Dubstar – You Were Never In Love

Oooooo, sydän hypähti, kun kuulin Dubstarin julkaisevan uutta musiikkia liki kahdenkymmenen vuoden jälkeen. 90-luvun ja Cool Britannian menestysvuosien jälkeen newcastlelaisyhtyeen tekemiset ovat olleet vähän on ja vähän off, mutta niin vain kaksihenkiseksi kutistunut Dubstar julkaiseen uuden albumin syyskuussa.

Tämä paluu on minusta erityisen ihana siitä syystä, että se muistuttaa meitä brittipopin ydinajatuksesta. Siitä, miten musiikillisesti laajasta ja monipuolisesta skenestä, ajanjaksosta on kyse. Tietyn musiikkityylin sijaan Cool Britannia -yhtyeitä yhdistää kulttuurielämän nousuun liittyvä hurmos, rajattomat mahdollisuudet, enemmän tai vähemmän varovainen anti-Amerikka ja jollain tapaa romantisoitu Englanti.

Dubstarin tunnelmaisesta elektropopista poimisin omaan brittipopin ydinkaanoniin varmaan yhtyeen Stars-kappaleen – se nyt vain on ajankuvana niin loistava. Myös coverversio Brick Supplyn Not So Manic Now -kappaleesta kuuluu ajankuvaklassikoiden joukkoon.

No, mites tämä vuoden 2018 Dubstar sitten? Tykkään todella! Sarah Blackwoodia on ollut ikävä. Yhtye kuulostaa musiikillisesti aikuistuneelta ja ajattomammalta. Lopputulos tyylikkään elegantilta. Selvää tietysti on, ettei yhtye tämänkään kappaleen myötä pääse eroon ”b-luokan Saint Etienne” -leimasta. Päinvastoin. Tämä on ehkä yhtyeen tuotannosta eniten ikinä Saint Etienne.

You Were Never In Love -kappaleen lisäksi yhtye on julkaissut tämän Walz No. 9 -biisin. Ihana sekin! Kaiken kaikkiaan minulla on tästä paluusta nyt onnellinen olo – muistan taas, miksi elän ja hengitän 90-lukua ja Cool Britanniaa. Koska se ei koskaan kuole.

Tätä olennaista 95-klassikkoa on nyt tietysti pakko kuunnella koko päivä:

The Beta Band – Los Amigos del Beta Bandidos EP

Sain eilen ystävältä lahjaksi tämän The Beta Bandin Los Amigos del Beta Bandidos -ep:n. Lahjomisen syy ei ollut sen juhlallisempi kuin että neljän biisin ep oli ollut Stupidossa myynnissä alerykäyksestä johtuen suorastaan hupaisan halpaan hintaan.

Tai oli syy toki myös se, että rakastan Steve Masonia, The Beta Bandilla tai ilman.

Ennen ensimmäistä studioalbumiaan The Beta Band julkaisi kolme sittemmin kulttiklassikoksi noussutta ep:tä. Vuonne 1997 ilmestyi Champion Versions (sisältää mm. Dry The Rain -kappaleen) ja vuonna 1998 The Patty Patty Sound sekä juuri tämä Los Amigos del Beta Bandidos. Ep:t julkaistiin alunperin ainoastaan rajoitettuina vinyyliversioina, mistä syystä niistä tuli himottua kulttikamaa.

Vuonna 1998 ep:t koottiin yhteen The Three E.P.’s -kokoelmaksi, vuoden 2013 Record Store Dayna niistä sitten julkaistiin uudet yksittäiset vinyyliversiot, minkämoinen tämä minunkin uusi ystäväni on.

Levy toimii tänään erityisen hyvin siitä syystä, että on sunnuntai. Ja onnistuneen sunnuntain yksi piirre on se, että se tuo mukanaan uuden jumituskappaleen. Sellaisen, joka yhtäkkiä vie mennessään, tuo viikonlopun viimeisiksi tunneiksi muuta ajateltavaa. Sellaista, joka kiehtoo niin paljon, ettei maanantaita pelkäävä malta pelätä, kuunnella vain.

Needles In My Eyes on kiistatta yksi yhtyeen hienoimmista hetkistä.

It seems, it seems that I can’t shake those memories

Ruisrock veti hiljaiseksi.

Vai mistä lie johtuu, ettei blogiin ole riittänyt sanottavaa.

No, puhekyvystä en tiedä, eiköhän se palaa pätkittäin. Mutta sen kyllä tiedän, että pieni palanen kuuloaistia jäi Ruissaloon, Lily Allenin keikalle – ai sentään, mitkä soundit!

Siinä vaiheessa, kun alkoi tuntua siltä, että rintakehä rusahtaa ulos ihan just, oli pakko tunkea Nessua korviin. Jep – rokkifestareilla liki eturiveillä eikä korvatulppia. Amateurs! Amateurs! huudahtaisi eräskin Ian Brown .

lily1

Mutta siinä on Lily, aivan ihanana. Ja kyllä, keikka oli todella vaikuttava – ei vain mahtisoundinen.

Kappalevalintoina kuultiin suunnilleen kaikki hitit ja sinkkubiisit, mutta myös ylläreitä. Biisejä, joita en ole itse pitänyt erityisinä, ainakaan ennen keikkaa. Moni kappale kuulosti lopulta livenä bändin kanssa reilusti kiinnostavammalta kuin levyllä. Niin kuin vaikka tämä viimeisin videokappale, URL Badman.

Muutenkin tällä keikalla oli vain positiivista se, että tekemisestä oli tehty levyjen lopputuloksesta poikkeavan kuuloista. Vanhempien levyjen hitit integroitiin viimeisimmän levyn tunnelmaan, kun debyytin skapoppi ja kakkoslevyn kantripoppi vaihdettiin välillä lennosta syntikkapoppiin tai ronskiin dubsteppiin.

Ja vaikka ei tullut Chinesea, tuli Littlest Thing ja sen mukana tulevat höppänät liikutuksen tunteet.

Lily Allenissa pidän kyllä erityisen paljon siitä, että vaikka kyseessä on popartisti, ei häntä katsellessa tarvitse seurata mtään hömelöä popshow’ta, vaan tuntuu kuin katsoisi keikkaa. Tanssirutiinien sijaan laulajatar keskittyy bändin seurassa laulamiseen ja mutkattomaan lavalla olemiseen. Jopa ne areenalla pariin otteeseen pistäytyneet tanssijat ovat jotenkin todella epäpopdiivamainen lisä. Ennemminkin sellainen sopivan hupaisa ja modernille tanssityttökulttuurille naurahteleva.

Lily Allenista inspiroituminen oli minulle jälleen sellainen aika kokonaisvaltainen kokemus. Haluaisin vain olla yhtä ihana! Taitava, sopivan kaheli, mutta silti jotenkin täysin uskottava. Rohkea, suorapuheinen ja muista sopivasti piittaamaton. Pieni ja sievä. Näyttää hyvältä punaisessa pvc-hameessa. Sanokaa nyt, hyvät ihmiset, että teidän muidenkin keikkakokemukset ovat tätä tasoa!

IMG_20140706_132504

IMG_20140712_163942

Ja tämä viimeisen kuvan popjumalatar ei muuten ole Lily Allen, hän on meikä!