Syksy!

Olen just se tyyppi, joka alkaa elokuun 1. päivä odottaa kesän päättymistä. Minussa on kesäihmistä ehkä noin promillen verran, se kantaa juuri ja juuri yli heinäkuun.

Vuoden kohokohtiin kuulukin se, kun voin taas pitkästä aikaa käyttää parkaa. Tänäkin vuonna kesävaatteet saivat ensimmäisen parkakuorrutuksensa juuri Flow-viikonloppuna. Toiset hyvästelevät Flow’ssa kesän, toiset vastaanottavat syksyn.

Parkan lisäksi minun Flow’ssani olennaisia olivat – aivan kuten ennakoin – ylihyvä Sleaford Mods, viihdyttävä The Last Shadow Puppets, totinen Morrissey ja turvallinen New Order. Lisäksi pidin Iggy Popista, Massive Attackista, J. Karjalaisesta ja jonkin verran myös Savagesista, erityisesti yhtyeen potentiaalista tulla kiinnostavaksi.

Näkemistäni keikoista ehkä eniten kaikki kohdallaan oli Sleaford Modsin perjantai-illan setissä. Se vain oli ihan napakymppi! Heti, kun Jason Williamsonin sylkevä puheflow alkoi, siirryin helsinkiläiseltä, vimpan päälle viimeistellyltä festivaalilta jonnekin Nottinghamin nuhjuiseen pubiin kuuntelemaan sen pöydän ärhäkäimmän vastarannankiisken manifestia.

Kiittelin etten jäänyt silittämään pikeetä tai vaihtanut kakeinnähnyttä parkaa fiinimpään.

Hurmaannuin keikan autenttisuudesta ja Williamsonin räpin omistautuneesta ja keskittyneestä virtauksesta. Turhasta riisuttu setti oli show, vaikkei oikeastaan yrttänyt olla. Parivaljakko muodosti kiehtovan kombon. Täydellä intensiteetillä laukova Williamson ja olutpullon kanssa läppärinsä vieressä henggaileva Andrew Fearn – vastustamaton pari.

Täyden kympin keikan viimeisteli aivan huikea, heittäytynyt yleisö. Toisaalta, hetkestä oli helppo pitää: coolia ja itsevarmaa esiintymistä, mutta ei kuitenkaan ylpeää. Yllätyin vähän siitä, miten lempeästi yhtye kohteli yleisöä, sillä jostain syystä odotin yleisöönkin yltävää vihaa ja ylimielisyyttä, mutta ei ei. Me olimme selväst kaikki samalla puolella niitä vastaan.

Sleaford Modseista siirryin juosten Massive Attackiin, jonka keikasta ehdin nähdä viimeiset 40 minuuttia. Musiikillisesti hyppäys teltasta päälavan eteen oli valtaisia: Sleaford Modsien pelkistetystä, jumittavasta ”epämusikaalisesta” Massive Attackin rytmikkääseen musikaalisuuteen.

Nottinghamista Bristoliin.

Massive Attack taisi vähän herättää joissain kuulijoissa ristiriitaisia fiiliksiä – minusta ne 40 minuuttia olivat upeat.

Tosiaan. Tämän vuoden Flow’n teemaksi muotoutui minun osaltani jonkinlainen vastakohtien, jopa ääripäiden festivaali. Se, kun kuuntelin Siaa ja FKA Twigsia ja tunsin oloni vanhaksi ja jämähtäneeksi, mutta Iggy Popin kanssa taas vielä kovin nuoreksi. Lauantaina menin The Last Shadow Puppetsin ja Morrisseyn keikkojen aikana laidasta ja fiiliksestä toiseen.

Molemmat keikat olivat hyviä ja erityisiä, mutta eri tavalla. The Last Shadow Puppets piti hauskaa, viihdytti. Pilke silmäkulmasssa, show mielessä. Vekkuli, vähän hiprakkaisen oloinen Alex Turner pisti parastaan, Turnerille hymähtelevän ja naurahtelevan Miles Kanen lavaolemus oli vähän hillitympi ja vähemmän keimaileva. Ihana silti.

TLSP oli ihana, koska se ei ollut mitään turhan vakavaa, mutta silti musiikillisesti kunnianhimoinen ja taidokas esiintyminen. Hittien ja parin odottamattomamman valinnan kautta yhtye osoitti oman erityisyytensä ja aivan poikkeuksellisen keskinäisen ymmärryksen.

Voi harmi niiden ihmisten puolesta, jotka eivät näin uniikkia parivaljakkoa olleet näkemässä – koskakohan kitaramusiikki saa seuraavan tällaisen musiikillisen projektin?

Lauantai-illan toinen kohokohta oli tietysti Morrissey ja toisin kuin TLSP, oli tässä kyse nimenomaan vakavasta. Totinen Morrissey on toki hieno, mutta siltikin koin, että jokin keikasta puuttui, ehkä charmi tai jokin taika, joka olisi saanut minut muistamaan, että tässä ollaan nyt aikojemme tärkeimpiin kuuluvan tyypin seurassa.

Toisaalta kyse voi olla myös olosuhteista, joissa en ihan päässyt kuulemaan, mitä Morrissey minulle keikallaan halusi kertoa. Tukkoinen teltta, ärsyttävien ja meluisten ihmisten ympäröimänä oleminen, yksinäisyys. Festarit.

Onneksi, onneksi Speedway, vaikka toki ehdinkin sekunnin ajan olla pettynyt kappaleen kikkailevaan sovitukseen. Siltikin: festareiden yksi kohokohta.

Morrisseyta enemmän pidin New Orderin keikasta. En ollut koskaan nähnyt yhtyettä livenä, joten innostuin aika yksinkertaisista jutuista: hiteistä, lavalla olevista elävistä ihmisistä, yhtyettä rakastavasta yleisöstä sekä siitä, että yhtye kuulosti oikeasti just sellaiselta kömpelön epävarman charmikkaalta kuin stereoissakin.

Flow’n hyvät asiat liittyivät toki musiikkiin, mutta ihan yhtä tärkeitä ovat muut vähän hölmöt muistot. Olin ison osan ajasta paikalla yksin ja tein tapani mukaan paljon trainer spottingia. Brittimusiikin festarit – retrotennarit ja parkojen määräkin sen jo kertoi. Oli kotoisa olo.

Festarimuistoista parhaimpia saattaa olla myös se, ettei  Alex Turner astellut lavalle siinä viime aikojen niljakkaassa olemuksessaan ja hömelössä puvussaan, vaan farkuissa ja nahkatakissa. Myös sliipatun tukan sijaan sain katsella hiuksia, jotka toivat minulle mieleen sen Alex Turnerin, joka yhtyeineen teki yhden elämäni teoksista, Arctic Monkeysin vuoden 2011 Suck It And See -levyn.

Pikkuinen juttu, iso muisto.