Parhaat ystäväni: The Libertines – Up The Bracket

Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä.

Ystävä: Brittiyhtye The Libertinesin debyyttilevy Up The Bracket

Ilmestymisvuosi: 2002, lokakuu

Erityisen ihanaa: Kaaosmaisuuden ja runopoikamaisesti romantisoidun Englannin hurmaava sekoittuminen

Ystävä silloin kun: kaipaan viimeistelemättömyyttä, spontaaniutta ja heittäytymistä

The Libertinesin debyyttilevy on kiistatta aikamme hienoimpia – levy löytyy varmasti liki kaikkien tahojen ”2000-luvun parhaat levyt” -listalta. Tai jopa ”Parhaat Brittilevyt ikinä” -listalta. Myös minun elämässäni albumi on saanut mestariteoksen – ja parhaan ystävän – arvonimen.

Tällaisista musiikillisesti ja kulttuurisesti suurista ja merkittävistä levyistä on vaikea kirjoittaa, ensinnäkin siksi, että niiden vaikutus ja hyvyys on niin monikerroksista ja siksi vaikeasti purettavissa ajatuksiksi, saati tekstiksi. Toiseksi, koska niin monet ovat niistä jotain mieltä. Ehkä kaikki on jo sanottu? Ehkä kaikki on jo sanottu paremmin ja oikeammin?

Tämän juttusarjan ideana on kuitenkin antaa kunniaa ja huomiota niille elämän ihan tärkeimmille ja eniten vaikuttaneille levyille. Juuri tällaisille Up The Bracketin kaltaisille maailmaa nytkäyttäneille erityisyyksille ja popparielämän klassikoille. Tässä siis yksi versio siitä, mistä Up The Bracket -albumissa on kyse. Minun(kin) mielestä. Miksi siitä tuli paras ystävä ja miksi se vielä 15-vuotiaanakin on ihan lyömätön.

Kuten niin monissa klassikkolevyissä, myös tässä albumissa on kyse ikimuistoisista kappaleista, oikeasta ajasta, paikasta, ajankuvasta, sukupolvikokemuksesta, vanhan toistamisesta ehkä vähän uudella tavalla sekä erityislaatuisista hahmoista. tyypeistä, joista tuli aikansa sankareita.

Up The Bracket ilmestyi aikana, jolloin rock teki paluuta. Oli Detroitin garage revival ja New Yorkissa The Strokes. Musiikkimaailmassa oli tilausta suoraviivaiselle tekemiselle, kitaroille, rummuille, Converseille ja revityille farkuille. Vaikka The Libertines olikin jo kauan ennen tätä trendiaaltoa ollut olemassa nuoren Peter Dohertyn ja tämän ystävän Carl Barâtin vähän kummallisena musiikki- ja performanssiprojektina, niin kuitenkin se The Libertines, jonka me tunnemme, syntyi kyllä tuossa kitararockin trendihuumassa.

En usko, että on mitenkään liioiteltua tai julmaa todeta, että tavallaan The Libertines oli aikansa tuote, joka ilman päämäärätietoista manageria olisi saattanut jäädä soittamaan akustista kitaraa sellon säestyksellä jonnekin Camden Townin pikkupubien runo- ja mikki-iltoihin. Manageri Banny Pootschi kuitenkin näki laulunkirjoittajina hänet jo vakuuttaneissa Dohertyssa ja Barâtissa potentiaalia sähkökitararockiin. Niinpä Pootschi toi parivaljakon tueksi rumpali Gary Powellin ja hankki aktiivisesti keikkailleelle yhtyeelle levytyssopimuksen indieklassikko Rough Tradelta. Levytyssopimus houkutteli takaisin John Hassallin, joka oli jo aimmein soitellut Dohertyn ja Baratin kokoonpanoissa bassoa.

Niin syntyi se The Libertines, josta tuli osa 2000-luvun indierockin hurmosta ja yhden sukupolven nuorisoajankuva.

Se, että jostain levystä tulee jollekin sukupolvelle klassikkojuttu ja paras ystävä, vaatii minusta hyvän musiikin lisäksi paljon muita merkityksiä. Pitää olla symboliikkaa, ikonisuutta. Edustaa jotain.Se, että jostain levystä tulee jollekin sukupolvelle klassikkojuttu ja paras ystävä, vaatii minusta hyvän musiikin lisäksi paljon muita merkityksiä. Pitää olla symboliikkaa, ikonisuutta. Edustaa jotain.

The Libertinesissä ja aivan erityisesti juuri Up The Bracket -levyssä on kyse juuri tuosta. Vaikka levy on vahvasti ajassa kiinni, on se pystynyt kasvamaan vuosien aikana myös symboleiden ja ikonisten asioiden kuvastoksi. Albumin kansikuva, Peten ja Carlin dynamikka ja kemia, punaisissa sotilastakeissa kuvattu yhtye. Siinä muutama juttu, joista on tullut osa ikuista indiekuvastoa ja 2000-luvun britti-indieskenen ja rockin uuden tulemisen symboleja.

Mitä Up The Bracket sitten edustaa? No ainakin nousua ja tuhoa. Huumeita, rock-romantiikkaa, rock-kulttia sekä noiden yhdistymistä uuteen internet-aikaan. Muistat varmaan, kuinka 2000-luvun alussa yhtyeiden fanit kokoontuivat eri foorumeille? No, Pete Doherty vei koko keskustelupalstakulttuurin vielä pidemmälle, sillä The Libertinesin tapauksessaan netissä eivät kokoontuneet ainoastaan fanit, vaan keskustelupalsta oli myös Dohertylle paikka, jossa purkautua ja avautua. Päivittää elämäänsä ja runoilla siitä. Olla samaan aikaan mysteerinen ja faniensa kanssa läheinen. Netissä Doherty loi ympärilleen kulttia, kutsui siellä fanejaan kuuluisille kotikeikoilleen asuntoihinsa, jotka tunnettiin – tietysti – nimellä Albion Rooms. Internet mahdollisti uskollisen fanikunnan syntymisen jo kauan ennen kuin musiikkilehdistö otti The Libertinesin sekä Dohertyn huumeongelmat suosikkiteemakseen.

Näin The Libertines oli alusta alkaen nimenomaan faniensa omaisuutta.

Kuitenkin on vähättelevää sanoa, että The Libertines vuonna 2002 olisi ollut vain jotain, jolle oli tilaus. Sillä vaikka yhtyettä jatkuvasti kutsuttiinkin Britannian The Strokesiksi, on minusta yhtyeen sielu kuitenkin ihan jossain muualla kuin vain vanhan kitararock- tai punkperinteen toistamisessa – nimittäin Peter Dohertyn mielessä. Minusta The Libertinesin hurmaavuus syntyykin nimenomaan siitä, miten se sähkökitaroituessaan ja tutusta brittipunkista hurmioiduttuaankin säilytti sen nuoren älykkö-Peten, kirjallisuutta, kirjoittamista ja runoja rakastavan rock-romantikon mielenmaiseman ja Englantia romantisoivan retoriikan. Se, miten Powellin suoraviivaiseen rummutukseen, ronskeihin kitarariffeihin ja kaaosmaiseen, viimeistelemättömään soitto- ja laulutulkintaan yhdistyy lyriikat, joissa seilaillaan Albion-laivalla kohti Dohertyn ja Barâtin fantasioimaa Arcadaa, jonkinlaista fantasiamaailmaa.

Se oli uutta, se oli – ja on – The Libertinesin erityisyys.

Minulle Up The Bracket on aina ollut juuri sellainen mielensekoittava ja ymmälleen saava superalbumi, joita ihmiselämässä tulee vastaan vain muutamia. Erityinen nuoruuskokemus, kasvukipukaveri ja hurmoslevy, johon kiteytyy suuri määrä identiteettiä ja parikymppisen nuoruutta. Up The Bracket on heittäytymislevy. Siihen on tallennettu niin täydellisesti turvallista sekopäisyyttä ja paheellisuutta, viimeistelemättömyyttä ja tuotannollista raakilemaisuutta, että se vain yksinkertaisesti pakottaa vähän riehumaan ja luopumaan kontrollista.

Up The Bracket on myös nimenomaan brittanniaystävän levy. Vaikka sen musiikillisesti voikin sijoittaa jonnekin The Strokesin tai vaikka australialaisen The Vinesin rinnalle, niin kuten jo aiemmin sanoin, on Up The Bracketissä – Peter Dohertyn visioissa – kyse ihan muusta. Alleviivatusta englantilaisuudesta ja romantisoidusta nostalgiasta. älykkäistä, lahjjakaista ja taitavista laulunkirjoittajista, joiden päässä liikkuu paljon kirjaviisautta, lyyrisiä ajatuksia, haikeutta, alakuloa. Ja huumeita.

The Arcadian dream has all fallen through

But the Albion sails on course

Up The Bracket on aivan erityinen ja uniikki levy myös siitä syystä, että se on juuri sellainen levy, jonka bändi voi tehdä vain kerran. Siihen on tallentunut niin paljon juuri sitä tiettyä aikaa ja paikkaa, ainutlaatuista sekopäisyyttä, bändin jäsenten välisiä ongelmia, huumeita, krapuloita, kaikenlaista sattumanvaraisuutta ja suunnittelemattomutta, että se on vain yksinkertaisesti mahdoton toistaa.

Parhaat ystäväni Ruisrock edition: Mando Diao – Hurricane Bar

Parhaat Ruisrock-ystäväni

Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä. Juttusarjan Ruisrock edition esittelee parhaita ystäviä vuoden 2014 Ruisrockin artisteilta.

Ystävä: ruotsalaisen Mando Diaon kakkoslevy Hurricane Bar

Ilmestymisvuosi: 2004

Ystävä silloin, kun: kaipaan ystävää, jonka energia, intensiteetti ja melodiakorva on jotain aivan erityistä.

Erityisen ihanaa: You Can’t Steal My Love. Mikä teos! Ei epäilystäkään, etteikö tässä ole yksi hienoimmista Britannian ulkopuolella tehdyistä brittipoppikappaleista. Lopun irrottelun tahtiin on ollut hyvä kipuilla ja tunteilla. Kuuntele vaikka: tuo kitara yhdistettynä kuolematonta Honey I love you, like the summer falls and the winter crawls you’re above and beyond me -riviä maailman vakuuttavimmin ja sydäntäsärkevimmin toistavaan Gustaf Noréniin on silkkaa taikuutta.

Mikä tekee Hurricane Barista parhaan ystävän? No, levy on huikea musiikillinen seikkailu jossain rockin ja popin välimaastoissa. Välillä karjahdellaan ja ränkytetään kitaraa ja ollaan Bring ’Em In -debyyttilevyn tavoin garage rock, välillä annetaan kitarapopin elementtien – herkkyyden, melodisuuden, hienojen kertosäkeiden ja stemmalaulujen – viedä. Tai: välillä ihastellaan The Libertinesiä, välillä kiitellään Oasista. Vaikkapa.

Kokonaisuutena Hurricane Bar on yhtyeen debyyttiä popimpi ja elegantimpi, jotenkin viimeistellympi. Silti lopputulos on edelleen sopivan huoleton ja huolimaton sekä hurjan vilpitön ja aito.

Ja levyn biisimateriaali, se on uskomaton. Jokaiseen kappaleeseen on saatu ujutettua jotain jännää ja kiinnostavaa. Down In The Pastiin kiehtova tummuus, mystinen basso ja huikea kertosäe. On Pete Doherty -tavalla vähän suurpiirteisesti ja karheasti läpi laulettu puoliherkkä This Dream Is Over. Ja tietysti etkobiisisuosikkini God Knows ja siinä tapahtuva tyylikäs lauluvastuun vaihto.

Omiin Hurricane Bar -muistoihin kuuluu myös Wienissä viettetty vaihtovuosi. Pieni pala nuoruuttani kiteytyy siihen hetkeen, kun God Knows -kappaleen alkutahtien rämähtäessä soimaan syöksyn wieniläisen Chelsea-baarin tiskiltä Ottakringer kädessä tanssilattialle. Sopivasti ”Ou jee” -huutoon mukaan.

Tuolloin sain todistaa sitä, kuinka saksankielinen Eurooppa meni sekaisin yhtyeestä. Itse asiassa Mandot myivät juuri ilmestyneen Hurricane Barin siivittämänä kaupungin ykköskeikkapaikan, Gasometerin loppuun hetkessä. Oasiksen samaisen paikan keikalle lippuja sai vielä ovelta…

Hurricane Barilla maailman simppelein konsepti – kitarat, rummut, basso – on toteutettu aivan erityisen taidokkaasti ja kiehtovasti. Ja minun näköisesti.

Mutta maailma ei ole enää entisensä, eikä ole Mando Diaokaan. Ihan tarkaan en tiedä, missä yhtye nykyään menee, mutta ihan tätä se ei taida olla.

Your blues forgotten

Mando Diao Ruisrcoskissa perjantaina 4.7.2014.