Rat Boy – Scum

Blogista on varmasti käynyt ilmi, että Rat Boyn vasta ilmestynyt Scum-debyytti on ollut kovasti odotettu. Näin innostunut en ole ollut aikoihin mistään uudesta jutusta! Jos olet kuunnellut levyn, sinulla varmasti on siitä jo oma mielipiteesi. Ehkä tykkäät siitä yhtä paljon kuin minä, ehkä et oikein tajua tätä minun hurmosta.

Koska kyseessä on minusta loistava ja minulle tärkeä levy, ajattelin taas kerran kritiikin sijaan tarjoilla muutaman väliotsikon, jotka toivottavasti avaavat sinulle sitä,  miltä levy minun mielestäni kuulostaa ja tuntuu.

Musiikillinen sekamelska

Sekalmelskalevyissä on haasteensa, lopputuloksesta voi tulla levoton ja hahmoton joukko kappaleita, joista kaikki erottuvat toisistaan niin, ettei mistään saa enää kiinni. Mutta vähän samalla tavalla kuin esimerkiksi Jamie T., myös Rat Boy onnistuu limittämään, lomittamaan ja sovittamaan yhteen useamman eri musiikkityylin.

Scum-levyn runko ja Rat Boyn ydinjuttu muodostuu hip hopin, uudehkon kitaraindien ja 90-luvun brittipopin vaikutteille. Sen sijaan, että lopputulos olisi sekava, on Scum mukavasti polveileva teos, jossa kappaleiden väliin sijoitetut lyhyet siirtymä-ääninauhat ja nuorukaisen näppärästi joko räpähtelevä tai lauleleva ääni liimaavat kokonaisuuden yhteen, albumiksi.

Levyn hip hop -kappaleena kuuntele vaikka Beastie Boys -henkinen Move, aikamme kitaraindieksi taas voisin kelpuuttaa tuon mainion FAKE ID -renkuttelun. Ja se brittipop-kappale? No, se on taivaallinen ILL BE WAITING.

Yksi suosikeistani on myös levyn avaava TURN ROUND M8, jossa on minusta jotain Rat Boyn hienosti kiteyttävää koukuttavuutta.

Paras brittipop-kappale pariinkymmeneen vuoteen

Taisin jo sosiaalisessamediassa huudahtaa, miten Rat Boy on onnistunut tekemään parhaan autenttisen brittipop-kappaleen sitten vuoden 1997. Paljon huudeltu, tiedän, mutta niin se vain on! ILL BE WAITING todella on biisi, jota Boo Radleys tai Menswear olisivat vuonna 1995 säikähtäneet.

Innostukseni tätä kappaletta kohtaan on samaa luokkaa – tai jopa suurempaa – kuin muutama vuosi sitten australialaisen DMA’sin Oasis-kunnianosoitusta kohtaan tuntemani. Jos opettaisin yliopistossa brittipopin perusopintoja, pitäisin tämän kappaleen pohjalta luennon siitä, miten tehdään esimerkillinen, kaikkia välttämättömiä konventioita taidokkaasti hyödyntävä brittipop-kappale 20 vuotta brittipop-ilmiön hiipumisen jälkeen.

Vuoden 2017 brittipoppia

Sen lisäksi, että rakastan I’ll Be Waiting -kappaleeseen tallennettuja musiikillisia brittipop-kliseitä, houkuttelee minua ajatus siitä, että ihan koko Rat Boyn tekemisen voisi nähdä vuoden 2017 brittipoppina.

Tiedätte, että käsitykseni brittipopista ei rajoitu vain musiikkityyliin, tietynlaiseen kitarapoppiin, vaan näen sanan merkityksen nimenomaan ilmiötasoisena. Minun mielestäni näkemykseen liittyy vahvasti ajatus siitä, että brittipop on jotain, mikä toistuu sukupolvesta toiseen, aina vähän uudenlaisena versiona. Eri sukupolvien luomia ja läpi elämiä brittipopin kerroksia yhdistäisi näin tietynlainen kitaroita rakastava pop- tai rock-ote, mutta myös joku tietynlainen fiilis ja asenne. Etulinjassa tapahtuva brittiläisen musiikkihistorian ja siihen yhdistettävien musiikillisten ja ulkomusiikillisten merkkien kierrättäminen ja hyödyntäminen. Tunnistettavasti englantilaisilla elementeillä pelailu. Jonkinlainen lad-swag ja lädiuskottava coolius.  Jonkin jo olemassa olevan sekoittaminen juuri tämän ajan henkeen.

Voisiko siis olla, että Rat Boy olisi juuri nyt se tyyppi, joka luo uutta brittipop-kulttuuria?

Ajassa kiinni

Niin, jonkinlaisella abstraktilla tasolla brittipopissa voisi siis olla kyse coolista nuorisokulttuurista, indiestä, joka kuulostaa hyvältä pubin, jalkapallon, kaljan ja tennareiden seurassa. Olennaista on olla samaan aikaan sekä taaksepäin katsova ja jo tehtyä ja tunnistettavaa hyödyntävä, mutta myös uutta luova ja juuri tässä ajassa kiinni oleva ote. Minusta Rat Boy onnistuu juuri tuossa. Nuorukainen tekee jotain, minkä 34-vuotias brittipoppari tunnistaa omakseen, mutta on samalla esillä omalle sukupolvelleen luontevalla tavalla – niin musiikillisesti kuin muutenkin.

Jos miettii menneitä sukupolvikokemuksia ja indieilmiöitä, yhdistää minusta niitä kaikkia se, miten ja missä niitä on eletty. Jotta jostain tulee ilmiö, on sen asian löydyttävä sieltä, missä nuoriso on ja tapahduttava siellä, misäs nuorios aikansa viettää. Siksi niin moniin historiassa merkittäviin musiikillisiin ilmiöihin on tallentunut merkittävä osa ajankuvaa. 90-luvun brittipoppia elettiin MTV:n ja Select-lehden kautta. 2000-luvun brittipopkerroksessa olennaista oli My Space, jonka kautta alkunsa saivat Lily Allenin ja Arctic Monkeysin kaltaiset sukupolvikokemukset. Kitaraindien uudessa hurmoksessa iso rooli oli NME-lehdellä –  puhuttiin jopa NME-bändeistä ja NME-soundista.

Samalla tavalla myös Rat Boy kertoo meidän ajastamme jotain. On Spotifyn ja YouTube-kanavan merkitys yksittäisten kappaleiden ja tunnelman ja idean levittäjänä. On nuorukaisen Scum-nimen ympärille koottu kokonainen imperium, konsepti, jonka harkittu ja viimeistelty fiilis kaikessa kokonaisvaltaisuudessaan on niin vuotta 2017.

Niin ja sitten levyllä on tietysti tämä Rat Boyn näkemys Blurin Park Lifesta. Jälleen jonkinlainen tämän päivän versio brittipopista.

I was alright
Till they took me off my medication
Started slagging off my generation
And I don’t know why

Vuonna 2016

Vuosi 2016 meni – on siis aika jakaa palkintoja.

***

Vuoden paras levy: Steve Mason – Meet The Humans

Masonin kolmannessa soololevyssä on ihan hirvittävän paljon onnistuneita ratkaisuja. Ensinnäkin se on albumi, hieno ja harkittu kokonaisuus, jonka kanssa voi elää läpi ainakin kolme eri tunnevyöryä (kepeä ilo, sattuva yksinäisyys, haikea suru). Omanlainen, mutta silti tunnistettava äänimaailma, joka on melko baggy, välillä artistin The Beta Band -menneisyydestä muistuttava, mutta aivan erityisesti se on Steve Mason. Taiteellisen näkemyksellisyyden ja helposti lähestyttävän popin elegantti sekoitus. Erityisrakkaus omakohtaisuuden vaikutelmasta.

Vuoden ainoa täyden kympin levy.

Muut erityisen huiput levyt vuonna 2016: Jamie T – Trick; The Last Shadow Puppets – Everything You’ve Come To Expect; Courteeners – Mapping The Rendezvous; Hurula – Vapen Till Dom Hopplösa

Vuoden suosikkibiisi: The Last Shadow Puppets – Miracle Aligner

The Last Shadow Puppetsin Everything You’ve Come To Expecton ehdottomasti vuoden hienoimpia levyjä. Joku pieni oivallus jäi minun ja albumin välille syntymättä, siksi ei aivan Masonin tasoa. Musiikillisesti kuitenkin jälleen super taidokas. Vaikka levy ei ihan totaalihurmosta saanutkaan aikaan, vei Miracle Alignerin flirttaileva pikkupaheellisuus minut kyllä täysin.

Vuoden paras avausraita: Kent – Andromeda

Olen heittänyt yhdet hyvästit Kentille jo joskus Vapen & Ammunition -levyn jälkeen. Vaikka minua tuskin olisi tällaisena ilman Isolaa ja Hagnesta Hilliä, en ole ollut yhtyeen loppumisesta mitenkään sydän syrjälläni. Tämän kappaleen herättämistä tunteista olen kuitenkin tykännyt, niissä on jotain samaa kuin 90-luvun lopun pohjoissuomalaisessa yksinäisyydessä ja teinisurussa.

Vuoden paras päätösraita: Courteeners – 17th

Levykokonaisuuden musta lammas – ja juuri siksi aivan huikea nimenomaan albumin päättäjänä. Ei mikään suuri kitaraballadi, vaan pikkuisen hämmentävä jumputus. Toimii parhaiten aamuyön kotimatkalla.

Vuoden kaunein kappale: Steve Mason – Hardly Go Through

And I can hardly go through without you, honey
What am I supposed to do with a girl like you?

Vuoden paras biisin nimi: Sleaford Mods – Britain Thirst

Kertoo paljon Sleaford Modsin ydinjutusta ja tietysti myös vuodesta 2016.

Vuoden anthem: Manic Street Preachers – Together Stronger (C’mon Wales)

Vuoden jumituskappale: Blossoms – Getaway

Vuoden suloisin biisi: Peter Doherty – I Don’t Love Anyone (but You’re Not Just Anyone)

The Libertines -Peten joulukuussa ilmestynyt soolokappale, heittäen vuoden suloisimpia ja tykättävimpiä. Pieni suuri laulu.

Vuoden lohdullisin kappale: Travis – 3 Miles High

Travis ei ole enää vuosiin tehnyt mitään kovin erityistä tai musiikillisesti uutta jänskää, ollut lähinnä oma tasaisen turvallinen ja arkisen nätti itsensä. 3 Miles High voisi olla sillä yhdellä Travis-albumilla, jolta löytyy Love Will Come Through. Ja se juuri on lohdullista. Että on oikeus olla olemassa aina vain, samanlaisena, ihan vain tällaisena tavallisena. Sen kummempiin ihmesuorituksiin venymättömänä.

Vuoden paras paluusingle: The Stone Roses – All For One

Lähdin kappaleen ilmestyttyä ehkä vähän liikaa mukaan yleiseen pettymysmielialaan, vaikka tukeni, sympatiani ja tykkäykseni biisille osoitinkin. Hyvin nopeasti kuitenkin tajusin, että tykkään biisistä, paljon. Huomattavasti vähemmän se The Stone Roses kuin myöhemmin ilmestynyt Beautiful Thing -kappale, mutta rohkeasti simppeli ja konstailematon. Ja siksi niin kiva.

Vuoden slovari: SULK – The Tape Of You

Juuri tällaisia sympaattisia kitarapop-herkistelyjä tehdään aivan liian vähän. Hieno tunnelma.

Vuoden korvamato: Blossoms – Charlemagne

Äh, miten näppärä ja helposti korviin porautuva melodia. Ylipäänsä raivostuttava biisi, anteeksi kaikille faneille. Tässä vain on jotain todella ärsyttävää. Jotain sellaista 80-luvun Suomi-iskelmää, jota vain en voi sietää. Yksi syy, miksi minun on ollut vaikea rakastua yhtyeeseen. Tiedän, toiset rakastaa.

Vuoden flashback-biisi: Kula Shaker – Infinite Sun

Voisi olla yhtyeen vuoden 1996 K-levyllä. Vuoden parhaita kappaleita.

Vuoden kertosäe: Jamie T – Crossfire Love

Ei mikään sellainen klassinen kitarapop-kertosäe, joita vaikkapa 90-luvun brittipop tarjoili. Ennemminkin hämmentävä, maailman yksinkertaisin ja juuri ja juuri käynnistyvä minikertsi. Olen vain ihan koukussa tähän laiskaan jammailuun.

Vuoden Parempi kuin uskalsin odottaa -levy: Courteeners – Mapping The Rendezvous

Vuoden aliarvostetuin levy: The Coral – Distance Inbetween

Vuoden pettymyslevy: Catfish And The Bottlemen – The Ride

Tykkäsin brittiyhtyeen rock-indiedebyytistä jostain syystä paljon. Tuli nuori ja elävä olo ja sellainen ihana rakkauden ja sydänsurujen kaipuu. Kakkosley The Ride sen sijaan ei ole tehnyt mitään vaikutusta, melko turha kapistus.

Vuoden coolein levy: Jamie T – Trick

Hieno, hieno levy, jonka rosoisuus, tunkkaisuus ja kiva nuhjuisuus tekivät suuren vaikutuksen. Jälleen kerran artistille ominaisella tavalla vaikeasti määriteltävä kokonaisuus, jolla kuitenkin kaikki toimii. Levyssä on kiva kaari alun modernista aggressiivisuudesta sellaisen klassisen brittipunkin ja nuorisobrittiräpin kautta trubaduurimaiseen lauleskeluun. Kunnioitettavan aitoa tekemistä. Minusta kiehtovin ja kiinnostavin ”ääni” brittimusiikissa tällä hetkellä.

Vuoden tutuin ja turvallisin levy: Teenage Fanclub – Here

Vuoden unohtunein ja vähiten kuunneltu hyvä levy: Suede – Night Thoughts

Vuoden Olisin voinut tykätä, mutta en innostunut -levy: Primal Scream – Chaosmosis

Vuoden Hyvä yritys -levy: DMA’s – Hill’s End

Australialaisten brittipop-debyytti ei ihan yltänyt sinne, minne vuoden 2015 EP odotukset asetti. Mutta ehdottomasti hyvä yritys, symppis levy, jolla hyvä meininki ja useampi mainio kappale.

Vuoden harmittomin levy: SULK – No Illusions

Shoegaze-baggy-madchester-brittipopyhtyeen odotetusta kakkoslevystä on vaikea sanoa mitään pahaa. Ei muuttanut maailmoja, mutta on ollut kiva seuralainen.

Vuoden keskinkertainen: Richard Ashcroft – These People

Vuoden fanitus: Hurula

Vuoden keikka: Manic Street Preachers Jäähallissa

En ole enää aikoihin ollut missään niin onnellinen kuin Manicsien keikoilla.

Vuoden hyvästit: Kaiser Chiefs

Brittipopin jälkeisen ajan ehkä brittipopein moderni klassikko pilasi itsensä.

Vuoden uusi innostus: Rat Boy

Vuoden fanikrääsä: muovinen Manic Street Preachers -rannekoru

***

Tässä vielä noin 30 kappaleen soittolista vuodesta 2016:

https://open.spotify.com/user/misse-kissa/playlist/7Ct6YhevMgllnQq8qh2oOc

Artikkelikuva: Mohammad Metri / Unsplash

DMA’s – Too Soon

Tykkään kirjoittaa sunnuntaisin blogia, mutta tänään tuntuu, etten saa mitään sellaista oikeaa tekstiä aikaiseksi. Siksi nyt siis vain tällainen räiskäys: DMA’s julkaisi uuden videon muutama päivä sitten.

Kappale ei ole minusta juuri nyt ainakaan mikään superb, jotenkin vähän sekavan oloinen. Paljon kaikkea, mutta mikään kohta ei jää mieleen. Joku melodisuus puuttuu. Kelvollinen se toki on, ja luulen, että jossain olotilassa vielä ihanakin. Mutta pidän tuosta aurinkolasit päässä suoritettavasta lesoilusta. Sopii kokonaiskuvaan ja siihen noh, visioon, jota yhtye selkeästi musiikillaan ja muusikkoudellaan toteuttaa.

Soitin perjantaina Black Doorissa yhtyeen viime vuonna ilmestyneen Feels like 37 -kappaleen, jonkun Oasiksen perään taisi mennä. Täytyy sanoa, että kuulosti pubiympäristössä ihan yhta hyvältä kuin kotosalla soitettuna.

Vuosi 2015 palasina ja kappaleina

Eilen perjantaina ilmestyi Sueden uusi Night Thoughts -albumi. Mutta ennen kuin haluan mennä siihen, tai suuremmin vuoteen 2016, haluan vielä viimeistellä vuoden 2015. Pilkotaan siis mennyt vuosi vielä palasiksi ja kappaleiksi.

Vuosi 2015 oli muun muassa:

Vanhojen klassikoiden paluulevyjen vuosi:

The Charlatans – Modern Nature: Sielukas paluulevy yhdeltä parhaimmista. Ehkä vuoden paras levy.
Blur – The Magic Whip: Hieno kokonaisuus ja onnistunut sekoitus klassista Bluria ja uutta visiota. Vuoden parhaita.
Ash – Kablammo!: Ash Ashinä. Jää kuunteluun.
The Libertines –  Anthems ForDoomed Youth: Ympyrä sulkeutuu eli paluu vuoteen 2002 ja yhtyeen debyyttiin. Odotettua viimeistellympi tuotanto tekee levystä tätä päivää. Ehkä vuoden toiseksi paras levy.
New Order – Music Complete: Hyvä levy, kiva kuunneltava, mutta ei itselleni lopulta  kuitenkaan kovinkaan merkittävä.
Idlewild – Everything Ever Written: Vanhan suosikin levy jätti vähän kylmäksi, ei kuitenkaan mikään katastrofi.

Perushyvä perushyvän indien vuosi:

Peace – Happy People: Debyytin tavoin mukava, brittiläisen indien ja popin historiaa läpileikkaava sekamelska. Tasaisesti hyviä biisejä – ja ihanan hyväntuulinen tunnelma.
The View – Ropewalk: Ei yhtyeen parhaimmistoa, mutta kelpo silti.
Circa Waves – Young Chasers: Liverpoolilaisyhtyeen debyyttilevy.
The Vaccines – English Graffiti: Debyytin aikainen indie-bandwagon ehkä meni, mutta yhtyeen näkemys brittiläisestä popista toimii edelleen ihan hyvin.
The Maccabees – Marks To Prove It: Moderni pikkuklassikkoyhtye melkeinpä parhaimmilaan.
Swim Deep – Mothers: Birminghamiläisten kakkoslevy. Kiva utuinen tunnelma, tanssittava rytmi.

Vähän rock-vuosikin:

Palma Violets – Danger In The Club: Yhtä hyvä kuin loistava debyytti, kokonaisuutena ehkä parempikin. The Libertinesin jälkeen parasta hoilotusta mitä Britannia on 2000-luvulla tarjonnut. Ehkä vuoden kolmanneksi paras.
Carl Barât and the Jackals – Let It Reign: Levy, jossa ei ole mitään vikaa.
The Strypes – Little Victories: Nuorukaisten kakkoslevy on debyyttiä vähän modernimpi. Jos pidit vuoden 2013 Snapshotia liian R’n’B:nä ja bluesahtavana, pidät tästä uudesta enemmän. Little Victories on nimittäin edeltäjäänsä rockimpi. Tykkään. 
Paul Weller – Saturns Pattern: Levy siitä hyvästä fiiliksestä, kun on ollut eksynyt ja sitten löytää paikkansa. Rock, ryhdikäs. Tykkään todella paljon, yksi vuoden parhaita.
Stereophonics – Keep the Village Alive: Kaikella mittapuulla aika perus, etenkin yhtyeen alkuvuosiin verrattuna. Melko aikuisrockia ja vähän särmätön. Ei oma suosikkini.
The Spitfires – Response: Modrevivalrevival

Vähän vihainen vuosi:

Slaves – Are You Satisfied?: Noh, vihainen ja vihainen. Astetta ronskimpi bilelevy. 
Sleaford Mods – Key Markets: Levyllinen yhtyeelle ominaista länkytystä. Edelliseen verrattuna vielä vähemmän melodinen. Toimii.

Hienojen keulahamojen vuosi:

Florence + The Machine – How Big, How Blue, How Beautiful: Jylhä, kunnianhimoinen, tunteikas. Elokuvalliset videot tekevät levystä noh, elokuvallisen. Moderni klassikko ja yksi vuoden kohokohdista.
Noel Gallagher’s High Flying Birds – Chasing Yesterday: Noeliksi yllättävän monipuolinen ja moniulotteinen. Tykkäsin, erityisesti kesän keikan jälkeen.

Ja vielä omat suosikkikappaleet:

1. The Libertines – The Milkman’s Horse

Olin pitkään varma, että The Charlatansin Let The Good Times Be Never Ending olisi minulle tämän vuoden tärkein kappale, lemppari ja suosikki. Valitsin kuitenkin suosikikseni The Libertinesin The Milkman’s Horse -kappaleen, tämän lyriikkapätkän vuoksi:

What you’ve done
Get out of my dreams you scum
They weren’t meant for anyone
They weren’t meant for anyone but me

Niin osuvaa. Ja niin vuotta 2015.

2. The Charlatans – Let The Good Times Be Never Ending

Biisi on musiikillisesti upea, melodialtaan tarttuva, sen lyriikoiden tunnelma on lupaava ja luottavainen, mutta ennen kaikkea biisi toi The Charlatansin takaisin, loisteliaampana kuin uskalsin edes unelmoida. Jatkukoon nämä hyvät ajat yhtyeen kanssa ikuisesti. 

3. DMA’s – Feels Like 37

Tätä kappaletta kuunnellessa tulee yksinkertaisesti todella hyvä ja onnellinen olo. Vähän sellainen nousuhumalainen ja elämää rakastava, nuori ja kaikkivoipa. Parasta uutta brittipoppia.

Muita omia suosikkikappaleita viime vuodelta, suurin piirtein järjestyksessä. Alla myös soittolistana:

The Libertines – Heart of The Matter
The Charlatans – Come Home Baby
Florence + The Machine – Ship To Wreck
The Maccabees – Kamakura
Suede – Outsiders
Noel Gallagher’s High Flying Birds – Lock All The Doors
Palma Violets – English Tongue
Blur – Pyongyang
Palma Violets – Coming Over To My Place
Blur – I Broadcast
Paul Weller – Saturns Pattern
Ash – Cacoon
The View – Marriage
Carl Barât and the Jackals – Glory Days
New Order – Restless

https://open.spotify.com/user/misse-kissa/playlist/15UlVqEBNZQvdqFppinXNs

Edit. Listaukseen lisätty jälkikäteen Idlewild.

Artikkelikuva: Unsplash

Vuonna 2016: DMA’s – Hills End

dmas_levy

Tein uutena vuotena tuttuun tapaan noin tuhat lupausta. Ja tuttuun tapaan olen viikko uuden vuoden jälkeen totaalisen väsynyt ajatukseen, että taas pitäsi yrittää muuttua.

Huom yrittää. Hui, miten lupaavaa.

OLEN NIIN VÄSYNYT TÄHÄN.

Yrittämisestä ja muuttumisesta uupuneena menin kiteyttämään ne tuhat lupausta yhdeksi:

kuuntelen enemmän (uutta) musiikkia.

Sillä vaikka väsynyt olenkin, en sentään niin, ettenkö uskoisi siihen hyvän kierteeseen, minkä hyvä musiikki synnyttää.

Siispä:

Vuodelta 2016 en odota: menestystä, ihastumista, rakkautta, onnistuneita karkkilakkoja, laihtumista tai muuta muokkaantumista. En odota minulle vierasta itsekuria, joka tekee minusta (minulle vieraan) yli-ihmisen. En sitä ainaista kehittymistä ja ihmisenä kasvamista.

Sen sijaan vuodelta 2016 odotan: hyvän musiikin tuomaa onnellisuutta, uusia levyjä. Eiköhän niiden mukana sitten tule kaikki, mitä tarvitsen.

Suede, Steve Mason, The Coral, myöhemmin keväällä taikka kesällä The Last Shadow Puppets, Gorillaz, Primal Scream, Richard Ashcroftin uudestakin on liikkunut huhuja. Ja sitten on tietysti DMA’s, jonka helmikuussa ilmestyvä debyyttilevy tekee minut jo nyt niin onnelliseksi, että uskon sen lopulta muuttavan kaiken. Kasvattavan minua ihmisenä, tai ainakin minuna, enemmän kuin mikään lakko.

Viime vuonna tämä australialaisyhtye herätti brittipoppareissa odotuksia kuuden kappaleen ep:llään, Hills End -debyyttiä he ovat päättäneet herätellä eloon tällä Delete-kappaleella. Kappalehan oli mukana jo tuolla viime vuoden julkaisulla, mutta vasta vuosi 2016 ja tämä uusi raikastettu ja yksinkertaistettu näkökulma ovat saaneet minut kuulemaan sen ylivertaisen hienouden.

Huomaatko, miten ihastuttavaksi kappale kasvaa tuon vaatimattomalta tuntuvan alun jälkeen? No nii-in!

Vuosi 2016, olet minun.

DMA’s – Lay Down

Hei taas! Marraskuusta piti tulla hurja blogikuukausi – oli niin paljon ideoita ja visioita ja pää täynnä luonnoksia ja oivalluksia. Oli inspiraatiota. Oli.

Mutta melkein koskaan kaikki ei mene niin kuin pitäis. Minun piti myös esimerkiksi rakastua vuonna 2015 – hahahhahah. Paljoa kauempana rakkaudesta tuskin voisin olla.

Niin, vuosi lähenee loppuaan. Muistan vuoden 2015 ensisijaisesti vanhojen rakkauksien vuotena. Vuotena, jona kaksi rakasta heräsi henkiin: Blur ja The Libertines. Muistan lisäksi sen, kuinka myös joukko muita rakastetuimpia levyjä tuli vanhoilta ihastuksilta: Paul Weller, The Charlatans, Ash, The Maccabees, The View. Noel Gallagher.

Mutta muistan vuoden 2015 myös australialaisesta DMA’sta. Yhtyeen juttu ikään kuin kiteyttää sen, mistä olen paasannut vuosia: 90-luku on parasta, ajasta ja paikasta riippumatta. Voi että, mikä rakkauden kaltainen hullaantuminen tästä on kehkeytynyt!

Niin, ehkä minun ei ollutkaan tarkoitus rakastua tänä vuonna keneenkään, vaan johonkin. Oppia taas pitämään arvossa rakkaudesta ihaninta. Kestävintä, ikuisinta ja inspiroivinta.

Rakkautta popmusiikkiin.

DMA’sin uusi single Lay Down ei ole yhtyeen paras kappale, mutta hyvä se silti on. Pian tämän singlejulkaisun jälkeen vasta yhden ep:n julkaissut trio ilmoitti, että So the album’s done… Sekin on hyvä, sillä se tarkoittaa, että myös ensi vuodelle on luvassa rakkautta. Ainakin jonkinlaista.

Ja loppuun vielä pieni esimerkki siitä, miten rakkaus popmusiikkiin voi olla inspiroivaa. Näettekö nuo laulajan reisitaskuhousut? Ja ne astuivat kuvaan juuri, kun olin miettynyt, että olisiko nyt hyvä aika hankkia taas puvustoon reisarit – 90-luvun lopun Manicsistä inspiroituneena! Pitäiskö hankkia? Tai katsoa, löytyisikö jostain varastoista oikein autenttiset aikalaiset, Oulun R-Collectionilta hankitut moiset. Ai että rakastin niitä.

Kuten kaikki rakkaus, myös rakkaus popmusiikkiin on sokea: pitäis.

Jotain uutta: DMA’s

Kiinnostavinta uutta musiikkia vähään aikaan: DMA’s. Tämä australialaisyhtye on tällä hetkellä se yhtye, jota suosittelen kaikille brittipoppariuteen taipuvaisille ystävilleni.

Niinku vaikka just sulle: Ihan parasta, älä jätä väliin.

DMAs

Itse sain vinkin yhtyeestä tämän blogin lukijalta. Vaikka yhtye onkin valikoitunut jo esimerkiksi NME-lehden sivuille, olin onnistunut sivuuttamaan sen täysin. Hyi, miten kamala ajatus.

Niin, mitä sitä kaunistelemaan – olen ihan totaalisen lätkässä.

Kolmikon kuuden kappaleen ep on tehty sulle ja mulle. Ep:n ilmiselvin musiikillinen kunnianosoitus 90-luvun Britannialle on varmaankin aloituskappale Laced tai b-puolen aloittava Feels Like 37, joka saapi minun puolestani tulla kutsutuksi vaikkapa yhdeksi vuoden 2015 kivoimmista biiseistä.

Eikä tässä touhussa ole kyse vain musiikista, kitarapopista tai nuoresta Liam Gallagherista muistuttavasta laulusta, vaan laajemmasta ammentamisesta. Estetiikasta. 90-luvun paluusta. Lyriikoihin valikoituneesta retoriikasta.

I want you to staaaaaaayyyyy. It don’t shiiineee…

Ehtaa brittipoppia. Ihan parasta, sanoinko jo?

Koko ep löytyy Spotifysta.