HEY LYLA!Mitä kuuntelen Sidewaysissä?
Posted on 26.5.2019
Laajalle yleisölle kohdistetut kotimaiset festarit ja minun tarkaan kuratoitu musiikkimaku ovat yleensä melko kohtaamaton yhdistelmä. Niinpä minusta ei koskaan ole tullut mitään Suomen kesän festarihirmua – ihan pelkkä festarialueella kiertely ja festarointi festaroinnin vuoksi eivät ole minun juttu.
Toki ilahduttavia poikkeuksiakin on. Viime vuosiin on mahtunut yksi ”brittipop-Flow” ja kovasti aktiivinen Sideways.
Mitä sitten kuuntelen tämän kesän Sidewaysissä?
Suede, perjantai 7.6
Tänä kesänä minut vie Sidewaysiin tietysti Suede. Odotan keikkaa kovasti! Olen aika laaja-alainen Suede-fani, sillä tykkään oikeastaan ihan kaikista yhtyeen puolista. Alkuvuosien dramaattisesta indiestä, Coming Upin häikäilemättömästä ja kirkkaanvärisestä mainstream-popista, tykkään jopa Head Musicistä. Tykkään leikkiä suuren suurta Suede-fania b-puolilla snobbailemalla, mutta hurmaannun myös hiteistä. Enkä missään nimessä vaadi nostalgiaa, en edes halua! Sillä rakastan myös yhtyeen kolmea uuden ajan levyä, ihan just tätä tämän päivän upeaa Suedea. Yhtyettä, jolla selvästi on menossa urallaan hieno vaihe.
Tiedän siis, että keikasta tulee minunlaiselle kaikesta nauttivalle Suede-kuulijalle ihan täydellinen.
Tämän uuden rakkaudenkin haluan kuulla.
Kate Tempest, torstai 6.6
Sueden lisäksi odotan kovasti Kate Tempestin keikkaa.
Lontoolainen spoken word -artisti ja runoilija on suuri coolius-idolini ja ihailua herättävä omantienkulkija. Odotan keikalta värisevää aitoutta ja heittäytymistä, pikkuisen painavaa sanaa ja toisaalta myös herkkyttä. Miellyttävää rytmikkyyttä ja soljuvaa sanailua.
Hiljaista ja selittämätöntä charmia.
Tämä Tempestin uusi Firesmoke on upea!
Idles, torstai 6.6.
Idles ei ole musiikillisesti ollut niin paljon minun juttu, mitä ehkä jopa olisin toivonut. Olisi ollut kivaa hypätä bandwagoniin! Mutta sen verran olennainen ilmiö on kyseessä, että toki haluan yhtyeen nähdä.
Elättelen myös pientä toivoa siitä, että viihtyisin keikalla ja alkaisin nähdä yhtyeen kiinnostavampana.
No, siinäpä ne. Kaikki muu on sitten sellaista fiiliksen mukaan tutkittavaa. Suosituksia saa toki antaa!
Kesämuistoja: Kasabian @ Õllesummer
Posted on 11.12.2017
”Gigs and riots are the only things left that bring about that sense of spirit and community where you can let yourself go.” – Peter Doherty
Olin jo ehtinyt alkaa elää siinä uskossa, että minusta on tullut keikoilla se pikkuisen sivussa seisova tyyppi, joka nauttii keikasta hillitysti, musiikkiin henkilökohtaisena kokemuksena suhtautuen ja lavatapahtumia vähän etäältä tarkkaillen. Joka heittäytyy kaiken vietäväksi korkeintaan oman päänsä sisällä. Koska en ole muutamaan vuoteen janonnut ihmiskuulaksi tai muuten osaksi yhteisöllistä hurmosta, luulin, etten sellaista irrottautumista enää edes kaipaa. Mutta sitten tuli heinäkuu 2017, Tallinna ja elämäni ensimmäinen Kasabian-keikka.
Ja elämään juuri sopivasti mellakkaa.
Kasabianin musiikki on äärimmäisen lietsovaa ja yllyttävää, kollektiiviseen hurmokseen pakottavaa. Hittien ja huikeiden kertosäkeiden määrä on valtaisia, ja live-soitto nostaa kaiken koukuttavuuden ja hienouden vielä ihan uudelle tasolle. Yhtyeellä on kappaleita, joiden tamppaus, jyske ja iskevä tehokkuus lyövät rytmiä, jonka tahtiin yleisön on luontevaa ja helppoa – pakko – antaa mennä. Kokoontua moshpitiksi, töniä, riehua, rakentaa pientä kaaosta ja kollektiivista mellakkaa. Yhdessä ihmisten kanssa, joita ei tunne, mutta joiden kanssa selvästi on samalla asialla. Yhtye on tarkoitettu suurille lavoille, käynnistämään ja johtamaan suuria kokoontumisia, sytyttämään suuria yleisöjä.
Huikea keikka.
Pete Dohertyn ajatus siitä, kuinka enää keikat ja mellakat ovat niitä tilanteissa, missä voimme antaa mennä, ei siis ole vain kiehtova ja pikkuisen romanttinen, vaan myös aivan hurjan osuva. Yhteinen päämäärä tai ideologinen taistelu antavat tarpeellisen ja toisinaan myös välttämättömän, rock-musiikki ehkä sitten taas turvallisen kontekstin luopua kontrollista ja heittäytyä yhteisen aaltopituuden vietäväksi. Sekä mellakoissa että keikoissa ilmassa on sähköä, yhteistä hurmosta, joka saa aikaan ihmeitä. Illan edetessä huomaat, että muutaman hengen kaveriporukastasi on kasvanut itämerensuomalaismultibalttialainen kaaos.
Löydät itsesi ihmisten olkapäiltä iskemästä ilmaa nyrkillä.
Sideways 2017: Nämä kiinnostaa
Posted on 5.6.2017
Ensi viikonloppuna vietetään Sideways-festivaalia Helsingin Teurastamolla. Erityisen mainiota on se, että tänä vuonna lavoille nousee useampi jopa tällaista musiikillisesti rajoittunutta erityisen paljon kiinnostava esiintyjä!
Tässä siis lyhyesti ja ytimekkäästi Sidewaysin ”nämä kiinnostaa” -kiinnitykset.
Slaves (pe klo 19.15 Park Stage)
Brittityypit ovat näiden festreiden myöhäiskiinnitettyjä, sillä heidät napattiin tulonsa peruneen Cloud Nothingsin tilalle. Tämä sopii mulle! Parisen vuotta sitten kävin täällä blogissakin vähän empien parivaljakosta tykkäämässä, nauttihan yhtye tuolloin Briteissä sellaisesa tulokashurmoksesta. Matkustin bandwagonissa jonkun aikaa, mutta lopulta innostus laantui sellaiseksi vähän passiivisemmaksi seurailuksi ja muutamien biisien satunnaiseksi fiilistelyksi.
Se, miksi yhtyeestä ei ole mitään super isoa suosikkia itselleni tullut, liittyy varmasti siihen, ettei omassa hissukkamaisessa koti-iltaelämässäni ole kauheasti tilausta Slavesin tietylle ärhäkkyydelle. Mutta sitten taas manchesteriläisessä baarissa perjantai-iltana kuultuna kuulosti ihan törkeän hyvältä! Ja niin varmasti myös helsinkiläisessä festarikontekstissa.
Slavesin keikalla aionkin innostua ja inspitoitua ronskiudesta, kovuudesta, itsevarmuudesta, rähinästä, punkista, brittiläiseksi tunnistettavasta (?) arkirealismista ja suorasanaisuudesta, puhelaulamisesta, katumaisen uskottavuuden ja musabisnescoolin sekoituksesta.
Editors ( pe klo 21.15 Sideways Stage)
Kuten varsin moni muukin, myös minä rakastuin Editorsiin reilu kymmenen vuotta sitten, maagisen Munich-sinkun vaikutuksesta. Melodinen dramaattisuus ja epäindiemäinen musiikillinen isous ja jylhyys viehättivät. Biisin uskomaton kertsi ja sen valetanssimaisuus heittävät minut Wienissä vietettyyn vaihtovuoteen ja Chelsea-baarin indiediskoon.
Debyytin jälkeen tuli toinen mainio ja tykätty albumi, mutta sitten hurma ja huuma vähän minun osalta laantuivat ja tykkäys ulottui enää muutamiin erityishyviin kappaleisiin. Harmillisesti yhtyeen sinänsä mainio myöhäistuotanto sai minulta osakseen aivan liian pintapuoleista tykkäämistä.
En ole nähnyt yhtyettä koskaan livenä, joten jännä nähdä, mikä vaikutus hämärtyvällä festari-illalla, isosti arvokassoundisella musiikilla, tanssirummutuksilla sekä herkistävillä, tutuilla melodioilla on minun ja yhtyeen väleihin.
Odotan. Ja toivon, että ihastun isosti uudelleen!
The Radio Dept. (la klo 18.00 Plaza)
Yhtye, jota en vielä oikein hittien ulkopuolella tunne, mutta johon voisin kesälauantaissa vaikka tykästyäkin!
Dinosaur Jr. (la 19.00 Sideways Stage)
Kiintiöklassikko. En edes yritä väittää, että olisin tykännyt yhtyeestä aina tai että tietäisin sinkkujen b-puolet ja katsoisin halveksuen niitä, jotka toivovat kuulevansa festareilla yhtyeen hittejä. En omista uskottavasti kulunutta bändipaitaa. Mutta lähtökohtaisesti innostun klassikoista – siksi yksi odotetuimpia hetkiä.
Tällä keikalla aion inspiroitua itseni musiikillisesta sivistämisestä sekä siitä, että saatan tuntea itseni nuoreksi.
Hurula (la 23.00 Park Stage)
Minulle se Sidewaysin tärkein ja olennaisin! Tämän ruotsalaisherran vuoksi menetän tämän viikon yöuneni – jännittää vain niin ihanasti! Marraskuussa nähty Tavastia-keikka vei jalat alta, joten tiedän, että minun Sidewaysini päättyy hurmokseen ja rakkauteen. Ihana mies, super hyvät kappaleet ja aivan törkeän vilpittömästi ja intensiivisesti toteutuva bändisoitto.
Tämä keikka on tuleva festariklassikko.
Näiden lisäksi olen päättänyt suhtautua aivan erityisellä avoimuudella kotimaisiin nykybändeihin – tämän enemmän ulalla tuskin voi olla.
Flow 2015: Brittipopparin Flow eli Ride, Florence + The Machine, Pet Shop Boys
Posted on 11.8.2015
Flow ei ehkä ole se ensimmäinen festari maailmassa, jonne minun kapeine musiikkimieltymyksineni kannattaa suunnata, mutta tänäpä vuonna ajattelin festareille kuitenkin mennä. Ainahan siellä jotain on.
Ride (Perjantai klo 00.00, Lapin Kulta Blue Tent )
Se lienee selvää, että juuri Ride on se yhtye, jonka perässä Flow’hun tänä vuonna menen. Järkytänpäs kuitenkin kaikki Ride-fanit, klassikkofanaatikot ja musiikkikriitikot paljastamalla, että 90-luvun klassikkoyhtyeen levyistä minua sattaa jollain oudolla tavalla miellyttää kokonaisuutena eniten kolmoslevy, vuonna 1994 ilmestynyt Carnival Of Light. Kyllä, samainen levy, joka on joskus kulkenut yhtyeen puheissa nimellä ”Carnival of Shite”. Tää on just tätä taas. Ei ehkä mikään tyylikkäin valinta, mutta varmaankin jollain tavalla brittipopein.
Onni on kuitenkin se, että pidän isosti myös yhtyettä ja shoegaze-maailmaakin varmasti määrittävästä Nowhere-debyytistä sekä Going Blank Again -kakkoslevystä. Tottakai! Lisäksi musiikkimakuani leimaa ihastus klassikoihin. Ei siis hätää, vaikka henki onkin varmasti se, että pitkälti noita teoksiaan (eikä vähäteltyä kolmosalbumiaan) yhtye on tulossa soittamaan – ja yleisö kuulemaan. Ja se on tietty riittävän erityistä.
Oikeastaan kyse ei olekaan siitä, että joku levy olisi huono ja joku hyvä, vaan ehkä ennemminkin siitä, että tunnen luontaisesti vähän enemmän vetoa selkeästi ryhtyviä kertsejä kuin väsymättömiä äänimaailmoja ja pikkuisen sumeita tunnelmia kohtaan. Ehkä siksi 1994 ensin 1990 ja sitten? Tai sitten taikasana on ihan vain tuo -94. Minusta kun ei voi koskaan tietää.
En voi mitenkään väittää olevani suuri shoegaze-genren asiantuntija tai edes isoin Ride-tietäjä (tiedän tietysti paljon Andy Bellistä, tästä lisää myöhemmin). Siksi en ehkä olekaan suhtautunut yhtyeeseen koskaan shoegaze-lähettiläänä, vaan jotenkin olen aina nähnyt bändin laajemmin. Popyhtyeenä. Melodisena. Sellaisena olennaisena ja tykättävänä välibändinä matkalla The Stone Rosesista brittipoppiin. Tärkeänä palana brittiläisen populaarikulttuurin ja sen kulttuurin kitarasoundien historiassa. Rakastankin sitä kaarta, jonka vaikkapa yhtyeen uran kolme ensimmäistä levyä piirtävät: Roses-kitaroista sellaiseen brittipopin kaltaiseen psykedelishenkiseen rockiin ja mod-poppiin.
Tulossa tärkeä ja hieno keikka.
Florence + The Machine (Sunnuntai klo 21.30, Main Stage)
Jos et vielä ole Florence Welchin ja kumppaneiden bandwagonissa, on nyt hyvä hetki hypätä kyytiin. Viimeistään yhtyeen hehkutettu (ja Foo Fightersin äkillistä perumista seurannut) pääesiintyminen alkukesän Glastonbury-festivaaleilla osoitti, että jollain tavalla yhtyeen aika on (taas) juuri nyt – siitäkin huolimatta, että takana on jo kaksi levyllistä suitsutettua, arvostettua ja hienosti myynyttä musiikkia.
Florence + The Machinen viimeisin levy, toukokuussa ilmestynyt How Big, How Blue, How Beautiful on huikea, heittäen yksi tämän vuoden hienoimmista. Jylhä, iso, dramaattinen, tyylikäs, tunteikas, myrskyisä, taidolla toteutettu – kuten kokoonapanolta kahden edeltävän levyn perusteella odottaa voikin. Pidän sen torvista, kitarasoundeista. Pidän siitä, ettei albumissa ole oikeastaan mitään modernia, ei edes kahden edeltäjänsä vertaa. Levyllä ei ole oikeastaan paljoa mitään, mikä kertoisi juuri tästä ajasta. Mutta silti se on melkein parasta brittimusiikkia juuri tänään. Florence + The Machinessä on on myös sellaista genrettömyyttä, joka kiehtoo. Erilaiset musiikilliset vaikutteet ja inspiraatiolähteet kokoontuvat taidokkaasti kokoonpanon nimen alle.
Silloin, kun How Big, How Blue, How Beautiful ei ole ajaton, on se taaksepäin katsova. Se on myös ihastuttavalla tavalla genretön. Se on musiikkia. Ja vähän myös videoille tallennettua, jatkuvaa tarinaa.
Unelmieni Florence-keikkaa sisältää kappaleita tasaisesti kaikilta kolmelta albumilta. Vanhat hitit saavat soida, sekä tietysti ne parit omat suosikit, jotka eivät kuitenkaan tule. Mutta sama biiseille, keikan kruunaa joka tapauksessa Florence Welchin omistautunut ja heittäytyvä lavaesiintyminen. Enkä tarkoita heittäytyvää vain kuvainnollisesti: artisti esiintyi viimisellä Jools Holland -vierailullaan jalka paskana.
Jotain artistin hienoudesta ja minulle ajankohtaisuudesta kertoo varmaankin se, ettei vuoden 2015 parhaat kappaleet -listauksessa varmasti kärkeen sijoittuva Ship to Wreck ei ole edes mitenkään ylivoimaisesti levyn paras raita. Ehkä nippa nappa. Teitä Delilah ja Caught odottaen,
Miia.
Pet Shop Boys (Lauantai klo 22.30, Main Stage)
Luin yhtenä päivänä Urheilulehden Veikkausliigaliitettä ja ystäväni sinne kirjoittamaan juttua Koillis-Englannista, jalkapallon merkityksistä siellä. Rakastin juttua. Mietin, että juuri tämä on sitä, mikä minua kiinnostaa jalkapallossa. Ja useimmiten musiikissakin. Ei vain peli, ei vain kitarat ja melodiat, vaan kulttuuri, merkitykset.
Pet Shop Boys ei ole minulle niin tuttu, että voisin kehuskella tai ylpeillä faniudella taikka edes suurella tykkämisellä. Olen aina arvostanut yhtyettä, pitänyt sitä erityisenä, kiinnostavana, hienona, tärkeänäkin, en vain ole koskaan jaksanut suuresti kuunnella sitä. Ne penäämäni merkitykset ja se kulttuuri ovat kuitenkin yhtyeen tekemisessä olemassa. Katsotaan, mitä Flow tekee sille musiikkipuolelle. Nyt vois olla hyvä aika innostua suuremmin.
En yksinkertaisesti pysty kirjoittamaan yhtyeestä mitään suurta analyysia, joten tyydyn niiden merkitysten ja sen kultuurin kuvailuun epämääräisen listauksen avulla.
Lontoo. Englanti. Klassikko. Avarakatseisuus ja kantaaottavuus. Brittiläistä jollain tavalla, mutta kuitenkin suuresti kosmopoliittia. Optimismi ja jännä juppikulttuurikuvailu. Syntyaikanaan moderni. Kulttuuri- ja aikasidonnaisuus. Syvällinen huolettomuus.
Ja tietysti linkki brittipopinkin kannalta olennaiseeen casual-kulttuuriin ja merkkitietoiseen, italialaisia vaatemerkkejä kunnioittavaan jalkapallokannattajapukeutumiseen. Yhtyeen Paninaro-kappaleen myötä 80-luvun jalkapallokannattajat innostuivat videon italiaisheppujen Paninaro-tyylistä ja laajensivat merkkiuskollisuutensa ulottumaan myös videolla näkyviin huippumerkkeihin.
Along with the look came the music of the Pet Shop Boys.
The Pet Shop Boys had a song called Paninaro and I had the video on tape. Chris Lowe, who I always thought was right at the cutting edge of the street fashion, comes up this escalator and there’s a sign for Emporio Armani behind him. I thought This looks good. I liked the idea of having the casual gear from a top designer like Emporio Armani. (Phil Thornton: Casuals; football, fighting & fashion)
No, tätä biisiä nyt tuskin kuullaan, mutta eiköhän päässä soi vielä lauantainakin
Armani – Armani – Ar, Ar, Ar – Armani
Bonuksia:
Belle & Sebastian
Olisiko aika alkaa tykätä Belle & Sebastianista? Jostain syystä en ole yhtyeeseen koskaan hurahtanut, mutta Flow voi kyllä muuttaa kaiken – tai sitten pidän yhtyeen musiikkia vielä viikon päästäkin liian sievänä ja pikkuisen ärsyttävänä. Katsotaan!
Róisín Murphy
Ysärityttö.
Beck
2000-luvun alussa kohtalaisesesti tykätty, mutta sittemmin unohtunut.
Festarikesä
Posted on 23.3.2014
Lily Allen ja Suede Ruisrockissa, Jake Bugg Provinssirockissa – vaikuttaa siltä, että joudun vielä näin kolmikymppisenä viettämään elämäni festarikesän.
Kyllä, kahdet festarit ja kolme vetonaulaa kesässä on festarikesä ihmiselle, joka on tottunut pistäytymään kesäjuhlilla maksimissaan joka toinen vuosi. Ja johan meillä se Blur-kesä viime vuonna oli.
Ja vuonna 2009 oli Lily Allen -kesä.
Tuolloin odotin Lilyn Flow-keikalta eniten tämän Chinese-kappaleen kuulemista. Kevätbiisi-09. Ja kaunis haavekuva siitä, kuinka yksinkertaista toisesta tykkääminen voi parhaimmilaan olla. Tai voisi:
You’ll make me beans on toast and a nice cup of tea
and we’ll get a Chinese and watch TV
Mutta kuinka kivasti voikaan lauluääni helähtää?
En vielä tiedä, mitä minun ja Lilyn yhteiselolle on tapahtumassa uuden albumin myötä. Muutaman kappaleen perusteella tuntuu että melko kauas on jo tultu niistä ensimmäisen levyn kekseliään popahtavista ska-hassutteluista tai kakkoslevyn heleästä ja raikkaasta popnäkemyksestä. Vaikka eihän sen huono juttu tarvitse olla, jos se on oikein.
Enkä myöskään millään haluaisi katkaista välejä ystävään, joka on ollut paikalla silloin, kun ystävää olen kaivannut. Kun ei se kevät 2009 varsinaisesti mikään elämäni kevät ollut.
Ja eihän siitä mihinkään pääse, että Lilyssä virtaa kaikesta mahdollisesta tulevasta huolimatta Cool Britannia -aateliston veri.
Soittolista: vuosi 2021
HEY LYLA! 