Sideways 2017

Kolmisen viikkoa sitten vietetty Sideways-festivaali oli onnistunut alku kesälle. Kesälle, josta ei idoleita puutu! Teknisesti tämä idolikesä 2017 sai alkunsa jo toukokuun lopussa helteisessä Manchesterissä, missä kävin tunnelmoimassa The Courteenersin ja The Charlatansin keikoilla. Sidewaysin rooli tässä idolikesässä oli saattaa minut lähelle Hurulaa. Heinäkuussa saan rakastaa vielä Kasabiania Tallinnassa, Liam Gallagheria Turussa ja Richard Ashcroftia Tampereella – ja elokuussakin olisi vielä tällaista brittipoppi-ilottelua.

Huh, pyörryttää!

Ennen Sidewaysiä kokosin tekstiksi minua kiinnostavat artistit, tässä vielä paluu niihin. Kaiken kaikkiaan vuoden 2017 Sideways jäi mieleen festarina, jok aei tarjonnut elettäväksi yhtäkään varsinaista pettymystä – ja se on jotain! Vuoden 2017 Sideways oli minusta hienosti artistiensa kuva. Elämyksellinen, vähän uutta ihastusta tarjoileva, turvallinenkin, yllättävä ja ikiaikainen.

Ehkä noissa adjektiiveissä on onnistuneen festarin ydin ylipäänsä.

Kuva: Petri Anttila/Sideways

Elämyksellinen: Hurula

Hurulan kiinnittäminen Sidewaysin lavalle oli minusta parasta, mitä festariorganisaatio tänä vuonna päätti tehdä. Ruotsalaispoppipunkkareiden keikka oli nimittäin musiikillisesti aivan huikea! Erityisesti tykkäsin Hurulan biisivalinnoista, siitä, että keikkasettiin oli otettu mukaan kahdelta albumilta myös niitä rauhallisempia kappaleita. Omat henkilökohtaiset pyörtyilyn tunteet koin Sluta Deppa Mig -kappaleen aikana. Koska kappaletta ei kuultu marraskuun Tavastian-keikalle, uskalsin unelmoida tuosta hetkestä vain ihan varovasti. Kesän kohokohtia.

Vaikka Hurula tuntuu olevan parhaimmilaan ihan kaikessa, mitä se tekee (rumpali Jonna Löfgren ansaitsi kyllä taas kaikki taputukset, huhhhuh), jäi keikasta hyvä maku aivan erityisesti loppua kohti kasvaneen musiikillisen mylvinnän ja revittelyn vuoksi. Festareiden hienoimpia hetkiä: kun Robert Hurula Petterssonin koko keikan ajan luontevan levottomasti, mutta silti vielä hallitusti liikkunut hahmo lopulta antaa mennä.

Vaikka on aina kamalan kivaa, että festareilla on sievää ja nättiä ja kaikkea jännää oheistekemistä, niin kyllä ne ovat tällaiset taidokkaasti valitut, ainutlaatuiset ja ajankohtaiset, muttei liian ilmiselvät ja kliseiset kiinnitykset, jotka tekevät festareista erityisen.

Sidewaysin ilmapiiri oli Hurulalle kaikin puolin sopiva, minusta niissä on jopa jotain samaa. Indie ja cool, mutta silti aito ja lämmin. Tunnistettavasti oma itsensä, mutta silti laajalle yleisölle sopiva. Vilpittömyydellä ja heittäytymisellä toteutettua, joka päätyy olemaan jotain elämyksellistä.

Hurulassa elämyksellisyys liittyy minusta paljon siihen, että yhtyeestä puhuminen tyhjentävästi on todella vaikeaa. Siihen ei sanat riitä. Ensinnäkään genremääritelmät eivät tyhjennä merkityksiä eivätkä osu ihan just kohdilleen. Sidewaysissä oivalsin sen, että Hurulalla ei ole oikeastaan mitään tekemistä genrejen kanssa, vaan siinä on jotain, mitä ei saavuteta soittamalla genremääritelmien mukaan. Hurulan erinomaisuus liittyykin sellaiseen vilpittömään ilmaisuun ja hetkeen heittäytymiseen. Sidewaysissäkin pääosassa oli soitto, uskomattomalla melodiatajulla kirjoitetut kappaleet ja kolmen kitaran synnyttämä räminä. Intensiivisen setin aikana kukaan tuskin ehti kaivata välispiikkejä.

Keikan loputtua yleisö sai kiitokseksi hymyn ja onnekkaimmat käsiläpsyn. Ihana tyyppi, täyskymppi keikka.

Uusi ihastus: The Radio Dept.

Sen lisäksi, että hyvillä festareilla saa kokea jotain elämyksellistä, on minusta festari onnistunut silloin, jos edes osa yleisöstä lähtee sieltä kotiin uuden musiikki-ihastuksen kanssa. Yksi tapa löytää uusi bändirakkaus on seurata, kuinka muut rakastavat.

Kuten ennen Sidewaysiä kirjoitin, en tuntenut The Radio Dept. -yhtyettä sen muutamaa hittiä lukuunottamatta. Lauantaina keikalla kaikki oli kuitenkin jotenkin kohdillaan. Oli aurinko, rytmit ja yleisö, jolle yhtye oli tärkeä. Olosuhteet, joissa on helppo ihastua.

Kuva: Petri Anttila/Sideways

Turvallinen: Editors

Hyvät festarit ovat aina myös pikkuisen turvalliset. Enkä nyt tarkoita sellaisella tylsällä tavalla, vaan sellaisella vapauttavalla tavalla. Kun tietää, että asiat toimii, voi vain heittäytyä kuuntelemaan ja fiilistelemään. Artisteista perjantaina esiintynyt Editors oli juuri sellainen.

Toisin kuin monet muut, en ollut koskaan aiemmin nähnyt yhtyettä livenä. Vaikka muttamissa kappaleista, esimerkiksi kovasti odottamastani Oceans Of Nightista jäi jokin viimeinen taikasilaus puuttumaan, oli yhtye minusta oma arvokas ja musikaalinen itsensä. Saatoin myös vähän ihastua laulaja Tom Smithin lavalla puhjenneeseen karismaan, sellaista en ollut hänessä aiemmin tunnistanut. Tässä kävi juuri niin kuin toivon: kiinnostuin taas vuosien jälkene yhtyeestä pikkuisen enemmän.

Kuva: Tanja Räsänen/Sideways

Yllättävä: Slaves

Minusta toinen aivan erityisen nokkela kiinnitys Sidewaysissä oli brittiläinen Slaves. Vaikka nykyään ihmiset eivät meinaa sitä uskoakaan, niin kyllä Britannian indiemaailmaan kannattaa aina välillä vilkuilla, etenkin jos haluaa löytää erilailla tekeviä pieniä isoja yhtyeitä.

Slavesissa oli jotain yllättävää. Se, millaisen kivan pikkuaggren tyypit kaksistaan saivat aikaan, oli jotenkin aikaan ja paikkaan ihan täydellistä. Ihan tuota intensiteettiä ja sähäkkyyttä en uskaltanut yhtyeen liveversiosta odottaa. Perjantain alkuilta, vasta avatut oluet yhdistettynä brittien itsevarmaan ulosantiin ja sähäkkään soittamiseen upposi minuun.

Minusta yhtyeen pienoisena ongelmanana on kuitenkin se, ettei sillä ole ihan riittävän hyviä biisejä, paria ihan tykkiä hittiä lukuunottamatta. Siksi festareista innostunut, perjantaifiiliksinen yleisö teki tilanteesta lopulta aivan super sympaattisen ja mainion festarihetken. Tällä keikalla yleisön rooli olikin olennainen ja lava just eikä melkein.

Keikan jälkeen kävin ystäväni kanssa nopeasti jutustelemassa rumpalille. Nuorukainen kertoi pehmeällä äänellä, kuinka oli aiemmin päivällä käynyt temppeliaukion kirkossa – hauska kontrasti lavalla juuri vihaisesti meuhkaanneen rumpalipersoonan kanssa.

Ikiaikainen: Dinosaur Jr.

Onnistuneilla festareilla on aina, ihan aina joku ikiaikainen yhtye, se vain jotenkin kuuluu asiaan.

Vaikka minuun yhtye ei tehnytkään hirivttävän suurta vaikutusta, on tuntemukseni se, että yhtyettä odottaneet saivat sitä, mitä halusivat. Keikka ei siis missään nimessä ollut huono, vaan minusta vain tuntui, ettei se ollut minua varten, varmaankaan siitä syystä, ettei yhtye tai sellainen musiikki ylipäänsä merkitse minulle oikein mitään. Toisin kuin useille keikkaa fiilistelleille, minulle tällainen musiikki ja tekeminen ei ole osa nuoruuden kuvastoa.

Mutta. Jotenkin kuitenkin tykkäsin seurata keikkaa ja siitä nauttivia ihmisiä. Se, miten fetsarit ja sinne kiinnitety klassikkoyhtyeen tuovat yhteen ihmisiä, jotka muuten eivät välttämättä festareilla kävisi tai toistensa seuraa löytäisi, on hienoa.

Ja sitäpaitsi. Vaikka tänä vuonna klassikkokiinnitys ei osunutkaan yksi yhtene minun suosikkieni kanssa, voi se taas ensi vuonna osua.

Sideways 2017: Viisi kertaa Editors

Tässä viisi Editorsin kappaletta, joiden soisin kuuluvan tänään yhtyeen Sideways-settiin.

Munich (2005)

The Back Room –debyytin isosti esiin tuonut single ja minun ensikosketukseni yhtyeeseen. Tykkään kappaleesta, koska sitä ei ole ihan helppo lokeroida. Toisaalta se oli ilmestyessään osa ajan kitaramusiikin vahvaa menestysaaltoa, mutta samalla myös omanlainen, odotuksenmukaisimmasta tekemisen tavasta poikkeava.

Tässä kappaleessa varmasti asuu Editorsin ydin. Tummuus ja dramaattisuus, joka kuitenkin jossain vaiheessa kääntyy melodisesti kevyeksi ja mieleenjääväksi kertosäkeeksi. On tietynlainen rytmi ja vauhti,  menevien rumpujen synnyttämä eteenpäin meno. Kirkas ja korkeahko kitara.  Tom Smithin kypsä ja tumma, Ian Curtisia lähentyvä lauluääni.

Ocean Of Night (2015)

Yhtyeen uudempaa tuotantoa. Modernilla tavalla ajaton ja Editorsin kappaleeksi ihanan raikassoundinen. Tätä kuunnellessa joutuu kamppailemaan itsensä kanssa – ollako vähän alakuloinen vai totaalisen täynnä elämää. Yksi hienoimmista yksityiskohdista biisissä on loppupuolella, jossain 3 minuutin kohdalla sisään ajettu uusi kitaraelemnetti.

Mikäli yhtye soittaa tämän kappaleen ja mikäli se soittaa tämän hyvin, on tässä potentiaalia koko Sidewaysin hienoimmaksi hetkeksi. Yltyvyys, rytmikkyys, pikkuhiljaa syttyvä tanssittavuus, vielä vähän valoisa, mutta pian himmenevä ilta, viikonloppuvapaus, yhteenkuuluvuus muun yleisön kanssa, kasvava tarve tanssia, tunne elossa olosta, ilmaan kohoavat kädet.

Ilmarummutusmatskua. Festarimatskua. Tuo mykistävä videokin sen jo kertoo.

Smokers Outside The Hospital Doors (2007)

Varmasti useiden mielestä yhtyeen hienoin kappale – ja minusta yksi upeimmista levyn avausraidoista ikinä koskaan. Perjantain kylmimmät väreet.

A Ton Of Love (2013)

Melko suoraviivainen menobiisi. Ei mikään super nokkela, mutta kivasti pop ja hitti. Tässä on minusta jotain erilaista yhtyeen sellaiseen ominaisimpaan tuotantoon verrattuna.

Hyvä meno – ja yllättävä loppu.

The Racing Rats (2007)

Todella klassinen (alkuaikojen) Editors-kappale. kappaletta hallitsee korvia viiltelevä kitara, joka vie biisiä eteenpäin – ja myös ylös ja alas. Toinen kappaleen ydinelementti on vauhdikkuus – todella Editorsia sekin. Kolmas olennaisuus kappaleessa on todella onnistunut kertosäe.

 

Sideways 2017: Nämä kiinnostaa

Ensi viikonloppuna vietetään Sideways-festivaalia Helsingin Teurastamolla. Erityisen mainiota on se, että tänä vuonna lavoille nousee useampi jopa tällaista musiikillisesti rajoittunutta erityisen paljon kiinnostava esiintyjä!

Tässä siis lyhyesti ja ytimekkäästi Sidewaysin ”nämä kiinnostaa” -kiinnitykset.

Slaves (pe klo 19.15 Park Stage)

Brittityypit ovat näiden festreiden myöhäiskiinnitettyjä, sillä heidät napattiin tulonsa peruneen Cloud Nothingsin tilalle. Tämä sopii mulle! Parisen vuotta sitten kävin täällä blogissakin vähän empien parivaljakosta tykkäämässä, nauttihan yhtye tuolloin Briteissä sellaisesa tulokashurmoksesta. Matkustin bandwagonissa jonkun aikaa, mutta lopulta innostus laantui sellaiseksi vähän passiivisemmaksi seurailuksi ja muutamien biisien satunnaiseksi fiilistelyksi.

Se, miksi yhtyeestä ei ole mitään super isoa suosikkia itselleni tullut, liittyy varmasti siihen, ettei omassa hissukkamaisessa koti-iltaelämässäni ole kauheasti tilausta Slavesin tietylle ärhäkkyydelle. Mutta sitten taas manchesteriläisessä baarissa perjantai-iltana kuultuna kuulosti ihan törkeän hyvältä! Ja niin varmasti myös helsinkiläisessä festarikontekstissa.

Slavesin keikalla aionkin innostua ja inspitoitua ronskiudesta, kovuudesta, itsevarmuudesta, rähinästä, punkista, brittiläiseksi tunnistettavasta (?) arkirealismista ja suorasanaisuudesta, puhelaulamisesta, katumaisen uskottavuuden ja musabisnescoolin sekoituksesta.

Editors ( pe klo 21.15 Sideways Stage)

Kuten varsin moni muukin, myös minä rakastuin Editorsiin reilu kymmenen vuotta sitten, maagisen Munich-sinkun vaikutuksesta. Melodinen dramaattisuus ja epäindiemäinen musiikillinen isous ja jylhyys viehättivät. Biisin uskomaton kertsi ja sen valetanssimaisuus heittävät minut Wienissä vietettyyn vaihtovuoteen ja Chelsea-baarin indiediskoon.

Debyytin jälkeen tuli toinen mainio ja tykätty albumi, mutta sitten hurma ja huuma vähän minun osalta laantuivat  ja tykkäys ulottui enää muutamiin erityishyviin kappaleisiin. Harmillisesti yhtyeen sinänsä mainio myöhäistuotanto sai minulta osakseen aivan liian pintapuoleista tykkäämistä.

En ole nähnyt yhtyettä koskaan livenä, joten jännä nähdä, mikä vaikutus hämärtyvällä festari-illalla, isosti arvokassoundisella musiikilla, tanssirummutuksilla sekä herkistävillä, tutuilla melodioilla on minun ja yhtyeen väleihin.

Odotan. Ja toivon, että ihastun isosti uudelleen!

The Radio Dept. (la klo 18.00 Plaza)

Yhtye, jota en vielä oikein hittien ulkopuolella tunne, mutta johon voisin kesälauantaissa vaikka tykästyäkin!

Dinosaur Jr. (la 19.00 Sideways Stage)

Kiintiöklassikko. En edes yritä väittää, että olisin tykännyt yhtyeestä aina tai että tietäisin sinkkujen b-puolet ja katsoisin halveksuen niitä, jotka toivovat kuulevansa festareilla yhtyeen hittejä. En omista uskottavasti kulunutta bändipaitaa. Mutta lähtökohtaisesti innostun klassikoista – siksi yksi odotetuimpia hetkiä.

Tällä keikalla aion inspiroitua itseni musiikillisesta sivistämisestä sekä siitä, että saatan tuntea itseni nuoreksi.

Hurula (la 23.00 Park Stage)

Minulle se Sidewaysin tärkein ja olennaisin! Tämän ruotsalaisherran vuoksi menetän tämän viikon yöuneni – jännittää vain niin ihanasti! Marraskuussa nähty Tavastia-keikka vei jalat alta, joten tiedän, että minun Sidewaysini päättyy hurmokseen ja rakkauteen. Ihana mies, super hyvät kappaleet ja aivan törkeän vilpittömästi ja intensiivisesti toteutuva bändisoitto.

Tämä keikka on tuleva festariklassikko.

Näiden lisäksi olen päättänyt suhtautua aivan erityisellä avoimuudella kotimaisiin nykybändeihin – tämän enemmän ulalla tuskin voi olla.