Soittolista: vuoden 2018 top 12

Kaksitoista vuonna 2018 ilmestynyttä lempikappaletta. Kokosin kappaleet myös Spotify-listan muotoon.

DMA’s – Emily Whyte

Yhtyeen toinen kokopitkä on minulle vuoden levy ja tämä balladi tuolta levyltä se kappale.

Kappale on pieni ja simppeli, mutta silti todella suuri. Vaikka biisissä ei ole monia erilaisia elementtejä, on siinä silti kaikki. Kompleksisen sijaan kappaleen viehättävyys perustuu toistoon: se täydellisesti löydetty melodiakuvio, teema ja ne muutamat täydellisesti löydetyt tekstirivit pyörivät ympyrää sydäntä särkevän kauniisti.

Ja sanon nyt, vaikka en tiedä, uskallanko: Rakastan kappaleen Savage Garden -viboja.

Oasis meets Savage Garden.

Suoraan sydämeen ja hautajaislaululistalle.

Ride – Pulsar

Klassikkoyhtye Riden Tomorrow’s Shore -ep:ltä löytyvä Pulsar oli sellainen instant vau – tiesin heti ensi kuulemalta, että tästä tulee minun elämään uusi ikuisuushitti. Parasta kappaleessa on sellainen hurmoksellinen ja lennokas kokonaistunnelma. Yksityiskohdista minut hurmaa biisin härski basso ja kappaleen päättävä, melkein kliseinen Andy Bell -kitarointi. Biisin pohjasoundissa taas on jotain samaa, mikä tekee MGMT:n Time To Pretend -biisistä vastustamattoman.

Lily Allen ft. Giggs – Trigger Bang

Biisi oli ensimmäinen single Lily Allenin upealta No Shame -albumilta. Räppäri Giggsin kanssa tulkittu kappale on nerokas ja super tyylikäs! Coolin ja elegantin toteutuksen viimeistelee harkitut ja tarkkaan valitut yksityiskohdat sekä Allenin tällaiseen itsereflektointiin täydellisesti sopiva, elävästi kertoileva laulutapa.

Manic Street Preachers – Hold Me Like a Heaven

Vuoden anthemeita! Kuinka upeaa on, että yhtye, jota olet rakastanut yli 20 vuotta, tekee jollain miljoonannellaan albumillaan yhden hienoimmista kappaleistaan? Uusi väristyksiä aiheuttava suosikkibiisi yhtyeen keikkasettiin. Isous, kauneus, haikeus ja elämän suuret kysymykset samassa paketissa.

The 1975 – Give Yourself A Try

Biisi, jonka tahtiin juoksin vuoden parhaimmat lenkit. Kappale on minulle ehkä sellainen klassinen vuoden hitti – hetken aikaa ihan ylikoukuttava! Muistan vuoden 2018 tästä biisistä ja tämän biisin vuodesta 2018.

Yhtyeen kehuttu ja kiitelty huippulevy ei minua muilta osin saavuttanut, mikä on tavallaan vähän harmi. Olisi ollut kiva hypätä bandwagoniin ja nauttia sukupolvikokemuksesta. Mutta ei. Albumi on minulle musiikillisesti vieras. En varmaankaan ole riittävän milleniaali.

Onneksi tämä karkki toimi ikimuistoisesti.

The Vaccines – Rolling Stones

2010-luvun indie survivor The Vaccines teki albumillisen hienoja kitaraindie meets rock meets britpop -kappaleita. Tämä rauhaisa biisi on vuoden helmiä. Urut, kappaleen monet musiikilliset tasot ja sydämen sulattava väliosa veivät mennessään.

Uusi rakkausbiisi.

Peace – From Under Liquid Glass

Peace teki pari vuoden parhaista kappaleista. Tällä biisillä on hieno
Radiohead-alku, ihana ysärifiilis ja huikea loppunousu. Kappale on sovitettu sellaiseksi, että se säväyttänee kylmintäkin kuulijaa: ensin yksi kierros kitaran tahtiin, sitten mukaan hiipii vähän bassoa, sitten otetaan kitarat samalla, kun laulu kasvaa ja muuttuu tuskaisemmaksi.

Sitten kitarasoolo, jonka jälkeen klassinen himmailu.

Ja lopussa mennään sellaisissa isouksissa ja sfääreissä, että kitarapoppari on ihan myyty.

Ash – Confessions in The Pool

Kappaleen tarttuvuus ja mukaansatempaavuus ovat huippuluokkaa. Vähän sellainen biisi, josta on pakko tykätä, vaikka ei haluaisikaan! Huoleton ja harmiton jumppa ja sellainen ihana saispa jammailla -kokemus.

Mull Historical Society – Wakelines

Vuoden yllättävin suosikkibiisi. Kirjoitin lokakuussa biisistä näin:

Ah, aivan erityisesti kappaleessa säväyttää sen sovitus ja tuotanto. Rakastan biisin soundeja, koko äänimaailmaa. Tarkkaa kuuntelua vaativia yksityiskohtia, Butlerin totaalisen eeppistä kitaraa. Kuulen biisissä paljon sitä samaa musikaalista täyteläisyyttä ja kerroksisuutta, Phil Spectoria huokuvaa tekemistä, mitä kuulen McAlmont & ButlerinYes-kappaleessa. Myös biisin loppua kohti tapahtuva kasvu ja liki maaniseksi yltyvä meno ovat tuolta 90-luvun klassikolta tuttuja. Bernard Butlerin kädenjälki ja nerokkuus toteutuvat tällä kappaleella kyllä loisteliaasti.

Kaikki tuo yhdistettynä Colin McIntyren vähän naivistiseen lauluun toimii vuoden suosikin veroisesti.

Markus Krunegård – Så också in Finspång

Markus Krunegårdilla on omintakeinen kädenjälki. Indiebändinuoruus yhdistyy liki ylitsevuotavaksi kasvavaan Ruotsi-iskelmäpoppiin. Tässä biisissä maailmaa syleilevään melodisuuteen ja nousuun yhdistyy lämminhenkinen nuoruusmuistelu – vastustamaton pari!

The Charlatans – Totally Eclipsing

Tämä brittiklassikko ei julkaissut vuonna 2018 pitkäsoittoa, vaan neljän biisin ep:n. Totally Eclipsing on kappaleista huikein ja ihan totaalisen minua. Identiteettibiisi ja hieno uusi brittipop.

Spiritualized – I’m Your Man

Spiritualizedin uudessa albumissa oli potentiaalia vuoden ja koko elämän suureksi mahtavaksi, mutta viime aikoina sen paikoin liiaksi yltyvä levottomuus on alkanut vähän häiritä. Upea silti yhä!

Tämä odotetun albumin ensimmäinen singlebiisi on jäänyt kuitenkin pysyvästi uusien lempikappaleiden joukkoon. Jason Piercen myötätuntoa herättävä ja vaatimattomuutta soiva lauluääni ja kappaleen onnistunut sovitus maalaavat uniikin tunnelman. Kappaleen upeus on jotenkin ilmiselvää, mutta ei lainkaan pröystäilevää.

Lily Allen – No Shame

Lily Allen tekee neljännellä albumillaan onnistuneen paluun. Allenin edellinen albumi, vuoden 2014 Sheezus oli kaikessa suhteessa todella överi. Sekä sen musiikillinen tuotanto, että visuaalinen ilme olivat niin ylitehtyjä, että lopputuloksesta tuli karikatyyrimäinen. Albumin lähtökohtana oli Allenin rooli ja paikka aikamme naistartistien sekä heihin kohdistuvien vaatimusten keskellä. Levy kikkaili aikamme musiikillisilla ja ulkomusiikillisilla kliseillä, mikä toimi neljä vuotta sitten.

Se oli yksi vaihe Allenin musiikillisella uralla.

Ja nyt on seuraava vaihe.

Sheezus-levyllä Allen pukeutui pop-artistiksi ja diivaksi, habitus oli muovinen. Albumi oli tungettu täyteen tavaraa. Uudella No Shame -albumilla kaikki on paljaampaa. Levy on maanläheinen, sen tuotanto on kevyttä ja ilmavaa, mikä on aivan huikea yhdistelmä Allenin lasinkirkkaan laulun kanssa. Useita kappaleita hallitsevan basson ja Allenin heleän laulun väliin on jätetty ilmaa. Kaiken kaikkiaan levyn tunnelma on lyyrinen ja utuinen, kansikuvaa myöten.

Allen ei ole oikeastaan koskaan kokenut tarvetta ahdata itseään mihinkään musiikilliseen lokeroon. Vaikka tälläkin albumilla Allenin heleääkin heleämpi ääni, tietty musiikillinen syke, kappaleiden simppeli melodisuus ja tuotannon minimalistisuus toimivat albumin biisien yhdistävänä tekijänä, ei kokonaisuutta yhdistä niinkään tietty musiikillinen genre.

Levyn kantava voima on upean Lost My Mind -biisin kaltainen kaunis laulelupop. Your Choice on rytmikäs lallattelu, Waste ja sen pop voisi olla Allenin debyytillä Smilen ja LDNin seurana. Giggsin kanssa yhteistyönä syntynyt Trigger Bang taas on elegantti brittiräppi ja moderni brittipoppi – ja levyn helmiä! Family Man on Christina Aguileran Beautifulista muistuttava balladi, Three puolestaan äidin sydämestä laulettu ja kyyneleet silmiin saava tunteilu.

Omia suosikkejani on lisäksi Higher ja My One.

Musiikillisesta monimuotoisuudesta huolimatta levy ei ole mitenkään hajanainen. Levyä yhdistävänä punaisena lankana kulkee levylle tallentunut aikuisuus ja omakohtaisuus sekä tapa, jolla albimi on tehty. Allen kertoo, kuinka kirjoitti levyn pääosin studiossaan, vapaana levy-yhtiön aikatauluista ja paineista. Aiemmalta levyltä tutut kalliit laulunkirjoitusmatkat vaihtuivat henkilökohtaiseen, studion hämärässä tapahtuvaan tutkiskeluun, minkä seurauksena syntyi levy, jolla Allen ei yritä olla mitään.

It is what I am. It’s me.

Levy on syntynyt eristyneisyydessä, pelokkuudessa ja surussa. Avioero, Allenin kotiin hyökännyt stalkkeri, ykinhuoltajuus. Lily Allen on ollut aina hyvä reflektoimaan elämäänsä, kasvaamaan musiikkinsa ja levyjensä kanssa ja kautta ihmisenä. Ja tällä levyllä se kuuluu aivan erityisesti. Levy on ollut Allenille ystävä, se kenelle hän on puhunut ja purkanut vastoinkäymisensä. No Shame on modernin laulunkirjoittajan levy.

This album is my best friend. It’s who I’ve done my talking to.

No Shame on hieno levy, koska siitä kuulee, että tällä kertaa Allen ei ole kasvanut vain ihmisenä, vaan myös artistina.

Kolme ihanaa juuri nyt

Täytin reilu viikko sitten vuosia – 35! Olin kehitellyt koko viime vuoden suurta ikääni ja yllättävään vanhenemiseeni liittyvää alakuloa, ahdistusta ja suuttumusta, mutta höpsis sentään. Juuri nyt elämä tuntuu ehkä parhaalta ikinä. Paikoilleen loksahtelevia palasia ja rauhoittuvaa päätä. Loputtomia mahdollisuuksia ja vihdoin, vihdoin sitä kauan kaivattua taitoa tehdä oikealta tuntuvia ratkaisuja. Jo oli aikakin!

Ja hei, mitä vanheneminen edes on? Numeroista viis, minulle vanheneminen juuri nyt tämän Lily Allenin kappaleen tahtiin nyökyttelyä. Sen lisäksi, että biisi kertoo 33-vuotiaasta Lily Allenista omaa nuoruuttaan ja ongelmiaan reflektoimassa, kertoo se tietysti myös 35-vuotiaasta Miiasta tekemässä ihan just sitä samaa. Videolle kirjoitettu nuoren Lilyn hahmo tietysti vain kruunaa tämän ihanan itsetutkiskeluhetken.

When I was young I was blameless

Playin’ with rude boys and trainers

I had a foot in the rave ’cause I was attracted to danger

Kuinka ihanaa, että pop-maailman ihanin ja coolein tyttö antaa sinulle luvan ja rohkeuden luopua nuoruuden hölmöydestä ja hurjastelusta, väärien ja epätärkeiden ihmisten seurasta ja alkaa elää vähän noh, isommin ja tärkeämmin.

Goodbye bad bones, I’ve got bigger plans

Don’t wanna put myself in your hands

Musiikillisesti tuon Giggsin paheellisen räpäytyksen ja Lilyn kypsän järkipuheen yhdistelmä on vastustamaton.

Ja tietenkin, tietenkin vanheneminen on myös sitä, että voi kuunnella vuoden 2018 Manic Street Preachersia ja ajatella, että huh. Yhtye on tyyliin 100-vuotias, mutta siinä ei näy minkäänlaista väsymisen tai väsähtämisen merkkiä. Sen sijaan International Blue -kappale ja sen video alleviivaavat ikääntymisen ihanuutta. Sitä, kuinka vanhenemisessa on kyse oman ytimen löytämisestä ja sen fiilistelystä. Oman menneisyyden parhaista paloista, ja niiden rohkeasta toistamisesta, nykyisyyden freesistä ja raikkaasta olosta sekä pienestä uudesta tulevaisuuden ideasta.

Manicsit ovat selvästi taas tekemässä hienoa paluuta.

Näistä kolmesta alkuvuoden suosikkikappaleesta Riden Pulsar on se kaikkein tärkein ja ihanin. Tässä kappaleessa on iätön ja ajaton tunnelma, lento ja vapaus, jonka haluan pitää elämässäni ikävuosista riippumatta.

Huikea kappale. Riden Tomorrow’s Shore EP ilmestyy 16.2

Manic Street Preacers -promokuva: Alex Lake

Lily Allen – Trigger Bang (feat. Giggs)

Ehkä muistat, että olen julistanut Lily Allenin suureksi tyttöidolikseni. Lilyn edellisestä levystä on jo kolme vuotta, joten voit uskoa, että on ollut ikävä! Onneksi hän tuli tänään takaisin.

Lily Allenin ura on ollut jänskä. Vaikka levyjä on ilmestynyt 11 vuoden uran aikana vasta kolme, tuntuu, että hän on ehtinyt tehdä – ja sanoa – vaikka ja mitä. Allenin tuotannon musiikillinen kirjo ulottuukin kattamaan liki kaiken mahdollisen pop-musiikin. Mistään hömelöstä sekasotkusta ei kuitenkaan ole kyse, vaan kaikkea naisen tekemistä yhdistää tietty lilymäisyys. Harkitut ratkaisut, heleä lauluääni, viehättävä aksentti, nasevuus ja rohkeus. Allenin vau-efekti syntyy koukuttavista kappaleista, näppäristä sovituksista ja nokkelista sanoituksista. Pienestä pilkkeestä silmäkulmasta tai muusta heittäytymisestä.

Höpönlöpö-popin sijaan lopputulos päätyy kuulostamaan aina astetta särmikkäämmältä ja katu-uskottavammalta. Ajatellulta.

Tähän Trigger Bang -kappaleelle Allen on kutsunut vieraaksi räppäri Giggsin. Täydellinen ja super cool pari, huudahdan sen melko minimaalisen räppitietämykseni pohjalta, mikä minulla on.

Ja jälleen lopputulos on aivan helmi.