RAT BOY – INTERNATIONALLY UNKNOWN

RAT BOYn noin kuukausi sitten ilmestynyt toinen kokopitkä oli täällä kovasti odotettu ja jännitetty. Debyytin räppiä, hip hoppia ja brittipopahtavaa kitarointia sekoitteleva nuorisoseikkailu vei pari vuotta sitten minun sydämen ja sai toivomaan yhtä tyrmäävää jatko-osaa. Harmillisesti INTERNATIONALLY UNKNOWN ei kuitenkaan ole saanut minua koukkuun ihan samalla tarmolla kuin edeltäjänsä.

Sinänsä albumilta löytyy kyllä kaikkea sitä, mikä hurmasi minut debyytilläkin. Edelleen tekemisessä soivat ihanasti DIY, nuoruus, vilpittömyys ja innostus tekemiseen. Jordan Cardy kumppaneineen sotkee ja seilaa genrerajojen ja musiikillisten elementtien yli läpi ja ali ihan yhtä ennakkoluulottomasti kuin ensimmäisellä levylläkin. Siinä missä ensilevyn päätunnelma oli kitarapop, tuntuu tällä albumilla rap- ja hip hop -ytimen lisäksi voimakkaimmat vaikutteet tulevan kuitenkin kiltihkösti rämisevästä punkista – ei ihan minun juttu. Kaikkeen tuohon on sotkettu sekaan yksittäisiä yllärikappaleita: on raikas ja räppäämisen sijaan laulettu pop-kappale FOLLOW YOUR HEART ja on ska-sovituksinen NIGHT CREATURE.

Siinä missä debyytin voima oli minun mielestä muutamassa yksittäisessä huikeassa kappaleessa JA somassa kokonaisuudessa, jää tämän toisen levyn kokonaiskuva vähän sekavaksi, ja levyn hyvyys onnistuneen kokonaisvision sijaan yksittäisten kappaleiden varaan. Konseptialbumimaisella debyytillä hehkunut Scum-universumi ja koko RAT BOY -kuvio jää tällä levyllä harmillisen ohueksi, vaikka parilla kappaleella räppityyliin itsestä ja omasta artistiudesta juttua tehdäänkin (esim. mainioMY NAME IS RAT BOY).

Minun suosikkihetkiä levyllä on sinkkuinakin julkaistut INTERNATIONALLLY UNKNOWN ja DON’T HESITATE. Nuo biisit vois olla myös ekalla levyllä. Tykkään tietty myös höpsön somasta FOLLOW YOUR HEART -popista ja DAD’S CRASHED CARbiisin yksinkertaisesta ja lempeästä punkpopista.

RAT BOY – INTERNATIONALLY UNKNOWN

Ai että, miten iloinen olen siitä, että olen parin viime vuoden aikana hurahtanut RAT BOYhin näin suuresti. Olen ottanut Jordan Cardyn jengeineen omakseni jopa jonkinlaisena uutena, tämän päivän brittipoppina. Tiiän, kuulostaa hullulta!

Ymmärrän kyllä, ettei RAT BOYn tekeminen tavoita kaikkia, saati vie kaikkia brittipop-mielentilaan. Nopsaan kunneltuna touhu saattaa vaikuttaa nuorisolaistekemiseltä, hip hopilta, johon 35-vuotiaan kitarapopparin ei kantsi sotkeutua.

Mutta pyh. RAT BOY täyttää kivasti juuri tällaisen kolkytplus-ikäisen popparin brittipop-tyhjiötä. On englantilaisuutta ja sillä visuaalisesti leikittelyä, on överi aksentti, on Beastie Boys meets Blur, on indie-uskottavuus, on tarttuvat kertsit ja melodiat, on sopiva itsevarmuus ja paikoin minimini arroganttius, on swäg. On sukupolven ääni ja ajankuva, on nuoruuden huomioiva ja joukon yhdistävä me-henki.

Kaikki sellaisia juttuja, jotka itse näen osaksi 90-luvun brittipopin viehätystä.

RAT BOYn debyttilevy Scum ilmestyi viime vuonna ja se on mainio! Levyn kitarapopeimmat kappaaleet saavat taas uskomaan brittipop-kertseihin ja kitarapopin kuolemattomuuteen.

Uusi albumi tulee ulos 25. tammikuuta. Debyytin ja tämän uuden biisin perusteella: Odotan.

Gorillaz – The Now Now

Gorillaz päätti julkaista uuden albumin pikavauhdilla edellisen Humanz-levynsä perään. Joissain tapauksissa tällainen julkaisutahti voisi pelottaa, mutta tällä kertaa nopeus on kyllä hyvä juttu. Ainakin jos se on syy sille, miksi Gorillaz on päätynyt palaamaan yksinkertaisiin perusasioihin. Levyn kappaleet ovat syntyneet kokoonpanon Amerikan kiertueella, ja suurin osa sen demoista on äänitetty hotelleissa (siitä kappaleiden nimet). Tuotanto on varmaankin ollut pikaista. Ehkä tästä syystä albumilla keskiössä ei ole niinkään jännät tuotannolliset ratkaisut tai uusia ulottuvuuksia tuovat vierailijat, vaan biisinkirjoitus, melodisuus ja pop-kertsit.

Niin kuin levyn kansikuva jo kertoo, on levyllä pääosassa 2-D. Ihanaa! Rakastan Damon Albarnin ääntä, joten ratkaisu pitää vierailijat minimissä ja antaa 2-D:n käytännössä laulaa koko levy läpi, on täydellinen. Edelliseen, läpi pakattuun ja vierailijoita pursuavaan albumiin verrattuna The Now Now on simppeli, kevyt, kaunis ja herkkä. Vähemmän räp ja enemmän pop. Esimerkiksi Humility ei ole vain ihana kesäbiisi, vaan jotenkin juuri se Gorillaz, mikä minuun tekee aina vaikutuksen.

Minusta Gorillaz on parhaimmillaan sellaisena vähän herkkänä ja melodisena, runsaasti Albarnin vähän utuisesti laulettuja melodioita sisältävänä. Pikkuisen laiskasti tanssittavana ja jammailevana. Olennaista on myös paksupaksu basso, joku pieni räppiosio ja joku pieni soul – siinäpä se. Tässä mielessä The Now Now hipoo täydellisyyttä. Erityisesti levyn alkupuolisko on upeaa, minulle klassista Gorillaz-tykitystä – kuuntele vaikka ihana tanssibiisi TranzHollywood (Snoop Doggin vierailu) tai Kansas, missä Albarnin laulu duetoi aivan super viehättävästi basson kanssa! Ekan puolen päättävä Idaho taas on täydellinen Albarn-herkistely. Toisella puoliskolla minun suosikkibiisi on varmaankin kaunis Magic City, levyn useista tunnelmapop-kappaleista ehkä ihanin.

Tämän levyn jälkeen Humanz alkaa tuntua minulle vähän välilevyltä. The Now Now vain vie minut niin vahvasti sen Gorillazin seuraan, josta vaikka upeimmalla Plastic Beachillä tai klassisella debyytillä olen nauttinut.

RAT BOY – GENERATION GENOCIDE

Liam Gallagherin uusi tuleminen ja RAT BOYn debyyttilevy. Siinä minun tämän vuoden musiikilliset kohokohdat.

Rat Boyn Scum-albumi on kestänyt kuuntelua, tai oikeastaan se on vain parantunut kuukausien kuluessa. Uskallan jo sanoa, että levy pääsee hyllyni modernien klassikoiden joukkoon. Nuorukaisten koko Scum-konsepti ja sukupolvi-fiilistely ovat uponneet minuun sen verran hyvin, että höristän korvia ihan jokaiselle uudelle Rat Boy -liikkeelle. Niin kuin vaikka tällekin räminälle.

Rat Boy – Scum

Blogista on varmasti käynyt ilmi, että Rat Boyn vasta ilmestynyt Scum-debyytti on ollut kovasti odotettu. Näin innostunut en ole ollut aikoihin mistään uudesta jutusta! Jos olet kuunnellut levyn, sinulla varmasti on siitä jo oma mielipiteesi. Ehkä tykkäät siitä yhtä paljon kuin minä, ehkä et oikein tajua tätä minun hurmosta.

Koska kyseessä on minusta loistava ja minulle tärkeä levy, ajattelin taas kerran kritiikin sijaan tarjoilla muutaman väliotsikon, jotka toivottavasti avaavat sinulle sitä,  miltä levy minun mielestäni kuulostaa ja tuntuu.

Musiikillinen sekamelska

Sekalmelskalevyissä on haasteensa, lopputuloksesta voi tulla levoton ja hahmoton joukko kappaleita, joista kaikki erottuvat toisistaan niin, ettei mistään saa enää kiinni. Mutta vähän samalla tavalla kuin esimerkiksi Jamie T., myös Rat Boy onnistuu limittämään, lomittamaan ja sovittamaan yhteen useamman eri musiikkityylin.

Scum-levyn runko ja Rat Boyn ydinjuttu muodostuu hip hopin, uudehkon kitaraindien ja 90-luvun brittipopin vaikutteille. Sen sijaan, että lopputulos olisi sekava, on Scum mukavasti polveileva teos, jossa kappaleiden väliin sijoitetut lyhyet siirtymä-ääninauhat ja nuorukaisen näppärästi joko räpähtelevä tai lauleleva ääni liimaavat kokonaisuuden yhteen, albumiksi.

Levyn hip hop -kappaleena kuuntele vaikka Beastie Boys -henkinen Move, aikamme kitaraindieksi taas voisin kelpuuttaa tuon mainion FAKE ID -renkuttelun. Ja se brittipop-kappale? No, se on taivaallinen ILL BE WAITING.

Yksi suosikeistani on myös levyn avaava TURN ROUND M8, jossa on minusta jotain Rat Boyn hienosti kiteyttävää koukuttavuutta.

Paras brittipop-kappale pariinkymmeneen vuoteen

Taisin jo sosiaalisessamediassa huudahtaa, miten Rat Boy on onnistunut tekemään parhaan autenttisen brittipop-kappaleen sitten vuoden 1997. Paljon huudeltu, tiedän, mutta niin se vain on! ILL BE WAITING todella on biisi, jota Boo Radleys tai Menswear olisivat vuonna 1995 säikähtäneet.

Innostukseni tätä kappaletta kohtaan on samaa luokkaa – tai jopa suurempaa – kuin muutama vuosi sitten australialaisen DMA’sin Oasis-kunnianosoitusta kohtaan tuntemani. Jos opettaisin yliopistossa brittipopin perusopintoja, pitäisin tämän kappaleen pohjalta luennon siitä, miten tehdään esimerkillinen, kaikkia välttämättömiä konventioita taidokkaasti hyödyntävä brittipop-kappale 20 vuotta brittipop-ilmiön hiipumisen jälkeen.

Vuoden 2017 brittipoppia

Sen lisäksi, että rakastan I’ll Be Waiting -kappaleeseen tallennettuja musiikillisia brittipop-kliseitä, houkuttelee minua ajatus siitä, että ihan koko Rat Boyn tekemisen voisi nähdä vuoden 2017 brittipoppina.

Tiedätte, että käsitykseni brittipopista ei rajoitu vain musiikkityyliin, tietynlaiseen kitarapoppiin, vaan näen sanan merkityksen nimenomaan ilmiötasoisena. Minun mielestäni näkemykseen liittyy vahvasti ajatus siitä, että brittipop on jotain, mikä toistuu sukupolvesta toiseen, aina vähän uudenlaisena versiona. Eri sukupolvien luomia ja läpi elämiä brittipopin kerroksia yhdistäisi näin tietynlainen kitaroita rakastava pop- tai rock-ote, mutta myös joku tietynlainen fiilis ja asenne. Etulinjassa tapahtuva brittiläisen musiikkihistorian ja siihen yhdistettävien musiikillisten ja ulkomusiikillisten merkkien kierrättäminen ja hyödyntäminen. Tunnistettavasti englantilaisilla elementeillä pelailu. Jonkinlainen lad-swag ja lädiuskottava coolius.  Jonkin jo olemassa olevan sekoittaminen juuri tämän ajan henkeen.

Voisiko siis olla, että Rat Boy olisi juuri nyt se tyyppi, joka luo uutta brittipop-kulttuuria?

Ajassa kiinni

Niin, jonkinlaisella abstraktilla tasolla brittipopissa voisi siis olla kyse coolista nuorisokulttuurista, indiestä, joka kuulostaa hyvältä pubin, jalkapallon, kaljan ja tennareiden seurassa. Olennaista on olla samaan aikaan sekä taaksepäin katsova ja jo tehtyä ja tunnistettavaa hyödyntävä, mutta myös uutta luova ja juuri tässä ajassa kiinni oleva ote. Minusta Rat Boy onnistuu juuri tuossa. Nuorukainen tekee jotain, minkä 34-vuotias brittipoppari tunnistaa omakseen, mutta on samalla esillä omalle sukupolvelleen luontevalla tavalla – niin musiikillisesti kuin muutenkin.

Jos miettii menneitä sukupolvikokemuksia ja indieilmiöitä, yhdistää minusta niitä kaikkia se, miten ja missä niitä on eletty. Jotta jostain tulee ilmiö, on sen asian löydyttävä sieltä, missä nuoriso on ja tapahduttava siellä, misäs nuorios aikansa viettää. Siksi niin moniin historiassa merkittäviin musiikillisiin ilmiöihin on tallentunut merkittävä osa ajankuvaa. 90-luvun brittipoppia elettiin MTV:n ja Select-lehden kautta. 2000-luvun brittipopkerroksessa olennaista oli My Space, jonka kautta alkunsa saivat Lily Allenin ja Arctic Monkeysin kaltaiset sukupolvikokemukset. Kitaraindien uudessa hurmoksessa iso rooli oli NME-lehdellä –  puhuttiin jopa NME-bändeistä ja NME-soundista.

Samalla tavalla myös Rat Boy kertoo meidän ajastamme jotain. On Spotifyn ja YouTube-kanavan merkitys yksittäisten kappaleiden ja tunnelman ja idean levittäjänä. On nuorukaisen Scum-nimen ympärille koottu kokonainen imperium, konsepti, jonka harkittu ja viimeistelty fiilis kaikessa kokonaisvaltaisuudessaan on niin vuotta 2017.

Niin ja sitten levyllä on tietysti tämä Rat Boyn näkemys Blurin Park Lifesta. Jälleen jonkinlainen tämän päivän versio brittipopista.

I was alright
Till they took me off my medication
Started slagging off my generation
And I don’t know why