Soittolista: vuoden 2019 top 22

Tänä vuonna ilmestyi taas valtavasti uutta hyvää musiikkia – jopa tällaisen kapean musiikkimaun omaavan tyypin mielestä. Oma lempimusiikkini löytyy soittolistojen, radiokanavien ja kriitikoiden arvoiden ulottumattomista, joten olen ihan kamalan sokea sille, onko joku biisi jotenkin yleisesti hyvä tai huono. Kappaleen ihanuus on usein niin kovin selittämättömistä asioista kiinni.

Siksi mitään vuoden parhaat -listaa en osaa tehdä. Mutta tässä 22 kappaletta, joita on ollut aivan erityisen kiva kuunnella vuonna 2019. Lopussa vielä Spotify-lista kappaleista. Listaan pääset kuvaa klikkaamalla.

  1. Fontaines D.C. – Liberty Belle. Vuoden huikein! Jää ikisuosiksiksi.
  2. Fontaines D.C. – Boys in A Better Land. Vuoden toiseksi huikein!
  3. Liam Gallagher – One of Us. Säv, san ja sov kaikki kohdillaan.
  4. DMA’s – Silver. Takuuhyvä DMA’s.
  5. Ride – Clouds Of Saint Marie. Niiiiiiin kaunis.
  6. Sleeper – Paradise Waiting. Ihana ihana brittipop ysäriklassikolta.
  7. Blossoms – The Keeper. Paras Blossoms tähän mennessä. The Charlatans meets Primal Scream.
  8. Hurula – Järnvägsbron. Synkän kaunis, koskettava ja riipaiseva.
  9. The Big Moon – Take A Piece. Huikea tyttöbändipoppikappale indieyhtyeeltä. Salainen pahe.
  10. Liam Gallagher – Now That I’ve Found You. Ihanan soma rallattelu. Yksinkertaisuudessaan tavallaan turha biisi, mutta lopulta kaikkea muuta.
  1. Steve Mason – Don’t Know Where. Kaunis, koskettava.
  2. Idlewild – All These Words. Tutun ja turvallisen kuuloinen Idlewild, heittää minut nuoruuteen. Malliesimerkki yksinkertaisuudessaan hyvästä kertosäkeen käynnistymisestä.
  3. The Big Moon – Your Light. Huikea, jänskä, cool.
  4. The Twang – It Feels Like (You’re Wasting My Time). Hyvä rytmi, svengi ja rullailu.
  5. High Hazels – Slow Dancers. Kaunis kappale ja ihana tulkinta.
  6. Temples – You’re Either On Something. Kaunis melodia ja upea sovitus. Kertsin lähtö säväyttää joka kerta.
  7. The Spitfires – Enough is Enough. Yllärilemppari pikkubändiltä. Kuuntele myös biisistä tehty Hard Fi -remix.
  1. Ian Brown – From Chaos To Harmony. Kappaleena ei mikään super hyvä, mutta koska on todella Ian Brown ja siksi cool, päätyi kovaan kuunteluun.
  2. Steve Mason – America Is Your Boyfriend. Kappale, joka tallentaa hyvin Steve Masonin erinomaisuuden ja erityisyyden.
  3. Ivory Wave – Uptown. Yllätyshyvä baggy pikkubändiltä.
  4. Miles Kane – Blame It On The Summertime. Soma, simppeli ja erittäin mileskane rallatus.
  5. Noel Gallagher’s Flying Birds – Wondering Star. Keskinkertaisen Noelin kelpo John Lennon -fiilistely. Täynnä kliseitä – varmaan just siks käy mulle. Oispa vielä vähän vähemmän kaikuisa ja kumiseva.

Mitä biisejä sie tykkäsit tänä vuonna kuunnella?

High Hazels – Slow Dancers

Olen esitellyt blogissa monia uusia pikkubändejä, joista monista en ole enää aikoihin kuullut mitään. Näinhän se menee. Bändejä tulee ja menee, eikä kaikista nupuista lopulta puhkea kukkaa.

Brittiläisten kitarayhtyeiden ja kitaraindiebändien väliaikaisuuden tietäen olen tosi iloinen siitä, ettei High Hazels ole vielä kadonnut mihinkään. Olen kehunut yhtyeen blogissa muutamaan kertaan, ehkä muistat.

Tämä sheffieldiläisten uusi kappale on jälleen viehättävä. Ei yhtyeen paras, mutta säväyttävä silti. Kappale soi samalla tavalla dreamysti, herkästi, helisevästi, kauniisti ja kirkkaasti kuin yhtyeen kappaleet yleensäkin. Voi tulisipa vuoden 2014 mainiolle debyyttileyvlle pian jatkoa, yhtyeen takuuvarmalle popkauneudelle on minun elämässä ainakin aina tilaa.

High Hazels – Sequin Eyes

Esittelin brittiyhtye High Hazelsin sievän ja lempeän kitarapopin blogissa reilu pari vuotta sitten. Nyt yhtye on julkaissut uuden kappaleen, jota kuuntelen täällä ihan sydämen kuvat silmissä!

Kappaleesta löytyy oikeastaan kaikki se, mitä jo tuolloin aiemmin yritin yhtyeen debyyttilevystä sanallistaa. Kauneus, herkkyys, pehmeys. Kirkas ja helisevä kitara, toiselle tasolle nouseva kertsi.

Aivan erityisen ihanaa tässä Sequin Eyes -kappaleessa on toisen sheffieldiläisyhtyeen, nimittäin Arctic Monkeysin entistä vahvempana kuuluva kaiku. Laulajan lempeä, kuiskailevan kertova lauluääni yhdessä muun alexturnermaisuuden kanssa vie ainakin minut oitis vuoteen 2011 ja Suck It And See -albumin aikaiseen poppi-Arctic Monkeysiin. Kuuntele vaikka kertosäkeen sulkevat loppusekunnit kohdasta 1:55 alkaen. Erittäin Mr. Turner.

High Hazels – Valencia

Kirjoitin marraskuussa siitä, kuinka sheffieldiläisen High Hazels -yhtyeen debyytti vei yllättävän paljon mennessään. Vientiä riittää yhä vain, joten toimikoon tämä uusi teksti nyt sitten vaikka allekirjoituksena noille kuukausien takaisille kehuiluille. Yhtyeen sijoittaminen brittiläisen kitaramusiikin kartastoon onnistuu sekin parhaiten noita kuukausien takaisia maamerkkejä toistaen: Sheffield, The Smiths, dream pop, The Coral -kitarat, The Coral -melodiat, muut kitarat, muut melodiat, sievä, nätti, heleä, kirkas. Ja keväinen.

Ehdottomasi keväinen.

Jos et jostain syystä tuolloin talviaikaan rohjennut tehdä yhtyeeseen tutustumisesta itsellesi projektia, voisi tässä olla sellaiseen toinen tilaisuus. Tarjoilen nyt nimittäin kuultavaksi ja kevätolemukseen omittavaksi yhtyeen pian julkaistavan uuden Valencia-singlen, sen pienen suuren kertsin ja ihan uuden videon. Vau!

Tämä kappale onkin muuten super helppo tiivistää yhteen sanaan:

lovely.

 

Jotain uutta: High Hazels

Ryan Lee Turton / cc

Ryan Lee Turton / cc

Aloitin tämän viikonlopun kuuntelemalla sheffieldiläisen High Hazelsin ihan juuri julkaistua esikoislevyä. Kovin usein uudet yhtyeet eivät onnistu kiinnostamaan näin kovasti, mutta tässä kuulin heti jotain sellaista, minkä tiesin vievän mennessään. Hyvät yksittäiset kappaleet, nyt lähtee -kertsit ja laadukas soundimaailma ovat yhtä kuin vahva, tasalaatuinen kokonaisuus. Ihana levy! Ja miten kaunis nimi yhtyeellä!

Yhtyeen ominaisjuttu muistuttaa minua 90-luvun brittipopklassikosta Genestä, sekä samalla tietysti myös The Smithsistä. Jos uusista yhtyeistä sellainen kuin The Heartbreaks on innostanut, saatat pitää myös High Hazelsistä.

Mutta ei tässä ole kyse vain sievästä kitarapopista, kuten nuo mainitsemani vaikutteet antavat ymmärtää. Esimerkiksi levyn ensimmäinen singlekappale Misbehave voisi löytyä Miles Kanen ekalta levyltä tai vaikkapa The Moonsin kappaleiden joukosta. Eli onnistuneet 60-lukuvaikutteet yhdistettynä hyvään kappaleeseen ja tiukkaan kertsiin, toimii minulle.

Ja on toki vielä Last Shadow Puppetsin ja Alex Turnerin kaiut. Esimerkiksi tuossa huikeassa Misbehave -kappaleessa, mutta aivan erityisen paljon sitä seuraavassa How Long’s It Gonna Be -biisissä, joka on jotenkin jänskästi Arctic Monkeys. Johtuu varmaan Sheffieldistä.

Levy löytyy Spotifysta, kannattaa kuunnella. Olen tosissani.