The Jaded Hearts Club – Nobody But Me

Rock- ja blues-klassikoiden sekä Norther Soul -tunnelmien parissa viihtyvä supergroup The Jaded Hearts Club julkaisi juuri debyyttisinglensä. Yhtyeen idea on klassinen: etsitään hienoja soul- ja blues-kappaleista ja tehdään niistä oma tulkinta – aivan, kuten esimerkiksi The Beatles teki uransa alussa. Myös Northern Soulin ydinajatus – poimitaan amerikkalaisen soulin epähitit ja tehdään niistä oman illan kunkkukappaleet – inspiroi kokoonpanoa.

Yhtyeessä vaikuttavat Musen Matt Bellamy, Miles Kane, Graham Coxon, australialaisyhtye Jetin Nic Cester, The Zutonsista tuttu Sean Payne sekä Coxonin levy-yhtiökaveri Jamie Davis.

Mikäs tässä, juurille palaavaa sielusta soivaa renkutusta ei koskaan ole liikaa!

Paljon onnea, 13

Blurin taitekohta-albumi ja studiotyöskentelyn mestarieteos13 täytti perjantaina 20 vuotta.

Kun levy vuonna 1999 ilmestyi, en ymmärtänyt sen hienoutta. Olin pettynyt siihen, miten brittipopin avainyhtye, luottobändi ja suureksi identiteettisymbolikseni muodostunut yhtye hylkää minut, naulaa viimeisen naulan brittipop-arkkuun ja alkaa soittaa monitasoista vaihtoehtorockia.

Se, miksi en ole liki 20 vuoteen pitänyt levystä muutamaa yksittäiskappaletta lukuunottamatta, ei ole siis mitenkään johtunut siitä, että levy olisi jotenkin huono, vaan siitä, että en ole pitänyt niistä lähtökohdista ja olosuhteista, missä levy on syntynyt. Siitä, miksi se on tehty.

En pitänyt siitä, että Damon Albarn ja Justine Frischmann erosivat. En pitänyt siitä, että brittipop loppui. En pitänyt siitä että 90-luku loppui. En pitänyt siitä, että yhtyeen edellisellä Blur-albumilla alkanut brittipop-kauden aikana syntyineistä karikatyyreistä irrottautuminen ei ollut yhtyeelle mikään ohimenevä vaihe, vaan uusi normaali. En pitänyt siitä, että yhtye halusi – ja tarvitsi – uuden alun.

Paljon puhutaan siitä, mihin ja milloin brittipop loppui. Yksi vakiintunut ajatelma on vuosi 1997, Oasis ja Be Here Now -albumi, johon kiteytyy paljon brittipopin överiyttä ja lakipistettä. Liian suuriksi kasvaneita bileitä ja ehkä luonnollista käännekohtaa. Valomerkkiä ja tarvetta rauhoittua.

Pidän itse myös juuri Blurin 13-albumia sinä viimeisenä naulana brittipopin arkussa. Ympyrän sulkijana. Levyllä Damon Albarn lopettaa jotain, minkä Modern Life Is Rubbishilla vuonna 1993 aloitti. Edellisellä albumilla, vuoden 1997 Blur-levyllä yhtye kärvisteli ja pyristeli, voi huonosti. Rimpuili itseään irti neljän vuoden brittipop-bileistä. Se ei ihan tiennyt, mitä tehdä tai miten olla. Miten ilmaista itseään. Se alkoi toteuttaa vahvemmin Graham Coxonin musiikillisia visioita.

13-levyllä yhtye viimein avautuu ja käsittelee itsensä vapaaksi – ja brittipopin kuoliaaksi. Albumin kantava teema on Justinen ja Damonin, noiden brittipop-kuninkaallisten ero. Se, miltä Damon Albarnista tuntui vuonna 1997, kun viimeinen yhteinen lomamatka Justinen kanssa päättyi eroon. Ihmissuhdesynkkyyden lisäksi albumilla pestään myös muuta cool britannia -ajan likapyykkiä. Brttipop-hurmoksen huumeahdistuksia (Caramel, Trimm Trabb) sekä Graham Coxonin alkoholiongelmaa (Coffee and TV).

Tällä levyllä yhtye myös vaihtaa tuottajan pop-velho Stephen Streetistä Wiliam Orbitiin. Samalla Blur luopuu Streetin kanssa vuosia jatkuneen yhteistyön aikana syntyneestä chirpy-popista, lalalaasta ja nananaasta. Helppo pop vaihtuu Orbitin ohjauksessa monitasoiseksi musiikilliseksi ilmaisuksi. Damon Albarn hylkää brittipop-symboliksi muodostuneen mockney-laulunsa ja alka ailmaista itseään sielukkaammin, luoda laulullaan tunnelmia ja maisemia.

13 on brittipop-kauden lopullinen viimeistelijä, sillä tällä albumilla Blur riisuu viimeisetkin karikatyyrimäiset ja sarjakuvamaiset brittipop-vaatteet – niin musiikistaan kuin ulkoisesta imagostaankin. Se luopuu lopuistakin cool britannia -kauden maneereistaan ja rooleistaan ja luo itsensä uudelleen.

Minulle 13 näyttäytyy jänskänä levynä. Vuonna 1999 pidin sitä liian epä-Blurina ja vaihtoehtoisena. Olin jumissa yksinkertaistetussa brittipop-visiossani, enkä hyväksynyt eteenpäin kulkevaa maailmaa. Mutta kun tarkastenlen levyä nyt, 20 vuotta myöhemmin osana Blurin koko tuotantoa, huomaan levyn olevan varsin Blur ja kovin hyvä. Enää se ei tunnu kovinkana randomilta, vaan luonnolliselta muutokselta. Oikeastaanhan levy ennakoi hienosti Think Tankia ja Damon Albarnin 2000-luvun musiikillisia ideoita. Sillä kuuluu myös kaikuja Gorillazista.

Nykyään Bugman on yksi suosikkikappaleitani Blurilta. Biisin Song 2 meets Prodigy tuntuu yllättävän ajankohtaiselta, mutta samalla myös todella pajon 90-luvun lopulta. Trimm Trabb sykähdyttää aina ja tietystiTender ja No Distance Left To Run ovat minulle elämää suurempia tunnareita. Niissä soi Justine Frishmannin ja Damon Albarnin ero ja sitä myötä yhden suuren aikakauden päätös.


Tennareita: Gola Harrier 50 vuotta

1999: Noel Gallagher calls Gola to request a pair of ’Harrier’ trainers for himself and ’our kid’. Bryan Robson, Middlesbrough manager at the time endorses Gola.

(ote Golan historiikistä)

Jos seuraat minua Instagramissa, tiedätkin ehkä jo, että onnittelin tovi sitten identiteettikenkäsuosikkiani ja tennarihyllyni klassikkoa, Gola Harrieria synttärin johdosta. Brittiläisen Gola-merkin lippulaivamalli Harrier nimittäin täyttää tänä vuonna huikeat 50 vuotta.

gola_netti

Gola Harrier on tosiaan Adidas Gazelle II-mallin ohella minulle se ultimaattisiin brittipop-tennari ja Fred Perry -pikeen ja parkan kaltainen tyylin kulmakivi. Alkujaan hankin ensimmäiset Golani Graham Coxonin innostamana, sittemmin Gola-idoleihini on liittynyt myös muuan Paul Weller. Pikkuveljeni sen sijaan tuskin on Gola-fani. Hän nimittäin on joutunut osallistumaan useamman kerran juuri sen oikean parin ja värin metsästytalkoisiin ympäri Lontoota. Tämä seikkailu oli Lontoo-reissujeni kohokohta erityisesti aikana ennen nettikaupppoja.

Niin kuin tennarit yleensä, myös Golat olivat alkujaan ihan vain urheilukengät. Gola-tennareiden historia tyylivalintana ja casual-kulttuurin kenkänä on kuitenkin jo verrattain pitkä: Gola Cobra näkyi Liverpool-kannattajien katsomoissa jo vuoden 1977 Eurooppa-cupin finaalissa Roomassa. Tämän jälkeen Anfield ja Goodison Park alkoivat täyttyä myös muista nyt ikonisista casual-tennareista, niin kuin esimerkiksi Adidas Samba-mallista.

Vaikka Gola on nykyään huomattavasti Adidaksen ja Puman kaltaisia tennarimerkkejä tuntemattomampi, on se olennainen osa sitä tarinaa, kuinka vaikkapa tennis- ja juoksukengistä tuli urheilukenttien ulkopuolella käytettäviä tyylivalintoja. Liverpool-kannattajien Eurooppa-matkojen, Liverpoolin Top man -myymälän kenkäosaston ja sen sisäänostajan Wade Smithsin (mies mm. hoiti ikonisista ikonisimman Adidaksen Forest Hills -mallin myyntiin Liverpooliin) ansioista 1980-luvun puoliväliin tultaessa casual-statuksen oli saanut Golien lisäksi useampi Adidas-sporttikenkä – ja Wade Smiths oman tennariliikkeensä.

As Harrier moved into the ‘70s it developed a new life in the form of a leisure shoe. This multi-purpose training shoe was now equally at home on the track as it was on football terraces up and down the UK. From here Harrier transcended into music culture, with a cult following from key names of the day such as The Jam. Over the decades other fans of Harrier included Duran Duran, Oasis, Robbie Williams, Jude Law and Paul Weller. – gola.co.uk

Kivan tarinan, kiehtovan historian ja casual-statuksen lisäksi Golassa on juuri tänään, vuonna 2018 kivaa se, että merkki valmistaa nykyään koko ajan paria malliaan Aasian sijaan tai lisäksi Englannissa. Tämä valinta pitää halvemman tuotannon maissa valmistettavien tuotteiden rinnalla pienempää Made in England -linjastoa, on minusta super arvostettava ja tärkeä. Samaa tekevät mm. Fred Perry ja Dr. Martens.

Synttärisankari Gola Harrierin saa Made in England -versiona kahdessa eri väriyhdistelmässä, koosta 40 alkaen.

TEKSTI EI SISÄLLÄ MAINOSLINKKEJÄ

Graham Coxon – Falling

Graham Coxonin herkkä, vähän poikamainen ja raakilemainen laulu yhdistettynä sydäntäsärkeviin lyriikoihin ja värisyttävään melodiaan on varmasti kauneinta hetkeen.

Falling on julkaistu osana The Campaign Against Living Miserably (CALM) -projektia. Kappaleen on kirjoittanut Luke Daniel, tuntematon harrastelijalaulunkirjoittaja ja isä, joka teki viime vuonna itsemurhan. Coxonin singleltä löytyy myös Danielin alkuperäinen kotiäänitys biisistä.

6 syytä rakastaa Graham Coxonia

Graham Coxon täytti eilen vuosia. En tiedä, kuinka paljon, mutta oikeastaan sillä ei ole väliä. Brittipopparit nimittäin ovat iättömiä ja ajattomia. I k u i s i a.

Synttäreiden kunniaksi 6 syytä rakastaa Graham Coxonia. You go Gra!

1. Blur – Tender (1999)

Oh my baby, oh my baby. Grahamin nörttinasaali nostaa kappaleen kiinnostavuuden aivan uudelle tasolle, anteeksi nyt vain kaikki Tenderiä rakastavat.

Näin Blurin keikalla Lontoossa keväällä 2003, pian sen jälkeen, kun Coxon oli jättänyt yhtyeen. Tuolloin Coxonin lauluosuutta paikkasi ehkä maailman sympaattisimmin rumpali-Dave. Yleisö taputti.

2. Standing On My Own Again (2006)

Vuoden 2006 Love Travels at Illegal Speeds -levyn avausraita ja ehkä Coxonin soolotuotannon kivoin kappale. Ajoittuu Coxonin poppikauteen: Love Travels at Illegal Speeds ja sitä edeltänyt Happiness In Magazines – mainioita kitarapopalbumeita kumpainenkin.

3. Happiness In Magazines -albumi (2004)

Vuoden 2004 Happiness In Magazines esitteli uudenlaisen soolo-Grahamin, kun vaihtoehtonörtistä kuoriutui suuren (tai ainakin entistä suuremman) yleisön rakastama poppari. Hurmaava ja symppis levy, joka sai uskomaan, ettei lähtö Blurista ollut mitenkään traumaattinen kokemus. Jotain ehkä loppui, mutta Happiness In Magazinesin myötä jotain myös alkoi – uusi uljas sooloura.

Bittersweet Bundle Of Misery -kappaletta dominoiva kitararenkutus on NIIN tuttu, esimerkiksi Coffee And TV -biisistä. Omaa toki voi kierrättää.

4. Blur – Coffee And TV (1999)

Tämä nyt vain on yhtä kuin Graham Coxon.

5. Grahamin Cheryl-paita

Graham Coxonista ei voi puhua mainitsematta Cheryl-paitaa: Graham arrived sporting his old ’Cheryl’ t-shirt, kirjoittetiin eräässä Blurin Glastonbury-comebackin arviossa vuonna 2009. Kaikkien rakastama julkkis ja brittipopklassikko Cheryl-paidasta tuli Blurin legendaarisen, vuoden 1994 Alexandra Palacen keikan myötä.

Kulttisuosikki, Blurin kultavuosien symboli ja melkein yhtä paljon rakastettu kuin mies itse, sitä Cheryl-paita on nykyään. Lisäksi se on ainakin toistaiseksi vielä ainoa t-paita, joka on saanut minut itkemään. Ja tämä tapahtui Lontoon Forumissa 27.11.2004. Coxon, Cheryl-paita ja Pete Doherty yhtä aikaa lavalla. Enempää onnea en olisi kestänytkään.

6. Blurin Chemical World ja sen kitara (1993)

Taitaa olle melko yleinen mielipide, että Coxonin kitararatkaisut ovat tällä kappalleella kohdillaan erityisen kiehtovasti kohdillaan.

Blur – Go Out

faec798e

Levyn ne siellä Hong Kongissa tosiaan tekivät. Blur ilmoitti juuri tämän Go Out -raidan tukemana julkaisevansa uuden The Magic Whip -albuminsa 27. huhtikuuta ja kyllä, se on tosiaan ensimmäinen kahteentoista vuoteen.

Enkä muuten odota yhtää kauhulla. Think Tankin ja The Magic Whipin väliin mahtuu ehkä 12 vuotta, mutta myös mm. kaksi itsenäistä Blur-raitaa (Fool’s Day ja Under the Westway), jotka molemmat kuuluvat mielestäni yhtyeen parhaimmistoon. Paljon sanottu, mutta totta se vain on. Lisäksi yhtye oli loistava parisen vuotta sitten Provinssissa ja tekihän Damon Albarn viime vuonna aivan uskomattoman tyylikkään ja näkemyksellisen soololevyn. Luotan näihin tyyppeihin.

Myös se fakta, että albumin tuottaa samainen Stephen Street, joka on tuottanut kaikki merkittävimmät Blur-albumit (ja tietty esim. The Smithsejä) sekä Graham Coxonin soololevyistä ne kolme ihaninta (Happiness in Magazines, Love Travels at Illegal Speeds ja The Spinning Top), on niin sanotusti jotain.

Levyn visuaalinen maailma vaikuttaa vähintäänkin mielenkiintoiselta ja onhan tuossa kappaleessakin kaikenlaista meneillään. Mutta kyllä tämä Bluria on. On Grahamin kitarat ja on local-o-ohh o-ohh-o.

Ja kuten jo totesin: Luotan.

Woo-hoo ja britpop never dies.