpop never dies.

Vuoden 2014 muistoja

Tässä muutamia uusia juttuja, joista minä muistan vuoden 2014. Tekstin lopusta löytyy vielä 23 kappaleen soittolista, johon olen lisännyt täydennykseksi muita tämän blogin kannalta relevantteja vuoden 2014 julkaisuja.

Vuoden levy: Manic Street Preachers Futurology. Odotetuin, pidetyin, kuunnelluin. Puolet tuttua Manicsiä, puolet jotain mullistavaa. Älykäs, vivahteikas, punk, rock, ärhäkkä, herkkä. Tätä yhtyettä ei voi kuin ihailla. (Juttuun)

Vuoden uusi ihastus: Hurula ja Vi är människorna våra föräldrar varnade oss för
-levy, joka on heittäen yksi vuoden sykähdyttävimmistä. Ai että.  Håkan Hellströmin punkimpi ja rouheampi ja pikkuveli sekä levy täynnä vilpittömyyttä, kipuilua ja nuoruusvuosien yöllisiä kotiseutukuvailuja. Kappaleista erityisesti Sluta deppa mig on se, jonka vuodesta 2014 poimin mukaani. Kappale ei varsinaisesti lähde missään vaiheessa, mutta on silti jotenkin tosi voimakas. (Juttuun)

Ett kallt regn kommer/Och falla ner/skölja bort dom alla
Låt det regna ner/bara låt de falla/bara låt de falla

Vuoden takinkääntö: Jamie T. Yritin taistella sitä vastaan, etten niin välittäisi Jamie T:stä. ”Liian suosittu, liian NME”, ajattelin. Enkä ainakaan pidä Zombiesta, josta kaikki tykkää. Mutta loppuvuodesta antauduin sekä Jamien että Zombien vietäväksi. Loppujen lopuksi vuoden levyjen top kolmosessa.

Tämä syyskussa ilmestynyt Carry on the Grudge on nuorukaisen kolmas levy (vuonna 2015 aion antautua kahden ensimmäisen vietäväksi). Levy on vaikka mitä ja siltä löytyy ihan kaikkea. Modernia kitaraindietä janoaville suosittelen Limits Lie -aloitusraitaa tai mahtavaa Rabbit Hole -kappaletta, Billy Braggin trubaduurimaisuutta ja sanailua ihasteleville The Prophet -raitaa. Jake Buggista hurmaantuville suosikkitärpiksi sopii Love Is Only A Heartbeat Away ja melodisen postpunkin kannattajille sitten tämä.

Vuoden elegantein: Damon Albarn Everyday Robots. PIenieleinen biitti, arvokkaat gospelvaikutteet, minimalistiset lyriikat, hillitty aksentti. Kaunis, eteerinen ja surumielinen. (Juttuun)

Vuoden pakkomielle: Kasabianin eez-eh-sinkku. Tiiän, tiiän, tämä voisi olla myös vuoden ärsyttävin renkutus, mutta love is blind ja näin. Tulen hyvälle tuulelle ihan joka kerta, kun kuulen kappaleen. Ja joka kerta tekis mieli mennä tanssilattialle riehumaan ja huutaa että Lestah! (Juttuun, lue myös tämä)

Vuoden kaunein: Elbow The Take Off and Landing of Everything. Tällaisten levyjen vuoksi melankolia (ja Manchester-aksentti) on niin kaunista. Albumista taisi tulla salakavalasti oma Elbow-suosikkini. Ja se on paljon se, kun tiedetään, millaisia albumeita yhtye on uransa aikana tehnyt.

Vuoden turvallisin: Johnny Marr Playland. Ei yllättänyt, eikä lopulta tuottanut pettymystäkään, vaikka aluksi niin uumoilin. Turvallinen valinta, kun ei oikein tiedä, mihin suuntaan mennä. (Juttuun)

Vuoden oho: Kaiser Chiefs Education, Education, Education & War. Vieläkö leedsiläisyhtye kiinnostaa? No niinpä. Luulin, ettei tällä porukalla ole minulle enää mitään sanottavaa, mutta yllättäen maaliskuussa ilmestynyt 5. albumi onkin ihan kelpo. Kaukana yhtyeen debyytin tai kakkoslevyn hurmaavuudesta ja innovatiivisuudesta, mutta kuitenkin sellainen valonpilkahdus menetetyn toivon keskellä. Punkinsekaisen kitarapopin seassa pari erityisen nättiä ja onnistunutta herkistelykappaletta, kuten vaikka Coming Home ja tämä:

Vuoden ai niin: Temples ja yhtyeen Sun Structures -esikoinen. Helmikuussa ilmestynyt levy oli alkuvuoden tapaus, mutta unohtui sitten liki totaalisesti – melkein jopa soittolistalta. Tyylikäs ja hyvä levy, mutta jotenkin psykedelia, paisleykuosi ja LSD-hiukset eivät kuitenkaan kantaneet muutamaa kuukautta pidemmälle. Levyn nimikappale on kuitenkin ehkä vuoden maagisin moinen. (Juttuun)

Vuoden mitä ihmettä: Jimi Goodwin Odludek. On upeiden yhtyeiden upeita nokkamiehiä. On soololevyjä ja on soololevyjä. On Jimi Goodwinin Odludek ja on Damon Albarnin Everyday Robots. Niin, Dovesin Jimi Goodwinin Odludek on aika kaukana kiehtovasta soololevystä. Ennemminkin se on Goodwinin oma pikku puuhasteluprojekti – kuulijalle käteen ei jää lopulta paljoakaan. (Juttuun, lue myös tämä)

Vuoden mahtipontisin: The Heartbreaks toi We May Yet Stand A Chance -albumillaan kitchin, teatraalisuuden ja överit sinfoniavaikutteet takaisin indiemusiikkiin. Jos arvostat Abban diskoa, 90-luvun barokkipoppia tyyliin My Life Story ja viehätyt The Smithsin ja Genen kummakkaasta tragediallisuudesta tai toisaalta yhtyeiden kitaraheleydestä, saatat pitää tästä levystä. (Juttuun, lue myös tämä)

Vuoden ilmiö: Sleaford Mods. No, en tiedä, onko yhtye itsessään ilmiö. Mutta se, millä hurmoksella kaikista maailman kaupungeista juuri Tampere yhtyeeseen ihastui, se on ilmiömäistä. Todistaa, että puskaradion mahtia löytyy vielä näin moderninakin aikana. Ja kyllähän tuo duon äkäinen hiphop/punk/elektro/puhetaide koukuttava sekamelska on. Lisähupia ja LG-tason sanomisia kaipaaville suosittelen kurkkaamaan Jason Williamsonin twiittejä.

Vuoden erityiset: Manic Street Preachersin, Sueden ja Lily Allenin keikat. (Juttuun)

Vuoden menetys: Beady Eye. Kiitos 2009–2014. Koko maailma ei ehkä syleillyt Liam Gallagherin ja kumppaneiden rokkiprojektia, itse kuitenkin ehdin yhtyeeseen hurjasti kiintyä. Ikävä tulee. (Juttuun)

Mutta.

it’s not the end of the world, oh no
It’s not even the end of the day

The beat goes on, niinhän se menee. Hyvää vuotta 2015 kaikille!

http://open.spotify.com/user/misse-kissa/playlist/7pYzRnHI1Xp4VuM7qQhBKh

Artikkelikuva: Mohammad Metri / Unsplash

Spirit of 69 – A Film By Mike Skinner

The Streets -muusikko Mike Skinner muotoili jokin aika sitten Dr. Martens-merkille videoksi palan sitä tyyliä, henkeä ja asennettaa, jonka ensimmäinen skinhead-sukupolvi aikoinaan lanseerasi. Spirit of 69 -video on tyylikäs pariminuuttinen siitä, kuinka yksi alakulttuuri sai alkunsa. Siitä, mitä se merkitsi – ja merkitsee yhä.

Vaikka oman Dr. Martens -käyttäytymiseni perustana onkin Damon Albarn vuosimallia -93, ei suoranaisesti skinhead-kulttuuri, on kyse oikeasti lopulta vain kierroksista ja kerroksista. Ei eri merkityksistä, vaan saman merkityksen siirtämisestä ajasta ja alakulttuurista toiseen.

Mitä Damon edellä, sitä minä perässä. Mitä modit edellä, sitä Damon perässä. Tai punkkarit. Ja niin edelleen. Kun alakulttuurikerää kerii ja kerroksia kiertelee riittävän kauan, päätyy lopulta

siihen 1969-henkeen.


It’s where he is now but it wasn’t what he planned

Pää täynnä höttöä. Ajatusrikkaan ja johdonmukaisen tekstin kirjoittaminen tuntuu nyt jonkun muun tyypin heiniltä. Jätetään se sille.

Mutta todettakoon että olen tykkäillyt viime aikoina paljon. Damon Albarnin uudehkosta soololevystäkin, tästä levyn Mr Tembo -kappaleesta ja erityisesti sen videosta. Kuinka mainio voi meininki olla?

On vimpan päälle tyylikäs Damon. On etelän hehkuvaa valoa ja sielua. Niin, modernia gospelia. Ja tämä himmailukohta, tämä on huikea (ei se tekstitys aina muillakaan niin johdonmukaisesti ja yleistajuisesti mene)!

The 264 is gulf, bungalow, stiles, canals, cows, haybells
Telegraph wires, pylon power
Farmhouse over chimneys still used
Stone, satellites, football pitches, fading flags, and lots of dogs
Neon cross on top of a block of flats on a church, not as usual

Tuossa ollaan jotenkin niin sellaisen damonalbarniuden ytimessä. Jos tiputettavat sanat maalaisivat karikatyyrimäistä, höpsöäkin Britannia-maisemaa, voisi melkein luulla, että eletään vuotta ysineljä.

Kyllä, sama mies, johon vuosia sitten rakastuin.

 

Damon Albarn – Lonely Press Play

Jos olet yksinäinen, paina playta.

Itse ole tehnyt viime päivinä molempia, ollut yksinäinen ja painellut playta, joten tiedän, että näiden asioiden yhdistäminen toimii.

Damon Albarnin uuden Lonely Press Play -kappaleen viehättävän ja välähtelevän videon kuvamateriaali on Damonin itsensä tabletilla tallentamaa. Liekö videolla ohi vilisevät maisemat ja tarkkailijanäkökulma syitä sille, että kappale on ollut viime päivät ratikkabiisisuosikkini. Tai sitten syy löytyy siitä yksinäisyydestä.

Kaunis kappale, jossa kaikesta viehkosta musikkaalisuudesta huolimatta minusta hienointa on Albarnin laulu. Joka onneksi on nostettu etualalle, päärooliin. Damon ei laula tuolla jossain kaukana, vaan ihan tässä näin, vieressä.

Tai ei oikeastaan edes laula, vaan ikään kuin puhelee. Korvaan.

’Cause you’re not resolved in your heart
You’re waiting for me

Kappale Spotifyssa. Jos vaikka haluat kuunnella ratikassa. Tai muuten matkaillessa.

Kaksi huikeaa miestä yhdellä iskulla

Vuosi 2014 tarkoittaa ainakin kahta odottamisen arvoista soolodebyyttiä. Doves-mies Jimi Goodwin julkaisee Odludek-nimeä kantavan debyyttisoolonsa 24. maaliskuuta, Blur-legenda Damon Albarn Everyday Robots -levynsä huhtikuun lopussa.

Tällainen yhteispostaus lienee hyvä kohta miettiä, että mikä näitä kahta huikeaa miestä oikein voisi yhdistää. Ensimmäisenä tulee mieleen artistius. Molemmilta löytyy sellaista erityislaatuista ja artistimaista musiikkitaiteellista näkemystä, joka saa lopputuloksen kuulostamaan noh, näkemykselliseltä. Astetta pidemmälle viedyltä. Tavanomaisen yli ajatellulta.

Toiseksi tulee mieleen sielua hellivän lämpöinen lauluääni. Ja sitten kolmanneksi ehkä se charmantti partatyylikkyys.

Ennakkotiedot viittaavat siihen, että odotettavissa on parin levyllisen verran omakohtaisuutta. Goodwinin luonnehdinnan mukaan Odludek is not trying to be wilfully eclectic; it’s just a reflection of how I schizophrenically devour music. Albarnin tuotosta puolestaan on kuvailtu tyyliin his most soul-searching and autobiographical yet, explores nature versus technology. Albarnin tuntien tuo voi olla mitä vain.

Näiden ensimmäisten lohkaisujen perusteella vaikuttaa lisäksi siltä, että myös artistien menneisyys saa levyillä soida. Goodwinin Oh Whiskey! -kappaleen lopussa seikkailee hieno dovesmainen rytmikkyys, eikä Damon Albarnin Everyday Robots -albumin nimikkoraidankaan maisema loppujen lopuksi mikään vieras ole: pianovetoinen laulanta vangitsi viimeksi Blurin vuoden 2012 Under the Westway -singellä, koliseva ja vähän haahuileva äänimaailma muistuttaa Think Tankin mystisyydestä.

Lainaukset NME.com