HEY LYLA!Andy Bell – Love Comes In Waves
Posted on 5.9.2020
Ride-, Hurricane #1 – ja Oasis-hahmo Andy Bell julkaisee enimmäisen soololevynsä. Riden julkaisutauolla valmistunut The View From Halfway Down ilmestyy lokakuun 9. päivä. Bell on minun suuria muusikko- ja musiikkihahmosuosikkeja, tyyli-idolikin, joten ajatus muusikon soololevystä on ihana. Albumin teossa on avustanut toinen Oasis-legenda Gem Archer, mikä tekee kaikesta vain entistä mahtavampaa.
Belliltä ilmestyi kesällä kasettina äärimmäisen rajoitetusti myyty (100 kpl) Plastic Bag -sinkku, joka myytiin tietty hetkessä loppuun. Digitaalisena biisit toki saa. Alun perin tuo debyyttisingle ilmestyi loppuvuodesta 2019 osana levy-yhtiö Sonic Cathedralin Sngles Club -julkaisukampanjaa.
Lokakuussa ilmestyvän albumin ensimmäinen singlekappale on kuitenkin tämä hieno Love Comes In Waves. Tämä taitaa olla kaikista elokuussa ilmestyneistä uusista biiseistä minun suosikki.
Ridea rakastavia tämä miellyttänee.
Viisi kertaa dj-setin olennainen
Posted on 23.11.2017
Soitan huomenna perjantaina levyjä Black Doorissa klo 21 alkaen – tervetuloa! Illan aikana juhlitaan Noel Gallagherin uutta albumia kuunnellen se pari kertaa kokonaisuudessaan läpi. Muu musiikki on sitten minun ja Lager Supernova -parini Topiaksen vastuulla.
Löydät illan tapahtuman Facebookista.
Dj-iltojen levyjen ja seiskatuumaisten valinta, setin tunnelman ja kaaren suunnittelu on ehkäpä minun lempiharrastus. Vaikka se, millainen illasta musiikillisesti lopulta muodostuu, mitä kappaleita kultakin yhteeltä soitan, vaihteleekin jonkin verran, on silti muutamia kappaleita, jotka soitan ihan aina.
Tässä viisi sellaista biisiä, jotka ovat suuuurella varmuudella soineet ihan jokaisella dj-keikallani.
1. Suede – We Are The Pigs
Tämä edustaa setissä sellaista brittipopin suurien yhtyeiden parhaat biisit -osastoa. Tykkään siitä, miten kappale on kiistatta Sueden hienoimpia, tunnettukin, mutta ei kuitenkaan ihan se hitein. Olen saanut kappaleen singlen joskus lahjaksi ystävältä uuden kodin kunnaiksi. Levyhyllyn suuuuuria aarteita!
Kappaleen mystinen ja dramaattinen tunnelma sopii minusta dj-setissä aina tosi hyvin jonnekin Elastican kolkon soundin lähettyville.
2. Elastica – Waking Up
Brittipop-kauden olennaisimpia kappaleita ajan olennaisimpiin kuuluvalta yhtyeeltä. Elastican symboliarvo on valtaisa, ja ilman tätä kappaletta (taikka vaihtoehtoisesti yhtyeen Connection-biisiä) dj-settiä on minusta kyllä aika vaikea sanoa brittipoppisetiksi!
3. Ash – Shining Light
Yksi suosikein kappale ikinä! Soi jokaisella dj-kaikalla ihan just siitä syystä, että on niin mainio. Ashiltä soitan yleensä myös jotain vanhempaa, mutta tämän biisin tehtävänä on olla setissä se maailman täydellisin ja herttaisin kitarapopikas tykkäyslaulu.
4. Kaiser Chiefs – I Predict A Riot
Tämä biisi edustaa setissä sellaista uutta brittipop-tulkintaa. Kappale on loistava 2000-luvun versio 90-luvun brittipopista, sellainen ilmestymisaikansa kitaraindiehuuman ja Blur-henkisen brittipop-vision sekoitus.
Tämä on The Libertinesin vakkaribiisien ohella myös se, jonka tahtiin voi vähän ainakin henkisesti irrotella ja riehua.
5. Hurricane #1 – Step Into My World
Tämä juuri 20 vuotta täyttänyt biisi kuuluu settiin tietysti siksi, että se on yksi 90-luvun upeimmista kappaleista ja aivan erityisesti kitaristi Andy Bellin taidonnäyte. Mies loistaa tässä niin kitaristina kuin biisin kirjoittajanakin. Kappaleella on myös symboliarvo: se kuvastaa minusta hienosti sellaista brittipop-kauden hurmokselisuutta, Creation-levy-yhtiön voimaa ja valtaa, mutta toisaalta samalla myös koko brittipop-ilmiön ohimenevyyttä. Yhtye teki brittipop-kauden loppuvaiheessa yhden hienon levyn, mutta hiipui sitten samaa tahtia ilmiön kanssa.
Olisi suuri vääryys joskus jättää tämä biisi setistä pois.
Flow 2015: Viisi kertaa Andy Bell (Ride)
Posted on 13.8.2015
On kamalan kiva fiilistellä sitä, että näen lavoille palanneen Riden livenä pian. Mutta faktahan on se, että oikeasti tuosta fiilistelystä iso osa liittyy siihen, että näen pian Andy Bellin livenä. Hui, elämäni tapauksia.
Sen lisäksi, että Andy Bell on Ride-klassikko, on hän tietty myös jonkinlainen brittipopklassikko. Vaikka mies ei mikään valovoimainen keulahahmotyyppi (tai varsinaisesti valovoimainen mikään muukaan) ollutkaan, on hänen kädenjälkensä ollut brittipopparin maailmassa merkittävää – ja valovoimaistakin, hitto vie.
Ride – I Don’t Know Where It Comes From (1994)
Kirjoitin aiemmin, että pidän paljon Riden kolmannesta albumista, edeltäjiään enemmän klassisesta rockista ammentavasta Carnival Of Lightista. Levyn ehkä miellyttävin kappale on tämä I Don’t Know Where It Comes From, josta (niin kuin koko albumista) on musiikillisesti äärimmäisen lyhyt matka siihen, että muutama vuosi myöhemmin Bell soitti kitaraa Hurricane #1 -brittipopyhtyeessä ja vähän useampi vuosi myöhemmin bassoa Oasiksessa ja tietysti jälleen kitaraa Oasiksen tuhkista syntyneessä Beady Eyessa.
Tässä laulussa ei ole pop- tai rockmusiikillisesti mitään kovin jännää, mutta on kuitenkin. Kaikki. Turhaa lienee mainita, että rakastan tuota videon ajankuvaa ja visuaalista maailmaa – vuotta 1994. Ja mites tuo brittipopkomppi ja Andy Bellin laulutyyli? Tykkään vain hulluna.
Carnival Of Light -albumin yksi erityisyys on muuten se, että sille on tallentunut hienosti yhtyeen kahden kitaristi-keulahahmon tulehtuvat välit. Levy on sananmukaisesti kahtiajakautunut. Toisella puolella levyä ilmestyivät Mark Gardenerin kirjoittamat biisit, toisella Andy Bellin kappaleet, niin kuin vaikka juuri I Don’t Know Where It Comes From.
Imagine an argument where the way you win, is by saying ’I don’t want my songs on the same side of the album as yours’ and it ACTUALLY HAPPENS. We were allowed by the people around us to behave like total babies. – Andy Bell
Hurricane #1 – Step Into My World (1997)
Yksi cool britannia -kauden merkkikappaleista (ja yhtyeistä), jossa herkullisinta saattaa olla tuo Andy Bellin kitara ja sillä fiilistelty pariminuuttinen biisinlopetus. Uskomattoman komea, ei voi mitään. Kirjoitin yhtyeestä muuten blogiin aika tasan vuosi sitten. Joskus sitä vain tietää, mistä tykkää. Täältä löytyy yksi sympaattinen livetaltiointi kappaleesta.
Oasis – Familiar To Millions -kiertue (2000)
Andy Bell toimi Oasis-basistina vuodesta 1999 yhtyeen loppuun saakka, kymmenisen vuotta siis. Ymmärrän tavallaan sen, että jollekin kyse ei ollut enää tuossa vaiheessa oikeasta Oasiksesta. Mutta toisaalta en kyllä ymmärrä lainkaan.
Kyse ei ole tietenkään samasta Oasiksesta, mutta olen ehdottomasti sitä mieltä, että yhtyeen 2000-luvun tekemisiä eivät kaikki osaa riittämiin arvostaa. Itse ajattelen niin, että Andy Bellin ja Gem Archerin myötä Oasiksesta tuli sellainen oikea rokkibändi. Se ei ollut enää lädeilevä kaveriporukka, eikä enää samalla tavalla Noelin musiikillinen projekti kuin aiemmin, vaan upea yhtyeellinen taitavia muusikoita. Mutta kuitenkin vielä Oasis. Ja jos joku on jonkun yhtyeen jäsen 10 vuotta, niin kai se nyt aika oikeaa on.
Tämä vuoden 2000 Familiar to Millions -kiertueen keikka on timanttinen. Uskomaton, oikeastaan. Ja tietysti uuden kokoonpanon esiinmarssi. Bongaa vaikka Shakermaker (19:39) ja ihastele Andy Bellin hyvää meininkiä.
Beady Eye – Blue Moon (The Beat Goes On) (2011)
Tämä Andy Bellin avaruuskypärävalinta on klassikko. (Yksi) Tarina kertoo, ettei mies ei suostunut esiintymään Manchester Cityä rakastavan kappaleen videolla omilla kasvoillaan, vaan naamioitui kuukävijäksi. Etelänpelle, totesi Cityä kannattava ystäväni kerran. Vitsillä, toki. Ihanan totista, sanon minä. Harmi, ettei leikkaus kulje suoraan Cityn uutta pelipaitaa suutelevasta Liamista joukkuetta halveksivan Bellin kasvoihin. Tai kypärään.
En mene takuuseen tarinan paikkaansapitävyydestä, mutta se on niin maukas, että olen päättänyt uskoa siihen.
Beady Eye – I’m Just Saying (2013)
Andy Bell mielletään varmasti ensisijaiseti huikeaksi kitaristiksi, mutta taitaa hän olla kelpo biisinkirjoittajakin. Vaikka Bell kirjoittikin biisejä jo Oasis-aikana, ilmestyivät hänen kiinnostavimmat ei-Ride-kappaleensa minusta vasta Beady Eyen levyillä. Oma pelkästään Bellin käsialaa oleva suosikkini niistä on tämä.
Andy Bellin Ride Flow’ssa perjantaina 14.8 klo 00.00 (Lapin Kulta Blue Tent)
Jotain uutta – Alias Kid
Posted on 30.6.2015
Manchesteriläinen Alias Kid on ex-Creation-pomo Alan McGeen viimeisin löytö. Ja kuulostaa just siltä. Läsnä on nimittäin sekä Manchesterin että Creation Recordsin perinne: tuntuisi hölmöltä olla mainitsematta Alias Kidin yhteydessä vaikkapa nimiä Oasis ja Hurricane #1 (myös aikoinaan Creation-bändi). Mitenkään yllättävää ei ole myöskään se, että yhtye toimii lämppärinä Shaun Ryderin ja kumppaneiden brittipop-kauden Black Grape -yhtyeen paluukiertueella.
Alias Kidin Revolt to Revolt -albumi ilmestyi kuukausi sitten ja se on ihan kelpo! Ei maailman erityisin ja karismaattisin, mutta hyvällä tavalla turvallinen brittirock-levy. Sellainen come on come on rock ja roll ja yeah yeah dirty soul -albumi, tiedättehän? Harmi, ettei yhtye onnistu videoillaan (tai muutenkaan ulkoisesti) näyttämään kovin kiinnostavalta ja särmältä.
Tässä pari biisiä levyltä, suosittelen myös aloitusraitaa Dirty Soul sekä kappaleita Messiah ja Smoke And Ashes. Albumi löytyy ainakin Spotifysta.
Parivaljakko: Lucky Man
Posted on 15.3.2015
90-luvulla miehet olivat tyylikkäitä – ja onnekkaita.
Kaksi eri kappaletta, yksi nimi. Molemmat kappaleet vuodelta 1997. Kumpi toimii paremmin? No, minusta tämä on aika selvä peli.
Vaikka kuinka ihastelenkin tuota Hurricane #1 -yhtyeen kappaleen alun kitaramurinaa ja melodisuuskin toimii, niin eihän se nyt mitenkään vedä vertoja The Verven onnekkuudelle. Ja vaikka kuinka pidänkin ensin mainitusta enemmän kuin useimmat, niin ei voi mitään. Noissa The Verven Urban Hymns -levyn jousisovituksissa on kuitenkin kyse brittipopklassikosta.
Hurricane #1 muuten ilmoitti jokin aika sitten comebackistä. Ymmärtääkseni alkuperäisestä kokoonpanosta paluuseen ei ole osallistumassa laulajan lisäksi juuri ketään. Tai ainakin kitaristi Andy Bell palaa lavoille mieluummin Riden riveissä, kuten tiedetään.
Kesä pakettiin: Kesälevy 2014
Posted on 14.8.2014
Melkein hävettää nimetä kesän 2014 viralliseksi levyksi vuonna 1997 ilmestynyt albumi. Mistä minä näitä mikä milloinkin -suosikkilevyjä oikein keksin? Kun mistään uudesta ihastuksesta ei tämänkään pakkomielteen kohdalla ole kyse.
Vaikka Manic Street Preachersin heinäkuussa ilmestynyt Futurology onkin soinut paljon ja rakkaudella, on mennyttä kesää määrittävä mielentila ollut Hurricane #1 -yhtyeen samanniminen debyyttilevy. Tai ehkä se teema tai mielentila onkin ollut vanhoihin tuttuihin rakastuminen, alkupisteeseen palaaminen ja sen sellaisten omien tykkkäämisääriviivojen tarkentelu, ja näiden ilmentymä sitten tämä kyseinen levyhurmos.
Minulle kesälevy syntyy ylläristä. Manicsiin hullaantuminen oli itsestäänselvää ja väistämätöntä, se olisi tapahtunut kesästä riippumatta. Mutta Hurricane #1, se vain tuli jostain, kumpusi tästä ajasta. Tuli vastaan jonkun vanhan musiikkilehden selailussa tai YouTube-surffailussa ja alkoi inspiroida ja puhutella. Ja lopulta sitten taustoittaa jälleen uusia kesämuistoja.
Jos minun pitää valita toisen kierroksen oasiksista suosikein, osuu valintani ehdottomasti Gem Archeriin. Ihana mies, ja niin komeakin! Mutta sitten taas jos pitää valita Gemin glamrokahtavan Heavy Stereo -yhtyeen ja niin ikään oasistuneen Andy Bellin noelrokahtavan Hurricane #1:in välillä, kallistun todellakin jälkimmäiseen.
Ja te, jotka ette tunne yhtyeen kahden levyn kokoista tuotantoa, kuunnelkaa se. Mutta älkää kuunnelko, mitä ihmiset yhtyeestä puhuvat! Yleensä yhtyeen huonouteen ja halpaan Oasis-kopitointiin tarkertuvat samat tyypit, jotka väittävät, ettei Oasis ole tehnyt yhtään hyvää albumia sitten (What´s the Story) Morning Gloryn. Ja tämähän ei pidä lainkaan paikkaansa.
Älkää kuunnelko myöskään Liam Gallagheria.
”Hurricane #1? Never heard of them? Isn’t that some indie band with the guy from Erasure in them?” Liam Gallagher, 1997
Jos ihan rehellisiä ollaan, olisi ehkä syytä puhua kesälevypuolikkaasta. Elokuuhun tultaessa levyn kuunteleminen on jumittunut noudattamaan tiettyä kaavaa. Ensin huumaannun levyn alkuminuuteista – yksinkertaisesti rakastan Just Another Illusion -kappaleen alun musikaalisuutta ja Sielua. SItten tulee kelpo Faces in A Dream ja taas nokkelat urut. Kolmantena onkin jo albumin paras raita, Step Into My World, jonka jälkeen maltan vielä levyn Cool Britannia -vaikutteisimman kappaleen, Mother Superior -biisin sekä rauhaisan Let Go Of The Dreamin. Tämän jälkeen onkin pakko palata Step Into My Worldiin, laittaa yhden kappaleen toisto päälle ja heittäytyä haikeaksi. ”Tässä näin nyt sitten ollaan, taas”, mietin ja kuuntelen levyn kaksiminuuttista kitaraloppua (ei löydy tuosta liveversiosta).
Niin, ehkä se oli tämä livetaltiointi, joka kesälevyvalinnan lopulta sinetöi. Yksinkertaisesti inspiroivaa.
”He copies my haircut and then slags me off! What’s that about?” Liam Gllagher, 1997
Soittolista: vuosi 2021
HEY LYLA! 