Voi millenium

Millaisia musiikkimuistoja sinulle tulee mieleen sanasta millenium?

Minulle tulee Kemopetrol ja Laura Närhen punaiset nahkahousut. Eli toisin sanoen: Millenium, sinua ei ole ikävä.

Olin vuosituhannen vaihtuessa 17-vuotias ja löytänyt brittipopin vasta muutama vuosi aiemmin. Siksi olikin kamalaa seurata, miten brittipopin viimeisetkin soinnut hiljenivät ja aikamme hienoin ilmiö ja elämäntyyli siirtyi valtavirrasta marginaaliin. Siinä vaiheessa, kun olin vihdoin täysi-ikäinen ja tervetullut rokkikeikoille, niitä just oikeita keikkoja ei enää oikein ollut. Varsinkaan Lapissa.

Vuosituhannen vaihde – ja pari kolme vuotta siinä ympärillä – oli brittipopparille melko raskasta ja yksinäistä aikaa. Onneksi vuoteen 2002 tultaessa saimme jo ensimmäisen britpop revivalin, kiitos The Libertinesin ja kumppaneiden.

Mitä musiikkimuistoja brittipoppari sitten vuodesta 2000 voisi vaalia? Tässä siirtymä- ja välivaiheen olennaisimmat levyt. Kun tätä listaa katsoo, todella huomaa, miten överistä ja itsevarmasta brittipopista siirryttiin vähän herkemmän, tunteikkaamman ja melankolisemman kitarapop-ihanteen äärelle.

Come InsideFearless. Kotimaisen brittipop-ylpeyden toinen albumi on debyyttiä herkempi ja maalailevampi levy. Istuu hyvin ajankuvaan ja brittipopin jälkeiseen maisemaan. Elämäni kuunnelluimpia albumeita, löytyy Spotifysta.

Idlewild100 Broken Windows. Skottiyhtyeen toinen täyspitkä levy ja helpot viisi tähteä. Tällä levyllä Idlewild muutti tekemistään punkista vähän enemmän lyyrisen kitarapopin suuntaan. Laulunkirjoituksellisesti tajunnanräjäyttävä albumi

Richard AshcroftAlone With Everybody. Parhaita keulahahmojen soololevyjä ikinä. Levyn rakkaudellinen, orkestraalinen, syvällinen ja tunteikas tunnelma sopivat ajan kitarapopkäsitykseen hienosti.

EmbraceDrawn From Memory. Brittirokkareiden toinen albumi ja milleniumin brittipopein asia. Embrace kärsi valtavasti siitä, että hurmos brittipopin ympärillä hiipui juuri, kun he saivat hommansa käyntiin. Olen kuitenkin ikuisesti kiitollinen siitä, että yhtye halusi olla olemassa ja uskalsi tehdä brittipoppiaan, vaikka ketään ei enää kiinnostanut. Balsamia haavoille.

Badly Drawn BoyThe Hour Of Bewilderbeast. Post-britpop -klassikko ja hieno esimerkki lempeästä ja herkästä vastareaktiosta brittipopin hedonismille ja överiydelle.

ColdplayParachutes. Katso edellinen. Suuri pieni levy, tätä Coldplayta rakastin.

OasisStanding On The Shoulder Of The Giants plus Familiar to Millions. Oasis 2.0 eli ehkä konkreettisin merkki siitä, että brittipop todella oli tehty ja eletty. Siltikin: Typeriä ne, jotka tässä vaiheessa hylkäsivät Oasiksen.

DovesLost Souls. Jälleen kerran hieno post-britpop-teos. Musiikillisesti brittipoppia huomattavasti kunnianhimoisempaa, musikaalisempaa ja monipuolisempaa tekemistä. Monen hienon Manchester-ominaisuuden sekametelisoppa.

Kuva: Unsplash, Anna Pascale.

Viisi kertaa Oasis-dupe

Viisi kappaletta, joissa irotellaan oasismaisuuksilla.

TravisTurn (1999)

Oikeastaan Travisin ja Oasiksen tekemisissä on todella erilainen fiilis ja ote. Travisin edustaman herkän, heleän ja hellän post-brittipopin voi nähdä jopa vastareaktiona itsevarmalle ja nöyristelemättömälle Oasis-rockille.

Mutta skottiyhtyeen hittikappale Turn on kyllä aivan suoraan Oasis-katalogista. Liki puhdasoppinen Noel-rock. Sen lisäksi, että sävellys voisi olla vanhemman Gallagherin kynästä, on Noel todella helppo kuvitella myös kappaleen laulajaksi. Fran Healyn kovaa ja korkealta vetämät lauluosuudet melkein vaativat Noelin huutavaa laulua, minkä lisäksi vahvat Oasis-vibat tulevat alkusoitosta (biisi alkaa videon kohdasta 1:11). Kitarasoundeja vähän säätämällä noista viboista saisi vielä vähän vahvemmat.

EmbraceI Want The World (1998)

Tämä kappale on yksi täydellisimmistä brittirokeista ikinä. Mutta vaikka biisi onkin ihan tällaisenaankin täydellisen huikea, huomaan joskus visioivani tämän Oasiksen ryöpyttämäksi. Biisin paksu rokki menee täysin siitä rokeimmasta Oasiksesta. Erittäin D’You Know What I Mean.

Mieti nyt: Noel Liamin oikealle puolelle viileästi aurinkolaisessa ja takissa vetämään tuota alun ja välien kitarakuviota. Ja lopun irrotteluun ehkä vähän jotain korkealta soivaa taustalauluhuutoa.  Sitten Liam mikin taakse lesoilemaan. Parka, aurinkolasit ja uskomaton itsevarmuus.

Cause I´m a million strooooong. And so’s the light I’ve found – kuulostaispa hyvältä ja oikealta nasaallilla ja manchesteriksi laulettuna.

Itse asiassa laulun lyriikat ovat alusta loppuun sellaista Oasiksen ihanaa rock-nonsenseä.

Yeah, don’t you doubt me

If you’re wise

Then spread the word

If you’re alive then why aren’t you living

And I want the world

KentSaker Man Ser (1997)

Tämän kappaleen Oasis-vaikutteista olen varmasti kirjoittanut blogiin aiemminkin. Mutta biisi nyt vain kuuluu listalle. Kappaleen alkusoitto on What’s the Storyin asia heti What’s the Storyn jälkeen. Ja ihanaihana brittipop-komppi kruunaa kaiken.

DMA’sDawning (2018)

DMA’s on tehnyt pari levyllistä Oasis-kunnianosoituksia, joten vaikea valita vain yhtä biisiä. Mutta ihan varppina joku DMA’s tällaiselle listalle kuuluu. Timeless, For Now, Step Up The Morphine – kaikki jollain tavalla Oasista.

Valitsin tähän nyt kuitenkin kappaleen yhtyeen viimeisimmältä levyltä. Kokonaisuutena kappale on ehkä aika pop ollakseen Oasis, mutta minulle Oasis-vibat syntyvätkin pääosin Tommy O’Dellin laulusta ja Noel-kitaroista.

The CasbahFlowers (2012)

Olen kirjoittanut tästä kappaleesta blogiin ennenkin, varmaankin melko samoin sanoin. Suomalaisyhtyeen Flowers on musiikillisesti paljon sellaista What’s The Story -kauden Oasista – ainakin nopeasti analysoituna. Biisiä enemmän kuunnellessa se alkaa kuitenkin kuulosta enemmän ja enemmän Oasis-kliseitä ja yhtyeen uraa läpileikkaavalta kollaasilta, yhteenliitetyiltä Oasis-palasilta ja -ominaisuuksilta.

Tämä on vähän niin kuin sellainen ”Oasis kolmessa minuutissa” -tiivistelmä. Ja siis hyvällä tavalla vain!

Somaa tässä on myös se, miten vallattomasti kappaleella ja videolla kierrätetään sitä samaa The Beatles -estetiikkaa, mitä Oasis on aina tekemisessään suosinut.

Listalle kuuluisi myös Sugarplum Fairyn Sweet Jackie, mutta biisi on pyörinyt täällä blogissa niin pajon, että jätin sen nyt listauksesta pois.

Mitkä on sinun mielestä onnistuneimmat tai muuten mainioimmat Oasis-huijaukset?

Kun Noel Gallagher tekee Embracet

Kun Noel Gallagher julkaisi High Flying Birdsiensä kanssa kolmannen soololevynsä melkein vuosi sitten, en oikein syttynyt albumille. Kuuntelin levyn huolimattomasti ja luovutin, kun koin sen sekavaksi ja levottomaksi.

Paneuduin levyyn ajatuksen kanssa oikeastaan vasta keväällä, puoli vuotta sen ilmestymisen jälkeen. Ja löysin kuin löysinkin yhteyden albumiin. Hyvä niin, levy on ollut sen jälkeen kovasti kuunneltu.

Aivan erityisesti olen tykännyt tästä If Love Is The Law -biisistä. Mietin kauan, että miksi ihmeessä tämä soi minun korviini niin ihanana ja onnistuneena. Sitten tajusin, että

kappale on ihan totaalisen Embrace.

Saatat ehkä tietää, että brittiyhtye Embrace on minun suuri rakkaus ja olennainen identiteettiyhtye. Rakastan yhtyeen perusturvallista ja helppoa brittirockia sekä pubi-iltojen lädikaulailuun pakottavaa, ylitsevuotavaa anthem-tajua. Rakastan bändin leveitä lahkeita ja Danny McNamaran tukkaa, joka on ollut samanlainen ainakin vuodesta 1998.

Embrace-fanina olen tottunut kuulemaan yhtyeen parjailua ja vähättelyä. Yhtyeen helposti pureskeltava anthem-rock on aika helppo kohde naureskelulle. Mutta hitot. Embrace on minun juttu ja rakastan yhtyeen tekemisiä poikkeuksetta  – vaikka se ehkä tekeekin minusta 45-vuotiaan brittimiehen (oisinpa saanut olla täällä ja osa noiden perheenisien joukkoa).

Mutta takaisin Noeliin. If Love Is The Law on niin paljon Embrace, että Danny McNamaran laulamana se voisi olla ihan millä tahansa Embrace-levyllä, mutta aivan erityisesti jollain uudemmalla. Biisin nimi tosin saattaisi siinä tapauksessa mennä vaihtoon, Embracella kun on jo kappaleet Love Is The Basic Need ja Nature’s Law.

Uusia biisejä: DMA’s ja Embrace

Tässä kaksi uutta kappaletta, joita yhdistää se, että niissä molemmissa esittäjä on kovasti itsensä kuuloinen.

Jos olet lukenut blogiani useamman vuoden, muistat ehkä, kun hehkutin DMA’sin mielenkiintoisimmaksi uudeksi brittipopiksi. Australialaisyhtye julkaisi pari vuotta sitten mainion ep:n ja vähän sen perään myös kelpo debyytin. Noita julkaisuja seurasi tiivis keikkatahti, sillä minun lisäksi myös Britit ihastuivat kovasti yhtyeen ysäriestetiikaan ja Oasis-kumarteluihin.

Nyt yhtye on kuitenkin viimein ehtinyt julkaista myös uutta materiaalia: Dawning enteilee debyytille kivaa ja luontevaa jatkoa. Listalle!

Embrace on ollut suuri suosikkini jo melkein 20 vuoden ajan. Yhtyeen ihan ensimmäinen merkitys ja tehtävä minun elämässä oli täyttää se kitaramusiikin aukko ja tyhjyyden tunne, jotka brittipopin kuihtumisesta 90-luvun lopulla seurasivat. Vuoden 1998 The Good Will Out -albumi on minusta yksi kaikkien aikojen hienoimpia debyyttejä ja post-brittipopin olennaisia albumikokonaisuuksia. Sittemmin yhtye on toiminut sellaisena turvallisena ja ikuisesti toimivana omana klassikkona.

Vaikka Embrace onkin ikääntyessään menettänyt särmäänsä, nuoruuden kipinää ja erityisyyttään, niin ei se koskaan mikään luokottoman huono ole ollut. Toki viimeiset tekemiset hukkuvat vähän hajuttomina ja mauttomina jonnekin keskinkertaisen stadionrockin ja kitaramusiikin massaan, mutta siltikin yhtyeen olemassa olo on minusta kunnioitettava ja sympatiaa herättävä juttu. Usko omaan tekemiseen ja itselle uskollisena pysyminen – aina kiehtovaa!

The Finish Line ei ole Embracea parhaimmillaan, ne vuodet, jolloin yhtye pystyi tallentamaan biiseihinsä erityistä taikaa, ovat ehkä jo takana. Mutta aikuis-Embracen kontekstissa tämä on ihan sievä ja hyvä.

Ja syys-.

Äärimmäisen embracemäinen sovitus, tunnelma – ja videoikin. Katso vaikka tämä Gravity jotain 10 vuoden takaa. Aika vähän on muuttunut.

Unohtuneet levysuosikit: Athlete – Vehicles & Animals

2000-luvun alku – ehkä viimeisiä kitarapopin mahtivuosia?

Vuosituhannen vaihteessa, brittipop-kauden jo päätyttyä, alkoi kitaramusiikissa tavallaan uusi aika. 90-luvulta tuttu rock ja roll, uho, itsevarmuus, glamour, tähteys ja sen sellainen tekivät tilaa post-britpopin lempeälle, herkälle ja nöyrälle kitaramusiikille. 90-luvulla meni lujaa, nyt oli aika vähän rauhoittua. Samassa rytäkässä Oasis aikuistui lädiporukasta oikeaksi rokkiyhtyeeksi ja Blur meni Marokkoon ja sanoi heipat Graham Coxonille (vai toisin päin?). Tony Blair ja Irakin sota vihastuttivat.

Jonkinlaisen garage- tai post punk -revivalin rinnalla (esim. The Libertines, Razorlight ja sellaiset) eli toinen kitaramusiikkitodellisuus, kun Coldplayn vanavedessä massoja liikutti Travis, Keane, Embrace, Snow Patrol ja esimerkiksi Athlete. Rokkikukkoilun ja jännittävyyden sijaan näiden yhtyeiden juttu oli turvallisuus, tavallisuus ja vaatimattomuus. Vai muistatko, miltä vaikkapa Athleten jäsenet näyttivät?

Lontoolaisen Athleten debyyttilevy Vehicles & Animals vuodelta 2003 oli aikoinaan suuri suosikkini. Yhtyeen helposti lähestyttävä ja lempeä pop poiki muun muassa Mercury-palkintoehdokkuuden. Yhtyeen kakkoslevy Tourist taisi olla myös listamenestys, mutta se ei ollut enää minulle mikään merkkitapaus.

Jonkinlainen ikuinen jälki yhtyeestä on jäänyt, sillä viime aikoina El Salvador -kappale on alkanut soida pääni sisällä. Oikeastaan aika tyylikkäästi on ainakin tuo biisi vanhentunut, tosi söpö edelleen.

Parhaat yhtyeet top 20

Jostain syystä olen elänyt siinä uskossa, ettei yhtyeitä voi listata paremmuusjärjestykseen. Mutta kyllä ne näköjään voi, kunhan vain miettii kriteerit selkeiksi. Tässä on nyt 5.2.2017 muutamissa minuuteissa tehty lista minun mielestä parhaista yhtyeistä. Ensin piti olla top 10, jatkoin sitä top 15 -listaksi ja vielä top 20 -listaksi. Ehkä ensi kerralla uskallan pitää listan lyhyempänä.

Ja ne kriteerit? No oikeastaan mietin vain, että minkä yhtyeen koko tuotantoa kuuntelen mieluiten. Ja listaksi yhtyeet muodostuivat kysymällä, että no jos Oasista ei olis, mitä kuuntelisin mieluiten? Bluria. Jos Oasista ja Bluria ei olis, mitä kuuntelisin mieluiten? Manic Street Preachersia. Jos noita kolmea ei olis, kuuntelisin mieluiten The Charlatansia. Ja niin edelleen.

  1. Oasis
  2. Blur
  3. Manic Street Preachers
  4. The Charlatans
  5. Ash
  6. Kasabian
  7. The Stone Roses
  8. Shed Seven
  9. Elastica
  10. Suede
  11. The Libertines
  12. Courteeners
  13. Arctic Monkeys
  14. Embrace
  15. Supergrass
  16. Pulp
  17. Idlewild
  18. Travis
  19. Cast
  20. The Verve

Artikkelikuva: Unsplash

 

Viisi kertaa balladi

Ah, miten helposti minut voikaan vietellä sellaisella kitaramusikaalisella lädiballadilla. Etenkin jos on jousia ja brittipop-nasaali, olen helpoin ikinä.

Kiitos kitaraballadien(kin) osalta tuotteliaan 90-luvun, on suosikkislovareiden lista pitkä. Se on myös yllättävän muuttuva – tässä viisi suosikkiani juuri nyt.

1. EmbraceFireworks (1998)

Tämä saattaa olla ikuisesti suosikkini kaikista kitararokkihitailuista. Oasiksesta ja sen sellaisista huolimatta. Olen kirjoittanut kappaleen erityisyydestä täällä useita kertoja, mutta hahmotellaan sitä nyt vielä:

melodia, nuoruudenvakaviin lyriikoihin tallennettu päättynyt rakkaus, Danny McNamaran kokematon, pikkuisen raakilemainen lauluääni, jossain vaiheessa mukaan hiipivä rokkikitara, joka sitten myös saattelee biisin loppuun.

2. The CourteenersWhen You Want Something You Can’t have (2013)

The Courteenersin Liam Fray on ihana romantikko, runopoikakin. Ei siis ihme, että yhtye on tehnyt myös muutaman aivan ihastuttavan slovarin. Tämä When You Want Something You Can’t Have, on ollut viime aikojen tunnari.

Kiitos elämä, että et tarjoa vain sydänsuruja, vaan myös niiden taustanauhoja.

3. KasabianGoodbye Kiss (2011)

Kasabianin Goodbye Kiss eli kun herttainen ja herkkä kohtaa lagerin, jalkapallokannattajan ja Tom Meighanin lauluäänen. Ei ehkä balladi sellaisella Celine Dion -tavalla, mutta Leicester-tavalla kyllä.

Maailman ihanimpia hitaita hempeilyjä, ikuisesti.

4. Miles KaneOut Of Control (2013)

Nuo jouset ja hurjan onnistunut nousu yhdistettynä Kanen poikamaiseen lauluääneen sekä simppeleihin ja pikkuisen ilmiselviin lyriikoihin, voi että. Moderni slovariklassikko.

5. Shed SevenHigh Hopes (1999)

Cool Britannia -kauden estetiikalla tehtyä eli isous ja jouset ja eleganssi kohtaa lädit ja tennarit ja popparilaulun.

Kokosin biisit Spotify-listalle. Päivitän sitä jatkossa tällaisten koontien ohessa.

Perjantaibiisi: Modernistit – Sun pitää nousta

Eri variaatioin, sävyin ja vaikuttein suomirokkaava Modernistit julkaisee ensi viikolla uuden levynsä. Levynjulkkarikeikka on huomenna lauantaina Loosessa Helsingissä.

Tiedän yhtyeen laulajan Chrisin suureksi Embrace-faniksi (ja Oasis-), ja olikin taannoin hienoa kuulla häneltä, että juuri Embrace, tuo meidän molempien yksi lemppariyhtye on toiminut ainakin tämän yhden kappaleen suurena innoittajana.

Tiedätte, että palvon Embracen vuonna 1998 ilmestynyt The Good Will Out -debyyttiä. Olen nimennyt sen yhdeksi parhaista ystävistäni, mutta pelottomasti myös yhdeksi brittirockin hienoimmista. Sun pitää nousta -kappaleen innoittajana on toiminut tuon herkän mutta myös uhmakkaan ja rujon albumin se uhmakas ja rujo puoli: välittyy The Last Gasin, One Big Familyn ja I Want The Worldin kaltainen ryhdikkyys ja ylväys, jylhä itsevarmuus ja painavat kitarat. Ja painava sana. Ja toki Embrace-tykkäyksistä käyvät myös na na naat.

Parhaat ystäväni: Embrace – The Good Will Out

shesnotanyone_01

Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä.

Ystävä: Brittiläisen Embracen debyyttilevy ja maailman aliarvostetuin post-brittipophelmi The Good Will Out.

Ilmestymisvuosi: 1998

Erityisen ihanaa: We won’t come down ’cos I’m a million strong and so’s the light I’ve found. Rakkauskirje I Want The World -kappaleelle löytyy täältä.

Ystävä silloin, kun: Valitsen levyn ystäväksi kahteen eri mielentilaan: toisinaan yksinäiseen rakkaudenkaipuuseen, joskus taas itsevarmaan maailmanvalloittajaoloon.

Niin, The Good Will Outin yksi hienous lienee siinä, että se on sekä rock että pop. Levyssä on paljon sellaista, mitä Oasis olisi voinut kolmoslevyllään ilmaista, jos se olisi ajatellut termin ”brittirock” eri tavalla. Jos se olisi malttanut enemmän ja riehunut vähemmän. The Good Will Out on rock, itsevarma ja ryhdikäs, mutta siltä puuttuu lädimäinen uho ja isottelu. Levy yltyy, muttei mene missään vaiheessa yli.

Ja kuitenkin kitaroiden lomassa on paljon myös sitä samaa herkkyyttä, millä vaikkapa Coldplay muutama vuosi myöhemmin tuli ja rauhoitteli Cool Britannian väsyttämää yleisöä.

Niinpä en maltakaan olla analysoimatta The Good Will Outia varsinaiseksi 90-luvun lopun ajankuvaksi. Se sijoittuu ikään kuin vanhan ja uuden ajan väliin. Ajallisesti, mutta myös musiikillisesti. Yhtäältä levy on brittipop-kauden jatke. Sen rock täyttää sitä aukkoa, minkä ”Oasis-pettymys” aka Be Here Now ja brittipopin hiipuminen jätti jälkeensä. Ilmestyessään The Good Will Out oli yksi Britannian nopeimmin myyneistä debyyteistä ikinä.

Toisaalta levyn toinen puoli – balladimaisuus, harmonisuus ja seesteisyys – valmisti yleisöä Travisin ja Coldpalyn kaltaisten yhtyeiden herkän hissuttelukitararockin vastaanottoon.

You fell in love, I fell in line. 

The Good Will Out on hyvästienjättölevy, erolevy. Mutta ei se ole vain erolevy, se on eroavaisuuslevy. Tarina siitä, kuinka sinä sitä, mutta minä jotain muuta. Erilaista.

My weakness is none of your business.

Se on myös haistattelulevy. Ja ikävälevy ja katumuslevy ja toipumislevy ja toivolevy.

Mutta kaiken tuon tunneskaalan alla enemmän kuin mitään, on se rakkauslevy. Yksi vilpittömimmistä ja tuntuvimmista ikinä.

Oma henkilökohtainen suhteeni levyyn on palvova. Rakastan sen dominoivia kitaroita, kohoavia kertosäkeitä, lopun balladiputkea, Danny McNamaran näennäisesti tylsää ja tavallista, mutta todellisuudessa somaa ja uniikkia lauluääntä. Ihastelen sitä, kuinka albumi on yhtä aikaa debyytille sopivalla tavalla poikamaisen raaka, mutta silti valmis ja viimeistelty.

Joskus mietin, että jotain mystistä tässä rakastamisessa on – en nimittäin tunne ketään toista levyyn yhtä intohimoisella ja pitkäikäisellä rakkaudella suhtautuvaa.

Ehkä onkin niin, että enemmän kuin vuodesta 1998, kertoo The Good Will Out minusta.

You know if you had a wing
You’d be the last to know, you could fly

Tämän debyytin jälkeen Embrace julkaisi vielä kaksi kelpo (joskin kehnommin myynyttä) levyä, kunnes vetäytyi pienelle tauolle. Vuonna 2004 ilmestynyt paluulevy Out of Nothing jäi kokonaisuutena minun silmissäni vaisuksi yritelmäksi, kuten myös vuoden 2006 This Is The Day. Viime keväänä ilmestyneeltä Embrace-albumilta en sitten enää tunnistanut yhtyettä samaksi, johon vuonna ysikasi rakastuin.

Päivän laulurakkaus: Embrace – I Want The World

Ai hitsi, minun on pitänyt todella pitkään kirjoittaa tännekin taas muutama tärkeä oivallus brittiyhtye Embracen The Good Will Out -debyytistä. Tuo vuonna 1998 ilmestynyt albumi on todellinen kitararockhelmi ja ehdottomasti yksi brittipopin jälkeisen kauden upeimmista musiikillisista kokonaisuuksista. Ja itselleni äärimmäisen tärkeä.

Taidan aloittaa levyn merkityksellisyyden purkamisen jakamalla siltä I Want the World -kappaleen, biisin, jota olen kuunnellut tänään toistolla aina tilaisuuden tullen. Taas kerran. Niin, kappale on uskomattoman hieno. Ja vaikka lopputulos onkin paljon enemmän kuin osiensa summa, haluan erottaa tähän bisiistä muutaman vaikutuksen tekevän osan.

Muhkeasti mylvivät kitarat. Huh huh, tuo kitaroiden pauhu saa biisin kuulostamaan värisyttävän intensiiviseltä, pelottavan itsevarmalta ja jopa vähän hengästyttävältä.

Richard McNamaran laulu. Kappale on levyn biiseistä toinen, jonka lauluvastuu on annettu McNamaran veljeksistä sille kitaraa soittavalle. Lädimäisen karhea ääni ja sanomaa itsevarmasti painottava laulutyyli sopivat sinne kitarapauhujen sekaan täydellisesti.

Lyriikat. Ei ehkä mitään kirjallisuustiedettä, mutta kyllä If you’re alive then why aren’t you living and I want the world -pätkä saa minut elämään vähän isommin.

3:26 – 4:10. En suoraan sanottuna täysin tajua, mitä tässä tapahtuu. Mutta jotain huikeaa se on. Kylmiä väreitä, elämästä innostumista, korjaantunutta ryhtiä sekä itsevarmempaa askellusta aiheuttavaa. Musiikillisesti kyse lienee huikean melodian ja isoksi yltyneen tekemisen täydellisestä yhdistymisestä. Joka tapauksessa, tämä on hetki, jonka kuulemista odotan ihan aina.

P.s. Embrace julkaisee keväällä uuden albumin – ensimmäisen kahdeksaan vuoteen. Tästä (ja kompleksisesta Embrace-suhteestani) lisää myöhemmin.

Pillifarkut, my ass

embrace_farkut

En tule oikein toimeen pillifarkkujen kanssa.

Vielä kymmenisen vuotta sitten tämä ei ollut lainkaan ongelmallista, ja sainkin viettää varsin miellyttävän ja liehulahkeisen popparinuoruuden ja vielä opiskelijaelämän alkutaipaleenkin. Mutta sitten tapahtui jotain. Tuli vuosi 2005, eikä mistään saanut enää muita kuin pillifarkkuja.

Niinpä on vähintäänkin ikuistamisen paikka, kun käsiin tarttuu pari farmareita ajalta, jolloin farkut vielä olivat farkkuja eikä legginsejä. Nämä Levi’s-yksilöt elikkäs ysäribootcutit löysin viime viikolla. Toisen roska, brittipopparin aarre (kuin myös kaikki ne muiden hylkäämät viisnollaykköset)…

Höpsöt, sanoo muotitietoinen, britpop never dies, sanon minä!

Puolustukseksi on kyllä todettava, ettei väri todellisuudessa ole ihan noin ysäri.

No niin tai näin, nyt mulla kuitenkin on taas hetken jälkeen Manchester-farkut (ens kerralla jalkaan Gazellet)! Tottelevat myös nimeä Embrace-farkut.

Tai miten olis Gomez-farkut?