Brittipopparin Manchester

Kokosin pienen kaupunkioppaan Manchester-fiilistelyjen tueksi. Mikään tyhjentävä listaus tämä ei ole – Manchester ei listauksilla tule valmiiksi. Kaupungin upeus ei ole yksittäisissä paikoissa – ihan koko kaupunki on se juttu.

Sain tekstin sisältöön apua ystävältäni, Manchesterin yliopiston alumnilta.

Alkusanat on vieraskirjoittajan.

************************************************************************

Mistä aloittaa kertomaan Manchesterin musiikista? Kaikista mahdollisista vaihtoehdoista. Tuntuisi hölmöltä aloittaa kotoa. Kaduiltahan kaikki lähtee. Klubeilta, keikkapaikoilta. Paikoista, ihmisistä, heidän vuorovaikutuksestaan. Mutta. Barbarism begins at home. Ja Factory Recordsin Anthony H. Wilson sanoi aina, että Manchesterissä on parhaat levykokoelmat, eli siksi aloitetaan kotoa ja levysoittimista.

Se levykokoelma-ajatus näkyy! The Stone Roseskin teki kitaramusiikkia, mutta kuunteli bändinä vähän kaikkea. Ehkä jopa enemmän mustaa kuin valkoista musiikkia. Ja se toi tiettyä twistejä sen musiikkiin. Oasis oli toki vähän eri, ja The Courteeners, mutta erilaisuuskin, kaavoista poikkeaminen on juuri Manchesteriä. Janice Graham Band on erityisesti sellaista outoutta, monen tyylilajin sekamelskaa, että se ei voisi tulla kuin Manchesteristä. Sitä kertomaan ei tarvita edes Love Letters -kappaleen Manchesterin aksenttia. ”One day I hope you can come live with me in Manchester, the rainy city.”

Juuri levykokoelmiin liittyy varmasti Manchesterin monikulttuurisuus. Se on riittämiin ollut sellainen sulatusuuni, missä eri ihmiset ovat tehneet yhdessä juttuja. Mitä kohtaamisia! Sellaisia mitä ei voisi keksiä ja käsikirjoittaa. Nuori Ian Brownkin oli joskus ollut Hulmen vanhoissa betonitaloissa samoissa bileissä amerikkalaisen soul-laulaja Geno Washingtonin kanssa. Erikoinen kohtaaminen erikoisessa paikassa, mutta “this is Manchester, we do things different here”.

Moss Sidessa, Manchester City FC:n vanhan Maine Roadin stadionin kulmilla, on ollut eläväinen afrokaribialainen skene reggaen ja funkin suhteen. Ja myöhemmin räpin. Kuin Amerikassa. Musta alue jossa mustaa kulttuuria, mistä toki valkoisetkin ovat diggailleet. Manchesterissä on ollut suhteessa vähemmän rasismiakin kuin monessa muussa Englannin kaupungissa. Jo joskus 1800-luvulla paikalliset kauppiaat vastustivat orjuutta, ja sitten on kaupunkiin tullut paljon siirtolaisia vähän kaikkialta. Yhteiselo on aliarvostettu voimavara.

Sitä kautta pitää totta kai mainita myös irlantilaiset. Sen on pakko ollut olla merkittävää, että irlantilainen musiikkiperinne, ja irlantilainen suhde musiikkiin ja laulamiseen tuli niin isoissa määrin Manchesteriin. Katsokaa nimiäkin. Johnny Marr, Morrissey, Gallagherit, Liam Fray!

Edelleen Manchester on hauska sekoitus äärimmäistä paikallisuutta ja äärimmäistä kansainvälisyyttä, mikä on pitkään näkynyt musiikissa. Ollaan oltu manchesteriläisiä, mutta katsottu myös maailmalle. Onhan se hassua, miten joku Manchester otti teknoa Detroitista ja housea Chicagosta, ja paketoi ne Haciendassa omanlaiseksi osaksi koko maailman klubikulttuurin kehitystä ja kasvua. Mitä musiikkia Manchesterin lähiönuorisokin saikaan essopäissään tanssia!

Tai otetaan New Order. Tavallaan se on juttuna todella manchesteriläinen, ja siitä saisi juuri sen tarvittavan soundtrackin harmaudelle, sateelle ja punatiilisille taloille, mutta silti se on myös mullistavan kansainvälinen, kun musiikissa on elänyt Kraftwerkin Düsseldorfia vietynä Manchesterin kautta Ibizalle ja maailman tanssiklubeille.

Jollain kummalla tavalla Manchester on lähes aina osannut katsoa eteenpäin. Eläköön historia ja manchesteriläinen tarina. Jalkapallossa, musiikissa, ja kaikessa. Mutta sanottakoon samalla, että fuck nostalgia! Keskitytään tähän päivään. On sanonta siitä, että mitä Manchester tekee tänään, muut tekevät huomenna. Alan Turing antoi Manchesteristä käsin maailmalle tietokoneenkin.

Taas musiikissa sitä hassua sekoitusta, mitä Manchesteristä löytyy. Se on pohjiltaan työväenluokkainen ja Labour-vasemmistolainen, mutta silti myös kauppiaiden kaupunki. Manchesteriä pidetään teollisuuskaupunkina, mutta ehkä jopa enemmän se on ollut varastoimisen, jalostamisen ja eteenpäinviemisen kaupunki. Siellä tehtiin tuotteita, mutta myös vietiin ja tuotiin niitä maailmalle ja maailmalta Manchester Ship Canalin kautta. Engels ja Ecstacy. Kumpikin liittyy Manchesteriin.

Samaa henkeä voi halutessaan nähdä musiikissakin. On pohjoisenglantilaista Labour-työväenluokan aitoutta, mutta myös halua viedä musiikkia maailmalle ja olla jotain isoa ja parasta. Factory Records päätyi olemaan kumpaakin. Omaehtoista, taiteellista, aitoa, kompromissitonta, visionääristä, mutta myös mullistavaa ja maailmaa muuttavaa. Katastrofaalista rahankäyttöä, mutta legenda on tärkeämpi.

Pyhiinvaelluspaikkoja Manchesteristä löytyisi, mutta ei se ole liiaksi museoinut ja kaupallistanut musiikkihistoriaansa. Ja siksi se ei olekaan vielä menneisyyttä, vaan edelleen nykypäivää. Ei ole musiikkimuseota eikä mitään bussikierrosta keskeisille paikoille. Manchester ei ole Liverpool. Oli toki edesmenneen Inspiral Carpets -rumpali Craig Gillin oma kierros, mutta se oli konseptina erilainen, koska kertojana oli yksi osallisista. Manchesterin musiikki elää pikemminkin levykaupoissa ja baareissa ja keikkapaikoissa. Toivottavasti vielä pitkään, vaikka nyt tuloerot kasvavat, raha jyllää ja keskusta hipsteröityy. “Pohjoisen Lontoo”, sanotaan. Kauhea vertaus tavallaan.Ehkä hienointa olisi että Manchester löytäisi taas jotain todella uutta. Isosti. Vaikka räpissä, mistä on merkkejäkin. Tai jossain vieläkin erilaisemmassa. Jostain minkä ymmärtäminen kuuluu vain niille, jotka ovat siellä. Ja taas omalla twistillä. Koska Manchester. Koska we do things different here.

Helsingissä 6.3.2020

Nimim. Rusholme Ruffian

Levykaupat

Piccadilly Records, 53 Oldham Street

  • Vuonna 1978 perustettu levykauppaklassikko. Paljon nimikirjoituskeikkoja! 

Sifters Records, 177 Fog Lane

  • ”Mr Sifter sold me songs / When I was just 16 / Now he stops at traffic lights / But only when they’re green.” Oasiksen Shakermaker-kappaleesta tuttu levykauppa irrottelee somasti sisustuksessaan Oasis-yhteydellä. Käytettyjä levyjä.

Vinyl Exchange, 18 Oldham Street

Vinyl Revival, 5 Hilton Street

  • Levyjä, julisteita ja muuta hienoa pop-koristetta. 

Kingbee Records, 519 Wilbraham Road, Chorlton

Muita kauppoja

Afflecks, 52 Church Street

  • Afflecks on iso sisätori, josta löytyy vähän kaikenlaista putiikkia ja myyntikojua. On vintage-vaatteita, levyjä, julisteita, koruja, sisustustavaroita, sarjakuvia, naamiaisasuja… Vähän niin kuin Lontoon Camden Town Market sisätiloissa. Vierailun arvoinen paikka.

Retro Rehab, 91 Oldham Street

  • Kuratoituja vintage-vaatteita Norther Quarterin kivassa ympäristössä.

Pop Boutique, 34-36 Oldham Street

  • Herttaisen vintagekauppaketjun myymälöitä on Manchesterissä kaksi. Tämä myymälä on perustettu vuonna 1994 – on siis nähnyt brittipopin hurmosvuodet, mikä on ihanaa. Söpöjä 2nd hand -vaatteita vaikkapa brittipop-univormuun, myös merkin omia replikoita. Lisäksi huonekaluja ja muuta krässää. Ja kahvia!

 Bags of Flavor, 33 Tib Street

  • Vintageputiikki Northern Quarterissa. Casuaalia vaatetta ja Adidaksia!

Oxfam Originals, 51 Oldham Street

  • 2nd hand -ketjun mainio myymälä, hyvä valikoima Adidasta, Levi’stä, Fred Perryä, retroa, verkkatakkia, tennaria…

Oi Polloi, 63 Thomas Street

  • Merkkivaatteita (miehille) tyylikkäällä Manchester-otteella. Soma itsenäinen putiikki.

Fred Perry, 11 Police Street

  • Koska Manchesteristä ostettu pikee on enemmän kuin vain pikee.
Tib Street, Hilton Streetin risteys.

Baarit ja pubit

Night & Day Cafe, 26 Oldham Street

The Night & Day holds memories
But when I think of it now all I see
Is you at the back and you’re starting to cry
I wish I could have sung you a lullaby

Liam Fray, Courteeners – Lullaby
  • Klassikko Northern Quarterissa. Paikka on avattu vuonna 1991 ja se oli sulkemisuhan alla meluhaasteiden vuoksi vuonna 2014. Useat paikalliset muusikot osoittivat tukensa paikalle, ja yhteisymmärrys melutasoista paikallisten asukkaiden kanssa löytyi.
  • Night & Day on ollut useiden tärkeiden yhtyeiden keikkapaikka nimenomaan uran alkuvaiheessa.
  • Brittipop-yhtye Marion harjoitteli aikonaan paikan kellarissa managerinsa Joe Mossin luvalla (myös The Smithsin ex-manageri). Moss buukkasi tuolloin bändejä paikkaan.
  • Johnny Marrin Dynamo-kappaleen video on kuvattu paikassa.
  • Kantsii tarkistaa keikat, mutta on kiva paikka myös vaikkapa päiväkaljalle!

The Star and Garter, 18-20 Fairfield Street

  • Kulttipaikka, josta Courteenersin mukaan löytää lohtua.

The popularity trap strikes again
You don’t need this fools cause you’re incroyable
(Which is French for incredible)
We found solace at the Star and Garter
No malice, I can feel you coming alive

Liam Fray, Courteeners – Modern Love

Star and Garterissa on joka kuun ensimmäinen perjantai The Morrissey Smiths Disco, jota myös Courteenersin jäsenet ovat hostanneet. Koska niiiiiin monet Courteeners-kappaleet tapahtuvat Manchesterin yöelämässä, löytyy yhtyeeltä tietysti myös The Smiths Disco -niminen biisi.

Please
Please can we
Please can we go
To the Smiths disco
Everyone will be there
And I’ll choose what to wear
About four weeks before

On the corner
Of Fairfield street
Where the ladies of the night tend to meet
If I’m not there I will be at the bank near platform eleven
Soon we’ll be in heaven

Liam Fray, Courteeners – Smiths Disco

Student’s Union, 335-337 Oxford Rd, University of Manchester

  • Tarinan mukaan James on perustettu täällä. Tärkeä keikkapaikka – niin monet olennaiset yhtyeet ovat soittaneet täällä.

Apollo, Stockport Road

  • Isompi keikkapaikka, jonka vieressä Johnny Marr asui aikoinaan.

The Ritz, Whitworth Street

  • Klassikko keikkapaikka – täällä The Smiths soitti ensimmäisen keikkansa. Samalla kadulla oli aikoinaan legendaarinen The Haçienda -klubi ja jonotus rientoihin on tapahtunut samoilla kulmilla. Nyt vuonna 2002 sulkeutuneen The Haçiendan tiloista Whitworth Streetin ja Albion Streetin kulmasta löytyy asuntoja.

Big Hands, 296 Oxford Road, University of Manchester

The Temple, 100 Great Bridgewater Street

  • Big Hands ja The Temple ovat saman perustajan kulttipaikkoja, sisarpubeja. Soma, kiva, helposti lähestyttävä ja mutkaton tunnelma.
  • Manchesterin tunteva ystäväni kuvailee paikkoja Elbow– ja I Am Kloot -henkisiksi – Elbow’n Guy Garvey on suuri paikkojen puolesta puhuja ja tuttu näky baaritiskillä.
  • The Temple sijaitsee katutason alapuolella ja on entinen julkinen WC!
  • Elbow’n kappaleella Grounds for Divorce Guy Garvey laulaa ”There’s a hole in my neighborhood /Down which of late I cannot help but fall” viitaten juuri The Templeen ja sen sisäänkäyntiin. .

South, 4A S King Street

  • Yökerho, jossa järjestetään ainakin merkittävien keikkojen after partyja – juuri nyt ainakin Liam Gallagherin ja Blossomsin keikoille.
  • Kun kaikki on Manchesterissä niin north, niin tämän baarin nimeksi laitettiin läpällä South – hah!

The Deaf Institute, 135 Grosvenor Street

  • Ruokaa, juomaa, tapahtumia.

Jimmy’s, 27 Blossom Street

  • Uudehko paikka, jossa keikkoja, rockia ja drinkkejä. Täällä voi bongata nousevia rock-bändejä.
  • Paikan perustivat naughties-indietä soittaneen One Night Only -yhtyeen veljekset.

Hard Rock Cafe, Exchange Square

  • Lähinnä, koska esillä on faneille krääsää, mm. Noelin valkoinen puku All Around The World -biisin videolta on ainakin joskus löytynyt paikan seinältä.

G-Mex

  • Vanha Manchester Central -rautatieasema – hieno rakennus! Paikka oli vuosina 1986 – 1995 manchesterin ykköskeikkapaikkoja, ja mm. Oasis ja The Smiths soittivat täällä kuuluisia keikkojaan. Nykyään jonkinlainen messutila.

Dry Bar

  • Factory Recordsin vuonna 1989 perustama paikka, joka tosin myytiin vuonna 2017. The Hacienda -klubin sisarpaikka oli tärkeässä roolissa sekä Madchesterin että Brittipop-kauden aikana.
  • Tänne sijoittuu 24 Hour Party People -elokuvan kohtaus, jossa Shaun Ryder ampuu peilin rikki.

Alueita

Northern Quarter

  • Oldham Streetin liepeiltä löytyvä urbaani putiikkien, levykauppojen, kahviloiden ja vaihtoehtoelämän alue. 

Piccadilly Gardens 

  • Piccadilly Gardensin remonttia ja modernia ulkoasua on kritisoitu paljon. Noel Gallagher on todennut, että Piccadilly Gardens näyttää siltä, kuin sen olisivat suunnitelleet “fucking students”!

Chorlton

  • Badly Drawn Boyn eli Damon Goughin kotialue. Menestysvuosina pipopäähän saattoi törmätä ainakin Lead Station -ravintolassa, joka on vanhaan poliisiasemaan rakennettu ravintola. Myös Doves-yhtyeen muusikot ovat Chrolton-heppuja ja tuttu näky paikallisissa ruokaloissa ja juomaloissa.
  • Mainio Kingbee Records -levykauppa löytyy alueelta.

Oasis-paikkoja

Gallagherien kotitalo, Cranwell Drive, Burnage

  • Veljesten äiti Peggy ilmeisesti asuu talossa edelleen.

Sifters Records, 177 Fog Lane, Burnage

Boneheadin kotitalo, 8 Stratford Avenue, West Didsbury

  • Definitely Mayben kansi on kuvattu Boneheadin olohuoneessa, myös Shakermaker-videossa vilahtelee Boneheadin piha. 

The Boardwalk, Little Peter Street

  • Keikkapaikka, joka oli toiminnassa vuosina 1984 – 1999. Oasis soitti täällä ensimmäisen keikkansa ja piti usein harjoituksia. Myös monet muut yhtyeet keikkailivat täällä (The Smiths, Joy Division, Inspiral Carpets, Happy Mondays, the Stone Roses). Paikkaa ei enää ole, mutta muistolaatta löytyy. 

Pretty Green -kauppa,  81 King Street

  • Liam Gallagherin perustaman ja aiemmin omistaman vaatemerkin upea myymälä. Komeat myyjät ja hulppeat seinäkuvat.

Manchester City Football Club, harjoituskeskus ja stadion

  • Jopa Arsenal-fanin mielestä kiva kohde. Stadionkierroksia ja hulppea kauppa, jossa voi hypistellä vaikkapa vanhojen pelipaitojen replikoita ja fiilistellä Gallagherien City-rakkautta.

Maine Road

  • Stadionin purettiin vuonna 2004, mutta kulmillahan voi aina käydä. Ajatus siitä, että Gallagherit ovat ehkä kävelleet samoja kadunpäällystyksiä on kutkuttava. Noelin Union Jack -kitara Maine Roadin keikalla 1996 on tietenkin suuren suuri brittipop-symboli. 
  • Maine Roadin lähellä Rusholmessa on Curry Mile. Curry Mile on lempinimi Wilmslow Roadin pätkälle, jolla aasialaisravintoloista tai curry-paikoista ei ole pula. Alueella voi törmätä opiskelijoihin, sen lähettyvillä on yliopiston kampuksia. 

The Smiths -paikkoja

Salfod Lads’ Club, St Ignatius Walk

  • The Smiths -fanien klisee. Sisällä The Smithsille omistettu huone.

The Iron Bridge ja Morrisseyn kotitalo, Stretford

  • “Under the Iron Bridge we kissed”. Yhtyeen Still Ill -kappaleesta tuttu silta löytyy Stretfordista Morrisseyn vanhan kotitalon (384 Kings Rd.) lähettyviltä. 

Strangeways Prison, 1 Southall St, Cheetham Hill

  • Strangeways, Here We Come -albumin takakannen Strangeways-tiekyltti varastettiin pian albumin julkaisun jälkeen. Strangeways Prison (nykyään HM Prison Manchester) on kuitenkin The Smiths -fanien muistomerkkilistalla.

The Holy Name Church, Oxford Roadin ja Dover Streetin kulma

  • Vicar In a Tutu -biisistä tuttu kirkko

Muuta

National Football Museum, Urbis Building, Cathedral Gardens

Kahvila- ja ravintolasuosituksia esimerkiksi täältä:

Megan Ellaby, Manchester Gems vol 1

Megan Ellaby, Manchester Gems vol 2

Megan Ellaby, Manchester Gems vol 3

Kuvat: Miia Kunnari

Lokakuun soittolista

Lokakuun listalle päätyi 45 minuutin verran uusia kappaleita viime viikoilta. Kiva lista, pakko taas todeta!

Elokuun soittolista

Elokuu vetelee viimeisiään, tässä siis kuukausittainen uusien biisien soittolista. Listalla ilahduttaa moni kappale. Etenkin rakastan Liam Gallagherin One Of Usia, Templesin uutta, Vidan herkkistä, The Bluetones -ääni Mark Morrisin The Beansiä sekä Riden ihanaa Clouds Of Saint Marie -kappaletta.

Lomahulinoissa jäi heinäkuun soittolista jakamatta, tässä siis vielä se!

Tulossa vuonna 2017

Vuonna 2017 ilmestyy useampi kiinnostava ja odotettu uusi albumi.

Elbow’n aika tasan 3 vuotta sitten ilmestynyt täyskymppi The Take Off and Landing of Everything saa  seuraajan helmikuun alussa. Little Fictions -levyltä löytyy ainakin nämä hienot kappaleet.

Maaliskuussa ilmestyy British Sea Powerin, noiden Brightonin omantienkulkijoiden Let The Dancers Inhert The Party -albumi. Sekä albumin nimi että tämä todella hyvä Bad Bohemian -kappale enteilevät yhtyeelle ominaista hyvää.  BSP:n tekemisessä on kauniin pop-musiikin rinnalla aina meneillään jotain kiehtovalla tavalla vinksahtanutta. Siksikin uusi levy on aina tapaus.

Maaliskuussa ilmestyy myös yksi omista toivottavasti tulevista suosikeista, nimittäin brittiläisen Templesin kakkoslevy Volcano. Retropsykedelinen debyytti oli tässä ajassa uniikki ja todella onnistunut albumi, joten odotukset seuraajan suhteen ovat korkealla. Onneksi tämä viime vuoden loppumetreillä ilemstynyt singelkappale on loistava! Kuten jo aiemmin kirjoitin, voisi tämän perusteella kakkoslevylle odottaa vähän modernimpia soundeja.

Templesin tavoin maaliskuun 3. päivä ilmestyy nottinghamin rääväsuiden English Tapas -nimen saanut albumi. Sleaford Mods vakuutti Flow’ssa, minkä lisäksi viime vuonna ilmestynyt ep toimi hienosti. Tykkäsin erityisesti sen suoraviivaisen puhelaulutykityksen rinnalle tulleesta uudenlaisesta melodisuudenhitusesta.

Lisäksi minua kiinnostavan uuden levyn julkaisevat ainakin Gorillaz ja Spiritualized, Liam Gallagherinkin tekemisiäkin toki odotan. Niin ja eiköhän vanhempikin Gallagher ehdi saada ennen vuoden loppua kolmannen soololevynsä valmiiksi. Pienellä toiveikkaalla jännityksellä odotan, mitä tapahtuu Arctic Monkeysin ja vaikkapa The Stone Rosesin suunnilla.

Mutta mitä muuta jännää on tulossa?

Vuoden 2014 muistoja

Tässä muutamia uusia juttuja, joista minä muistan vuoden 2014. Tekstin lopusta löytyy vielä 23 kappaleen soittolista, johon olen lisännyt täydennykseksi muita tämän blogin kannalta relevantteja vuoden 2014 julkaisuja.

Vuoden levy: Manic Street Preachers Futurology. Odotetuin, pidetyin, kuunnelluin. Puolet tuttua Manicsiä, puolet jotain mullistavaa. Älykäs, vivahteikas, punk, rock, ärhäkkä, herkkä. Tätä yhtyettä ei voi kuin ihailla. (Juttuun)

Vuoden uusi ihastus: Hurula ja Vi är människorna våra föräldrar varnade oss för
-levy, joka on heittäen yksi vuoden sykähdyttävimmistä. Ai että.  Håkan Hellströmin punkimpi ja rouheampi ja pikkuveli sekä levy täynnä vilpittömyyttä, kipuilua ja nuoruusvuosien yöllisiä kotiseutukuvailuja. Kappaleista erityisesti Sluta deppa mig on se, jonka vuodesta 2014 poimin mukaani. Kappale ei varsinaisesti lähde missään vaiheessa, mutta on silti jotenkin tosi voimakas. (Juttuun)

Ett kallt regn kommer/Och falla ner/skölja bort dom alla
Låt det regna ner/bara låt de falla/bara låt de falla

Vuoden takinkääntö: Jamie T. Yritin taistella sitä vastaan, etten niin välittäisi Jamie T:stä. ”Liian suosittu, liian NME”, ajattelin. Enkä ainakaan pidä Zombiesta, josta kaikki tykkää. Mutta loppuvuodesta antauduin sekä Jamien että Zombien vietäväksi. Loppujen lopuksi vuoden levyjen top kolmosessa.

Tämä syyskussa ilmestynyt Carry on the Grudge on nuorukaisen kolmas levy (vuonna 2015 aion antautua kahden ensimmäisen vietäväksi). Levy on vaikka mitä ja siltä löytyy ihan kaikkea. Modernia kitaraindietä janoaville suosittelen Limits Lie -aloitusraitaa tai mahtavaa Rabbit Hole -kappaletta, Billy Braggin trubaduurimaisuutta ja sanailua ihasteleville The Prophet -raitaa. Jake Buggista hurmaantuville suosikkitärpiksi sopii Love Is Only A Heartbeat Away ja melodisen postpunkin kannattajille sitten tämä.

Vuoden elegantein: Damon Albarn Everyday Robots. PIenieleinen biitti, arvokkaat gospelvaikutteet, minimalistiset lyriikat, hillitty aksentti. Kaunis, eteerinen ja surumielinen. (Juttuun)

Vuoden pakkomielle: Kasabianin eez-eh-sinkku. Tiiän, tiiän, tämä voisi olla myös vuoden ärsyttävin renkutus, mutta love is blind ja näin. Tulen hyvälle tuulelle ihan joka kerta, kun kuulen kappaleen. Ja joka kerta tekis mieli mennä tanssilattialle riehumaan ja huutaa että Lestah! (Juttuun, lue myös tämä)

Vuoden kaunein: Elbow The Take Off and Landing of Everything. Tällaisten levyjen vuoksi melankolia (ja Manchester-aksentti) on niin kaunista. Albumista taisi tulla salakavalasti oma Elbow-suosikkini. Ja se on paljon se, kun tiedetään, millaisia albumeita yhtye on uransa aikana tehnyt.

Vuoden turvallisin: Johnny Marr Playland. Ei yllättänyt, eikä lopulta tuottanut pettymystäkään, vaikka aluksi niin uumoilin. Turvallinen valinta, kun ei oikein tiedä, mihin suuntaan mennä. (Juttuun)

Vuoden oho: Kaiser Chiefs Education, Education, Education & War. Vieläkö leedsiläisyhtye kiinnostaa? No niinpä. Luulin, ettei tällä porukalla ole minulle enää mitään sanottavaa, mutta yllättäen maaliskuussa ilmestynyt 5. albumi onkin ihan kelpo. Kaukana yhtyeen debyytin tai kakkoslevyn hurmaavuudesta ja innovatiivisuudesta, mutta kuitenkin sellainen valonpilkahdus menetetyn toivon keskellä. Punkinsekaisen kitarapopin seassa pari erityisen nättiä ja onnistunutta herkistelykappaletta, kuten vaikka Coming Home ja tämä:

Vuoden ai niin: Temples ja yhtyeen Sun Structures -esikoinen. Helmikuussa ilmestynyt levy oli alkuvuoden tapaus, mutta unohtui sitten liki totaalisesti – melkein jopa soittolistalta. Tyylikäs ja hyvä levy, mutta jotenkin psykedelia, paisleykuosi ja LSD-hiukset eivät kuitenkaan kantaneet muutamaa kuukautta pidemmälle. Levyn nimikappale on kuitenkin ehkä vuoden maagisin moinen. (Juttuun)

Vuoden mitä ihmettä: Jimi Goodwin Odludek. On upeiden yhtyeiden upeita nokkamiehiä. On soololevyjä ja on soololevyjä. On Jimi Goodwinin Odludek ja on Damon Albarnin Everyday Robots. Niin, Dovesin Jimi Goodwinin Odludek on aika kaukana kiehtovasta soololevystä. Ennemminkin se on Goodwinin oma pikku puuhasteluprojekti – kuulijalle käteen ei jää lopulta paljoakaan. (Juttuun, lue myös tämä)

Vuoden mahtipontisin: The Heartbreaks toi We May Yet Stand A Chance -albumillaan kitchin, teatraalisuuden ja överit sinfoniavaikutteet takaisin indiemusiikkiin. Jos arvostat Abban diskoa, 90-luvun barokkipoppia tyyliin My Life Story ja viehätyt The Smithsin ja Genen kummakkaasta tragediallisuudesta tai toisaalta yhtyeiden kitaraheleydestä, saatat pitää tästä levystä. (Juttuun, lue myös tämä)

Vuoden ilmiö: Sleaford Mods. No, en tiedä, onko yhtye itsessään ilmiö. Mutta se, millä hurmoksella kaikista maailman kaupungeista juuri Tampere yhtyeeseen ihastui, se on ilmiömäistä. Todistaa, että puskaradion mahtia löytyy vielä näin moderninakin aikana. Ja kyllähän tuo duon äkäinen hiphop/punk/elektro/puhetaide koukuttava sekamelska on. Lisähupia ja LG-tason sanomisia kaipaaville suosittelen kurkkaamaan Jason Williamsonin twiittejä.

Vuoden erityiset: Manic Street Preachersin, Sueden ja Lily Allenin keikat. (Juttuun)

Vuoden menetys: Beady Eye. Kiitos 2009–2014. Koko maailma ei ehkä syleillyt Liam Gallagherin ja kumppaneiden rokkiprojektia, itse kuitenkin ehdin yhtyeeseen hurjasti kiintyä. Ikävä tulee. (Juttuun)

Mutta.

it’s not the end of the world, oh no
It’s not even the end of the day

The beat goes on, niinhän se menee. Hyvää vuotta 2015 kaikille!

http://open.spotify.com/user/misse-kissa/playlist/7pYzRnHI1Xp4VuM7qQhBKh

Artikkelikuva: Mohammad Metri / Unsplash

Cool Britannia eli kuusi brittiläisyyden kiteyttävää laulua

Elbow-yhtyeen laulaja, manchesteriläinen Guy Garvey laati BBC American verkkosivuille listan kappaleista, jotka hänen mielestään edustavat erityisen hyvin Britanniaan. Rosvojen Jyri vinkkasi minulle listasta arvaillen, että ehkä innostuisin laatimaan oman versioni. No hei!

Tässä siis minun versioni kera perusteluiden. Ei mikään ”ultimate mixtape”, vaan joukko suosikkikappaleita, jotka kertovat jotain mielestäni kiinnostavaa saarivaltiosta ja erityisesti sen musiikista. Garveyn samanmoinen löytyy täältä.

The Bluetones – Slight Return (1996)

Pop

Jos jotain, niin pop Britannia ainakin on.

Kirjoitan paljon siitä, miten rakastan popmusiikkia, popkulttuuria ja brittipoppia. Mainitsen viehtyväni popestetiikasta ja asioista, jotka ovat mielestäni jollain viehättävällä retrohenkisellä tavalla pop. Tekstini toisin sanoen vilisee epämääräistä pop-terminologiaa.

Lähelle minun pop-totuuttani päästään The Bluetonesilla demonstroiden. Yhtye kun taitaa sellaisen popin, jolla itse tuon termin sisällön mieluiten täytän. Kitarat kainaloissa, rummut tyynessä rytmissä. Lauluissa A- ja B-osat, melodiat, kertosäkeet, you and me:t ja stemmat kohdillaan. On parkat, duffelit, pikkutakit, kauluspaidat ja farkut, tennarit, maiharit, höpsöt tanssimuuvit ja moppitukat. 60-lukua, 90-lukua, vähän ladia, vähän modia ja paljon brittiä. Ja poppia. Ja sitä iänikuista brittipoppia.

The Coral – Don’t think You’re The First (2003)

Nostalgia

Britannia ja nostalgia kuuluvat ehdottomasti yhteen. Tai, no, ei oikeastaan edes mikään menneisyyteen ikävöinti ja haikailu, vaan sinne unohtuminen. Uskon, että jokainen maassa vieraileva kaipaa jossain vaiheessä matkaansa vähän enemmän modernia maailmaa.

Menneellä tunnelmointi onkin paljon viehättävämpää silloin, kun se tapahtuu kylpyhuonesuunnittelun ja byrokratian sijaan musiikissa. Nostalgiayhtyeiden aateliin lukeutuvan liverpoolilaisen The Coralin sanoin don’t think you’re the first ja just find a feeling, pass it on… Kunnon liverpoolilaisten tavoin yhtye muistelee menneitä päätyen kuulostamaan useimmiten siltä kuin seilaisi Mersey Ferryllä yhdessä Gerry & The Pacemakersin kanssa. Ja The La’sin. Ja Castin. Ja The Captive Heartsin.

Blur – For Tomorrow (1993)

London swings again!

Mitä tapahtuu, kun brittiläisten vahva kansallinen itsetunto ja kaikki kliseiset Britti- ja Lontoo-symbolit siirretään musiikkiin? Syntyy alakulttuuri. Factory Records -levy-yhtiön  perustaja Tony  Wilsonin mukaan nimenomaan alakulttuurit ovat olleet Britannian merkittävin myyntivaltti.

Se, kuinka Damon Albarn käytännössä loi nokkelilla modern life is rubbish -visioillaan raamit kokonaiselle brittipop-aikakaudelle, kertoo mielestäni nimenomaan tästä: brittiläisten orientoitumisesta alakulttuuri-ilmiöhin. Enkä tarkoita tällä ainoastaan yhtyeiden lokerointia ja määrittelyä, vaan sellaista kokonaisvaltaisempaa heittäytymistä. Että on se oma juttu. Ne tietyt kengät, tietynlaiset takit, tukka just oikein, kaulukset tärkissä ja housut prässissä – aina kunkin sukupolven äänitorven esimerkin mukaan. Yksinkertaistetusti.

Ja aina siinä tapauksessa, kun ilmiö ei enää synnytäkään mitään uutta, voi puhua revivalista

The Stone Roses – I Am The Resurrection (1989)

Sukupolvikokemukset ja hurmos

Spike Island toukokuussa 1990 ja Knebworth elokuussa 1996. Mitään muuta en elämässä harmittele, kuin sitä, etten ole saanut olla mukana noissa The Stone Rosesin ja Oasiksen johtamissa kansanjuhlissa. Tuskin olen ainoa, joka vaihtaisi  minkä tahansa oman ysärimuistonsa ja muistan, kun Estonia upposi -sukupolvikokemuksensa tällaiseen hurmokseen.

The Stone Rosesin Spike Island -keikka ei ehkä ollut mikään musiikillinen menestys, mutta sen merkitystä baggy-sukupolvelle tuskin voi liiaksi korostaa. Sisäänpäinkääntyneen, herkän, kantaaottavan ja jopa vähän ahdistuneen indievuosikymmenen jälkeen The Stone Roses toi estraadille bileet, joista ei puuttunut kokoa, itsevarmuutta, hedonismia ja nautintoaineita.

The Stone Rosesin merkitys sekä vaikutukset nuorisoon on nähtävissä melkolailla suoraan Oasiksessa ja Liam Gallagherissa, tuossa ei vain oman elämänsä, vaan myös aika monen muun elämän isoimmassa rokkitähdessä. Siinä missä Spike Islandille kookoontui 27 000 pössyttelijää, keräsi Knebworth Oasiksen johdolla yhteen 320 000 kuulijaa, 160 000 kumpanakin keikkapäivänä. Jos kaikki halukkaat olisivat saaneet lipun, olisi paikalla ollut 2,6 miljoonaa ihmistä. Niinpä. Puoli Suomea. Sukupolvikokemus, todellakin

Spike Islandin itseoikeutettu päätöskappale:

The Courteeners – Opener (2010)

Kotiseuturomantiikka

Oletko koskaan lukenut juttua brittiläisestä yhtyeestä ilman mainintaa kotikaupungista? Niinpä. Tai ollut jonkun brittiyhtyeen ”kotiinpaluukeikalla”? Niinpä, huh huh.

Britanniassa taustalla on merkitys, ja se tuodaan esiin. Vaikka vahvistimeen kiinnitetyllä Walesin lipulla.

Toisinaan yhtyeen kotiseutu ei näy – se kuuluu. Kotikaupunkia romantisoivissa lyriikoissa ja taustat paljastavana aksenttina. Manchesteriläisen The Courteenersin lyriikoissa kaipaillaan maailmalta ”kaduille, joilla kasvettiin”, suudellaan Victoria Parkissa, käydään Night & Day -baarissa ja missataan a dirty double decker Stagecoach. Ja kaikki tämä tehdään aksentilla, joka paljastaa Manchesteriä tuntemattomallekin, että pohojosessa olhaan.

Kasabian – Club Foot (2004)

Ladismi

Uho, testosteroni, itsevarmuus. Joukko kukkoilevia lädejä kävelemässä kädet ylhäällä, käsissä tuopilliset stellaa. Kasabian jos mikä siirtää tämän saman nuorten miesten intensiteetin, agressiivisuuden ja positiivisen uhon musiikkiin. Tällaista Kasabianin jopa brutaalia energiaa on ainakin minun vaikea kuvitella vaikkapa ranskalaisten herkkään ja hienovaraiseen popmusiikkiin.