HEY LYLA!Manic Street Preachers, Helsinki 20.4.2016
Posted on 26.4.2016
All we want from you are the kicks you’ve given us
All we want from you are the kicks you’ve given us
Manic Street Preachers soitti Everything Must Go -levyään juhlistavan keikkansa Helsingissä keskiviikko-iltana. Tavallaan illassa oli kyse kahdesta asiasta: siitä, että Everything Must Go on yksi aikamme hienoimmista levyistä sekä siitä, että Manic Street Preachers on aivan uskomattoman hieno rock-yhtye.
Tavallaan taas kyse oli niin paljon muustakin: Sean Mooren soittohanskoista, Nicky Wiren merimieslakista, EMG-levyn kantta kunnioittavasta taustakankaasta, siitä, kuinka yhtye esittelee toisensa kokonaisin nimin. Sean Anthony Moore.
Illassa oli kyse Manic Street Preachersistä.
Keikan käsikirjoitus oli siis se, että ensin yhtye soitti kokonaisuudessaan 20-vuotiaan Everything Must Go -albumin ja tämän jälkeen tukun muita kappaleitaan. EMG kuulosti juuri niin upealta kuin uskalsin odottaa, minkä päälle tuli tietysti kieriskely siinä ihanassa ”tässä me nyt hengitämme James Dean Bradfieldin kanssa samaa ilmaa” -tunteessa, joka minulle on se livekeikkojen taika.
Kuten parhaimpien keikkojen aikana aina, opin myös keskiviikkona jotain uutta:
Yksi: Elvis Impersonator: Blackpool Pier on avausraita, joka ei oikeastaan ole avausraita, mutta on juuri siitä syystä aivan uskomattoman hyvä ja tärkeä avausraita. Se, kuinka levy alkaa kyseisellä raidalla ja sen jälkeen alkaa uudestaan A Design For Lifella, on rock-historiaa.
Kaksi: Kevin Carter kuulostaa salaperäiseltä, vaikka torvisovitukset tulisivatkin Bradfieldin kitarasta.
Kolme: Everything Must Gon myötä Manicsien korkeista tilulilu-kitaroista tuli matalia ja jykeviä. Suuri askel brittipopparille, suuri askel ihmiskunnalle.
Neljä: No Surface All Feeling on maailman parhaita levyn päättäjiä, vaikka se soitettaisiinkin liian nopeaa. Melankolian, sykähdyttävän ja jylhyyden sijaan kuulin siinä nyt ehkä vähän enemmän tavanomaista keikkakappaletta.
Viisi: Further Away – nyt ja aina se kappale, joka ilmentää melkein parhaiten James Dean Bradfieldiä laulajana, joka laulaa lempeästi vihaisesti ja hiljaa lujaa.
Kuusi: It’s not City blue, it’s Manics blue. Olen aina puhunut sellaisesta vaaleansinisestä väristä ”City bluena”, vaikka en edes kannata Manchester Cityä! Mutta kun näin keskiviikkona ne keikalla myytävät vaaleansiniset EMG-fanipaidat ja lavan taustalakanan, tajusin yhtäkkiä, että ei hitto, sehän on ”Manics blue”. Tuhat kertaa ikonisempaa, kuvailevampaa ja tuon ihastuttavan värin arvolle sopivampaa kuin mikään Cityyn liittyvä.
Keikan jälkipuoliskon kaava oli aika klassinen sellaiselle hurmoshenkiselle taikka festariuskottavalle Manics-keikalle: jokaiselta levyltä ne hiteimmät, jylhimmät ja tempaavimmat, suuren yleisön rakastamat kappaleet. Noiden väliin pari anarkisti-Manicsiä (illan yllättävin Nat West-Barclays-Midlands-Lloyds), joku seesteisempi pikkuhitti (Oceans Spray), yksi akustinen veto ja loppuun If You Tolerate This Your Children Will Be Next. Yksi illan hienoimpia ja ehkä yllättävimpiä hetkiä oli se, miten syköhdyttävästi Roses In The Hospital soi.
Tällaisen hittikeikan jälkeen olisi helppo ajatella, että yhtye on hittejään soittava, väsähtänyt stadionrokkibändi. Ei ikinä. Sen biisikatalogi vain on uskomattoman kova. Uskomattoman hitti. Minusta Manic Street Preachers on aina, aina vähän anarkistinen, aina vähän punk. Ja siitä huokuu halu soittaa keikkoja.
Manicsien kohdalla sykähdyttävää on minusta myös se, kuinka sekä yhtye itse että yleisö tuntuvat olevan todella sinut yhtyeen eri vaiheiden kanssa. Vaikka jälleen kerran saatiin kuulla monta eri Manicsiä, kuulla yhtyettä todella laajalla musiikillisella skaalalla, ei missään vaiheessa tuntunut siltä, etteikö bändi olisi kuulostanut itseltään. Tai ajankohtaiselta.
Tai maailman upeimmalta.
Elämäni levyt: Manic Street Preachers – Everything Must Go
Posted on 20.4.2016
Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä.
Ystävä: Manic Street Preachersin neljäs albumi
Ilmestymisvuosi: 1996
Erityisen ihanaa: Levy on täysin uniikki rockin, brittipopin, melankolian, toiveikkuuden, herkän, lempeän, vihaisesti sanovan, leppoisasti laulelevan, kantaaottavan, tunnelmoivan, ronskien kitaroiden ja jylhien jousien yhteisymmärrys.
Ystävä silloin kun: Kun haluan kuunnella levyä, joka on tuttu, hitti ja rakas, mutta ei lainkaan loppuunkuunneltu tai muuten klisee.
***
Manic Street Preachersin Everything Must Go ilmestyi toukokussa 1996, eli melko tasan 20 vuotta sitten. Levystä tuli yhtyeen kaupallinen ja noh, kritiikillinenkin läpimurto. Se päätti yhdenlaisen ja aloitti uudenlaisen Manic Street Preachers -ajan.
Vaikka minulle jo ikäsyistä se ensimmäinen ja ehkä siksi myös se rakkaudellisin Manics-albumi onkin This Is My Truth Tell Me Yours, tuli myös Everything Must Gosta nopeasti yksi parhaista ystävistäni. Tässä siis jälleen maailman epäjournalistisimpia kuvailuja sille, millaisena minä näen albumin. Selityksiä sille, miksi levy on juuri minulle rakas.
Kun un-Manicsistä tulee the Manics. Yksi Everything Must Go -albumin jutuista on minusta, se, kuinka sen myötä jostain todella epä-Manicsistä tulee todella Manics. Ja hassusti myös todella valtavirtaa. Ilmestyessäänhän levy oli monellakin tapaa reilu irtiotto yhtyeen alkuaikojen visioista. Yhtye ei oikeastaan ollut levyllä oma itsensä, tai ainakaan se itsensä, mihin oli totuttu. Ei musiikillisesti eikä ulkomusiikillisesti.
Everything Must Gon myötä esiin astunut uusi Manics ei ollut enää mikään performanssi tai rokkishow. Everything Must Golla yhtye ei ”ole rockyhtye”, se vain on.
Nyt 20 vuotta myöhemmin voidaan varmastikin todeta, että Everything Must Gon sekä musiikillisista että ulkomusiikillisista ratkaisuista muotoutui lopulta yhtyeen ehkäpä ne tunnusmerkillisimmät piirteet. Alkuajoista on tavallaan tullut poikkeavuutta – tain toisaalta joillekin se ainoa oikea Manics. Koulukuntakysymyksiä. Niin, Everything Must Go herättikin ajatuksen erilaisista Manicseistä ja erilaisista Manics-ihailun koulukunnista. Leoparditakki ja puuhka vai reistaskuhousut?
Levyn kansi ja polaroid-tunnelma. Mikä yhdistää rakkaimpien levyjen kansia? Ne aiheuttavat väristyksiä, koska ne merkitsevät. Everything Must Gon kansi on minusta yksi aikamme ikonisimmista. Se on juuri oikealla tavalla yksinkertainen, sellaisella vähän uncoolilla tavalla tosi cool. Tuossapa yksi tapa kuvailla ”stadion-kauden Manicsiä”. Kannen bändikuva myös alleviivaa uutta post-Richie-Manicsiä ja tavallaan synnyttää yhden Manics-symbolin: tuota jäsenkuvakollaasia ja sellaista pikkuista polaroid-henkisyyttä yhtye on kierrättänyt sittemmin esimerkiksi Forever Delayed -kokoelmalvyn visualisoinnissa ja useissa fanituotteissan. Lisäksi tietysti isojen kirjaimien, sanojen ja tekstipätkien hyödyntäminen visuaalisena elementtinä. Tunnistettavaa Manicsiä, väitän.
Paikka brittipopkaanonissa. Everything Must Go ilmestyi vuonna 1996, aikana, jolloin brittipop eli ehkäpä viimeistä suurta vuottaan. Huipentumaansa. Kitaramusiikki oli trendikästä, valtavirtaa, joten toki Manic Street Preachersistäkin tuli brittipop-yhtye. Everything Must Go jos joku on hieno muistutus siitä, kuinka 90-luvulla oli mahdollista olla yhtä aikaa sekä yleisömenestys, että kriitikoiden suosikki.
Mitä Everything Must Go sitten toi brittipoppiin? Älykkyyttä, pientä vakavamielisyyttä ja tukun isoja, stadioninkokoisia indie-anthemeja. Very britpop.
Myös yhtyeen uudessa tavistyylissä on paljon (yhdenlaista) brittipopestetiikkaa. Collegea, kauluspaitaa, t-paitaa, perusneuletta, reisitaskuhousua. Ruskeaa, beigeä, mustaa ja tummansinistä. Sellaista korostetun näkymätöntä tyyliä, tavallisuutta, joka on rokkia ja coolia vain brittipop-kontekstisssa. Vertaa: alkuaikojen Oasis ja yhtyeen Marks & Spencer -tyyli taikka minkä tahansa ajan Cast ja The Bluetones. Tuollainen tyylitön tyylikkyys on ehdottomasti yksi omien brittipopesteettisten mieltymysteni kulmakivistä.
The Girl Who Wanted To Be God. Everything Must Go -levyllä Manics avautuu tietynlaiselle popille, kepeydelle. Girl Who Wanted To Be God on minusta tällä tavalla uudenlaisen Manicsin lippulaivakappale. Se on raikas, myönteinen ja Manics-kuvastossa uudella tavalla mukaansatempaava. Manicsien pop ja kepeys ei kuitenkaan koskaan ole helppoa tai halpaa. Ei Everything Must Golla eikä sen jälkeen. Yksi suosikkikappaleistani levyltä.
Lyriikoiden avautuminen, näkökulman vaihto. Myös lyriikoiden maailma muuttuu yksilön kipuilusta kohti laajempaa näkökulmaa. Richeyn katoamisen ja uudenlaisen lyriikoiden kirjoittamisen myötä Manicsistä alkaa tulla se yhteiskunnallisesti sanova Manics, jollaiseksi yhtye jatkuvasti leimataan. Ihmisenä olemisen vaikeuden sijaan yhtye alkaa opettaa meitä ympäröivästä maailmasta, niin kuin vaikka siitä, miten amerikkalaisuuden ihannointi lipuu osaksi brittiläistä kulttuuria. Se sivistää meitä valokuvaaja Kevin Carterin kohtalosta. Vääryyden osoittaminen tulee entistä vahvemmin osaksi Manics-maneereja.
Mainstream olematta huonolla tavalla helppo tai ajatukseton. Everything Must Go on musiikillisesti tavallaan aika helppo levy, ainakin sellaisella ensipuraisulla. Yhyeestä tuli sellaisella universaalilla tavalla tykättävämpi, minkä lisäksi levy tietysti istui ilmestyessään ajan musiikilliseen ihanteeseen. On Australian kaltaista klassista kitarapoppia.
Everything Must Gon valtavirtaisuus ja helppous on minusta kuitenkin vähän sellaista pintaa. Mukaansa tempaavien hittibiisien synnyttämää harhaa. Valtavirtaisenakin Manics on aina, aina älykäs yhtye.
Väitänkin, että levy on musiikillisesti monipuolisempi, monitasoisempi ja pureskeltavampi kuin mitä useimmat luulevat. Ilmiselviltä tuntuvien jousisovitusten lisäksi löytyy älykkäitä ja nokkelia musiikillisia jutskia. The Girl Who Wanted To Be God -kappaleen disco, Kevin Carterin puhallin ja tietysti se aloitusraidalta alkava ja levyllä myöhemminkin vieraileva näppäilyliplatus. Kuuntele vaikka Small Black Flowers That Grow In The Sky.
JDB:n laulutyyli. Olen tainnut joskus mainta siitä, kuinka en ole Richey Edwards -koulukuntaa, enkä edes Nicky Wire -koulukuntaa. Olen James Dean Bradfield -koulukuntaa. Rakastan!
Minusta JDB on yksi upeimmista laulajista ikinä. Ja tällainen hänestä tuli minun silmissäni aivan erityisesti juuri näennäisherkän, mutta silti paikoin ronskin ja tiukasti sanovan Everything Must Gon myötä. Kiitos siis suurien ja vähän vihaisten kappaleiden, kuten albumin nimibiisin, aloitusraidan ja A Design For Lifen tai vaikka Kevin Carterin lempeän säkeistön ja vihaisesti syöksähtävän kertsin välisen vuoropuhelun. Parhaimmillaan James Dean Bradfield onkin mies, joka laulaa hiljaa lujaa. Herkästi rajusti. Taiteilee upeasti melankolisen ja toveikkaan välillä. Kuuntele Further Away ja pökerry.
Olkoon Enola/Alone myös levyn kappaleista se, jolla Bradfieldin laulu vie aivan erityisen paljon mennessään. Ykis Manicsien hienoimpia kappaleita, jonka unohtuneisuus muistuttaa meitä yhdestä Everything Must Gon erityispiirteestä: se sisältää joukon kappaleita, joiden hyvyyttä ei ehkä tiedetä tai muisteta.
Enola/Alonella Bradfieldin lempeä laulu vuoropuhelee ronskin kitaran kanssa – värisyttävä pari vuonna 1996, värisyttävä pari jokaisella Manics-levyllä sen jälkeen, värisyttävä pari tänään illalla keikalla.
Manic Street Preachers ja Everything must go -levyn juhlakeikka tänään 20.4. Helsingin Jäähallissa
Le vintage: Death of a Polaroid
Posted on 20.4.2016
Le vintage eli vuosikertajuttu blogiarkistoista.
Manic Street Preachers juhlii tänä keväänä 20 vuotta täyttävää Everything Must Go -albumiaan kiertueella, joka ulottuu myös Helsinkiin, tietysti! Keikan kunniaksi julkaisen kyseistä levyä tai yhtyettä muuten käsitteleviä blogitekstejä blogin arkistoista.
Seuraava teksti on julkaistu alun perin 23.1.2014..
* * *
Death of A Polaroid. A Manics Family Album (2011) on inspiroivin ja kaunein kirja, johon olen hetkeen törmännyt. Kirjan konsepti on lyömätön: 500 Polaroid-kuvaa yhden kaikkien aikojen hienoimman yhtyeen parikymmenvuotisen uran varrelta. No, löytyy kirjasta myös Nicky Wiren alkusanat ja muutama sivullinen kiehtovaa keskustelua aiheesta ”Polaroids, Politics and Folk Arts”.
Mutta siis kyllä, satoja kuvia Manic Street Preachersistä!
Tämän vuonna 2011 ilmestyneen kirjan tunnelma on ihanan utuinen ja viipyilevä. Maisemakuvat kertovat, missä yhtye on ollut ja mitä se on nähnyt, bändikuvat puolestaan miten. Kuviin raapustetut tekstit viimeistelevät hyvän fiiliksen: John Lennon -Wire. Gucci Wire. Power-play J.D.B.
Kirjan kuvista vastaa Manics-basisti, lyyrikko ja Polaroid-addikti Nicky Wire sekä yhtyettä vuosikausia kuvaillut japanilainen valokuvaaja Mitch Ikeda. Kylmiltä väreiltä ei voi välttyä, ja sydänkin pompahtaa viimeistään klassisten This Is My Truth Tell Me Yours -albumin kansilehtikuvien kohdalla. Kuinka merkittävä voi yhtye olla?!
Sain kirjan tänään myöhästyneenä syntymäpäivälahjana ystävältä, joka oli poiminut sen mukaansa Anttilan alehyllystä – ja tietysti ihan naurettavaan hintaan. Hyllyyn oli jäänyt vielä muutama (vähän nuhjuinen) kappale, joten suosittelen kirjan vielä omistamattomalle ja kympin elämystä arvostavalle retkeä Citykäytävään.
Kuvat omia räpsyjä kirjan selailuhetkestä. Kuvissa vilahtelevat Polaroidit Nicky Wire
Le vintage: Vieraskirjoittaja: This is my truth…
Posted on 20.4.2016
Le vintage eli vuosikertajuttu blogiarkistoista.
Manic Street Preachers juhlii tänä keväänä 20 vuotta täyttävää Everything Must Go -albumiaan kiertueella, joka ulottuu myös Helsinkiin, tietysti! Keikan kunniaksi julkaisen kyseistä levyä tai yhtyettä muuten käsitteleviä blogitekstejä blogin arkistoista.
Seuraava teksti on julkaistu alun perin 15.07.2013. Sen on kirjoittanut vieraskirjoittaja, nimimerkki ”Hulmerist”.
* * *
Manic Street Preachers on kuulemma tekemässä uutta albumia, jossa on paljon vierailijoita ja jousia, mutta ei sähkökitaroita. Esimakua siitä oli jo uusi kappale Rewind the Film.
Reaktioita tulee todennäköisesti olemaan kahdenlaisia. Jotkut eivät juurikaan kiinnitä muutoksiin minkäänlaista huomiota, jotkut musiikkitoimittajat ja tietyn polven Manics-fanit puhuvat negatiiviseen sävyyn jälleen yhdestä muutoksesta – muutoksesta vieläkin kauemmas sen alkuaikojen soundeista ja tyyleistä.
Muutosta ei vain ole. Eikä Manics ole tekemässä mitään uutta. Itse asiassa koko uudenlainen askel kertoo vain miten hieno bändi Manics on.
Manics on aina ollut älykäs bändi. James Dean Bradfieldin ja Nicholas Wiren johdolla se on ollut ajattelevan miehen rock-bändi. Lauluissa on ollut sanomaa, ja bändi on aina suhtautunut sopivalla, etäisellä fiksuudella koko musiikkibisnekseen.
Ennen kaikkea sen älykkyys näkyy tietynlaisena vapautena. Heti alusta asti se oli haluton kuulumaan mihinkään tiettyyn sceneen ja liikkeeseen. Aluksi se tapahtui tyylillä, missä se halusi samanaikaista tuhota massakulttuurin, provosoida yhteiskuntaa ja viillellä itseään osana pahoinvoivaa maailmaa. Se Richey Edwardsin ympärille rakentunut Manics oli toisaalta yhtyeelle vain yhdenlainen tapa ilmaista itseään. Bändiä kritisoitiin, kun se jo vähän myöhemmin pukeutui konservatiivisempiin vaatteisiin ja teki radioystävällisempää musiikkia.
Mutta totta kai se teki niin. Se oli kasvanut. Se näki musiikin taas aivan eri tavalla. Ja onhan Manicsiin aina liittynyt pinnan sijaan vahva musiikkiaspekti. Ja taas se oli vapaa, vapaa rikkomaan omia rajojaan ja tekemään juuri sitä, mitä se on kulloisenakin hetkenä halunnut.
Se, mitä syyskuussa bändiltä ilmestyy ei ole taas yhdenlainen versio Manic Street Preachersistä, se on Manic Street Preachers.
Hulmerist
Le vintage: Sunnuntaina: Anthem For a Lost Cause
Posted on 16.4.2016
Le vintage eli vuosikertajuttu blogiarkistoista.
Manic Street Preachers juhlii tänä keväänä 20 vuotta täyttävää Everything Must Go -albumiaan kiertueella, joka ulottuu myös Helsinkiin, tietysti! Keikan kunniaksi julkaisen kyseistä levyä tai yhtyettä muuten käsitteleviä blogitekstejä blogin arkistoista.
Seuraava teksti on julkaistu alun perin 1.12.2013.
* * *
Tätä Manic Street Preachersin uutta ja koskettavaa Anthem for a Lost Cause -videota katsellessa tuntuu vähän surulliselta ja ihmeelliseltäkin se, kuinka yhtyeen viimeisin albumi on ohitettu monissa yhteyksissä tylsänä ja vaisuna aikuisrokkilevynä.
Eikö ketään enää kiinnosta miksi lauluja tehdään?
Mistä ne ovat saaneet alkunsa, mitä niiden kirjoittamisen aikana on ajateltu? Mitä niillä halutaan sanoa?
Anthem for a Lost Cause kuulostaa entistä kauniimmalta tässä Etelä-Walesin kaivosalueella Rhonddassa kuvatun tarinan kontekstissa. Suurilta osin tästä on mielestäni koko Rewind The Film -albumilla kyse: alkuperästä, juurista, Walesistä, vähän politiikasta ja sen vaikutuksista. Ihmisiin.
Le vintage: Manic Street Preachers – Futurology
Posted on 15.4.2016
Le vintage eli vuosikertajuttu blogiarkistoista.
Manic Street Preachers juhlii tänä keväänä 20 vuotta täyttävää Everything Must Go -albumiaan kiertueella, joka ulottuu myös Helsinkiin, tietysti! Keikan kunniaksi julkaisen kyseistä levyä tai yhtyettä muuten käsitteleviä blogitekstejä blogin arkistoista.
Seuraava teksti on julkaistu alun perin 17.7.2014.
* * *
Manic Street Preachers julkaisi parisen viikkoa sitten uuden Futurology-albuminsa. En ole poistanut levyä soittimelta sen hankkimisen jälkeen. Puolta sentään olen vaihdellut aika ajoin.
Futurologyn kohdalla toteutui sellainen minulle aika ominainen tapa hullaantua albumista: rakastuin levyyn niin sanotusti biisit ja pienet yksityiskohdat edellä.
Niin, jos jossain olen hyvä, niin uusien suosikkikappaleiden ja suosikkikohtien löytämisessä. Tunnen oman makuni äärimmäisen hyvin ja tunnistan välittömästi ne biisit, joita tulen rakastamaan lopun elämäni.
Futurologylla näitä tulevia klassikoita on kolme: Misguided Missile, Black Square ja The Next Jet To Leave Moscow. Jos kysytte kymmenen vuoden kuluttua, olen varma, että rakastan näitä kappaleita edelleen.
Black Squarea kuunnellessa tekee mieli huutaa ”minun Manics!” ja halata yhtyettä. Tai levyä. Näitä kuunnellessa melkein itkettää, niin hienoja ovat:
The Next Jet To Leave Moscow -kappale on levyn alkupuolen sykähdyttävin hetki. Se on myös se kappale, jota kuunnellessa on houkuttelevaa luoda Manicsistä romanttista kuvaa poliittisesti hereillä olevasta yhtyeestä.
Mutta toisaalta myös itseironisesta. Omalle kantaaottavuudelle, omille saavutuksille ja omalle tekopyhyydelle hymähtelevästä.
So you played in Cuba did you like it brother?
I bet you felt proud you silly little fucker.
And all the sixties dreamers called us English
said we started something that they could finish
So take your badges off
And do your show
Then catch the next jet to leave Moscow
Niin, Nicky Wire, you silly little fucker, soitit rokkia Kuubassa, oletko ylpeä?
Kappale on myös kaunis esimerkki siitä, kuinka asioiden viehätys piilee usein pienissä yksityiskohdissa. Ei ole yesterday, vaan yesteryear. Yesteryear.
Eilisvuosi.
Kun jossain vaiheessa väsyn Futurologyyn, alan vuorotella sitä yhtyeen edellisen levyn, viime syyskuussa ilmestyneen Rewind the Filmin kanssa. Uskon, että näin on tarkoitettukin. Levyt nimittäin muodostavat yhdessä viehättävän parin. Tai eivät ainoastaan paria, vaan vastaparin.
Siinä missä Rewind The Filmin maailma on musiikillisesti ajaton, akustinen, lämminhenkinen, inhimillinen, yksilöllinen, paikallinen ja walesiläinen, on Futurologyn maailma 70- ja 80-lukuinen, sähköinen, kova, paikoin aggressiivinen tai kylmä, militanttinen, yleinen ja eurooppalainen. Euroopan lävistämä. Europa geht durch mich. Mittakaava tarkastella ihmistä on eri.
Manic Street Preachersin jos jonkun kohdalla tällainen analysointi, merkitysten hakeminen on maukasta, ei toki välttämätöntä. Miksi kappale on tehty, mitä sillä halutaan sanoa? Sitten on taas yhtyeitä ja albumeita, joiden kohdalla tällaiseen on turha edes lähteä. Niin kuin vaikka Oasis ja Definitely Maybe. Kuten tiedetään, it’s just rock ’n’ rooooll. Ja hyvä niin.
Muita yksittäisiä hienouksia levyllä? Se hetki, kun huomaat pitäväsi myös Europa Geht Durch Mich -kappaleesta, vaikka epäilit sitä aluksi. Hmmm. Sex, Power, Love and Money, joka voisi olla debyyttilevyn Manicsiä kitaroineen. Tiukka basso (esimerkiksi Missguided Missile), hienoja yksittäisiä kitarahetkiä ja -ratkaisuja, äänimaailma yleensä. Kylmiä väreitä aiheuttavat kertosäkeet ja melodiakulut.
Ja Let’s Go to War, tuo levyn poikkeusrytminen kappale, outolintu. Tämän albumin Miss Europa Disco Dancer. Toki ilman Nickyn legendaarista ”lauluosuutta”.
Le vintage: This is my Manics tell me yours
Posted on 14.4.2016
Le vintage eli vuosikertajuttu blogiarkistoista.
Manic Street Preachers juhlii tänä keväänä 20 vuotta täyttävää Everything Must Go -albumiaan kiertueella, joka ulottuu myös Helsinkiin, tietysti! Keikan kunniaksi julkaisen kyseistä levyä tai yhtyettä muuten käsitteleviä blogitekstejä blogin arkistoista.
Seuraava teksti on julkaistu alun perin 14.5.2014.
* * *
Samalla otsikolla on rakastettu Manic Street Preachersiä ennenkin. Mutta koska Manicsissä jos jossain on kyse eri kuulijoiden eri manicsista, on otsikko yhtyettä käsittelevälle kirjoittelulle mitä parhain.
Mitä parhain otsikko on myös siksi, että viime keskiviikkona oli taas tilaisuus miettiä, että mikä se minun Manicsini oikein on. Yhtye kun aloitti Pre-Futurology -kiertueensa Eurooppa-osion Helsingistä.
Ja kuten aina hienojen ja tunteisiin vetoavien keikkojen aikana, myös tällä kertaa havainnot yhtyeestä olivat korkealuokkaista musiikkijournalismia.
Minun Manicsini on:
Sean Mooren soittohanskoja
Yksi yhtyeen keikkojen suurimmista jännitysmomenteista: onko rumpali Sean Moorella, anteeksi Sean Anthony Moorella (rakastan sitä, kuinka yhtye esittelee jäsenistönsä kokonaisin nimin) käsissään mustat (nahkaiset?) soittohanskat vai ei. Usein on, niin myös viikko sitten. Miestähän ei juuri rumpusetin takaa näy, joten vilahtelevat hansikkaat ovat suorastaan taikuutta.
Soittamatta jääneitä suosikkikappaleita
Love’s Sweet Exile, There by the Grace of God, Ready For Drowning, From Despair to Where, No Surface All Feeling, Roses In The Hospital… Aina niitä odottaa, mutta koskaan niitä ei tule. Ellei sitten ole kyse massiivista singlekokoelmaa juhlistavasta massiivikeikasta. Ehkä kymmenen vuoden ja jälleen yhden kokoelmalevyn kuluttua sitten.
Soitettuja suosikkikappaleita
Niin, The Circusissa yhtye yllätti Enola/Alone- ja Ocean Spray –kappaleilla. Hämmennys oli äärimmäisen paljon onnensekaista.
Kummallisia uusia kappaleita
Minun Manicsinin uudet kappaleet kuulostavat aina aluksi vähän oudoilta ja epäilyttäviltä. Uudenlaista asennoitumista vaativilta. Viimeisimmän levyn ensimmäinen pala Rewind The Film oli aluksi vähän vieras, eikä tämä tulevan Futurology-albumin Europa Geht Durch Mich -kappalekaan ihan selvä peli vielä ole, vaikka kuulostikin livenä tiukalta. Mutta aina niihin lopulta, viimeistään osana levykokonaisutta ihastuu.
Duettoja jotka eivät ole duettoja
Minun Manicsini tekee duettoja, jotta voi kaapata ne sitten keikoilla niin sanotusti omiin nimiinsä.
Helsingissä ilman duettoparia kuultiin keikkavakkari ja levyllä Nina Perssonin kanssa jaettu Your Love Alone Is Not Enough sekä viimeisimmän albumin nimiraita Rewind the Film (levyllä vokaaleissa myös Richard Hawley). Omia keikkasuosikkejani ovat tietty myös Little Baby Nothing ja tällaisen This Is My Truth Tell Me Yours -koulukuntaa edustavan fanitytön muikeaksi saava Some Kind of Nothingness. Ja toki myös ihan ilman Traci Lordsia tai Echo & the Bunnymenin Ian McCullochia.
Richey-koulukuntalaisten sieluja hellivä Nicky Wire
Minun Manicsini on yhtä kuin Nicky Wire, joka miettii, ehtiköhän vuonna 1995 kadonnut Richey koskaan käydä bändin mukana Helsingissä/Kölnissä/missä milloinkin. Viimeistään siinä vaiheessa, kun Nicky puhuu bändikaveristaan sanoin greatest lyricist ever, heilahtavat fanityttöjen tiarat liikutuksesta. Upeaa seurattavaa.
James Dean Bradfield
Eräs ystäväni ja iso Manics-fani tiedusteli minulta kerran, että kuulunko Nicky Wire -lahkoon. En kuulu, kuulun James Dean Bradfield -lahkoon. JDB, mies, joka laulaa hiljaa lujaa. Herkästi rajusti. Yksi upeimmista laulajista ikinä.
Le vintage: and then she
Posted on 13.4.2016
Le vintage eli vuosikertajuttu blogiarkistoista.
Manic Street Preachers juhlii tänä keväänä 20 vuotta täyttävää Everything Must Go -albumiaan kiertueella, joka ulottuu myös Helsinkiin, tietysti! Keikan kunniaksi julkaisen kyseistä levyä tai yhtyettä muuten käsitteleviä blogitekstejä blogin arkistoista.
Seuraava teksti on julkaistu alun perin 15.10.2014.
* * *
Kirjoitan usein siitä, kuinka minulle monen kappaleen viehättävyys syntyy jostain mitättömän pieneltä vaikuttavasta yksityiskohdasta. Niin kuin vaikka tavasta, jolla laulaja laulaessaan tuottaa jonkun sanan. Ehkä jopa äänteen. Mitä oudompi, pienempi ja vaikeammin perusteltava tuo detalji on, sitä tärkeämmältä ja enemmän vain ”minun omalta” kappale tuntuu.
Se, ettei kukaan ymmärrä, miksi herkistyn aina, kun Ian Brown laulaa Corpses In Ther Mouths -kappaleessa It’s cut like crystal chandeliers juuri niin kuin laulaa, on minusta ihan parasta. Se tarkoittaa sitä, että jotain tapahtuu vain minun ja Ian Brownin välillä – mikä ihana ajatus!
Jotain on tapahtunut myös minun ja Manic Street Preachersin sekä minun ja The Charlatansin välillä.
Ihastumiseni sekä Manicsien The Girl Who Wanted To Be God -kappaleeseen (1996) että The Charlatansin White Shirtiin (1990) on nimittäin sekin seurausta pienestä yksityskohdasta, pienestä pätkästä (hämmentävän samanlaista) poplyriikkaa.
Seurausta siitä, kuinka hän tekee ensin jotain ja sitten jotain odotuksenvastaista. Sellaista, mikä saa hänet tuntumaan absurdilta – ja siksi niin ihanalta – tyypiltä.
She told the truth, told the truth and then she lied (Manic Street Preachers, The Girl Who Wanted To Be God)
She laughed and then she died (The Charlatans, White Shirt)
Hän puhui totta ja sitten valehteli. Hän nauroi ja sitten hän kuoli. Yksinkertaisesti rakastan noita pikkuisen paradoksaalisia kohtia! Se, että lyriikoissa lauletaan nimenomaan hänestä, ei vaikka sinusta, on mielestäni asian ydin. Syntyy vaikutelma etäältä tarkkailusta ja tiedon välittämisestä jollekin, jolla ei ole tilanteeseen pääsyä. Jonkun tytön kummallisuuden ja epäjohdonmukaisuuden – mutta myös erityisyyden – ihmettelystä. Tässäpä tyttö, josta on kerrottavaa. Voisinpa olla tällaisten kappaleiden hän.
Hän alkoi karkkilakkoon ja sitten hän söi jäätelöä.
Hän katsoi hyväntuulisen elokuvan ja sitten hän itki.
Hän kirjoitti sekavan ja nolon blogitekstin ja sitten hän halusi olla jumala.
Hmmm. Miksei?
Le vintage: Mahtavia loppulauluja
Posted on 21.3.2016
Le vintage eli vuosikertajuttu blogiarkistoista.
Manic Street Preachers juhlii tänä keväänä 20 vuotta täyttävää Everything Must Go -albumiaan kiertueella, joka ulottuu myös Helsinkiin, tietysti! Keikan kunniaksi julkaisen kyseistä levyä tai yhtyettä muuten käsitteleviä blogitekstejä blogin arkistoista.
Seuraava teksti on julkaistu alun perin 15.8.2013.
* * *
Olen miettinyt viime aikoina paljon levyjä. Siis kokonaisia albumeja – albumikokonaisuuksia. Erityisen innoissani olen ollut sitä, kuinka upeasti monet levyt loppuvat. Oasiksen (What’s the Story) Morning Glory?, toki joo. Mutta myös esimerkiksi – tai erityisesti – Manic Street Preachersin Everything Must Go ja Morrisseyn Vauxhall And I, joiden viimeisten kappaleiden tavassa saattaa levy päätökseen on jotain aivan erityisen upeaa. Mahtavia lauluja.
Niin, Manicsien No Surface All Feeling- ja Morrisseyn Speedway-kappaleeet ovat mahtavia lauluja sanan kaikissa merkityksissä. Molemmat ovat päätösraidalle sopivalla tavalla mahtavia, mahtia sisältäviä: isoja, uljaita, voimakkaita, arvokkaita. Mahtipontisia.
Mutta ne ovat mahtavia myös siinä mielessä, että niissä on myös jotain käsittämätöntä mahtia, vaikutusvaltaa, joka saa kuulijan antautumaan ja keskittymään hetkeen. Ne vakuuttavat ja vangitsevat kauneudellaan, herkkyydellään, mutta myös voimakkuudellaan. Kasvavalla intensiteetillään niin, että kappaleen – ja levyn – päätyttyä on vain pakko huokaista: ”Mahtavaa”.
Perjantaibiisi: Synttärisankareille
Posted on 21.2.2014
Ja synttärisankareilta.
Tiiän, tiiän, tämä Manic Street Preachersin Let Robeson Sing -kappaleesta tehty Ian Brown Mix pyörii She’s not anyonen sivuilla jo vähintään toistamiseen. Mutta se taitaa olla useimpien hyvien juttujen kohtalo. Toisto.
Ja hei, voiko oikeastaan edes olla herkullisempaa hetkeä fiilistellä tätä Manicsien ja Ian Brownin letkeää kimppakyytiä, kuin juuri tämä päivä? Ian Brown täytti vuosia eilen (Onnea!), James Dean Bradfield tänään.
Jotenkas, tässä siis yksi versiosuosikkini. Hyvää perjantaita! Ja HBD JDB!
Tai niin kuin herra Brown sen höpsösti muotoilee:
Pass the mic, believe the hype, JDB is flying the kite.
Soittolista: vuosi 2021
HEY LYLA! 