Levy: Fontaines D.C. – A Hero’s Death

Irlantilaisesta post-punk -yhtye Fontaines D.C:stä tuli viime vuonna ilmestyneen Dogrel-debyyttinsä myötä yksi kiehtovimmista uusista bändeistä. Debyytti oli menestys. Kriitikot ylistivät, fanit rakastivat. Viime kesänä yhtye alkoi varoitella fanejaan, ettei heinäkuussa ilmestyvä kakkoslevy A Hero’s Death olisi lainkaan debyytin kaltainen. Fanit ehkä joutuisivat määrittelemään yhtyeen uudelleen. Ja kyllähän ensisingle I Don’t Belong kuulosti melko synkistelevältä ja deepiltäDogrelin anthemeihin verrattuna.

Rrrrrrrakasta yhtyeen debyyttileyä. Sen runollista ja tarkkanäköistä miljöökuvausta. Nuoruuden paloa, intensitteettiä ja charmattia raakilemaisuutta. Laulaja Grian Chattenin puhelaulu hurmaa. Kutakuinkin täydellisen debyytin kruunaa muutama anthem, jotka nostavat albumin ainakin jonkinasteiseksi sukupolvikokemukseksi.

Mutta vaikka rakastankin debyyttiä, olen hurjan iloinen, ettei yhtye päätynyt tekemään toista Dogrelia. Sillä siinä se olisi epäonnistunut. Minun silmissä ja korvissa Dogrel nimittäin on yksi muutamista once in a lifetime -debyyteistä. Ensilevyistä, joissa on jotain sellaista taikaa ja erityisyyttä, mitä ei voi toistaa. Vähän niin kuin vaikka The Libertinesin ja Arctic Monkeysin debytteissäkin.

Millä tavoin A Hero’s Death sitten eroaa Dogrelista? Vai onko se loppujen lopuksi edes kovin erilainen? Dogrel-debyytti on hurmoksellinen, upea, erityinen, mutta kyllä A Hero’s Death on jollain tavalla next level ja seuraava askel. Musiikillisesti kunnianhimoisempi ja tunnelmaskaalaltaan monipuolisempi.

Dogrelin ydintä oli Dublin-kuvaukset, A Hero’s Deathilla kuvataan sielua ja sen tuntemuksia. Sitä, miltä hurmoksellisen debyytin ja maanisen kiertue-elämän jälkeen tuntuu. Albumin reflektoiva luonne koskettaa. Levyn alavireiset melodiat tukevat upeasti levyn alavireisiä lyriikoita. Kokonaisuus tekee vaikutuksen. Albumilla on draamaa ja tummasävyisyyttä, joka tuntuu kumpuavan jostain syvältä. Jos Dogrelilla pilkahteli toisinaan 2000-luvun indierockin fiilis, on A Hero’s Deathilla kuultavissa paikoin todella tummia Joy Division -sävyjä. Tummuudesta huumaantuville levyltä löytyy Living in America ja vaikkapa Love Is A Main Thing.

Debyyttiin verrattuna A Hero’s Death sisältää enemmän laulua ja vähemmän puhelaulua. Tämä tekee kakkoslevystä punk-vetoista debyyttiä melodisemman ja musiikillisesti monipuolisemman. Laululauletut You Said ja Oh Such A Spring ovat lopulta minun mielestä albumin timanttihetkiä. Chattenin vilpitön ja sydäntä raastava tulkinta värisyttää. Upeita molemmat.

Edellä manittujen lisäksi upealta albumikokonaisuudelta esiin nousevat Televised Mind ja A Lucid Dream, jotka molemmat istuvat debyytillä syntyyneeseen Fontaines-mielikuvaan. A Lucid Dream on Fontaines D.C.:tä parhaimmillaan. Myös keväällä sinkkuna ilmestynyt nimikappale on herännyt albumikontekstissa oikealla tavalla henkiin. Aluksi en pitänyt enkä tajunnut, nykyisin fanitan. Kappaleella on upea energia, debyytiltä tuttu puhelaulu, ja kiehtovalla tavalla musiikillisesti uusi puoli yhtyeestä. Albumin lopettava No on hieno, pienisuuri päätöskappale.

A Hero’s Death on ehdottomasti vuoden parhaita albumeja. Se värisyttää ja koskettaa. Musiikillinen, tunteellinen ja tunnelmallinen monipuolisuus vetävät puoleensa, lyriikat pakottavat kuuntelemaan, keskittymään ja tuntemaan. Jokainen kappale on tulkittu antaumuksella ja tunteella, yhtäkään biisiä ei ole tehty turhaan ja väreet seuraavta mukana läpi albumin.

Fontaines D.C. on onnistunut tekemään vuosi hurmoksellisen ja uniikin debyyttilevyn perään ääriupean kakkoslevyn.

Fontaines D.C. – Televised Mind

Irlantilaisyhtye Fontaines D.C. julkaisee toisen albuminsa ensi perjantaina. Post-punkkareiden reilun vuoden ikäisen Dogrel-debyytin runolliset ja vokalisti Grian Chattenin puhelauluin tulkitsemat Dublin-kuvaukset mykistivät niin median, yleisön kuin palkintokomiteakriitikotkin. Dogrel oli minulle vuoden 2019 tapaus, hurmoksellinen hurahtaminen. Sellainen muutaman kerran muutamassa vuodessa kohdalle osuva aivan erityinen debytti-ilmiö. Albumin romanttinen tarinankerronta yhdistettynä tiukkaan soittoon ja muutamaan anthemiksi yltävään superkappaleeseen herätti minussa samoja hullaantumisen tunteita kuin Arctic Monkeys ja The Libertines debyyteillään aikoinaan. Ja se on paljon se!

Debyytin menestys vei yhtyeen hurjaan pyöritykseen ja keikkasumaan, mikä yhtyeen omien sanojen mukaan hiersi bändin jäsenten välejä. Vasta tänä keväänä eletyt eristyskuukaudet toivat yhtyeelle hengähdystauon kiertue-elämästä – ja mahdollisuuden reflektoida debyytistä käteen jäänyttä. Kakkoslevyn julkaisun alla mediassa näkyy ja kuuluu analyyttinen yhtye, joka hyvällä tavalla vähät välittää debyytin tuomista paineista ja siitä, mitä ihmiset heistä oikeastaan ajattelevat.

Kakkoslevystä on saatu esimakua kolmen kappaleen verran. A Heros’s Death, I Don’t Belong ja viimeisimpänä Televised Mind. Kappaleet tukevat sitä käsitystä, minkä haastatelut ja median kirjoittelu ovat antaneet: kakkoslevy A Hero’s Death haastaa kuulijan päivittämään käsityksensä yhtyeestä. Tulossa ei ole toista Dogrelia.

Fontaines D.C. – A Hero’s Death

Irlantilaisyhtye Fontaines D.C. teki viime vuoden mahdollisesti parhaan levyn. Dogrel oli mykistävän hyvä. Levy herätti minussa samanlaista innostuntta ja äimistynyttä hurmosta kuin esimerkiksi The Libertines aikoinaan tai vaikkapa DMA’S muutama vuosi sitten. Välitön rakastuminen ja vahva tunne siitä, että kyseinen levy on yksi lemppareistani ikuisesti.

Nyt Fontaines D.C. on julkaissut ensimmäisen uuden biisin sitten hittidebyytin. Tämä ei vie ihan samalla tavalla jalkoja alta kuin yhteen parhaimmat biisit, mutta ai ai, onpa kiva kuulla taas tuota tuttua junnausta ja laulaja Grian Chattenin ääntä. Upea yhtye!

Artikkelikuva on kuvakaappaus videosta.

Fontaines D.C. – Liberty Belle

Vuosi 2019 oli Fontaines D.C.:n. Yhtyeen mahtava Dogrel-debyytti ihastutti modernin klassikon verran. Irlantilaisten ura on edennyt kovin indiebändimäisesti. Yhtye julkaisi tämän nykyisen hittikappaleensa omakustannesinkkuna vuonna 2017 – kera simppelin ja raakilemaisen videon. Nyt, oikean levy-yhtiön ja menestysalbumin myötä kappaleesta on tullut aika tehdä uusi päivitetty video. Videolla fiilistellään livekeikkoja ja yhtyeen kehittynyttä suosiota – tietenkin.

Kappaleesta on tullut vuoden 2019 aikana minulle uusi ikisuosikki. Kaiken maailman videoinnit ja versioinnit biisistä siis kelpaavat!.

Opin muuten joululomalla, että kappale on kunnianosoitus Dublinin Liberties-asuinalueelle, missä yhtyeen jäsenet ovat asuneet. Tekee biisistä entistä kiehtovamman.

Artikkelikuva on kuvakaappaus videosta.

Luukku 4: Vuoden 2019 lempilevyt

Vuosi 2019 oli taas oikein kiva levyvuosi brittipop-mieliselle musiikinkuuntelijalle. Erityisesti muistan vuoden 2019 kolmesta isosta jutusta: Liam Gallagherin toisesta sooloalbumista, vanhojen brittipop-klassikoiden paluusta (Sleeper, My Life Story, Salad, Geneva…) sekä irlantilaisyhtye Fontaines D.C. :n erityisestä debyytistä.

Tässä minun lempilevyt vuodelta 2019.

Fontaines D.C. – Dogrel

Tämä albumi oli vuoden 2019 mindblowing -kokemus. On ollut ihana tuntea levyn kanssa sellaista samanlaista hurmioitumista ja ällikällä lyötyä fiilistä kuin aikoinaan The Libertinesin taikka Arctic Monkeysin debyyttien aikaan. Näitä tällaisia liki yliluonnollisia hullaantumiskokemuksia ja ilmiötuntemuksia tulee onneksi vielä toisinaan. Ei ehkä ihan joka vuosi, mutta onneksi nyt ainakin vuonna 2019.

Levy jää elämäni levyjen kaanoniin. Tästä blogin aiempaan juttuun.

Tässä pari tallennetta yhtyeen vierailusta Amerikkoihin.

Liam Gallagher – Why Me? Why Not.

Tykkään Liamin toisesta soololevystä todella paljon. Kappaleet ovat suurimmaksi osaksi hyviä, ja nekin, jotka eivät ole, on kuitenkin onnistuttu sovittamaan kiehtovasti.

Levyllä soi lempeämpi ja kypsyneempi Liam. Agressiivisuus ja uho eivät hallitse, vaan kappaleille on uskallettu tallentaa keveyttä, pehmeyttä ja raikasta musikaalisuutta. Mainot ja ihanan monipuoliset sovitukset sekä laadukas tuotanto nostavat simppelit biisit uudelle tasolle, ja Liamin tulkinta on kautta rantain priimaa.

Levyllä kuuluu se, että Liam on löytänyt oman juttunsa ja oikeita ihmisiä ympärilleen. Lopputulos on harmoninen ja jotenkin mahtavasti synkassa sen kanssa, mitä Liam on. Levy kuulostaa sellaiselta Liamilta, mistä tykkään.

Sleeper – The Modern Age

Huh, 90-luvun brittipop-klassikko tuli takaisin ja teki upean levyn. Näppäriä kappaleita, viimeistelty ja harkittu tuotanto. Levyltä kuuluu se, että on tavoiteltu priimaa lopputulosta – ja onnistuttu siinä, kiitos tuottajavelho Stephen Streetille. Levy ei juurikaan kalpene yhtyeen 90-luvun albumeiden rinnalla.

Steve Mason – About The Light

Steve Masonin musikaalisuutta ja visionääriyttä ei voi muuta kuin ihailla. Skottiartisti pystyy jotenkin ihan ihmeellisesti tekemään aina vain kiehtovamman ja ihmeellisemmän albumin. Masonilla on taito löytää aina jokaiselle levylle uusi tulokulma ja musiikillinen ”teema”. Vaikka kaikki miehen tekeminen kuulostaakin Steve Masonilta, on jokainen miehen albumeista silti ihan erilainen.

Tällä tämän vuoden levyllä Mason tuo kappaleisiinsa torvia, uudenlaisen kitarasoundin, naistaustakuoron ja nousuja. Lisäksi albumilla on tietty mukana Masonin tavaramerkeiksi muodostuneita värisyttävän kauniita slovareita. Kuten aina, musiikilliset ratkaisut ovat tarkkaan harkittuja ja osuvia.

Jokainen kappale tuntuu omalta pieneltä taideteokselta.

Lue arvostelu täältä.

Hurula – Klass

Ruotsalaisartistin aiempia levyjä vielä jopa tummasävyisempi ja melankolisempi. Hurulan hengästyttävän antaumuksellinen tulkinta ja melodiantaju yhdistettynä intensiiviseen soittoon toimii taas uskomattoman hienosti. Synkkyydestä tulee tällä levyllä kaunista.

Soittolista: vuoden 2019 top 22

Tänä vuonna ilmestyi taas valtavasti uutta hyvää musiikkia – jopa tällaisen kapean musiikkimaun omaavan tyypin mielestä. Oma lempimusiikkini löytyy soittolistojen, radiokanavien ja kriitikoiden arvoiden ulottumattomista, joten olen ihan kamalan sokea sille, onko joku biisi jotenkin yleisesti hyvä tai huono. Kappaleen ihanuus on usein niin kovin selittämättömistä asioista kiinni.

Siksi mitään vuoden parhaat -listaa en osaa tehdä. Mutta tässä 22 kappaletta, joita on ollut aivan erityisen kiva kuunnella vuonna 2019. Lopussa vielä Spotify-lista kappaleista. Listaan pääset kuvaa klikkaamalla.

  1. Fontaines D.C. – Liberty Belle. Vuoden huikein! Jää ikisuosiksiksi.
  2. Fontaines D.C. – Boys in A Better Land. Vuoden toiseksi huikein!
  3. Liam Gallagher – One of Us. Säv, san ja sov kaikki kohdillaan.
  4. DMA’s – Silver. Takuuhyvä DMA’s.
  5. Ride – Clouds Of Saint Marie. Niiiiiiin kaunis.
  6. Sleeper – Paradise Waiting. Ihana ihana brittipop ysäriklassikolta.
  7. Blossoms – The Keeper. Paras Blossoms tähän mennessä. The Charlatans meets Primal Scream.
  8. Hurula – Järnvägsbron. Synkän kaunis, koskettava ja riipaiseva.
  9. The Big Moon – Take A Piece. Huikea tyttöbändipoppikappale indieyhtyeeltä. Salainen pahe.
  10. Liam Gallagher – Now That I’ve Found You. Ihanan soma rallattelu. Yksinkertaisuudessaan tavallaan turha biisi, mutta lopulta kaikkea muuta.
  1. Steve Mason – Don’t Know Where. Kaunis, koskettava.
  2. Idlewild – All These Words. Tutun ja turvallisen kuuloinen Idlewild, heittää minut nuoruuteen. Malliesimerkki yksinkertaisuudessaan hyvästä kertosäkeen käynnistymisestä.
  3. The Big Moon – Your Light. Huikea, jänskä, cool.
  4. The Twang – It Feels Like (You’re Wasting My Time). Hyvä rytmi, svengi ja rullailu.
  5. High Hazels – Slow Dancers. Kaunis kappale ja ihana tulkinta.
  6. Temples – You’re Either On Something. Kaunis melodia ja upea sovitus. Kertsin lähtö säväyttää joka kerta.
  7. The Spitfires – Enough is Enough. Yllärilemppari pikkubändiltä. Kuuntele myös biisistä tehty Hard Fi -remix.
  1. Ian Brown – From Chaos To Harmony. Kappaleena ei mikään super hyvä, mutta koska on todella Ian Brown ja siksi cool, päätyi kovaan kuunteluun.
  2. Steve Mason – America Is Your Boyfriend. Kappale, joka tallentaa hyvin Steve Masonin erinomaisuuden ja erityisyyden.
  3. Ivory Wave – Uptown. Yllätyshyvä baggy pikkubändiltä.
  4. Miles Kane – Blame It On The Summertime. Soma, simppeli ja erittäin mileskane rallatus.
  5. Noel Gallagher’s Flying Birds – Wondering Star. Keskinkertaisen Noelin kelpo John Lennon -fiilistely. Täynnä kliseitä – varmaan just siks käy mulle. Oispa vielä vähän vähemmän kaikuisa ja kumiseva.

Mitä biisejä sie tykkäsit tänä vuonna kuunnella?

Levy: Fontaines D.C. – Dogrel

Brittipunkilla ja punk-sävyisellä kitaraindiellä menee tällä hetkellä hyvin, ja jonkinlainen rämähtävä soitanta ja suoraviivainen laulutulkinta tuntuvat olevan tämän päivän soundi. Ei siis ihme, että Fontaines D.C. on tällä hetkellä kiehtovimpia ja huomioiduimpia uusia yhtyeitä.

Yhtyeen keväällä ilmestynyt Dogrel-debyytti kuuluu minun tämän vuoden merkkitapauksiin ja lempialbumeihin. Uskallan väittää, että kyseessä on yksi vähintäänkin pian päättyvän vuosikymmenen onnistuneimmista debyyttilevyistä. Liberty Bellen ja Boys In The Better Landin kaltaiset ilmiselvät hitit muistuttavat ihanasti The Libertinesistä – niin musikillisesti kuin ensikuuleman aiheuttaman hurmoksenkin puolesta.

Biisit vievät ensin jalat alta ja sitten pakottavat riehumaan. Kappaleiden yksinkertainen tarttuvuus ja erityisyyttä hehkuva energia vievät mukanaan ja laulajan charmantiksi välinpitämttömyydeksi muotoiltu pieniskaalainen laulanta hurmaa. Kappaleisiin on tallentunut viehättävällä tavalla nuoruus.

Ei epäilystäkään, etteivätkö nämä biisit päädy 2010-luvun merkkikappaleiden kaanoniin.

Noiden kahden aivan erityishyvän kappaleen lisäksi albumilla viehättää sille tallennettu Irlanti ja sinne sijoittuvat lapsuusmaiseman kuvailu. On Big-kappaleen sateinen ja arkirealistinen Dublin-kuvaus ja toisaalta trubaduurilaulema Dublin City Skyen huikeaan tarinankerrontaan maiseman antava Dublin.

Ylipäänsä lyriikoiden tarkkanäköisyys, pienet yksityiskohdat, tarinamaisuus ja niihin tallennetut kiehtovat ihmiskohtaamiset imaisevat mukaansa ja pakottavat kaivautumaan kappaleisiin syvemmälle. Biisien miljöökuvaukset hurmaavat. Kappaleita on ihan pakko kuunnella uudestaan ja uudestaan, eivätkä ne siltikään kulu, avautuvat vain paremmin. Sitaatein ja lapsuudenmuistoin etenevä kerronta on erityisen onnistunutta tällä Roy’s Tune -biisillä.

Olen kuratoinut musiikkimakuni aika tarkkaan, eikä ole lainkaan itsestäänselvää, että löytäisin minut ihan oikeasti mukaansa tempaavia uusia suosikkiyhtyeistä edes joka vuosi. Fontaines D.C.n vaikutus minuun on ollut nyt kuitenkin samaa luokkaa kuin DMAsin aikoinaan. Eli tiedän, että kyseessä on oma uusi klassikkoyhtye, josta tykkään ikuisesti

ja jota haluan suositella ihan jokaiselle.

Viime aikojen uusia lempibiisejä

Kerroin viikonloppuna, etten ole oikein ihastunut Noel Gallagherin uuteen kappaleeseen. Mutta mitäpä tuosta, monta muuta uutta koukuttavaa suosikkia on löytynyt. Tässä niitä.

Fontaines D.C. – Liberty Belle

Olen kehunut irlantilaisyhtyeen vastikään julkaistun ja somasti punkahtavan debyyttilevyn instagramissa maasta taivaaseen, mutta täällä blogissa en ole albumin huikeutta ennättänyt alleviivata. Nyt kuukauden vanha Dogrel on minulle tämän vuoden tapauksia, ja levyltä löytyvä Liberty Belle kevään 2019 tunnareita. Huikea! Jää elämäni suosikkibiisien kansioon.

Idlewild – All These Words

Idlewildilla on ikuisesti minun elämässä aivan erityinen rooli. Identiteettiyhtye, nuoruuden rakkaus, fanitytön päiväuni, paras ystävä ja sen sellaista. Parikymmentä vuotta sitten alkanut rakkaus on välillä vähän hiipunut ja siirtynyt takaa-alalle – yhtyeen viime vuosien jutut eivät ole koskettaneet.

Tämä uuden albumin biisi kuitenkin on saanut sydämeni lepattamaan. Biisi on sitä Remote Part -ajan Idlewildia, jota rrrrrrrrrakastan. Kappale ei sinänsä ole mitenkään kovin jänskä, mutta siinä on aika lailla täydellisesti kohdillaan kaikki ne simppelit asiat, mitä onnistuneessa kitarabiisissä tarvii olla. Kappale sopii minusta aika hyvin viime vuoden Manics-albumin rinnalle, etenkin jos lyriikoissa olisi sellainen Manics-kulma.

Ride – Future Love

Ihana ihana kitarapoppis Ridelta! Olen tosi onnellinen siitä, miten vahva yhtyeen viime vuosien paluu on ollut. Tosi minua kerrassaan tämä kappale! Elokuussa ilmestyvä uusi albumi on nyt tietysti vuoden odotetuimpia.

SleeperParadise Waiting

Voi taivas sentään, miten täydellinen brittipoppikappale! Klassikkoyhtyeen The Modern Age -paluulevyn avausraita on kyllä lyönyt totaalisen ällikällä. Huikea!

Täydellisen popin lisäksi rakastan tietenkin Louise Wenerin yhä niin uniikisti soivaa lauluääntä plus kappaleen tooooodella sleepermäisiä lyriikoita hänestä.

Tämä biisi muistuttaa myös siitä, miksi Egotripin Alter Ego on minun mielestä yksi upeimmista Suomessa ikinä julkiastuista brittipop-levyistä. Ihan egotrippi tuo intro!

Soittolista: huhtikuu 2019

Huhtikuun uusien biisien soittolistan tunnelma on kyllä aika monipolvinen! Edwyn Collinsin uudelta albumilta löytyvä In The Morning ja sen northern soulahtava fiilis avaavat listan. Klassista tunnelmaa ylläpitää Primal Screamin Velocity Girlin remasteroitu versio. Lisäksi listalla on mm. Blossomsia, Nada Surfia, Circa Wavesia, The Sherlocksia, Wallowsia ja Idlewildia. Niin ja tietysti Fontaines D.C:n pari kappaletta – yhtyeen debyytti kun on ollut mulle se viime aikojen suurin juttu.

Listaan kuvaa klikkaamalla.