DMA’S – We Are Midnight

Suosikkiyhtyeeni DMA’S julkaisi juuri yllättäen neljän kappaleen ep:n I Love You Unconditionally, Sure Am Going To Miss You. Lippulaivakappaleeksi ja videobiisiksi on valikoitunut ihana We Are Midnight.

Yhtye on ottanut ep:n tuotannon omiin käsiinsä, mukana äänityksissä on ollut myös yhtyeen ystävä Dylan Adams, joka työsti aussiyhtyeen kanssa myös vuoden 2014 debyytti-ep:tä. Yhtye on kertonut tavoitelleensa jonkinlaista paluuta musiikillisille juurilleen. Ihana ajatus! Yhtye on työskennellyt urallaan useiden eri tuottajien kanssa ja selkeästi hakenut kaikille kolmelle albumilleen jonkinlaista kehittymistä, uudenlaista kulmaa ja erilaista tunnelmaa. Kitarabändistä on vuosien aikana kasvanut musiikillisesti monivivahteinen, monenlaisen popin tulkitsija.

Viehättävää, että jatkuvan kehittymisen ja uudistumisen sijaan yhtye on päättänyt tehdä jonkinlaisen käännöksen takaisin alkuun. Takaisin silkkaan bändimusiikkiin ja kitarapoppiin – ja tavallaan sulkenut ympyrän. Yhtyeen viime vuosien kirkkaimpiin ja heleimpiin pop-tuotantoihin verrattuna tämän ep:n soundi, tunnelmakin on kivasti rosoisempaa, kotikutoisempaa ja kaikuisempaa. Kivaa powerpopia ja shoegaze-viboja.

Jonkinlaista vision muutosta tai suunnan kääntöä symboloi varmaankin myös levyllä käytettävä uusi bändilogo, jota tuttavani kommentoi osuvasti jotenkin 2000-luvun alun vibat tuovaksi.

EP Spotifyssa.

Levy: DMA’S – Live at Brixton

Tämän hetken lempiyhtyeeni ja paras ystäväni DMA’S julkaisi maaliskuun alussa livelevyn reilun vuoden takaiselta Lontoon Brixton Academyn keikaltaan. Keikka ehti olla juuri ennen koronarajoituksia ja on yhtyeen laulajan Tommyn mukaan bändin paras tähän mennessä. Ja kyllä, jos keikan tallentava live-levy on näin mahtis, on itse keikka ollut aivan varmasti hurjan hieno.

Tykkään keikan settilistasta, vaikka muutama oma suosikkini (esim. Emily Whyte) ei biisien joukossa olekaan. Keikka on kivasti koostettu kattaus yhtyeen uran eri vaiheista ja musiikillisista puolista. On alkuajan ja debyyttilevyn aikaista lädi-brittipoppia (keikan alku ja encore), on kakkoslevyn eteerisempää ja herkempää pop-käsitystä (In The Air, The End) ja on viime keväänä julkaistun The Glow -albumin uusia kappaleita ja musiikillista monipuolisuutta (Silver, The Glow, Hello Girlfriend, Life Is A Game Of Changing). Erityisen hienoa on kuulla, miten upeasti yhtyeen popeimmat kappaleet ja vaikkapa tanssibiisi Life is A Game of Changing kääntyvät bändikielelle ja miten upealta ne kuulostavat livesovituksina.

Omia susoikkihetkiäni levyllä on avausraita, ensimmäisellä ep:llä julkaistu Feels Like 37, joka on ensimmäinen DMA’S-kappale, jonka koskaan kuulin – ja jonka myötä sitten myös rakastuin yhtyeeseen. Mahtava lädi-brittipop -larppi! Tykkään myös siitä, miten hyvin uusi biisi Hello Girlfriend istuu kolmen keikkaa avaavan vanhan kappaleen perään ja miten kauniilta herkkä In The Air kuulostaa. Ja niin kuin hyvän keikan kuuluukin, myös tämä yllättää: pari itselleni lähtökohtaisesti vähän epäkiinnostavalta tuntunutta biisivalintaa Tape Deck Sick ja Play It Out päätyy kuulostamaan super hyvältä ja kiinnostavalta.

Vaikka minulle onkin ollut jo pidempään selvää, että DMA’S on hieno livebändi (esim. yhtyeen akustinen MTV Unplugged -livekeikka ja -levy ovat upeita), värisyttää yhtyeen timanttinen soitto ja vokalisti Tommy O’Dellin totaalisen upea laulu yhä vain. Keikalla on hyvä musiikillinen meno, tunnelman viimeistelee tietenkin yleisö, joka brittiyleisölle tyypilliseen tapaan hoilottaa mukana biisien avainkohdat ja yhteislaulukoukut. Tuntuu kuin jalkapallokatsomossa olisi.

Keikan ja kolmen kappaleen encoren päättää yhtyeen debyytti-ep:llä ilmestynyt Your Low , jota bändi ei ole soittanut sitten vuoden 2016. Kappale heittää ainakin minut suoraan seitsemän vuoden takaiseen kutkuttavaan onneen ja innostukseen siitä, kun on löytänyt uuden suosikkiyhtyeen ja bändin, joka kuulostaa just omalta.

Mutta josta ei ehkä ihan vielä uskaltanut toivoa ja odottaa uutta parasta ystävää ja loppuelämän kestävää rakkautta.

Elämäni levyt: DMA’s – Hills End

Australialaisen DMA’sin ensimmäinen levy Hills End täytti juuri viisi vuotta. Juhlan paikka! Vaikka albumi ei näin jälkikäteen katsottuna olekaan yhtyeen paras tähän mennessä, on levyn vau-vaikutus ollut valtaisa. Albumiin liittyy äärimmäisen vahvasti se erityinen ja ihana tunne siitä, kun pitkästä aikaa löytää uuden yhtyeen, joka kuulosta totaalisen omalta. Levyssä on uuden lempibändin debyytin taikaa, ainutlaatuisuutta ja tärkeyttä. Siksi se on parhaita ystäviäni ja löytyy oman elämäni avainlevyjen kaanonista.

DMA’s on parasta uutta brittipoppia ja yhtye, jota suosittelen kaikille uutta brittipoppia etsiville. Erityisesti tällä debyytillä yhtye ammentaa pääosin Oasis-rockista ja lädi-brittipopista, kahdella seuraavalla levyllä yhtyeen pop-kuvasto on sitten laajentunut hurjasti ja tekeminen saanut monipuolisuutta.

Hills Endin sellaisia britpop revival -tähtihetkiä ovat minusta avausraita Timeless, sitä seuraava Lay Down ja toisen puoliskon Melbourne. Ne insipiroituvat alkuaikojen oasiksenkaltaisuudesta. Kaunilla tavalla mykistävin on rauhallinen Step Up The Morphine, joka on monellakin tapaa jotenkin tosi prototyyppinen DMA’s-kappale. Sellainen kaunis ja herkkä brittirock-balladi. Kappale kertoo yhtyeen kitaristin Johnnyn kuolevaa tekevästä isoäidistä, ja on hieno sekoitus haikeutta ja surua, mutta toisaalta elämän ylistystä. Kappale on yksi yhtyeen parhaita ja hieno esimerkki siitä, kuinka yhtyeellä on korvaa herkkyydelle. Levyn kolmas raita Delete on myös DMA’s-klassikko, fanien suuri suosikki ja yksi yhtyeen lippulaivabiiseistä.

Hills Endin biisimateriaali on melko tasaista ja sen musiikillinen kuvasto tuntuu yhtyeen muihin albumeihin verrattuna suhteellisen yksipuoliselta. Levyn loputtua voi tuntua siltä, että osa albumin kappaleista hukkuu suureen biisimäärään. Siltä minustakin tuntui aluksi. Yksittäisten kappaleiden identitettien hahmottaminen ja löytäminen voi vaatia useita kuuntelukertoja ja levylle omistautumista.

Hills End on kuitenkin kestänyt hyvin aikaa. Vielä viiden vuoden jälkeenkin se tekee onnelliseksi ja mikä parasta: tuottaa uusia lempikappaleita! Vuosien varrella levyn kappaleet ovat alkaneet saada omia itsenäisiä identiteettejään ja erityispiirteitään – albumi ei tunnu enää yhdeltä pidennetyltä lädirock-biisiltä.

Tykkään nykyisin esimerkiksi siitä, miten pienenä alkava So We Know kasvaa isoksi tai miten Play It Out päättää levyn. Yhdeksi omaksi DMA’s-suosikikseni on aivan viime aikoina noussut herkkä Blown Away, joka vielä 2016 tuntui jotenkin oudon popilta. Nyt, kolmen DMA’s levyn jälkeen voi kuitenkin nähdä, että tuollaisesta pop-herkkyydestä on sittemmin tullut yhtyeen tavaramerkkijuttu ja aivan olennainen osa DMA’sin biisikavalkadia. Kappale on tavallaan saanut minun silmissä merkityksensä vasta nyt.

DMA’s on se yhtye jota suosittelen aina kun joku kaipaa kuullakseen uutta brittipoppia. Vaikka yhtye onkin liikahtanut debyytin jälkeen lädirockista kohti laajempaa pop-käsitystä, on sen ytimessä brittipop-ajan new ladismin ja Manchester-estetiikan toisintaminen – musiikillisen ja ulkomusiikillisen. Yhtye on hurjan suosittu Briteissä, lämpännyt esimerkiksi Liam Gallagheria ja rokannut Adidas SPZL -mallistoa. Courteenersin laulaja Liam Fray on todennut, että ”DMA’s are adopted Mancs”. Ehkä pikku juttuja, mutta samalla merkkejä siitä, että DMA’s on uutta brittipoppia, britpop revival.

Sillä siinä, mikä on uutta, tämän päivän brittipoppia, ei ole kyse vain musiikista – brittipophan ei ole musiikkigenre – vaan siitä, ovatko brittipoppareiksi, brittipop-mielisiksi, lädirokkareiksi tai vaikkapa moderneiksi kasuaaleiksi itsensä tuntevat ottaneet yhtyeen omakseen. Ihailunsa ja fiilistelynsä suojaan. Ja DMA’sin kohdalla näin on selvästi käynyt.

DMA’s ei siis ole vain hieno uusi bändi ja Hills End hienon uuden bändin debyyttilevy. DMA’s on identiteettiyhtye ja tapa kokea brittipoppia tässä ajassa. Ei nostalgisesti, vaan ihan oikeasti. DMA’s ja Hills End luovat uutta brittipop-kulttuuria.

Vuoden 2020 kuusi lempilevyä

Tänä vuonna ilmestyi monia hyviä levyjä, nämä kuusi erottuivat erityisen erityisinä joukosta ja päätyivät lempilevyiksi.

Hurula – Jehova

Suosikkilevyni Hurulalta heti debyytin jälkeen. Vähän vähemmän synkkä kuin pari edeltävää albumia – ylitsevuotavan melankolisuuden rinnalla soi myös kevyempää tunnelmaa. Edelleen melankolinen, koskettava ja tunnelataukselta intensiivinen, kuten Hurula parhaimmillaan. Suosikkikappaleita on monia, mutta erityisesti Änglar, Vårldcentralet, Ikväll, ikväll ja Jehova.

Blogiteksti levystä

Fontaines D.C. – A Hero’s Death

Irlantilaisten maaginen ja hurmoksellinen, todelinen vau-debyytti Dogrel sai seuraajan. A Hero’s Death on debyyttiä kypsempi, sisäänpäinkääntyneempi ja näkemyksellisempi, jotenki sellainen next level. Hieno, hieno albumi kerrassaan. Lempibiisit: A Lucid Dream, You Said, Televised Mind, A Hero’s Death ja päätösraita No.

Blogiteksti levystä

Blossoms – Foolish Loving Spaces

Stockportilaisten kolmas levy on se, mikä vihdoin sai minut hyppäämään Blossoms-bandwagoniin. Levy on huippu! Albumi on sellainen hyvän mielen levy ja hyvällä tavalla helppo kuuneltava ja kiva fiilisteltävä. Albumilla on somia pop-kappaleita raikkailla sovituksilla. Lyriikoissa pop-romantiikkaa, sydänsuruja, lauluja sinulle. Tykkään albumin musiikillisesta kirjosta ja luovista, harkituista sovituksista. Jokaiselle biisille on löydetty oma tunnelmansa ja kappaleilla on kivoja musiikillisia ykstyiskohtia: jammailevia bassokuvioita, gospel-kuoroa, kasarisävyä, slide-kitaraa.

Musiikillisesti levy on sukupolvia yhdistävä, vaikutteita on napsittu liki jokaiselta vuosikymmenetltä 60-luvulta lähtien. Levyä on ollut tuottamassa The Coralin James Skelly – hieno visionääri!

Omia suosikkikappaleitani on The Keeper ja Falling For Someone, joiden gospel-kuoron sisältävä tunnelma hurmaa. Tykkään myös suloisista Romane, Eh? ja Your Girlfriend-biiseistä. Vuoden 2020 parasta poppia.

Blogiteksti levystä

DMA’S – The Glow

Australialainen DMA’S on ollut vime vuodet lempiyhtyeeni. Kolmas levy The Glow on musiikillisesti monipuolinen kokoelma kivoja pop-kappaleita. Tykkään eniten levyn balladeista Appointment ja Learning Alive, huikeasta tanssibiisistä Life Is a Game of Changing, Hello Girlfriendin suoraviivaisesta kitarapopista ja tooooodella DMA’S-henkisestä Silveristä. Laulaja Tommy on levyllä huikeimmillaan.

Blogiteksti levystä

Gerry Cinnamon – The Bonny

Tänä vuonna hullaannuin vihdoin tähän Glasgow’n moderniin kansallisaarteeseen ja kulttisuosikkiin. Lämpeneminen on ollut hidasta, mies ja kitara -juttu ei tuntunut aluksi omalta, vaikka olenkin artistin tyyliä ihastellut (Cinnamon on soma Adidas posterboy). The Bonny on kuitenkin mainio levy ja musiikillisesti kiehtovampi kuin odotin!

Levyllä on aika paljon biisejä ja monia hyviä, sellaisia tunnelmaltaan erilaisia. Minun lempikappaleita ovat olleet Where We’re Going, Head In The Clouds, Canter, Sun Queen ja toiselta versiolta löytyvä vanha kappale Kampfire Vampire.

Doves – Universal Want

Kysyin joskus ystävältäni, Manchester-tyypiltä ja suurelta Doves-fiilistelijältä, että miten hän kiteyttäisi Dovesin ja yhtyeen hienouden. Vastaus meni näin:

Mulle se on Manchester minikoossa. Se mun versio Manchesteristä. Musikaalinen älykkyys, ne kaikki eri vaikutteet, soundien sulatusuuni. Ja sitten sellainen ei-pinnallisuus. Ne vain on tollasia tyyppejä farkuissaan. Siinä on paljon sellaista pohjoisenglantilaista aitoutta vrt. Lontoon trendikkyys.

Kiva ja osuva kiteytys manchesteriläisyhtyeestä, joka syyskuussa julkaisi ensimmäisen levynsä kymmeneen vuoteen. Universal Want on upea levy ja hyvä muistustus siitä, miten hienosta yhtyeestä Dovesissa on kyse. Tykkään levyllä erityisesti puromaisista kitaroista, herkkyydestä ja musiikillisesta älykkyydestä, Carouselsin leijuvuudesta ja Cycle Of Hurtin kitarasta. Ja rakastan Mother Silverlaken jammailevaa tunnelmointia.

Lempikappaleet: Carousels, Broken Eyes, Mother Silverlake

Levy: DMA’S – The Glow

DMA’Sin uusi albumi The Glow ilmestyi viimein heinäkuussa. Tuntuu, että levy on ollut tuloillaan ikuisuuden: abumin ensimmäinen singlekappale – upea ja voi niin kovin DMA’Silta kuulostava Silver – julkaisiin jo viime lokakuussa! Ennen heinäkuista ilmestymispäivää albumilta julkaistiin vielä neljä muuta sinkkubiisiä: Life Is a Game of Changing, The Glow, Learning Alive ja Criminals. Viimeistä kappaletta lukuunottamatta kaikki veivät minulta jalat totaalisesti alta. Brittiradioissa kovasti soitettu The Glow sekä helmikuisen Brixton Academy -keikan livetaltioinnit synnyttivät ihanan odotuksen huuman. Kevät lupaili parasta DMA’Sia tähän mennessä.

Kuten moni muu brittipoppari ja Oasis-rockia arvostava kuuntelija, myös minä hullaannuin vuosia sitten DMA’siin sen Oasis- ja The Stone Roses -vaikutteisen musiikillisen vision ja estetiikan vuoksi. Takuuhyvän, mutta sinänsä aika turvallisen kitarapopin ja -rockin aikaa kesti vuoden 2015 ensi-ep:n ja vuoden 2016 Hills End -debyytin verran. Toisella albumilla (vuonna 2018 ilmestynyt For Now) yhtye oli jo oasiksiin ja sen kaltaisiin verrattuna huomattavasti herkempi, popimpi ja kevyempi. Laulaja Tommy O’Dellin kaunis lauluääni oli herkentynyt ja enkelimäistynyt entisesttäänja kitarapopin sijaan albumia hallitsi poppipop, tyyliin Savage Garden.

Tällä kolmannella levyllä yhtyeen musiikillinen ilmaisu tuntuu laajenevan entisestään. Debyytin perinteisestä kitarapop-maisemasta The Glow’lla muistuttavat erityisesti levyn oasismaisin kappale Round and Round sekä klassinen, pienestä suureksi kasvava kitarapop-rauhaisuus Silver, joka tosiaan on DMA’Sia parhaimmillaan ja tutuimmillaan. Manchester-korvalla yhtyettä kuuntelevat innostuvat varmasti myös levyn avausraidan virkaa täydellisesti hoitavasta madchester-fiilistelystä. Never Before on levyn kontekstissa aika huomaamaton, mutta onnistunut raita.

Simppeli ja suoraviivainen kitarapop Hello Girlfriend on yllättäen noussut omaksi suosikikseni. Biisin pirtsakassa popissa ja kepeissä lyriikoissa on jännällä tavalla jotain tosi epä-DMA’sia ja ehkä siksi jotain kiehtovaa. Ehkä samoista syöstä olen hurmaantunut myös albumin nimikappaleesta. reilu pariminuuttinen poppi tuntuu ainakin yhtyeen edellisen albumin vakavaan, tunteikkaan, rauhaisaan ja herkkään tunnelmaan verrattuna hurjan sähäkältä ja kevyeltä. Uskon biisin jakavan mielipiteitä, osalle se voi olla aivan liian geneerinen ja turhan lallatteleva pop-kappale. Itse pidän.

Uudenlaisen DMA’S-soundin maailmalle esittelee levyn aivammahtava tanssibiisi Love Is A Game Of Changing. Vaikka yhtyeen edellisellä levyllä poppi soi, ihan näin tanssimusiikkia bändiltä ei ole ennen kuultu. Kappale päätyy olemaan levyn helmiä ja aivan ehdottomasti yhtyeen parhaita kappaleita ikinä. Bisiistä onkin tullut suuri DMA’S-fanien suosikki, ja mikä parasta:

kappale on upea livenä.

Vaikka bändi loistaakin tanssibiisi Life is A Game of Changellä ja nimibiisi The Glow’n popissa, on yhtye minulle ehkä eniten kaikista herkkä balladibändi. Kuten aiemmilta levyiltä, myös The Glow’lta löytyy pari mykistävän hyvää ja täydellisellä tavalla tunteikasta balladia. Debyytin Step Up The Morphinen ja kakkoslevyn Emily Whyten rinnalle kaikkien aikojen upeimmaksi DMA’S-kappaleeksi nousee Learnin Alive. Kappale on juuri sellainen herkkä balladianthem, jollaiseen en voi olla hullaantumatta. Pop-kauneutta parhaimmiillaan. Itkin kaikki kesän itkut tämän tahtiin ja itken varmasti vielä syksynkin.

Albumin loppupuolelta löytyvä Appointment ei jää kylmissä väreissä paljoa Learning Aliven varjoon.

The Glow voisi olla viiden tähden levy, mutta harmillisesti albumilla on pari kolme kappaletta, joiden aikana en saa kiinni yhtyeen visiosta ja huomaan pettyväni. Albumin keskeltä löytyvät Criminals ja Strangers sekä päätösraita Cobracane tuntuvat aika yhdentekeviltä kappaleilta, levy olisi ilman näitä biisejä parempi.

Criminals sinänsä on aika harmiton pop, uskon, että monet pitävät biisistä. Itse en pidä kappaleen sovituksesta, sen soundeista ja kertsissä on jotain liian imelää. Yhtyeellä on taito tehdä simppeleistä kappaleista kiehtovia ja uskottavia, mutta Criminals päätyy minusta kuulostamaan tusinatavaralta.

Myös Strangersin ongelma on kappaleen sovitus ja sen musiikillinen visio. Tunnelma on minulle vääränlainen. Millenium-Madonna kohtaa Crazy Townin, en pidä.

The Glow ei ole mikään konseptialbumi, vaan useasta oman identiteetin saavasta kappaleesta koostuva levy. Merkittävin yhdistävä tekijä kappaleilla on laulaja Tommyn lauluääni, joka tuntuu vain paranevan levy levyltä. On upeaa seurata, miten moneen O’Dellista ja hänen äänestään on. Vaikka albumin musiikillinen kirjo on moninainen, istuu O’Dellin laulu jokaiseen kappaleeseen aivan loistavasti.

On todella vaikea sanoa, onko tämä yhtyeen tähän mennessä paras albumi. Muutamaa hutibiisiä lukuunottamatta albumin kappaleet ovat aiempien levyjen biiseihin verrattuna parempia, jotenkin vahvemman identiteetin saavia. Aiemman tuotannon heikkous on se, että monet kappaleet hukkuvat ja unohtuvat muutaman hitin sekaan. The Glow’lla ykstittäiset kappaleet seisovat vahvemmin omilla jaloillaan.

Viimeistään tämän albumin myötä on selvää, ettei yhtyeestä puhuminen Oasis- ja brittipop-viittauksin riitä. Kolmikon musiikillinen maailma on paljon monimuotoisempi ja visionäärisempi. Johnny Took, draamakoulutaustan omaava O’Dell ja multi-instrumentalisti Matt Mason saattavat olla musiikillisesti liian lahjakkaita ja näkemyksellisiä tekemään vuodesta toiseen samaa simppeliä juttua. Lopputulos on kuitenkin aina DMA’Sin näköistä ja kuuloista, kiitos Tommy O’Dellin laulun ja yhtyeen raffin huligaaniswägin.

DMA’S @ O2 Academy Brixton

En ole vielä nähnyt lemppariani DMA’Sia livenä. Tulevaisuudessa varmasti. Internet on kuitenkin todistanut, että yhtye on livenä upea. Oletko nähnyt bändin Australian MTV:lle heittämän unplugged-keikan? Taivaallinen!

Maaliskuun alussa DMA’Silla oli keikka Lontoon keikkapyhättö Brixton Academyssä. Tuo keikka näytettiin kokonaisudessaan jokin aika sitten netissä. YouTubeen tuosta konsertista on laitettu kaksi kappaletta, molemmat biisejä yhtyeen heinäkuussa ilmestyvältä kolmannelta kokopitkältä studiolevyltä.

Ja voi luoja, miten monta kertaa olen nämä pätkät katsonut. Niin hienoja, niin hienoja! Se, miten viehkeästi tanssibiisi Life is a Game of Changing toimii livenä bändiversiona sekä se, miten yleisö elää Sliver-kappaletta. Nämä livetaltioinnit ovat minulle erityisyyttä.

Artikkelikuva on kuvakappaaus Life is a Game of Changing -livestä.

DMA’S – The Glow

Tuntuu, että olen odottanut DMA’sin uuden levyn julkaisua jo ikuisuuden, ja siltikin siihen on vielä melkein kolme kuukautta!

Australialiasyhtyeen kolmas albumi The Glow ilmestyy suunnitellun huhtikuun sijaan vasta heinäkuussa, tässä tänään ilmestynyt nimikappale odotustuskaa lieventämään.

DMA’s on ehdotomasti yksi minun mielestä parhaita yhtyeitä ikinä. Yhtyeen molemmista albumeista on tullut minulle tosi tärkeitä ja rakkaita – ylipäänsä tykkään kaikesta, mitä nuorukaiset tekevät.

Kolmesta tulevalta albumilta irrotetusta singlekappaleesta suosikkini on Silver. Se on sitä rauhaisaa kitarapop-DMA’sia, joka yleensä sykähdyttää minua varmimmin. Biisi on ehdottomasti yhtyeen parhaita. Tämä The Glow ja aiemmin keväällä ilmestynyt tanssibiisi Life is a Game Of Changing ovat kelpo kappaleita, mutta toivon silti, että tulevalta levyltä löytyy muutama ne hyvyydellä lyövä biisi.

DMA’S – Life is a Game of Changing

Tämän hetken huikein yhtye DMA’S julkaisee kolmannen albumin huhtikuussa. Molemmat albumilta lohkaistut sinkkubiisit ovat omalla tavallaan mahtavia – ja omalla tavallaan DMA’Sia parhaimmillaan. Ei siis mitään syytä sille, etteikö The Glow olisi vähintään yhtä hieno levykokonaisuus kuin mahtavat Hills End ja For Now.

Aimmin talvella ilmetsynyt Silver on tuttu ja turvallinen DMA’S-balladi. Tommy O’Odell laulaa kuin enkeli ja bändi soittaa kuin maailmanluokan kitaryhtye. Biisin voimistuminen ja lentoon lähtö on taas jotain suurenmoista.

Hetki sitten ilmestynyt Life is a Game of Changing on sitten jo vähän yllättävämpi. Yhye nimittäin vie tanssimusiikkiutensa vielä askeleen pidemmälle, suorastaan ysäritanssibiisi-tasolle. Ja tekee sen onnistuneesti.

Savage Gardenia casual/brittipop-värinällä ja habituksella – siinä innovaatio, joka toimii mulle. Ja sitähän DMA’S on.

Soittolista: vuoden 2019 top 22

Tänä vuonna ilmestyi taas valtavasti uutta hyvää musiikkia – jopa tällaisen kapean musiikkimaun omaavan tyypin mielestä. Oma lempimusiikkini löytyy soittolistojen, radiokanavien ja kriitikoiden arvoiden ulottumattomista, joten olen ihan kamalan sokea sille, onko joku biisi jotenkin yleisesti hyvä tai huono. Kappaleen ihanuus on usein niin kovin selittämättömistä asioista kiinni.

Siksi mitään vuoden parhaat -listaa en osaa tehdä. Mutta tässä 22 kappaletta, joita on ollut aivan erityisen kiva kuunnella vuonna 2019. Lopussa vielä Spotify-lista kappaleista. Listaan pääset kuvaa klikkaamalla.

  1. Fontaines D.C. – Liberty Belle. Vuoden huikein! Jää ikisuosiksiksi.
  2. Fontaines D.C. – Boys in A Better Land. Vuoden toiseksi huikein!
  3. Liam Gallagher – One of Us. Säv, san ja sov kaikki kohdillaan.
  4. DMA’s – Silver. Takuuhyvä DMA’s.
  5. Ride – Clouds Of Saint Marie. Niiiiiiin kaunis.
  6. Sleeper – Paradise Waiting. Ihana ihana brittipop ysäriklassikolta.
  7. Blossoms – The Keeper. Paras Blossoms tähän mennessä. The Charlatans meets Primal Scream.
  8. Hurula – Järnvägsbron. Synkän kaunis, koskettava ja riipaiseva.
  9. The Big Moon – Take A Piece. Huikea tyttöbändipoppikappale indieyhtyeeltä. Salainen pahe.
  10. Liam Gallagher – Now That I’ve Found You. Ihanan soma rallattelu. Yksinkertaisuudessaan tavallaan turha biisi, mutta lopulta kaikkea muuta.
  1. Steve Mason – Don’t Know Where. Kaunis, koskettava.
  2. Idlewild – All These Words. Tutun ja turvallisen kuuloinen Idlewild, heittää minut nuoruuteen. Malliesimerkki yksinkertaisuudessaan hyvästä kertosäkeen käynnistymisestä.
  3. The Big Moon – Your Light. Huikea, jänskä, cool.
  4. The Twang – It Feels Like (You’re Wasting My Time). Hyvä rytmi, svengi ja rullailu.
  5. High Hazels – Slow Dancers. Kaunis kappale ja ihana tulkinta.
  6. Temples – You’re Either On Something. Kaunis melodia ja upea sovitus. Kertsin lähtö säväyttää joka kerta.
  7. The Spitfires – Enough is Enough. Yllärilemppari pikkubändiltä. Kuuntele myös biisistä tehty Hard Fi -remix.
  1. Ian Brown – From Chaos To Harmony. Kappaleena ei mikään super hyvä, mutta koska on todella Ian Brown ja siksi cool, päätyi kovaan kuunteluun.
  2. Steve Mason – America Is Your Boyfriend. Kappale, joka tallentaa hyvin Steve Masonin erinomaisuuden ja erityisyyden.
  3. Ivory Wave – Uptown. Yllätyshyvä baggy pikkubändiltä.
  4. Miles Kane – Blame It On The Summertime. Soma, simppeli ja erittäin mileskane rallatus.
  5. Noel Gallagher’s Flying Birds – Wondering Star. Keskinkertaisen Noelin kelpo John Lennon -fiilistely. Täynnä kliseitä – varmaan just siks käy mulle. Oispa vielä vähän vähemmän kaikuisa ja kumiseva.

Mitä biisejä sie tykkäsit tänä vuonna kuunnella?

DMA’S – Silver

Kyllä. DMA’S on tällä hetkellä minun mielestä maailman paras bändi. Miten tämä uusi kappale on taas jotenkin niin hyvä?

Yhtye on onnistunut luomaan ihan oman musiikillsen estettiikkansa ja tunnistettavan tulkintatapansa, jossa soi keveys, herkkyys ja musiikillinen rauha. Se on tullut synnyttäneeksi uudenlaisen, freesin tavan tehdä 90-luvun brittipoppia. Yhtye flirttailee ysärilädismille, mutta ei tyydy olemaan kiusallinen brittipop-pastissi. Sillä on ihan oma auransa.

DMA’Sin kaltaiset yhtyeet varmistavat sen, ettei brittipopin ja brittipoppariuden tarvitse olla vain nostalgiaa. Jos yhtye jatkaa tällaisella huikeuden tasolla, on hyvin mahdollista, että se on pian uuden sukupolven brittipoppiesikuva.

Liam Gallagherin ohella.