Levy: DMA’S – The Glow

DMA’Sin uusi albumi The Glow ilmestyi viimein heinäkuussa. Tuntuu, että levy on ollut tuloillaan ikuisuuden: abumin ensimmäinen singlekappale – upea ja voi niin kovin DMA’Silta kuulostava Silver – julkaisiin jo viime lokakuussa! Ennen heinäkuista ilmestymispäivää albumilta julkaistiin vielä neljä muuta sinkkubiisiä: Life Is a Game of Changing, The Glow, Learning Alive ja Criminals. Viimeistä kappaletta lukuunottamatta kaikki veivät minulta jalat totaalisesti alta. Brittiradioissa kovasti soitettu The Glow sekä helmikuisen Brixton Academy -keikan livetaltioinnit synnyttivät ihanan odotuksen huuman. Kevät lupaili parasta DMA’Sia tähän mennessä.

Kuten moni muu brittipoppari ja Oasis-rockia arvostava kuuntelija, myös minä hullaannuin vuosia sitten DMA’siin sen Oasis- ja The Stone Roses -vaikutteisen musiikillisen vision ja estetiikan vuoksi. Takuuhyvän, mutta sinänsä aika turvallisen kitarapopin ja -rockin aikaa kesti vuoden 2015 ensi-ep:n ja vuoden 2016 Hills End -debyytin verran. Toisella albumilla (vuonna 2018 ilmestynyt For Now) yhtye oli jo oasiksiin ja sen kaltaisiin verrattuna huomattavasti herkempi, popimpi ja kevyempi. Laulaja Tommy O’Dellin kaunis lauluääni oli herkentynyt ja enkelimäistynyt entisesttäänja kitarapopin sijaan albumia hallitsi poppipop, tyyliin Savage Garden.

Tällä kolmannella levyllä yhtyeen musiikillinen ilmaisu tuntuu laajenevan entisestään. Debyytin perinteisestä kitarapop-maisemasta The Glow’lla muistuttavat erityisesti levyn oasismaisin kappale Round and Round sekä klassinen, pienestä suureksi kasvava kitarapop-rauhaisuus Silver, joka tosiaan on DMA’Sia parhaimmillaan ja tutuimmillaan. Manchester-korvalla yhtyettä kuuntelevat innostuvat varmasti myös levyn avausraidan virkaa täydellisesti hoitavasta madchester-fiilistelystä. Never Before on levyn kontekstissa aika huomaamaton, mutta onnistunut raita.

Simppeli ja suoraviivainen kitarapop Hello Girlfriend on yllättäen noussut omaksi suosikikseni. Biisin pirtsakassa popissa ja kepeissä lyriikoissa on jännällä tavalla jotain tosi epä-DMA’sia ja ehkä siksi jotain kiehtovaa. Ehkä samoista syöstä olen hurmaantunut myös albumin nimikappaleesta. reilu pariminuuttinen poppi tuntuu ainakin yhtyeen edellisen albumin vakavaan, tunteikkaan, rauhaisaan ja herkkään tunnelmaan verrattuna hurjan sähäkältä ja kevyeltä. Uskon biisin jakavan mielipiteitä, osalle se voi olla aivan liian geneerinen ja turhan lallatteleva pop-kappale. Itse pidän.

Uudenlaisen DMA’S-soundin maailmalle esittelee levyn aivammahtava tanssibiisi Love Is A Game Of Changing. Vaikka yhtyeen edellisellä levyllä poppi soi, ihan näin tanssimusiikkia bändiltä ei ole ennen kuultu. Kappale päätyy olemaan levyn helmiä ja aivan ehdottomasti yhtyeen parhaita kappaleita ikinä. Bisiistä onkin tullut suuri DMA’S-fanien suosikki, ja mikä parasta:

kappale on upea livenä.

Vaikka bändi loistaakin tanssibiisi Life is A Game of Changellä ja nimibiisi The Glow’n popissa, on yhtye minulle ehkä eniten kaikista herkkä balladibändi. Kuten aiemmilta levyiltä, myös The Glow’lta löytyy pari mykistävän hyvää ja täydellisellä tavalla tunteikasta balladia. Debyytin Step Up The Morphinen ja kakkoslevyn Emily Whyten rinnalle kaikkien aikojen upeimmaksi DMA’S-kappaleeksi nousee Learnin Alive. Kappale on juuri sellainen herkkä balladianthem, jollaiseen en voi olla hullaantumatta. Pop-kauneutta parhaimmiillaan. Itkin kaikki kesän itkut tämän tahtiin ja itken varmasti vielä syksynkin.

Albumin loppupuolelta löytyvä Appointment ei jää kylmissä väreissä paljoa Learning Aliven varjoon.

The Glow voisi olla viiden tähden levy, mutta harmillisesti albumilla on pari kolme kappaletta, joiden aikana en saa kiinni yhtyeen visiosta ja huomaan pettyväni. Albumin keskeltä löytyvät Criminals ja Strangers sekä päätösraita Cobracane tuntuvat aika yhdentekeviltä kappaleilta, levy olisi ilman näitä biisejä parempi.

Criminals sinänsä on aika harmiton pop, uskon, että monet pitävät biisistä. Itse en pidä kappaleen sovituksesta, sen soundeista ja kertsissä on jotain liian imelää. Yhtyeellä on taito tehdä simppeleistä kappaleista kiehtovia ja uskottavia, mutta Criminals päätyy minusta kuulostamaan tusinatavaralta.

Myös Strangersin ongelma on kappaleen sovitus ja sen musiikillinen visio. Tunnelma on minulle vääränlainen. Millenium-Madonna kohtaa Crazy Townin, en pidä.

The Glow ei ole mikään konseptialbumi, vaan useasta oman identiteetin saavasta kappaleesta koostuva levy. Merkittävin yhdistävä tekijä kappaleilla on laulaja Tommyn lauluääni, joka tuntuu vain paranevan levy levyltä. On upeaa seurata, miten moneen O’Dellista ja hänen äänestään on. Vaikka albumin musiikillinen kirjo on moninainen, istuu O’Dellin laulu jokaiseen kappaleeseen aivan loistavasti.

On todella vaikea sanoa, onko tämä yhtyeen tähän mennessä paras albumi. Muutamaa hutibiisiä lukuunottamatta albumin kappaleet ovat aiempien levyjen biiseihin verrattuna parempia, jotenkin vahvemman identiteetin saavia. Aiemman tuotannon heikkous on se, että monet kappaleet hukkuvat ja unohtuvat muutaman hitin sekaan. The Glow’lla ykstittäiset kappaleet seisovat vahvemmin omilla jaloillaan.

Viimeistään tämän albumin myötä on selvää, ettei yhtyeestä puhuminen Oasis- ja brittipop-viittauksin riitä. Kolmikon musiikillinen maailma on paljon monimuotoisempi ja visionäärisempi. Johnny Took, draamakoulutaustan omaava O’Dell ja multi-instrumentalisti Matt Mason saattavat olla musiikillisesti liian lahjakkaita ja näkemyksellisiä tekemään vuodesta toiseen samaa simppeliä juttua. Lopputulos on kuitenkin aina DMA’Sin näköistä ja kuuloista, kiitos Tommy O’Dellin laulun ja yhtyeen raffin huligaaniswägin.

DMA’S @ O2 Academy Brixton

En ole vielä nähnyt lemppariani DMA’Sia livenä. Tulevaisuudessa varmasti. Internet on kuitenkin todistanut, että yhtye on livenä upea. Oletko nähnyt bändin Australian MTV:lle heittämän unplugged-keikan? Taivaallinen!

Maaliskuun alussa DMA’Silla oli keikka Lontoon keikkapyhättö Brixton Academyssä. Tuo keikka näytettiin kokonaisudessaan jokin aika sitten netissä. YouTubeen tuosta konsertista on laitettu kaksi kappaletta, molemmat biisejä yhtyeen heinäkuussa ilmestyvältä kolmannelta kokopitkältä studiolevyltä.

Ja voi luoja, miten monta kertaa olen nämä pätkät katsonut. Niin hienoja, niin hienoja! Se, miten viehkeästi tanssibiisi Life is a Game of Changing toimii livenä bändiversiona sekä se, miten yleisö elää Sliver-kappaletta. Nämä livetaltioinnit ovat minulle erityisyyttä.

Artikkelikuva on kuvakappaaus Life is a Game of Changing -livestä.

DMA’S – The Glow

Tuntuu, että olen odottanut DMA’sin uuden levyn julkaisua jo ikuisuuden, ja siltikin siihen on vielä melkein kolme kuukautta!

Australialiasyhtyeen kolmas albumi The Glow ilmestyy suunnitellun huhtikuun sijaan vasta heinäkuussa, tässä tänään ilmestynyt nimikappale odotustuskaa lieventämään.

DMA’s on ehdotomasti yksi minun mielestä parhaita yhtyeitä ikinä. Yhtyeen molemmista albumeista on tullut minulle tosi tärkeitä ja rakkaita – ylipäänsä tykkään kaikesta, mitä nuorukaiset tekevät.

Kolmesta tulevalta albumilta irrotetusta singlekappaleesta suosikkini on Silver. Se on sitä rauhaisaa kitarapop-DMA’sia, joka yleensä sykähdyttää minua varmimmin. Biisi on ehdottomasti yhtyeen parhaita. Tämä The Glow ja aiemmin keväällä ilmestynyt tanssibiisi Life is a Game Of Changing ovat kelpo kappaleita, mutta toivon silti, että tulevalta levyltä löytyy muutama ne hyvyydellä lyövä biisi.

DMA’S – Life is a Game of Changing

Tämän hetken huikein yhtye DMA’S julkaisee kolmannen albumin huhtikuussa. Molemmat albumilta lohkaistut sinkkubiisit ovat omalla tavallaan mahtavia – ja omalla tavallaan DMA’Sia parhaimmillaan. Ei siis mitään syytä sille, etteikö The Glow olisi vähintään yhtä hieno levykokonaisuus kuin mahtavat Hills End ja For Now.

Aimmin talvella ilmetsynyt Silver on tuttu ja turvallinen DMA’S-balladi. Tommy O’Odell laulaa kuin enkeli ja bändi soittaa kuin maailmanluokan kitaryhtye. Biisin voimistuminen ja lentoon lähtö on taas jotain suurenmoista.

Hetki sitten ilmestynyt Life is a Game of Changing on sitten jo vähän yllättävämpi. Yhye nimittäin vie tanssimusiikkiutensa vielä askeleen pidemmälle, suorastaan ysäritanssibiisi-tasolle. Ja tekee sen onnistuneesti.

Savage Gardenia casual/brittipop-värinällä ja habituksella – siinä innovaatio, joka toimii mulle. Ja sitähän DMA’S on.

Soittolista: vuoden 2019 top 22

Tänä vuonna ilmestyi taas valtavasti uutta hyvää musiikkia – jopa tällaisen kapean musiikkimaun omaavan tyypin mielestä. Oma lempimusiikkini löytyy soittolistojen, radiokanavien ja kriitikoiden arvoiden ulottumattomista, joten olen ihan kamalan sokea sille, onko joku biisi jotenkin yleisesti hyvä tai huono. Kappaleen ihanuus on usein niin kovin selittämättömistä asioista kiinni.

Siksi mitään vuoden parhaat -listaa en osaa tehdä. Mutta tässä 22 kappaletta, joita on ollut aivan erityisen kiva kuunnella vuonna 2019. Lopussa vielä Spotify-lista kappaleista. Listaan pääset kuvaa klikkaamalla.

  1. Fontaines D.C. – Liberty Belle. Vuoden huikein! Jää ikisuosiksiksi.
  2. Fontaines D.C. – Boys in A Better Land. Vuoden toiseksi huikein!
  3. Liam Gallagher – One of Us. Säv, san ja sov kaikki kohdillaan.
  4. DMA’s – Silver. Takuuhyvä DMA’s.
  5. Ride – Clouds Of Saint Marie. Niiiiiiin kaunis.
  6. Sleeper – Paradise Waiting. Ihana ihana brittipop ysäriklassikolta.
  7. Blossoms – The Keeper. Paras Blossoms tähän mennessä. The Charlatans meets Primal Scream.
  8. Hurula – Järnvägsbron. Synkän kaunis, koskettava ja riipaiseva.
  9. The Big Moon – Take A Piece. Huikea tyttöbändipoppikappale indieyhtyeeltä. Salainen pahe.
  10. Liam Gallagher – Now That I’ve Found You. Ihanan soma rallattelu. Yksinkertaisuudessaan tavallaan turha biisi, mutta lopulta kaikkea muuta.
  1. Steve Mason – Don’t Know Where. Kaunis, koskettava.
  2. Idlewild – All These Words. Tutun ja turvallisen kuuloinen Idlewild, heittää minut nuoruuteen. Malliesimerkki yksinkertaisuudessaan hyvästä kertosäkeen käynnistymisestä.
  3. The Big Moon – Your Light. Huikea, jänskä, cool.
  4. The Twang – It Feels Like (You’re Wasting My Time). Hyvä rytmi, svengi ja rullailu.
  5. High Hazels – Slow Dancers. Kaunis kappale ja ihana tulkinta.
  6. Temples – You’re Either On Something. Kaunis melodia ja upea sovitus. Kertsin lähtö säväyttää joka kerta.
  7. The Spitfires – Enough is Enough. Yllärilemppari pikkubändiltä. Kuuntele myös biisistä tehty Hard Fi -remix.
  1. Ian Brown – From Chaos To Harmony. Kappaleena ei mikään super hyvä, mutta koska on todella Ian Brown ja siksi cool, päätyi kovaan kuunteluun.
  2. Steve Mason – America Is Your Boyfriend. Kappale, joka tallentaa hyvin Steve Masonin erinomaisuuden ja erityisyyden.
  3. Ivory Wave – Uptown. Yllätyshyvä baggy pikkubändiltä.
  4. Miles Kane – Blame It On The Summertime. Soma, simppeli ja erittäin mileskane rallatus.
  5. Noel Gallagher’s Flying Birds – Wondering Star. Keskinkertaisen Noelin kelpo John Lennon -fiilistely. Täynnä kliseitä – varmaan just siks käy mulle. Oispa vielä vähän vähemmän kaikuisa ja kumiseva.

Mitä biisejä sie tykkäsit tänä vuonna kuunnella?

Soittolista: lokakuu 2019

Lokakuun listalle päätyi 45 minuutin verran uusia kappaleita viime viikoilta. Kiva lista, pakko taas todeta!

Spotify-listaan kuvaa klikkaamalla!

DMA’S – Silver

Kyllä. DMA’S on tällä hetkellä minun mielestä maailman paras bändi. Miten tämä uusi kappale on taas jotenkin niin hyvä?

Yhtye on onnistunut luomaan ihan oman musiikillsen estettiikkansa ja tunnistettavan tulkintatapansa, jossa soi keveys, herkkyys ja musiikillinen rauha. Se on tullut synnyttäneeksi uudenlaisen, freesin tavan tehdä 90-luvun brittipoppia. Yhtye flirttailee ysärilädismille, mutta ei tyydy olemaan kiusallinen brittipop-pastissi. Sillä on ihan oma auransa.

DMA’Sin kaltaiset yhtyeet varmistavat sen, ettei brittipopin ja brittipoppariuden tarvitse olla vain nostalgiaa. Jos yhtye jatkaa tällaisella huikeuden tasolla, on hyvin mahdollista, että se on pian uuden sukupolven brittipoppiesikuva.

Liam Gallagherin ohella.

Jotain uutta: George Hennessey

Olen tykännyt viime aikoina kovasti brittiläisen George Hennesseyn uudesta Soul Destroyed -kappaleesta. Hennessey on vielä varsin pieni ja tuntematon artisti, mutta onnistuu minusta tällä kappaleella sen verran hyvin, että toivon muutaman biisin kokoisen puuhastelun kasvavan uraksi.

George Hennessey voisi olla sinunkin uusi innostus jos nautit Liam Gallagherin laulumaneereista, demoversiolta kuulostavasta Oasiksesta, DMA’sista ja noh, ylipäänsä sellaisesta lädihenkisestä brittirockista.

Vaikka saarivaltiossa tehdäänkin jatkuvasti suuria määriä kitaramusiikkia, on minun fiilis se, että tämä tällainen kliseinen Oasis-rock ja liamgallagherismi on jäänyt tällä vuosikymmenellä muunlaisen soundimaailman jalkoihin. Ehkä Liamin hehkuva sooloura ja DMAsin menestys alkavat synnyttää uusia casual-rockia tekeviä yhtyeitä ja seuraavaa juuri tästä estetiikasta innostuvaa sukupolvea.

Vuoden 2018 lempilevyjä

Kolme tärkeintä ja minulle parasta:

DMA’s – For Now

Australialaisyhtyeen kakkoslevy on minulle tämän vuoden ykkösjuttu. Täytyy tunnustaa, että ihan heti ilmestymisensä jälkeen levy ei hurmannut niin totaalisesti kuin yhtyeen debyytti, mutta nyt tähän levyyn on syntynyt sellainen tunneside, että sitä tuskin rikkoo mikään. Koskaan.

Levyn avautuminen vei hetken ehkä siitä syystä, että yhtye vie tekemistään albumilla entistä enemmän herkän ja rauhaisan popin suuntaan. Jollekin, kenelle yhtye on myyty Oasis-mielisenä, tämä saattaa olla vähän vieraannuttavaa. Mutta. Lopputuloksena on ihan omanlainen kädenjälki. Jotain paljon suurempaa kuin vain Oasista myötäilevä brittipop. Ihan oma, uusi tulkinta brittipopista. Kappaleiden taso on uskomaton läpi levyn, tunnelma kirkas ja heleä, hyvällä tavalla melankolinen. Kauniiseen, lempeään ja herkkään yhdistyy joku ihan omanlainen särmä ja coolius, lopputuloksena uniikki kokonaisuus.

Lily Allen – No Shame

Lily Allenin neljäs levy on ihan varppina artistin uran paras. Debyytillä on tietysti huikea merkitys, mutta No Shame on kiistatta musiikillisesti huikein.

No Shame on kaikenkaikkiaan yksi vuoden onnistuneimmista levyistä. Tästä levystä huokuu se, miten sillä on tavoitettuse, mitä sillä on haluttu tavoittaa.

No Shame on Allenin uran käännekohtalevy. Se nostaa Allenin laulunkirjoittajana ja musiikillisena visionäärinä seuraavalle tasolle. Se tuo paremmin kuin mikään esiin Allenin lahjakkuuden ja ammattitaidon. Levy on itsereflektointilevyjen, aikuistumislevyjen ja muutoslevyjen aatelia. Se on paljas, rehellinen aitoa ja äärimmäisen laadukkaasti, sävykkäästi ja ammattitaitoisesti toteutettu.

The Vaccines – Combat Sports

The Vaccinesin Combat Sportista tuli minulle yksi vuoden kuunnelluimmista levyistä. Albumi onnistuu hellimään tällaista brittirockista, -indiestä ja -popista hurmaantuvaa sielua. Helmi levy!

The Vaccines saattaa olla tällä hetkellä aliarvostetuimpia yhtyeitä. Toisin kuin monet luulevat, yhtyeen aika ei ole ohi. Se ei ole muutaman hurmoskappaleen tehnyt 2010-luvun indietähdenlento, vaan huikea yhtye, joka on onnistunut tekemään tasaisen hyä levyjä jossain trendien ja hurmosten ulottumattomissa.

Combat Sports osoittaa sen, että hyvä rock-musiikki on ikuista ja niitä yhtyeitä, jotka tekevät hyvää rock-musiikkia, on mahdoton olla rakastamatta.

Muita olennaisia:

Bill Ryder-Jones – Yawn

Manic Street Preachers – Resistance Is Futile

Suede – The Blue Hour

Ash – Islands

Miles Kane – Coup de Grace

Spiritualized – And Nothing Hurt

Peace – Kindness is The New Rock and Roll

Gorillaz – The Now Now

The Kooks – Let’s Go Sunshine

Slaves – Acts of Fear and Love

The Coral – Move Throught the Dawn

The Good, the Bad and the Queen – Merrie Land

Gaz Coombes – World’s Strongest Man

Goat Girl – Goat Girl

Johnny Marr – Call the Comet

Dubstar – One

Soittolista: vuoden 2018 top 12

Kaksitoista vuonna 2018 ilmestynyttä lempikappaletta. Kokosin kappaleet myös Spotify-listan muotoon.

DMA’s – Emily Whyte

Yhtyeen toinen kokopitkä on minulle vuoden levy ja tämä balladi tuolta levyltä se kappale.

Kappale on pieni ja simppeli, mutta silti todella suuri. Vaikka biisissä ei ole monia erilaisia elementtejä, on siinä silti kaikki. Kompleksisen sijaan kappaleen viehättävyys perustuu toistoon: se täydellisesti löydetty melodiakuvio, teema ja ne muutamat täydellisesti löydetyt tekstirivit pyörivät ympyrää sydäntä särkevän kauniisti.

Ja sanon nyt, vaikka en tiedä, uskallanko: Rakastan kappaleen Savage Garden -viboja.

Oasis meets Savage Garden.

Suoraan sydämeen ja hautajaislaululistalle.

Ride – Pulsar

Klassikkoyhtye Riden Tomorrow’s Shore -ep:ltä löytyvä Pulsar oli sellainen instant vau – tiesin heti ensi kuulemalta, että tästä tulee minun elämään uusi ikuisuushitti. Parasta kappaleessa on sellainen hurmoksellinen ja lennokas kokonaistunnelma. Yksityiskohdista minut hurmaa biisin härski basso ja kappaleen päättävä, melkein kliseinen Andy Bell -kitarointi. Biisin pohjasoundissa taas on jotain samaa, mikä tekee MGMT:n Time To Pretend -biisistä vastustamattoman.

Lily Allen ft. Giggs – Trigger Bang

Biisi oli ensimmäinen single Lily Allenin upealta No Shame -albumilta. Räppäri Giggsin kanssa tulkittu kappale on nerokas ja super tyylikäs! Coolin ja elegantin toteutuksen viimeistelee harkitut ja tarkkaan valitut yksityiskohdat sekä Allenin tällaiseen itsereflektointiin täydellisesti sopiva, elävästi kertoileva laulutapa.

Manic Street Preachers – Hold Me Like a Heaven

Vuoden anthemeita! Kuinka upeaa on, että yhtye, jota olet rakastanut yli 20 vuotta, tekee jollain miljoonannellaan albumillaan yhden hienoimmista kappaleistaan? Uusi väristyksiä aiheuttava suosikkibiisi yhtyeen keikkasettiin. Isous, kauneus, haikeus ja elämän suuret kysymykset samassa paketissa.

The 1975 – Give Yourself A Try

Biisi, jonka tahtiin juoksin vuoden parhaimmat lenkit. Kappale on minulle ehkä sellainen klassinen vuoden hitti – hetken aikaa ihan ylikoukuttava! Muistan vuoden 2018 tästä biisistä ja tämän biisin vuodesta 2018.

Yhtyeen kehuttu ja kiitelty huippulevy ei minua muilta osin saavuttanut, mikä on tavallaan vähän harmi. Olisi ollut kiva hypätä bandwagoniin ja nauttia sukupolvikokemuksesta. Mutta ei. Albumi on minulle musiikillisesti vieras. En varmaankaan ole riittävän milleniaali.

Onneksi tämä karkki toimi ikimuistoisesti.

The Vaccines – Rolling Stones

2010-luvun indie survivor The Vaccines teki albumillisen hienoja kitaraindie meets rock meets britpop -kappaleita. Tämä rauhaisa biisi on vuoden helmiä. Urut, kappaleen monet musiikilliset tasot ja sydämen sulattava väliosa veivät mennessään.

Uusi rakkausbiisi.

Peace – From Under Liquid Glass

Peace teki pari vuoden parhaista kappaleista. Tällä biisillä on hieno
Radiohead-alku, ihana ysärifiilis ja huikea loppunousu. Kappale on sovitettu sellaiseksi, että se säväyttänee kylmintäkin kuulijaa: ensin yksi kierros kitaran tahtiin, sitten mukaan hiipii vähän bassoa, sitten otetaan kitarat samalla, kun laulu kasvaa ja muuttuu tuskaisemmaksi.

Sitten kitarasoolo, jonka jälkeen klassinen himmailu.

Ja lopussa mennään sellaisissa isouksissa ja sfääreissä, että kitarapoppari on ihan myyty.

Ash – Confessions in The Pool

Kappaleen tarttuvuus ja mukaansatempaavuus ovat huippuluokkaa. Vähän sellainen biisi, josta on pakko tykätä, vaikka ei haluaisikaan! Huoleton ja harmiton jumppa ja sellainen ihana saispa jammailla -kokemus.

Mull Historical Society – Wakelines

Vuoden yllättävin suosikkibiisi. Kirjoitin lokakuussa biisistä näin:

Ah, aivan erityisesti kappaleessa säväyttää sen sovitus ja tuotanto. Rakastan biisin soundeja, koko äänimaailmaa. Tarkkaa kuuntelua vaativia yksityiskohtia, Butlerin totaalisen eeppistä kitaraa. Kuulen biisissä paljon sitä samaa musikaalista täyteläisyyttä ja kerroksisuutta, Phil Spectoria huokuvaa tekemistä, mitä kuulen McAlmont & ButlerinYes-kappaleessa. Myös biisin loppua kohti tapahtuva kasvu ja liki maaniseksi yltyvä meno ovat tuolta 90-luvun klassikolta tuttuja. Bernard Butlerin kädenjälki ja nerokkuus toteutuvat tällä kappaleella kyllä loisteliaasti.

Kaikki tuo yhdistettynä Colin McIntyren vähän naivistiseen lauluun toimii vuoden suosikin veroisesti.

Markus Krunegård – Så också in Finspång

Markus Krunegårdilla on omintakeinen kädenjälki. Indiebändinuoruus yhdistyy liki ylitsevuotavaksi kasvavaan Ruotsi-iskelmäpoppiin. Tässä biisissä maailmaa syleilevään melodisuuteen ja nousuun yhdistyy lämminhenkinen nuoruusmuistelu – vastustamaton pari!

The Charlatans – Totally Eclipsing

Tämä brittiklassikko ei julkaissut vuonna 2018 pitkäsoittoa, vaan neljän biisin ep:n. Totally Eclipsing on kappaleista huikein ja ihan totaalisen minua. Identiteettibiisi ja hieno uusi brittipop.

Spiritualized – I’m Your Man

Spiritualizedin uudessa albumissa oli potentiaalia vuoden ja koko elämän suureksi mahtavaksi, mutta viime aikoina sen paikoin liiaksi yltyvä levottomuus on alkanut vähän häiritä. Upea silti yhä!

Tämä odotetun albumin ensimmäinen singlebiisi on jäänyt kuitenkin pysyvästi uusien lempikappaleiden joukkoon. Jason Piercen myötätuntoa herättävä ja vaatimattomuutta soiva lauluääni ja kappaleen onnistunut sovitus maalaavat uniikin tunnelman. Kappaleen upeus on jotenkin ilmiselvää, mutta ei lainkaan pröystäilevää.

Viime aikoina x 3

Kolme suositusta ensi viikoksi!

Yksi: DMA’s – MTV Unplugged

Australialainen DMA’s on minulle tällä hetkellä paras yhtye maailmassa. Ihastuin yhtyeeseen vuonna 2015 ensi-ep:n myötä ja nyt, kolme vuotta ja kaksi pitkäsoittoa myöhemmin yhtyee on minulle suorastaan rakas.

Tämä MTV unplugged -keikka on u p e a! Se alleviivaa yhtyeen korvaa herkkyydelle ja kauneudelle, korostaa laulaja Tommyn kaunista ääntä ja kappaleiden hienoutta. Tässä on nähtävissä hyvin myös se, mikä minusta yhtyessä on kiehtovinta: huligaanihabituksen ja herkän popin yhdistelmän luoma ristiriita.

Kaksi: Kent är inte längre där

Jos et ole vielä nähnyt kaksiosaista Kent-dokkaria, niin se on nähtävissä Yle Areenassa tämän vuoden loppuun.

Kolme:’It was like working in a mill, but with drugs’: how indie labels reinvented British music -artikkeli


The Guardianin artikkeli ’It was like working in a mill, but with drugs’: how indie labels reinvented British music on ehdottomasti lukemisen arvoinen! Artikkeli valottaa 1970- ja 80-lukujen vaihteen indiemaailmaa kolmen levy-yhtiön – Muten, Factoryn ja Rough Traden – kautta.


Soittolista: marraskuu 2018

Marraskuu lähenee loppuaan, Spotifyssa siis taas kuunneltavana ytimekäs uusien julkaisujen soittolista.

Marraskuun helmi on ollut Bill Ryder-Jonesin uusin albumi. Myös Razorlightin uusi tuleminen kuuluu listalla, samoin Ocean Colour Scenen ja The Good, the Bad and the Queenin paluut. Uusia singlejä tuli The Kooksilta ja The Vaccinesiltä, minkä lisäksi Miles Kanekin julkaisi uuden, aiemmin julkaisemattoman biisin. Ihan uusi bändejä listalla on Crewel Intentions – tykkään!

Lisäsin listalle myös luottoyhtyeekseni kavunneen DMA’sin Time & Money -kappaleen. Biisi kun sai juuri tänään uuden videon. Ihana kappale tämäkin, niin kuin liki jokainen yhtyeen keväällä ilmestyneeltä levyltä.

Spotify-listaan kuvaa klikkaamalla. 

Viisi kertaa Oasis-dupe

Viisi kappaletta, joissa irotellaan oasismaisuuksilla.

TravisTurn (1999)

Oikeastaan Travisin ja Oasiksen tekemisissä on todella erilainen fiilis ja ote. Travisin edustaman herkän, heleän ja hellän post-brittipopin voi nähdä jopa vastareaktiona itsevarmalle ja nöyristelemättömälle Oasis-rockille.

Mutta skottiyhtyeen hittikappale Turn on kyllä aivan suoraan Oasis-katalogista. Liki puhdasoppinen Noel-rock. Sen lisäksi, että sävellys voisi olla vanhemman Gallagherin kynästä, on Noel todella helppo kuvitella myös kappaleen laulajaksi. Fran Healyn kovaa ja korkealta vetämät lauluosuudet melkein vaativat Noelin huutavaa laulua, minkä lisäksi vahvat Oasis-vibat tulevat alkusoitosta (biisi alkaa videon kohdasta 1:11). Kitarasoundeja vähän säätämällä noista viboista saisi vielä vähän vahvemmat.

EmbraceI Want The World (1998)

Tämä kappale on yksi täydellisimmistä brittirokeista ikinä. Mutta vaikka biisi onkin ihan tällaisenaankin täydellisen huikea, huomaan joskus visioivani tämän Oasiksen ryöpyttämäksi. Biisin paksu rokki menee täysin siitä rokeimmasta Oasiksesta. Erittäin D’You Know What I Mean.

Mieti nyt: Noel Liamin oikealle puolelle viileästi aurinkolaisessa ja takissa vetämään tuota alun ja välien kitarakuviota. Ja lopun irrotteluun ehkä vähän jotain korkealta soivaa taustalauluhuutoa.  Sitten Liam mikin taakse lesoilemaan. Parka, aurinkolasit ja uskomaton itsevarmuus.

Cause I´m a million strooooong. And so’s the light I’ve found – kuulostaispa hyvältä ja oikealta nasaallilla ja manchesteriksi laulettuna.

Itse asiassa laulun lyriikat ovat alusta loppuun sellaista Oasiksen ihanaa rock-nonsenseä.

Yeah, don’t you doubt me

If you’re wise

Then spread the word

If you’re alive then why aren’t you living

And I want the world

KentSaker Man Ser (1997)

Tämän kappaleen Oasis-vaikutteista olen varmasti kirjoittanut blogiin aiemminkin. Mutta biisi nyt vain kuuluu listalle. Kappaleen alkusoitto on What’s the Storyin asia heti What’s the Storyn jälkeen. Ja ihanaihana brittipop-komppi kruunaa kaiken.

DMA’sDawning (2018)

DMA’s on tehnyt pari levyllistä Oasis-kunnianosoituksia, joten vaikea valita vain yhtä biisiä. Mutta ihan varppina joku DMA’s tällaiselle listalle kuuluu. Timeless, For Now, Step Up The Morphine – kaikki jollain tavalla Oasista.

Valitsin tähän nyt kuitenkin kappaleen yhtyeen viimeisimmältä levyltä. Kokonaisuutena kappale on ehkä aika pop ollakseen Oasis, mutta minulle Oasis-vibat syntyvätkin pääosin Tommy O’Dellin laulusta ja Noel-kitaroista.

The CasbahFlowers (2012)

Olen kirjoittanut tästä kappaleesta blogiin ennenkin, varmaankin melko samoin sanoin. Suomalaisyhtyeen Flowers on musiikillisesti paljon sellaista What’s The Story -kauden Oasista – ainakin nopeasti analysoituna. Biisiä enemmän kuunnellessa se alkaa kuitenkin kuulosta enemmän ja enemmän Oasis-kliseitä ja yhtyeen uraa läpileikkaavalta kollaasilta, yhteenliitetyiltä Oasis-palasilta ja -ominaisuuksilta.

Tämä on vähän niin kuin sellainen ”Oasis kolmessa minuutissa” -tiivistelmä. Ja siis hyvällä tavalla vain!

Somaa tässä on myös se, miten vallattomasti kappaleella ja videolla kierrätetään sitä samaa The Beatles -estetiikkaa, mitä Oasis on aina tekemisessään suosinut.

Listalle kuuluisi myös Sugarplum Fairyn Sweet Jackie, mutta biisi on pyörinyt täällä blogissa niin pajon, että jätin sen nyt listauksesta pois.

Mitkä on sinun mielestä onnistuneimmat tai muuten mainioimmat Oasis-huijaukset?

Soittolista: elokuu 2018

Blogin tunnelmaan sopivista uusista julkaisuista koostuva Spotify-lista.

Tässä kuussa mukana mm. The Coral, Miles Kane, Death Cab for Cutie, Paul McCartney, Underworld ft. Iggy Pop, Slaves, Suede, Dubstar ja oh, vanha suosikkini Mull Historical Society uuden biisinsä kanssa.

Kuuntele koko lista Spotifysta. Listaan pääset suoraan kuvaa klikkamalla. 

DMA’s – The End

Aina, kun joku kysyy minulta uuden ajan ja tämän päivän brittipop-suosituksia, ohjaan kysyjän australialaisen DMA’sin pariin.

Sinänsä brittipop voi olla tänäkin päivänä monenlaista tekemistä – voin avata tätä isoa teemaa toisessa tekstissä jolloinkin. Olennaista on, että tekemisessä sykkii joku sellainen, joka vetoaa itsensä brittipoppariksi tai moderniksi modiksi mieltävään kuulijaan tai elämäntapailijaan. Joku, joka istuu skeneen.

DMA’sin juttu on sellainen ysärilädihabitus, tyylikäs tyylittömyys ja casual-apinointi. Musiikillisesti ollaan pääosin ja todella paksusti sellaisessa Oasis-vetoisessa kitararock-maailmassa. Sekä kappale-, kitarointi- että laulumaneeritasolla. Sekä debyytti-ep että Hills End -debyyttilevy olivat tässä suhteessa todella herkkuja.

Sen sijaan tänä vuonna ilmestyneellä For Now -levyllä yhtye on paikoin uudistanut soundiaan, laajentanut sovituksellista repertoaariaan. Vaikka yhtye on aina tykännyt myös rauhallisemmista biiseistä, on tällä levyllä minusta merkittävästi herkempi meno. On kevyempiä kappaleita ja mukana myös kevyttä elektronisuutta. Molemmat ovat kivoja komboja laulaja Tommy O’Dellin herkäksikin taipuvan äänen kanssa. Ihan puhtaita Oasis-pastissejakin toki edelleen on, kuuntele vaikkapa tämä mahtis Dawning.

Mutta onneksi yhtye on uskaltanut myös tällaiseen uuden The End -sinkkunsa kaltaiseen sovitukseen. Joku pieni kornius biisin sovituksessa sopii lädihenkeen, ja oikeastaan biisi sävyttää yhtyeen nopeasti ulos puskeuttua ja ehkä pikkaisen tasapaksua kitararock-tuotantoa kivasti. Mutta on silti edelleen tällaisen brittipoppariksi itsensä mieltävän mieleen.

Eli ainakin yhden ihmisen kokoisen skenen hyväksymä.

The End löytyy myös heinäkuun soittolistalta.