Yle Areenassa vietetään naisten maaliskuuta. Yksi teemaan kuratoiduista elokuvista on vuonna 2018 valmistunut dokumentti Kate Nash, popmusiikin riot grrl (Kate Nash: Underestimate the Girl), joka kokoaa brittiartisti Kate Nashin tähänastisen uran draamankaarelliseksi tarinaksi.

Amy Goldsteinin ohjaama dokumentti ei ole mitenkään hurjan kikkaileva tai kokeileva, vaan sellainen aika perinteisesti koottu muusikkotarina siitä, miten hunajaisen äkkisuosion jälkeen tulee kipuilua, kriisejä, vastoinkäymisiä, pettymyksiä ja petetyksi tulemisia, mutta lopussa palaset taas loksahtelevat paikoilleen ja maailmaan laskeutuu rauha.

Dokumentin kulmana on artistin taiteellinen kasvaminen ja mahtumattomuus levy-yhtiön muottiin. Tästä kumpuaa Nashin uran ja taiteilijuuden ydin: tinkimättömyys taiteen ja oman vision suhteen, oman taitelijaäänen käyttämisen tärkeys ja siitä kumpuava onnellisuus. Kova työ ja uhraukset sen eteen, että pystyy olemaan muusikko omilla ehdoilla.

Nash on aktiivisesti tuonut urallaan esiin musiikkiteollisuuden epätasa-arvoa. BRIT Awardsin palkintopuheessaan (Best British Female Solo Artist) parikymppinen Nash kiittää muita ehdolla olleita naisia ja muistuttaa maailmaa siitä, ette female on musiikkigenre.

Muusikon tarinan lisäksi elokuvassa kuuluu naisen kasvutarina, mikä ainakin minua resonoi kovasti. Kate Nash on osa nuoruuttani ja olemme liki saman ikäisiä. Tunnistan monet kasvukivut ja identiteettikriisit. Tunnistan myös uran syntyvaiheen ajankuvan, maailman, jossa artistit ja yleisö kohtasivat MySpacesissä – suosiota rakennettiin levy-yhtiöherrojen ulottumattomissa.

Dokkaria on moitittu joissain viestintävälineissä pitkäksi, mutta itse en kokenut elokuvaa niin. Minusta jokainen leffan minuutti antaa lisää ääntä taiteilijalle, joka kuuluu omassa ammattikunnassaan vähemmistöön.

Elokuva Areenassa