Viisi kertaa levyhyllyn brittipop-helmi (isot singlet)

Fiilistelin viime kesänä täällä blogissa levyhyllyn seiska-aarteita.

Tässä tuolle tunnelmoinnille jatkoa, tällä kertaa isompikokoisten sinkkujen kera.

Elastican Stutter (1994) ja Waking Up (1995)

Molemmat kappaleet ovat minun kaikkien aikojen lemppareita ja valtavia brittipop-symboleja. Tuon Waking Up -singlen kannen ja Justinen kuvan voisin ottaa brittipop-alttarini alttaritauluksi, niin värisyttävän olennainen se on!

Waking Upin b-puolella on Gloria, Car Wash ja Brighton Rock.Tämä Stutter on US-versio, joten vinskalta löytyy kolme muuta biisiä: Rockunroll sekä eeppiset 2:1 ja Annie. Seiskatuumaisessa b-puolella olisi Pussycat. Olen löytänyt molemmat sinkut netistä.

Shed Seven – Speakeasy (1994)

Speakeasy on minulle se olennaisin Shed Seven -kappale, siksi onkin jotenkin erityisen ihanaa omistaa juuri tämä vinyyli. Soitan biisin aina, ihan aina dj-keikalla. Olen saanut tämän tuliaiseksi eksältä joltain hänen Britannia-matkaltaan. Sinkulla myös: Around Your House, Your Guess is as Good as Mine sekä mahtavan Dolphin-kappaleen liveversio.

SuedeWe Are The Pigs (1994)

Toinen lahja samaiselta eksältä – yep, I know, miksi ikinä päästin menemään tyypin, joka ostaa lahjaksi Sueden We Are The Pigs -sinkun?!

Tämä on minun suosikkikappale Suedelta. Siis suosikein KAIKISTA yhtyeen kappaleista. Soi myös jokaisella dj-keikalla.

Tähän vinyyliin liittyy kiva muisto: olin muuttanut muutama kuukausi eron jälkeen kimppakämpästä yksiöön, eksä oli muuttoapuna. Muuttoiltana kuormaa purkaessa löydän tämän levyn yhdestä laatikosta, herra oli sen sinne ylläyslahjaksi sujauttanut. Ihana muisto kerran kovin tärkeästä ihmissuhteesta ja tietenkin suuresta bändirakkaudesta.

Tämän 12-tuumaisen vinyylin b-puolelta löytyy Killing Of A Flash Boy ja Whipsnade.

The Boo Radleys – Wake Up Boo! (1995)

Tämän kakstoistatuumaisen löysin vuosi sitten maaliskussa Lontoosta levykauppakierrokselta. Jes! Olennainen biisi unelmien brittpop-settilistassa. B-puolella on Janus ja Blues For George Michael.

Salad – The Selfishness of Love

Jos Sleeperin paluu ei tunnu riittävän brittipopilta, niin hei, juuri nyt on hyvä hetki kaivautua vielä vähän syvemmälle brittipop-maailmaan tämän Saladin uuden kappaleen avulla.

Salad ei ole koskaan ollut minulle henkilökohtaisesti  kovin merkittävä brittipop-rakkaus, vaikka yhtye olennainen skenetekijä onkin. Minulle yhtye on näyttäytynyt upeita albumikokonaisuuksia tehtailevan yhtyeen sijaan sellaisena muutamia ajalle olennaisia kappaleita tehneenä ajankuvayhtyeenä.

Mutta tästä uudesta kappaleesta tykkään jotenkin nyt tosi paljon! Sleeperin uuden Look At me Now -biisin kanssa ihan paras parivaljakko! Tämä soundimaailma hurmailee minua nyt kovasti.

Astetta marginaalisempiin brittipop-yhtyeisiin lukeutuva Salad teki paluun jo vuonna 2017, jolloin se julkaisi albumillisen 90-luvulle ”unohtuneita” kappaleita. Yhtye myös palasi keikkalavoille juuri Star Shaped-festareilla, missä se esiintyi yhdessä My Life Storyn, Dodgyn, Spacen, The Bluetonesin ja Sleeperin kanssa.

Salad ehti julkaista 90-luvulla kaksi studioalbumia. Tämä jokin aika sitten julkaistu The Selfishness of Love -kappale on nyt sitten ensimmäinen biisi ensi vuoden alussa ilmestyvältä The Salad Way -levyltä.

Jollekin nämä tällaisten obskuurimpien brittipop-yhtyeiden paluut voivat olla ihan yks hailee, mutta ai ai, miten tärkeitä ja ihania nämä minusta on! Uuden musiikillisen annin lisäksi näillä on todella suuri merkitys koko brittipop-ilmiön ja skenen selittämisessä, sen ääriviivojen luomisessa. Nämä pienemmät yhtyeet hahmottavat ilmiön syvyyttä, muistuttava ihmisille ja erityisesti uusille brittipop-polville, että se Oasiksen lädirock-soundi on vain yksi pieni osa brittipop-maailmaa. Että kyse on niin paljon ja ennen kaikkea muusta!

Minusta on ihanaa, että ihmiset fiilistelevät valtavirtayhtyeiksi paisuneita Oasista, Bluria, Pulpia ja Suedea. Ehkä joku jopa Elasticaa ja vaikka Castia tai The Charlatansia. Ja kokevat niin ottavan osaa brittipoppailuun. Se on mahtavaa! Mutta nuo ovat vain pintakerroksia monikerroksisessa brittipop-yhtyeiden rakennelmassa. Ovia ja kulkureittejä syvemmälle, monien muiden hienojen juttujen äärelle!

Niitä kantsii availla ja kulkea.

Ja nyt on ihan pakko kuunnella tämä biisi!

Viisi kertaa ikoninen brittipop-intro

Viisi ikimuistoista ja ikonista brittipop-kappaleen alkua.

SupergrassLenny (1995)

Kappaleen 60 tasamuotoista iskua ennen biisin varsinaista käynnistymistä. Brittipopklassikko!

ElasticaConnection (1994/95)

Yksi ultimaattisimista brittipop-kappaleista, jossa on yksi ultimaattisimmista, ikonisimmista, tunnistettavimmista ja muistettavimmista aluista. Brittipopin hienoimpia sekunteja. Suuuuuuuri symboliarvo sille kaikelle.

Marion Sleep (1996)

Marion on yksi brittipopeimmista yhtyistä mitä on ja yhtyeen hittikappale Sleep kaanonveroinen klassikko. Kappaleen alun huuliharppuriffi toimii ainakin minun maailmassani ihanasti brittipop-muistoesineenä. H-u-i-k-e-a ja äärimäisen paljon onnellistava alkusoitto. Ja kappale. Ja yhtye.

GeneSleep Well Tonight (1995)

Kaikessa pienuudessaankin aivan täydellinen aloitus juuri tälle biisille. Tunnistaisin nuo lempeät soinnut missä ja milloin vain. Pari sekuntia kestävä matka onnelliseen brittipop-kuplaan.

Shed SevenDolphin (1994)

Kappale alkaa sisään hiipivällä bongorumpusambailulla, johon yhdistyy muutaman sekunnin jälkeen simppeli kitarariffi. Yhtyeen toinen singlebiisi ja upea esimerkki bändin Ghange Giver -debyytin intensiteetistä. Rummutus on niin olennainen ja merkittävä, että vuoden 1999 kokoelmalevylle se sai vähän pidennnetyn ja äänekkäämmän roolin.

Jotain uutta: Goat Girl

Kaikki (indiemittakaavassa) puhuvat nyt brittiyhtye Goat Girlistä. Yhtye pistäytyi vähän aikaa sitten Jools Hollandin vieraana ja sai ansaittua nostetta keväällä julkaistulle debyytilleen.

Yhtyeessä on super paljon jänskää ja coolia. On siisteimmän levy-yhtiön elikkäs Rough Traden taustatuki, on mainio punk-meininki, on Brixton, on laulajan leso ääni ja laulutyyli, jotka muistuttavat ihanasti Elastican Justine Frischmannista. Ja sitten on sellainen super cool ja trendikäs ulkomusiikillinen vähän ränskä ysärihabitus. Sellainen välinpitämätön, mutta kuitenkin välitetty imago.

Yhtyeen huhtikuussa ilmestynyt debyyttilevy löytyy Spotifysta.

Viisi kertaa dj-setin olennainen

Soitan huomenna perjantaina levyjä Black Doorissa klo 21 alkaen – tervetuloa! Illan aikana juhlitaan Noel Gallagherin uutta albumia kuunnellen se pari kertaa kokonaisuudessaan läpi. Muu musiikki on sitten minun ja Lager Supernova -parini Topiaksen vastuulla.

Löydät illan tapahtuman Facebookista.

Dj-iltojen levyjen ja seiskatuumaisten valinta, setin tunnelman ja kaaren suunnittelu on ehkäpä minun lempiharrastus. Vaikka se, millainen illasta musiikillisesti lopulta muodostuu, mitä kappaleita kultakin yhteeltä soitan, vaihteleekin jonkin verran, on silti muutamia kappaleita, jotka soitan ihan aina.

Tässä viisi sellaista biisiä, jotka ovat suuuurella varmuudella soineet ihan jokaisella dj-keikallani.

1. Suede – We Are The Pigs

Tämä edustaa setissä sellaista brittipopin suurien yhtyeiden parhaat biisit -osastoa. Tykkään siitä, miten kappale on kiistatta Sueden hienoimpia, tunnettukin, mutta ei kuitenkaan ihan se hitein. Olen saanut kappaleen singlen joskus lahjaksi ystävältä uuden kodin kunnaiksi.  Levyhyllyn suuuuuria aarteita!

Kappaleen mystinen ja dramaattinen tunnelma sopii minusta dj-setissä aina tosi hyvin  jonnekin Elastican kolkon soundin lähettyville.

2. Elastica – Waking Up

Brittipop-kauden olennaisimpia kappaleita ajan olennaisimpiin kuuluvalta yhtyeeltä. Elastican symboliarvo on valtaisa, ja ilman tätä kappaletta (taikka vaihtoehtoisesti yhtyeen Connection-biisiä) dj-settiä on minusta kyllä aika vaikea sanoa brittipoppisetiksi!

3. Ash – Shining Light

Yksi suosikein kappale ikinä! Soi jokaisella dj-kaikalla ihan just siitä syystä, että on niin mainio. Ashiltä soitan yleensä myös jotain vanhempaa, mutta tämän biisin tehtävänä on olla setissä se maailman täydellisin ja herttaisin kitarapopikas tykkäyslaulu.

4. Kaiser Chiefs – I Predict A Riot

Tämä biisi edustaa setissä sellaista uutta brittipop-tulkintaa. Kappale on loistava 2000-luvun versio 90-luvun brittipopista, sellainen ilmestymisaikansa kitaraindiehuuman ja Blur-henkisen brittipop-vision sekoitus.

Tämä on The Libertinesin vakkaribiisien ohella myös se, jonka tahtiin voi vähän ainakin henkisesti irrotella ja riehua.

5. Hurricane #1 – Step Into My World

Tämä juuri 20 vuotta täyttänyt biisi kuuluu settiin tietysti siksi, että se on yksi 90-luvun upeimmista kappaleista ja aivan erityisesti kitaristi Andy Bellin taidonnäyte. Mies loistaa tässä niin kitaristina kuin biisin kirjoittajanakin. Kappaleella on myös symboliarvo: se kuvastaa minusta hienosti sellaista brittipop-kauden hurmokselisuutta, Creation-levy-yhtiön voimaa ja valtaa, mutta toisaalta samalla myös koko brittipop-ilmiön ohimenevyyttä. Yhtye teki brittipop-kauden loppuvaiheessa yhden hienon levyn, mutta hiipui sitten samaa tahtia ilmiön kanssa.

Olisi suuri vääryys joskus jättää tämä biisi setistä pois.

Le vintage: Nimipäiviä

Le vintage eli vuosikertajuttu blogiarkistoista. Tämä juttu on julkaistu alun perin vuosi sitten, 30.4.2016.

***

Hyvää vappuaattoa ja hyvää Miian päivää mulle.

Olen aina ajatellut, että Miia on oikein veikeä nimi ja kantajalleenkin ihan passeli. Harmi vain, ettei Miia ole tainnut juurikaan saada kunniaa esiintyä poppikappaleiden hänenä. Mistä lie johtuu? Vaikka nimestäni pidänkin, olisihan se somaa olla jonkun poplyriikan otsake.

Sheila Ruby Lyla Annie Grace Kunnari Gallagher?

Kuulostaa viehättavältä, ihanan pop-kuninkaalliselta.

Tänään Lager Supernova Black Doorissa

Tämä tulee nyt todella viime tipassa, mutta TERVETULOA TÄNÄÄN BLACK DOORIIN! Dj-minäni eli DJ Hey Layla! soittelee kello 21 alkaen brittipoppivinyyleitä dj-sielunkumppaninsa kanssa.

Tässä kolme ajankohtaista brittipoppisyytä tulla paikalle:

Yksi: The CharlatansWeirdo. Tämä kappale täyttää juuri tänään 25 vuotta! Biisin vinyyliversio on ehkä yksi kotini suosikkiesineistä. En ole levynkansinörtti, mutta tässä on ihana.

Kaksi: Shed SevenGoing For Gold. Yorkilainen Shed Seven ilmoitti alkuviikosta julkaisevansa uuden albumin! Joulukuu on varattu brittikiertueelle. Britpop never dies – sen kunniaksi tämä Lager Supernova -klassikko myös tänään.

Kolme: SleeperNice Guy Eddie. Shed Sevenin paluu, Trainspotting 2 leffateattereissa, Elastica studiossa, Ride uuden levyn parissa ja myös paluun tekevä Sleeper. Vuonna 2017 on ehkä ihan ok olla brittipoppari. Sleeperin juuri julkistettua come backiä haluan juhlistaa tänään ainakin tällä veikeällä poppikappaleella.

 

 

 

Parhaat yhtyeet top 20

Jostain syystä olen elänyt siinä uskossa, ettei yhtyeitä voi listata paremmuusjärjestykseen. Mutta kyllä ne näköjään voi, kunhan vain miettii kriteerit selkeiksi. Tässä on nyt 5.2.2017 muutamissa minuuteissa tehty lista minun mielestä parhaista yhtyeistä. Ensin piti olla top 10, jatkoin sitä top 15 -listaksi ja vielä top 20 -listaksi. Ehkä ensi kerralla uskallan pitää listan lyhyempänä.

Ja ne kriteerit? No oikeastaan mietin vain, että minkä yhtyeen koko tuotantoa kuuntelen mieluiten. Ja listaksi yhtyeet muodostuivat kysymällä, että no jos Oasista ei olis, mitä kuuntelisin mieluiten? Bluria. Jos Oasista ja Bluria ei olis, mitä kuuntelisin mieluiten? Manic Street Preachersia. Jos noita kolmea ei olis, kuuntelisin mieluiten The Charlatansia. Ja niin edelleen.

  1. Oasis
  2. Blur
  3. Manic Street Preachers
  4. The Charlatans
  5. Ash
  6. Kasabian
  7. The Stone Roses
  8. Shed Seven
  9. Elastica
  10. Suede
  11. The Libertines
  12. Courteeners
  13. Arctic Monkeys
  14. Embrace
  15. Supergrass
  16. Pulp
  17. Idlewild
  18. Travis
  19. Cast
  20. The Verve

Artikkelikuva: Unsplash

 

Jotain uutta: The Big Moon

Loontolaisyhtye The Big Moon osui silmiin muutama päivä sitten jostain NME:n uudehkosta numerosta. Olen todella laiska syventymään uusiin yhtyeisiin, saati kaivamaan sellaisia jostain esiin, mutta tässä tapauksessa oli ihan pakko mennä ja poimia muutama kappale kuunteluun.

Esittelytekstissä nimittäin mainittiin kaksi taikasanaa: The Libertines ja Elastica.

Ja toden totta, esimerkiksi tässä Silent Movie Susie -kappaleessa on miljoonasti Cool Britannia -kauden klassikkoa Elasticaa, aina Justine Frischmannista muistuttavaa lesoa laulutyyliä myöten. Ja hei, miten sekopäisen vänkä video!

The Big Moon on julkaissut pari sinkkua, videoita löytyy noin vuoden takaa. Debyyttilevy Love In The 4th Dimension ilmestyy huhtikuussa. Tämä Cupid taitaa olla minun toinen suosikkibiisi yhtyeeltä. Tykkään: The Libertinesistä muistuttava rauhaisien kohtien komppava kitara. The Libertinesistä muistuttava rytmin ja intensiteetin vaihtelu ja The Libertinesistä muistuttava siloittelemattomuus. Ja Elasticasta muistuttava kertsien kaikuisan kumea äänimaailma.

Nimipäiviä

Hyvää vappuaattoa ja hyvää Miian päivää, mulle.

Olen aina ajatellut, että Miia on oikein veikeä nimi ja kantajalleenkin ihan passeli. Harmi vain, ettei Miia ole tainnut juurikaan saada kunniaa esiintyä poppikappaleiden hänenä. MIstä lie johtuu? Vaikka nimestäni pidänkin, olisihan se somaa olla jonkun poplyriikan otsake.

Sheila Ruby Lyla Annie Grace Kunnari Gallagher?

Kuulostaa viehättavältä, ihanan pop-kuninkaalliselta.

 

Brittipopklassikko: Naiset

90-luvun ja brittipop-ajan olennaisuuksia: naisten keuloittamat yhtyeet. Tässä muutama olennainen niistä. Hyvää naistenpäivän iltaa!

1. Justine Frischmann, Elastica

Suuri tyyli- ja cooliusidolini (ja miesmaku-). Aikoinaan ekä Brett Andersonin että Damon Albarnin heila, ei yhtä aikaa (ihan). Brittipopin kuningatar, jonka kunnianhimoinen suhtautuminen yhtyeen tekemisiin inspiroi.

2. Louise Wener, Sleeper

Naisen olennaisuudesta kertoo jotain ehkä se, että yhtyeen aktiiviaikoina syntyi termi ”Sleeprbloke”. Toisin sanoen Sleeper on yhtä kuin hehkeä Louise Wener ja ”ne jotkut pojat”. Justine Frischmannin viileyttä maanläheisempi ja viehkompi karisma. Lisäksi Wener ja minihame = brittipopklassikko.

3. Saffron, Republica

Omaleimaisen sähäkkä, yksi 90-luvun mieleenpainuvimmista keulahahmoista. Polkkatukkaidoli.

4. Sonya Madan, Echobelly

Tunnettu kantaaottavista kommenteistaan ja suorapuheisuudestaan haastatteluissa.

5. Cerys Matthews, Catatonia.

Soitin kerran Catatonian Mulder and Scullyn dj-keikalla ja joku yleisöstä kysyi ”Onko tämä The Crash?”.

6. Lauren Laverne, Kenickie

Nykyään BBC:llä radiossa vaikuttavan Lauren Lavernen Kenickie oli hieno, hieno esimerkki brittipop-kauden kepeydestä ja ohimenevyydestä. Yhtye tuli, teki pari levyä, tukullisen keikkoja, nautti hetken maineesta ja kunniasta ja katosi sitten. Ei mitään turhan vakavaa, ihan vain pop-musiikkia.

7. Sarah Blackwood, Dubstar

Newcastlelaisyhtyeen dreampop/tanssi-indie yhdistettynä Blackwoodin sievään ja kirkkaaseen lauluääneen viehättää.

8. Miki Berenyi, Lush

Shoegaze-yhtyeeksi alunperin identifioitunut Lush brittipoppiintui vuoden 1996 Lovelife-albumilla. Miki Berenyi on jostain syystä minulle salaperäisyys-idoli.

9. Marijne van der Vlugt, Salad

Yksi brittipop-ajan unohdetuimmista yhtyeistä, veikkaan. Pari albumia julkaiseen yhtyeen Motorbike To Heaven -kappale nyt vähintään kuuluu brittipopkaanooniin.

 

Parhaat ystäväni: Menswear – Nuisance

Zemanta Related Posts Thumbnail

Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä.

Ystävä: Brittipop-yhtye Menswearin debyytti Nuisance (tai melkein ainokainen, kakkoslevy julkaistiin vain Japanissa).

Ilmestymisvuosi: 1995

Erityisen ihanaa: Kitaristi Chris Gentry, joka on 90-luvun söpöin ilmestys. Oui, paljon söpömpi kuin Take Thatin Mark Owen!  Vuonna 1977 syntynyt Gentry oli albumin ilmestymisen aikaan vain 18-vuotias – kauan eläköön 90-luvun teinimuusikot, joita löytyi Menswearin lisäksi nyt ainakin Ashistä ja Supergrassista. Gentry muuten seurusteli hetken Elastican kitaristin Donna Mattewsin kanssa. Olennaista!

Ystävä silloin kun: haluan kertoa 48 minuutissa ja 54 sekunnissa sen, mitä brittipoppi on. Albumi on ehdottomasti yksi brittipop-kauden täydellisimmistä symboleista.

 

 

 

 

 

 

 

Menswearin Nuisance ei ole merkittävä albumi ja paras ystävä siksi, että se olisi synnyttänyt jotain uutta tai muuttanut maailmaa. Oikeastaan päinvastoin! Se on pieni, kiireessä, hurmoksessa ja epäammattimaisen taustajoukon kanssa työstetty levy, joka syntyi jo olemassa olevasta. Brittipoppiudesta ja hurmoksesta, brittipopskenestä. Uuden luomisen sijaan se toisintaa. Yhtye olikin vuonna 1995 kaikkea sitä, mitä ihmiset vuonna 1995 halusivat, mutta myös kaikkea sitä, mitä oli jo olemassa.

Nuisance jos joku olikin ilmestyessään täydellinen tiivistys siitä, mitä brittiläisessä indie- ja popmusiikissa oli viimeisen parin vuoden aikana tapahtunut. Nuisancelta löytyy Blurin englishness-visiot ja mod-ote, sen Modern Life Is Rubbish -albumin aikainen viehätys pukuihin ja maihareihin (vrt. esim. I’ll Manage Somehow ylempänä). Lisäksi on Pulpin teatraalisuus, joka ilmenee ehkä viehättävimmin laulaja Johnny Deanin olemuksessa. Ja toki Nuisanceakin on kasvatettu 90-luvulla liki pakollisiksi muodostuneilla jousisovituksilla (vrt. esim. Being Brave). Tämän Daydreamer-kappaleen tunnelma ja kitarat puolestaan ovat kuin suoraan aikalaisyhtye Elasticalta lainattuja.

 

 

 

 

 

Sleeping In -kappale taas on very britpop ja very 90s, koska se julistaa rakkautta 60-luvun popmusiikillista estetiikkaa kohtaan.

 

 

 

Mutta eivät Menswear ja Nuisance ole ainoastaan musiikillisia symboleja 90-luvulle ja brittipopille. Yhtye ilmentää täydellisesti indien populaaristumista ilmiönä, sitä, kuinka indiestä tuli mainstreamia. Yhtäkkiä jokainen levy-yhtiö halusi löytää oman oasiksensa, mikä tietysti johti siihen, että yhtyeitä syntyi tuon tuosta. Levy-yhtiöillä oli rahaa, eikä levytyssopimuksen saaminen ollut aina kovin vaikeaa. Esimerkiksi Menswear perustettiin nayttäytymispaikkana tunnetussa Blow Up -yökerhossa, se sai levytyssopimuksen ennen yhtään keikkaa ja listaohjelma Top Of The Popsissaki se esiintyi ennen kuin oli julkaissut ainuttakaan singleä.

The perfect product from a band that is better known for being seen than being heard”, kuvailtiin Nuisance-albumia jossain.

Yhtyeen lyhyt, ulkonäkökeskeinen ja hedonistinen ura toimii mitä parhaimpana ajankuvana ja brittipop-ilmapiirin ilmentymänä ja kiteyttäjänä. Siitä huokuu arroganttius ja itsevarmuus sekä 90-lukuun yhdistyvä kepeys ja hauskanpito. Hetken aikaa kestävät bileet. Menswear ei edusta samalla tavalla absoluuttisn hienoa rock-kokemusta kuin vaikka Oasis, vaan saa merkityksensä nimenomaan brittipop-kontekstissa. Levyssä ei ole mitään monumentaalista tai jylhää, mutta klassikko se on, ehdottomasti. Brittipopparin klassikko ja identiteettilevy.

Nuisance täyttää 24.10 20 vuotta. Levylle ei järjestetä vuosijuhlia ja sille tuskin on faniryhmää (paitsi ehkä minun oma privaattiklubini). Vaikka levy ei muuttanutkaan maailmaa, on sillä minun mielestäni (hienon musiikillisen kuuntelukokemuksen lisäksi) yksi tärkeä tehtävä vielä nytkin, vuonna 2015.

Sen tehtävänä on muistuttaa siitä, että brittipopissa on kyse niin paljon enemmästä kuin vain Oasiksesta. Tai ei edes enemmästa, vaan pohjimmiltaan jopa muusta. Muusta kuin Oasiksen kaltaisesta rock-klassikosta, Blurin pitkästä ja kriitikoiden ylistämästä urasta. Muusta kuin muista isoista: Suedesta tai Pulpista. Sillä yhtä lailla kuin kriitikoiden kiitoksista, klassikoista ja pysyvästä, on brittipopissa kyse väliaikaisuudesta, yhden levyn ihmeistä. Hetken kestävästä tähteydestä.

Ja siksi meillä on Menswear.

 

Parhaat ystäväni: Elastica – Elastica

shesnotanyone_01

Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä.

Ystävä: Brittipop-yhtye Elastican debyyttilevy

Ilmestymisvuosi: 1995. Levy ilmestyi itse asiassa 13.3.1995, eli onnea parikymppiselle!

Erityisen ihanaa: No hei, 15 kappaletta 38 minuutissa!

Ystävä silloin, kun: Kaipaan sellaista maailman coolein tyttö -fiilistä.

Elastican Elastica on ollut yksi parhaista ystävistäni aina siitä asti, kun tajusin, että on ja oli olemassa sellainen maailma kuin Cool Britannia. Ja niinhän se menee, että kun ihminen alkaa etsiä käsiinsä – esimerkiksi kunnankirjaston musiikkiosastolta – kaikkea mahdollista tietoa 90-luvun brittipopista ja Cool Britanniasta, aikakaudesta jumalaisimmasta, törmää hän välittömästi Elasticaan. Tai viimeistään heti Oasiksen, Blurin ja Sueden jälkeen. Vaikka tuo oma etsiskeleminen ei ihan vuonna 1995 tapahtunutkaan, on tämä ystävyys kestänyt jo yli 15 vuotta.

Elasticassa jos jossain on siis kyse brittipopin merkkitapauksesta. Yhtye myös täsmentää hienosti sitä, mitä brittipoppi oikeastaan, ainakin minun määritelmissäni on: ei musiikkityyli tai -genre, vaan skene. Movement. Nuorisokulttuuri. Aikakausi. 93-98. Joukko keskenään melko erilaisiakin yhtyeitä (toiset enemmän, toiset vähemmän kitaravetoisia), jotka yleisö kuitenkin pystyi linkittämään yhteen.

Jos puhutaan genre- ja musiikkityylinäkökulmasta, niin suurilta osin Elastica taitaa olla jonkinlaista punkkia. Aikalaiskirjoittelussa yhtyeen britpop-määritelmää tarkennetaan yleisimmin termillä art punk.

Elastica on cool. Sellaisella Lontoo- ja Dr Martens -tavalla. Ei työväenluokka-paatosta (laulaja Justine Frischmannin tausta on keskiluokkainen), ei pohjoisenglantilaista lad-uhoa eikä myöskään brittiläisyyttä alleviivaavaa pop-hassuttelua. Olemuksellisesti yhtye sijoittuukin minusta brittipop-yhtyeiden verkostossa jonnekin Sueden rinnalle. Androgyyniys, salaperäisyys ja tummasävyinen viileys. Yhtyeen (alkuperäinen) kolme naista ja yksi mies -kokoonpano linkittää Elastican myös osaksi naisvetoisten yhtyeiden esiinmarssia. (Tämän jälkeen siis jatkoille esimerkiksi Lushin, Echobellyn, Sleeperin tai Republican pariin.)

Jos minun pitäisi kiteyttää oma Elasticani yhteen sanaan, voisi se olla vaikka leso. Justine Frischmannin pikkuisen laiskan ja leuhkan kuuloisen laulutyylin ja koko muun bändin kiehtovalla tavalla välinpitämättömän olemuksen yhdistelmä on vastustamaton. Itsevarma. Sitten on tietysti Justinen kunninahimoinen ja määrätietoinen tapa johtaa yhtyettä ja olla sanavalmis silloin, kun sellaisen hetki on. Niin kuin vaikka joskus Australiassa, kun musiikkitoimittaja kysyi, mitä hänelle tulee mieleen sanoista Liam Gallagher. ”Hamster” oli vastaus.

”Liam having a brain the size of hamster’s brain, tht is, not the entire hamster.”

Nuorempana pidin Justine Frischmannia suorastaan supersankarina, onnistuihan hän hurmaamaan sekä Brett Andersonin, Damon Albarnin että Bobby Gillespien (ja suututtamaan Liam Gallagherin). Frischmannin supersankariasun (ja Damon Albarnin mod-tulkinnan) syytä on se, että käytän Dr Martenseja.

Elasticasta ei voi puhua mainitsematta esikuvilta lainailua ja plagiointikeskustelua. Connection -kappaleen värisyttävä alku on kutakuinkin suoraan Wire-yhtyeen Three Girl Rumba -kappaleesta, Line Upin kertsin melodia puolestaan muistuttaa merkittävästi samaisen yhtyeen I Am the Fly -biisiä. Loppujen lopuksi Elastica jakaa laulukirjoituskunnian vain Waking Up -kappaleensa osalta – The Stranglers bongasi biisistä No More Heroes -kappaleensa ja vaati asialle huomioita. Omistajuuden jako sovittiin lopulta oikeuskäsittelyn ulkopuolella.

Jotain niin kovin 90-luvun hulluja vuosia symboloivaa tässä levyssä ja Elastican tarinassa on. Suosio tuli kovaa ja nopeasti. Kun yhtye ei ollut kiertueella, kierteli se Lontoon Camden Townissa, mistä löytyi kaikki tyypit. Ja huumeet. Toinen levy ei ottanut syntyäkseen ja siinä vaiheessa kun otti, oli jo vuosi 2000, eikä mikään enää ollut niin kuin ennen. Ei edes Elastica, jonka kokoonpano oli tuossa välissä vaihtunut pariin otteeseen.

Mutta on tällä levyllä symboliarvon lisäksi myös kiistaton musiikillinen arvo – lainailusta huolimatta. Ilmestyessään se oli kriitikoidenkin kovasti ylistämä ja ehdokas vuoden 1995 Mercury Music Prizen saajaksi.

Olen aina ajatellut, että minun roolini on olla fani, ei rokkari. Elastica taitaakin olla maailman ainoa yhtye, joka on saanut minut tuntemaan harmitusta siitä, etten ole bändissä. Olisin halunnut olla tyyppi, joka vuonna 1989 ihastuu arkkitehtuuriopiskelijaystäväänsä (eräs herra Anderson), soittaa tämän kanssa bändissä (eräs Suede), ärsyyntyy bändin kitaristille (eräs herra Butler) siitä, kun kaikki kappaleet ovat niin pitkiä, tapaa suurisilmäisen popparipojan (eräs herra Albarn), rakastuu, lähtee bändistä, perustaa bändin, hurmaa yhtyeineen maan ykkösradio-dj:n (Steve Lamacq), jonka kanssa alkaa työstää levyä. Tekee yhtyeineen levyn, josta tulee seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi maan nopeiten myynyt debyyttilevy (edellinen oli Oasiksen Definitely Maybe). Eroaa vuonna 1998 popparista ja toimii inspiraationa Tender– ja No Distance Left to Run -kappaleille.

No joo, vaikuttaa vähän siltä, etten olisi halunnut olla bändissä. Olisin halunnut olla Elasticassa.

Ei. Olisin halunnut olla Justine Frischmann.

20 vuotta sitten: Definitely Maybeä, Parklifea mutta mitä muuta?

Brittipopparin silmin tämä pian eletty vuosi 2014 käynnisti aikamoisen juhlaputken (mittavat etkot olivat toki jo viime vuonna). 20 vuotta Definitely Maybestä, 20 vuotta Parklifesta, 20 vuotta Dog Man Starista. Vielä seuraavat kolme vuotta saamme elää hullua 20 vuotta jostakin -aikaa. Ensi vuonna kierroksen ovat käyneet Supergrassin, Elastican, Castin ja Menswearin debyytit. Vuoteen 1996 tultaessa juhlavuosivauhti sen kuin villiintyy.

Mutta mitä muuta vuosi 1994 oli kuin Bluria, Oasista ja Suedea?

No esimerkiksi The Autersia ja yhtyeen Now I’m a Cowboy -kakkoslevyä. Joskus tuntuu tarpeelliselta muistuttaa ihmisiä siitä, että brittipopklassikoita tehtiin myös Blur ja Oasis -vastakkainasettelun ulkopuolella.

Olen itse pitänyt Luke Hainesin keuloittamaa The Auteursia vähän sellaisena outolintuna. Yhtye ei itsekään kauheasti välittänyt siitä, että se imaistiin vuoden 1993 New Wave -debyyttilevyn myötä mukaan juuri käynnistymäsillään olevaan brittipophuumaan.

Ja kyllähän yhtyeessä jotain erilaista on verrattuna vaikkapa Blurin kepeään sarjakuvabrittipoppiin tai Oasiksen lädirockiin. Enemmän dramatiikkaa, teatraalisuutta, tummasävyisyyttä, kaihoa. Musiikillista salaperäisyyttä. Paikoin jopa jotain amerikkalaista.

Mutta yhtyettä sen enempää ruotimatta, tässä kolme omaa suosikkihetkeäni albumilta. Erityisesti ilahdun aina tuosta Lenny Valentinon liveversiosta.

Levykassissa: Elastica

Kuten eräs blogin lukija kerran jossain kommentissaan osuvasti totesi, pitäisi kaikkien kuunnella enemmän Elasticaa. Koska olen äärimmäisen paljon samaa mieltä, löytyy yhtyeen vuonna 1995 ilmestynyt debyytti Kirjasto 10 -kassistani.

Vaikka liitin oheen Connection-hitin videon, ei tarkoitukseni ole kirjoittaa taas yhtä kyseistä kappaletta ihailevaa tekstiä. Vaan hetkestä ennen sitä. Niistä parista hiljaisesta sekunnista, jotka tapahtuvat Annien ja Connectionin välissä.

Muistan, kuinka keskusteluntutkimuksen alan graduni ohjaaja aina muistutteli siitä, kuinka tärkeää ihmisten välisiä keskusteluja analysoidessa on ottaa huomioon vuorojen väleissä esiintyvät tauot. Kuinka kauan ne kestävät, kuka niiden jälkeen jatkaa keskustelua ja millä tavalla? Keskustelu etenee aina suhteessa edeltävään.

Ihastuin tuolloin ajatukseen, että keskusteluissa ilmenevissä hiljaisuuksissa ja tauoissa ei olekaan kyse tyhjästä, vaan niillä on väliä. Ne luovat kontekstia tulevalle. Vaikuttavat seuraavan vuoron muotoon, ehkä jopa herättävät odotuksen tietynlaisesta jatkosta.

Merkityksellisestä tauosta on kyse myös näissä Elastican albumin parissa sekunnissa. Se, kuinka juuri ja juuri minuutin kestävä Annie loppuu yhtäkkiä, kuin seinään. Sitten pari hiljaista sekuntia, ei tyhjää, vaan täynnä odotusta säkenöivästä jatkosta. Hiljaisuus, joka luo kontekstin näille Connection-kappaleen alun kitaroille – ja saa ne kuulostamaan taianomaisilta.