Unelmien keikkoja: Martin Rossiter ja hyvästit

2000-luvun alussa lopettaneen Gene-yhtyeen laulaja ja sooloartisti Martin Rossiter kertoi juuri tekevänsä ensi kesänä jäähyväiskeikan. Artistin muusikonuran päättävällä keikalla kuullaan Rossiterin ja jonkinlaisen kokoonpanon esittämänä sekä brittipop-klassikko Genen tuotantoa että Rossiterin soolomateriaalia.

Kesäkuinen O2 on varmasti täynnä Rossiterin erityisyyttä ja Genen kappaleiden upeutta kunnioittavia brittipoppareita. Olisi ihanaa olla mukana – Rossiter tulkitsemassa Geneä vielä kerran on tietysti brittipopparin unelmalistalla.

Rossiter on ehdottomasti koko 90-luvun kitarapopin upeimpia tulkitsijoita. Herkkä, pehmeä ja runollinen ääni, joka saa toisinaan karjahtelevia kierroksia.

Genen kappaleista kuulisin vielä livenä mieluiten nämä:

Perjantaibiisi: Gene – For The Dead

Valitsin tämän perjantain koti-illan musiikiksi Geneä. Tykkään yhtyeen herkkyydestä, pehmeydestä ja runollisuudesta, joka yhdistyy useina hetkinä sellaiseen omanlaiseen hentoiseen revittelyyn. Yhtye onkin super taitava luomaan kappaleisiin dynamiikan ja temperamentin vaihteluita. Ja Martin Rossiter nyt tietty on kiehtovimpia brittipop-ääniä.

For The Dead on yksi suurista brittipop-suosikeistani, joten ihanaa, että olen löytänyt kappaleen osaksi vinyylimuotoista brittipop-kaanoniani.

Genen kohdalla puhutaan aina, ihan aina Morrissey– ja The Smiths -vaikutteista. Njooo. Itse en ole suuren suuri The Smiths -ihminen, vaan ihan vain sellainen perustykkääjä, joten kuuntelen Geneni ensisijaisesti Genenä ja nimenomaan brittipop-yhtyeenä ja Cool Britannia -palapelin yhtenä palasena.

Mutta pakko myöntää, että tämän For The Dead -kappaleen kohdalla jonkinlainen morrisseys on varmaankin tuon valtavan viehättävyyden pääosassa.

Everyone is just walking away from me
Am I really that nasty
All the dust and dirt affects my skin
Everyone is just turning away from me
Am I really that filthy
It’s cold and dark, let me in
I’m in love with this land of plenty
Full of folks that still are friendly

Very Morrissey.

Viisi kertaa ikoninen brittipop-intro

Viisi ikimuistoista ja ikonista brittipop-kappaleen alkua.

SupergrassLenny (1995)

Kappaleen 60 tasamuotoista iskua ennen biisin varsinaista käynnistymistä. Brittipopklassikko!

ElasticaConnection (1994/95)

Yksi ultimaattisimista brittipop-kappaleista, jossa on yksi ultimaattisimmista, ikonisimmista, tunnistettavimmista ja muistettavimmista aluista. Brittipopin hienoimpia sekunteja. Suuuuuuuri symboliarvo sille kaikelle.

Marion Sleep (1996)

Marion on yksi brittipopeimmista yhtyistä mitä on ja yhtyeen hittikappale Sleep kaanonveroinen klassikko. Kappaleen alun huuliharppuriffi toimii ainakin minun maailmassani ihanasti brittipop-muistoesineenä. H-u-i-k-e-a ja äärimäisen paljon onnellistava alkusoitto. Ja kappale. Ja yhtye.

GeneSleep Well Tonight (1995)

Kaikessa pienuudessaankin aivan täydellinen aloitus juuri tälle biisille. Tunnistaisin nuo lempeät soinnut missä ja milloin vain. Pari sekuntia kestävä matka onnelliseen brittipop-kuplaan.

Shed SevenDolphin (1994)

Kappale alkaa sisään hiipivällä bongorumpusambailulla, johon yhdistyy muutaman sekunnin jälkeen simppeli kitarariffi. Yhtyeen toinen singlebiisi ja upea esimerkki bändin Ghange Giver -debyytin intensiteetistä. Rummutus on niin olennainen ja merkittävä, että vuoden 1999 kokoelmalevylle se sai vähän pidennnetyn ja äänekkäämmän roolin.

Jotain uutta: High Hazels

Ryan Lee Turton / cc

Ryan Lee Turton / cc

Aloitin tämän viikonlopun kuuntelemalla sheffieldiläisen High Hazelsin ihan juuri julkaistua esikoislevyä. Kovin usein uudet yhtyeet eivät onnistu kiinnostamaan näin kovasti, mutta tässä kuulin heti jotain sellaista, minkä tiesin vievän mennessään. Hyvät yksittäiset kappaleet, nyt lähtee -kertsit ja laadukas soundimaailma ovat yhtä kuin vahva, tasalaatuinen kokonaisuus. Ihana levy! Ja miten kaunis nimi yhtyeellä!

Yhtyeen ominaisjuttu muistuttaa minua 90-luvun brittipopklassikosta Genestä, sekä samalla tietysti myös The Smithsistä. Jos uusista yhtyeistä sellainen kuin The Heartbreaks on innostanut, saatat pitää myös High Hazelsistä.

Mutta ei tässä ole kyse vain sievästä kitarapopista, kuten nuo mainitsemani vaikutteet antavat ymmärtää. Esimerkiksi levyn ensimmäinen singlekappale Misbehave voisi löytyä Miles Kanen ekalta levyltä tai vaikkapa The Moonsin kappaleiden joukosta. Eli onnistuneet 60-lukuvaikutteet yhdistettynä hyvään kappaleeseen ja tiukkaan kertsiin, toimii minulle.

Ja on toki vielä Last Shadow Puppetsin ja Alex Turnerin kaiut. Esimerkiksi tuossa huikeassa Misbehave -kappaleessa, mutta aivan erityisen paljon sitä seuraavassa How Long’s It Gonna Be -biisissä, joka on jotenkin jänskästi Arctic Monkeys. Johtuu varmaan Sheffieldistä.

Levy löytyy Spotifysta, kannattaa kuunnella. Olen tosissani.

Perjantaibiisi: Gene – Fighting Fit

Tässä taisi käydä nyt niin että toisen kerran peräkkäin kirjoitan Perjantaibiisi-otsikon alla Genestä. Tilanne on nyt kuitenkin se, että yhtye on inspiroinut mnua viime aikoina aivan erityisesti. Taas yksi Gene-ihastelu on näin suorastaan väistämätön seuraus. Elämästä.

Se on selvää, että Gene on yksi kiehtovimmista ja itsensäkuuloisimmista bänditapauksista, joita 90-luku tuotti. Ja vaikka yhtyeen levymitallinen huippukohta onkin mielestäni Olympian-debyytti, on se kappaletasolla kyllä tämä Drawn To The Deep End -kakkoslevyltä löytyvä Fighting Fit.

Tämä on varmaankin se yksilö, jonka yhtyeen tuotannosta nostaisin osaksi Brittipopkappaleiden kaanonia. Toki sinne ysäriklassikoiden joukkoon myös vaikkapa yhtyeen Olympian-kappale mahtuu. 

Kirjoitin alkuviikosta, kuinka Castin All Change -albumilla jokainen kappale alkaa mielestäni aivan erityisen upeasti. Vähän sama fiilistä on tämän Genen biisin kohdalla: jotenkin sen vain kuulee heti, että kyseessä on poikkeuksellisen hieno popteos.

Ja niin, toimivan perjantaibiisin kappaleesta tekee just se sekopäisen hyvä ja värisyttävä olo, mikä seuraa siitä, kun rummut vihdoin aloittavat hakkaamisen alun hitailun jälkeen. Niin minua tämä kappale.

Ja mites tuo video? Ihana.

Perjantaibiisi: Gene – Sleep Well Tonight

Oasis ei suinkaan ole ensimmäinen ja ainoa 90-luvun niin sanotuista brittipopyhtyeistä, joka julkaisee tätä nykyä klassikoitaan päivitettyinä versioina. Blur urakoi koko tuotantonsa tuoreemmiksi painoksiksi parisen vuotta (?) sitten, Suede vähän myöhemmin. Re-issue-versioita on tullut myös Castilta ja viimeisimpänä esimerkiksi Geneltä.

Niille jotka eivät Genen tuotantoa tunne, kerrottakoon, että yhtyeestä tuskin on kirjoitettu yhtään ainoaa juttua ilman ”90-luvun The Smiths” -mainintaa. Eikä kirjoitettu näköjään nytkään. Jokainen voi nyt sitten tykönään päättää, miten paljon tuollaisesta vertailusta haluaa ilostua tai muuten hyötyä.

Gene on muuten havaintojeni mukaan toinen niistä cool britannia -sesongin yhtyeistä, joka päätyy aina, ihan mitä tahansa tehdessään ja miten rajusti tahansa revitellessään, kuulostamaan sievältä. Toinen on The Bluetones. Jujuna tässä on varmaankin yhtyeiden keulahahmojen lauluäänien tietty herkkyys. Ja joo, onhan erityisesti Genen meno muutenkin vähemmän lad kuin monen muun ysäriyhtyeen. Tähän perustunee myös se Genen Martin Rossiterin ja Morrisseyn vertailu.

Tänään perjantaina kuunnellaan siis sievää poppia. Eihän tämä nyt mikään iso menokappale ole, mutta käy mulle hyvin. Kun ei tämä perjantaikaan mikään varsinainen menoperjantai ole: töistä kotiin ja Richard Ashcroftin ja iltapalavoikkareiden kanssa sänkyyn. Ja sitten sleep well tonight.

Kappale löytyy vuonna 1995 ilmestyneeltä Olympian-debyytiltä (singlenä se ilmestyi vuonna 1994) ja on ehdottomasti yksi yhtyeen parhaimmista. Myös video on mieluisa. Ja kyllähän tästäkin kuulee, että sievää on. Jopa tuo ärhäkäksi naamioitu kertsi pohjimmiltaan. Vaikka yrittääkin kaikin voimin kasvaa 90-luvun kertosäevaatimusten kokoiseksi.