Soittolista: Elokuu 2020

Loppukesän uudet kappaleet soittolistalla. Listalla mm. Andy Bell, Sam Shingler, James Dean Bradfield, Gruff Rhys, Glasvegas, IDLES, Hurula ja Doves. Listaan pääset kuvaa klikkaamalla.

Luukku 4: Vuoden 2019 lempilevyt

Vuosi 2019 oli taas oikein kiva levyvuosi brittipop-mieliselle musiikinkuuntelijalle. Erityisesti muistan vuoden 2019 kolmesta isosta jutusta: Liam Gallagherin toisesta sooloalbumista, vanhojen brittipop-klassikoiden paluusta (Sleeper, My Life Story, Salad, Geneva…) sekä irlantilaisyhtye Fontaines D.C. :n erityisestä debyytistä.

Tässä minun lempilevyt vuodelta 2019.

Fontaines D.C. – Dogrel

Tämä albumi oli vuoden 2019 mindblowing -kokemus. On ollut ihana tuntea levyn kanssa sellaista samanlaista hurmioitumista ja ällikällä lyötyä fiilistä kuin aikoinaan The Libertinesin taikka Arctic Monkeysin debyyttien aikaan. Näitä tällaisia liki yliluonnollisia hullaantumiskokemuksia ja ilmiötuntemuksia tulee onneksi vielä toisinaan. Ei ehkä ihan joka vuosi, mutta onneksi nyt ainakin vuonna 2019.

Levy jää elämäni levyjen kaanoniin. Tästä blogin aiempaan juttuun.

Tässä pari tallennetta yhtyeen vierailusta Amerikkoihin.

Liam Gallagher – Why Me? Why Not.

Tykkään Liamin toisesta soololevystä todella paljon. Kappaleet ovat suurimmaksi osaksi hyviä, ja nekin, jotka eivät ole, on kuitenkin onnistuttu sovittamaan kiehtovasti.

Levyllä soi lempeämpi ja kypsyneempi Liam. Agressiivisuus ja uho eivät hallitse, vaan kappaleille on uskallettu tallentaa keveyttä, pehmeyttä ja raikasta musikaalisuutta. Mainot ja ihanan monipuoliset sovitukset sekä laadukas tuotanto nostavat simppelit biisit uudelle tasolle, ja Liamin tulkinta on kautta rantain priimaa.

Levyllä kuuluu se, että Liam on löytänyt oman juttunsa ja oikeita ihmisiä ympärilleen. Lopputulos on harmoninen ja jotenkin mahtavasti synkassa sen kanssa, mitä Liam on. Levy kuulostaa sellaiselta Liamilta, mistä tykkään.

Sleeper – The Modern Age

Huh, 90-luvun brittipop-klassikko tuli takaisin ja teki upean levyn. Näppäriä kappaleita, viimeistelty ja harkittu tuotanto. Levyltä kuuluu se, että on tavoiteltu priimaa lopputulosta – ja onnistuttu siinä, kiitos tuottajavelho Stephen Streetille. Levy ei juurikaan kalpene yhtyeen 90-luvun albumeiden rinnalla.

Steve Mason – About The Light

Steve Masonin musikaalisuutta ja visionääriyttä ei voi muuta kuin ihailla. Skottiartisti pystyy jotenkin ihan ihmeellisesti tekemään aina vain kiehtovamman ja ihmeellisemmän albumin. Masonilla on taito löytää aina jokaiselle levylle uusi tulokulma ja musiikillinen ”teema”. Vaikka kaikki miehen tekeminen kuulostaakin Steve Masonilta, on jokainen miehen albumeista silti ihan erilainen.

Tällä tämän vuoden levyllä Mason tuo kappaleisiinsa torvia, uudenlaisen kitarasoundin, naistaustakuoron ja nousuja. Lisäksi albumilla on tietty mukana Masonin tavaramerkeiksi muodostuneita värisyttävän kauniita slovareita. Kuten aina, musiikilliset ratkaisut ovat tarkkaan harkittuja ja osuvia.

Jokainen kappale tuntuu omalta pieneltä taideteokselta.

Lue arvostelu täältä.

Hurula – Klass

Ruotsalaisartistin aiempia levyjä vielä jopa tummasävyisempi ja melankolisempi. Hurulan hengästyttävän antaumuksellinen tulkinta ja melodiantaju yhdistettynä intensiiviseen soittoon toimii taas uskomattoman hienosti. Synkkyydestä tulee tällä levyllä kaunista.

Soittolista: vuoden 2019 top 22

Tänä vuonna ilmestyi taas valtavasti uutta hyvää musiikkia – jopa tällaisen kapean musiikkimaun omaavan tyypin mielestä. Oma lempimusiikkini löytyy soittolistojen, radiokanavien ja kriitikoiden arvoiden ulottumattomista, joten olen ihan kamalan sokea sille, onko joku biisi jotenkin yleisesti hyvä tai huono. Kappaleen ihanuus on usein niin kovin selittämättömistä asioista kiinni.

Siksi mitään vuoden parhaat -listaa en osaa tehdä. Mutta tässä 22 kappaletta, joita on ollut aivan erityisen kiva kuunnella vuonna 2019. Lopussa vielä Spotify-lista kappaleista. Listaan pääset kuvaa klikkaamalla.

  1. Fontaines D.C. – Liberty Belle. Vuoden huikein! Jää ikisuosiksiksi.
  2. Fontaines D.C. – Boys in A Better Land. Vuoden toiseksi huikein!
  3. Liam Gallagher – One of Us. Säv, san ja sov kaikki kohdillaan.
  4. DMA’s – Silver. Takuuhyvä DMA’s.
  5. Ride – Clouds Of Saint Marie. Niiiiiiin kaunis.
  6. Sleeper – Paradise Waiting. Ihana ihana brittipop ysäriklassikolta.
  7. Blossoms – The Keeper. Paras Blossoms tähän mennessä. The Charlatans meets Primal Scream.
  8. Hurula – Järnvägsbron. Synkän kaunis, koskettava ja riipaiseva.
  9. The Big Moon – Take A Piece. Huikea tyttöbändipoppikappale indieyhtyeeltä. Salainen pahe.
  10. Liam Gallagher – Now That I’ve Found You. Ihanan soma rallattelu. Yksinkertaisuudessaan tavallaan turha biisi, mutta lopulta kaikkea muuta.
  1. Steve Mason – Don’t Know Where. Kaunis, koskettava.
  2. Idlewild – All These Words. Tutun ja turvallisen kuuloinen Idlewild, heittää minut nuoruuteen. Malliesimerkki yksinkertaisuudessaan hyvästä kertosäkeen käynnistymisestä.
  3. The Big Moon – Your Light. Huikea, jänskä, cool.
  4. The Twang – It Feels Like (You’re Wasting My Time). Hyvä rytmi, svengi ja rullailu.
  5. High Hazels – Slow Dancers. Kaunis kappale ja ihana tulkinta.
  6. Temples – You’re Either On Something. Kaunis melodia ja upea sovitus. Kertsin lähtö säväyttää joka kerta.
  7. The Spitfires – Enough is Enough. Yllärilemppari pikkubändiltä. Kuuntele myös biisistä tehty Hard Fi -remix.
  1. Ian Brown – From Chaos To Harmony. Kappaleena ei mikään super hyvä, mutta koska on todella Ian Brown ja siksi cool, päätyi kovaan kuunteluun.
  2. Steve Mason – America Is Your Boyfriend. Kappale, joka tallentaa hyvin Steve Masonin erinomaisuuden ja erityisyyden.
  3. Ivory Wave – Uptown. Yllätyshyvä baggy pikkubändiltä.
  4. Miles Kane – Blame It On The Summertime. Soma, simppeli ja erittäin mileskane rallatus.
  5. Noel Gallagher’s Flying Birds – Wondering Star. Keskinkertaisen Noelin kelpo John Lennon -fiilistely. Täynnä kliseitä – varmaan just siks käy mulle. Oispa vielä vähän vähemmän kaikuisa ja kumiseva.

Mitä biisejä sie tykkäsit tänä vuonna kuunnella?

Hurulan parhaat

Ruotsin ihanin tyyppi Hurula saapuu huomenna tiistaina keikalle Tavastialle. Yhden Tavastian-keikan ja yhden Sideways-keikan nähneenä voin sanoa, että just sinunkin pitäis olla tiistaina artistia kuulemassa.

Hurulan tummassävyinen ja intensiivinen musiikki on hurmannut minut täysin. Rakastan sitä, miten kappaleissa on punk-intensiteettiä ja rosoista raakuutta, mutta myös pop-musiikillista herkkyyttä ja harkittuja musiikillisia ratkaisuja.

Sekä kappaleet että tulkinta värisyttävät – tuntuu että biiseihin on tallentunut jotain aivan eirtyistä latausta, riipivyyttä ja repivyyttä. Robert Hurula yhteineen kuulostaa sykähdyttävältä ja värisyttävältä niin levynä kuin livenäkin.

Kokosin itselleni keikkaa ennakoivaksi tunnelmointilistaksi tällaisen koosteen artistin kolmesta studiolevystä. Saa käyttää!

Spotify-listaan kuvaa klikkaamalla.

Kuva: Per Kristiansen

Viime aikojen uusia biisejä

Idlewild Dream Variations

Olen ollut varmaan parisenkymmentä vuotta suuri Idlewild-fani. Tykkäämisen painopiste on kuitenkin yhtyeen alkupään tuotannossa – rakastan yhtyeen debyytin räihnäistä punkia, kakkoslevyn punk-poppia ja 2000-luvun alun brittipopahtavaa, stadionit täyttävää kitararockia.

Kypsyessään ja varmaan myös kokoonpanovaihdosten seurauksena Idlewild on käynyt jotenkin aika genrettömäksi. Harmi. Oma identiteetti, särmä, kulttimaineisuus ja viehätys ovat vähän kadonneet.

Tämä yhtyeen ihkauusi Dream Variations -kappale on ihan kiva, mutta niin, sellainen harmillisen genretön ja pikkuisen kulmaton kappale.

Yhtye julkaisee huhtikuussa uuden albumin.

HurulaJärnvägsbron

Olen Hurulan kahden ensimmäisen levyn kanssa erottamaton. Siksi onkin ollut vähän harmi, ettei ruotsalaisartistin viime vuoden uudet kappaleet saaneet sielua soimaan samalla tavalla kuin aiempi tuotanto.

Onneksi tämä uusi singlekappale Järnvägsbron kuitenkin ihastuttaa. Ei värisytä ihan niin kovaa kuin Hurula parhaimmillaan, mutta on taas vaihteeksi jotenkin vähän parempi.

Jos et vielä tunne Hurulaa, niin suosittelen kaikille Broder Daniel, Markus Krunegård ja Masshysteri-faneille. Tai sitten ihan vain tummasävyisen, usein melankolisvoittoisen ja runollisen, mutta samalla melodisen punkinkaltaisen ystäville.

Hurula-tavalla upeasti raa’an kaunista tunnelmaa jälleen. Upea!

Circa WavesMovies

Circa Wavesin uudehko Movies ei välttämättä ole kaikkien teidän makuun. Kappaleen poppis kitaraindie voi tuntua jotenkin liian imelältä ja nykymusiikki-ihanteiden mukaisesti sellaiselta teennäisen ylifreesiltä. Ajankuvaa, sitä tässä on.

Minusta tämä on aika harmiton ja näppärä kappale, johon on löydetty sellainen kiva hittimäisyys. Ei mikään ikiaikainen kitaramusaklassikko kuitenkaan.

Alias KidInglorious

Olen joskus ottanut seurantaan brittiläisen Alias Kidin, muistaakseni Alan McGeen kannustamana. Kyseessä on todella pieni yhtye.

En muista bändiltä mitään aiempaa kaappaletta, mutta tämä biisi tuli muutama päivä sitten vastaan. Aika kiva brittirock, tuo aika paljon mieleen Miles Kanen. Vähän sellainen Kanen bändimäisempi versio.

Sideways 2017

Kolmisen viikkoa sitten vietetty Sideways-festivaali oli onnistunut alku kesälle. Kesälle, josta ei idoleita puutu! Teknisesti tämä idolikesä 2017 sai alkunsa jo toukokuun lopussa helteisessä Manchesterissä, missä kävin tunnelmoimassa The Courteenersin ja The Charlatansin keikoilla. Sidewaysin rooli tässä idolikesässä oli saattaa minut lähelle Hurulaa. Heinäkuussa saan rakastaa vielä Kasabiania Tallinnassa, Liam Gallagheria Turussa ja Richard Ashcroftia Tampereella – ja elokuussakin olisi vielä tällaista brittipoppi-ilottelua.

Huh, pyörryttää!

Ennen Sidewaysiä kokosin tekstiksi minua kiinnostavat artistit, tässä vielä paluu niihin. Kaiken kaikkiaan vuoden 2017 Sideways jäi mieleen festarina, jok aei tarjonnut elettäväksi yhtäkään varsinaista pettymystä – ja se on jotain! Vuoden 2017 Sideways oli minusta hienosti artistiensa kuva. Elämyksellinen, vähän uutta ihastusta tarjoileva, turvallinenkin, yllättävä ja ikiaikainen.

Ehkä noissa adjektiiveissä on onnistuneen festarin ydin ylipäänsä.

Kuva: Petri Anttila/Sideways

Elämyksellinen: Hurula

Hurulan kiinnittäminen Sidewaysin lavalle oli minusta parasta, mitä festariorganisaatio tänä vuonna päätti tehdä. Ruotsalaispoppipunkkareiden keikka oli nimittäin musiikillisesti aivan huikea! Erityisesti tykkäsin Hurulan biisivalinnoista, siitä, että keikkasettiin oli otettu mukaan kahdelta albumilta myös niitä rauhallisempia kappaleita. Omat henkilökohtaiset pyörtyilyn tunteet koin Sluta Deppa Mig -kappaleen aikana. Koska kappaletta ei kuultu marraskuun Tavastian-keikalle, uskalsin unelmoida tuosta hetkestä vain ihan varovasti. Kesän kohokohtia.

Vaikka Hurula tuntuu olevan parhaimmilaan ihan kaikessa, mitä se tekee (rumpali Jonna Löfgren ansaitsi kyllä taas kaikki taputukset, huhhhuh), jäi keikasta hyvä maku aivan erityisesti loppua kohti kasvaneen musiikillisen mylvinnän ja revittelyn vuoksi. Festareiden hienoimpia hetkiä: kun Robert Hurula Petterssonin koko keikan ajan luontevan levottomasti, mutta silti vielä hallitusti liikkunut hahmo lopulta antaa mennä.

Vaikka on aina kamalan kivaa, että festareilla on sievää ja nättiä ja kaikkea jännää oheistekemistä, niin kyllä ne ovat tällaiset taidokkaasti valitut, ainutlaatuiset ja ajankohtaiset, muttei liian ilmiselvät ja kliseiset kiinnitykset, jotka tekevät festareista erityisen.

Sidewaysin ilmapiiri oli Hurulalle kaikin puolin sopiva, minusta niissä on jopa jotain samaa. Indie ja cool, mutta silti aito ja lämmin. Tunnistettavasti oma itsensä, mutta silti laajalle yleisölle sopiva. Vilpittömyydellä ja heittäytymisellä toteutettua, joka päätyy olemaan jotain elämyksellistä.

Hurulassa elämyksellisyys liittyy minusta paljon siihen, että yhtyeestä puhuminen tyhjentävästi on todella vaikeaa. Siihen ei sanat riitä. Ensinnäkään genremääritelmät eivät tyhjennä merkityksiä eivätkä osu ihan just kohdilleen. Sidewaysissä oivalsin sen, että Hurulalla ei ole oikeastaan mitään tekemistä genrejen kanssa, vaan siinä on jotain, mitä ei saavuteta soittamalla genremääritelmien mukaan. Hurulan erinomaisuus liittyykin sellaiseen vilpittömään ilmaisuun ja hetkeen heittäytymiseen. Sidewaysissäkin pääosassa oli soitto, uskomattomalla melodiatajulla kirjoitetut kappaleet ja kolmen kitaran synnyttämä räminä. Intensiivisen setin aikana kukaan tuskin ehti kaivata välispiikkejä.

Keikan loputtua yleisö sai kiitokseksi hymyn ja onnekkaimmat käsiläpsyn. Ihana tyyppi, täyskymppi keikka.

Uusi ihastus: The Radio Dept.

Sen lisäksi, että hyvillä festareilla saa kokea jotain elämyksellistä, on minusta festari onnistunut silloin, jos edes osa yleisöstä lähtee sieltä kotiin uuden musiikki-ihastuksen kanssa. Yksi tapa löytää uusi bändirakkaus on seurata, kuinka muut rakastavat.

Kuten ennen Sidewaysiä kirjoitin, en tuntenut The Radio Dept. -yhtyettä sen muutamaa hittiä lukuunottamatta. Lauantaina keikalla kaikki oli kuitenkin jotenkin kohdillaan. Oli aurinko, rytmit ja yleisö, jolle yhtye oli tärkeä. Olosuhteet, joissa on helppo ihastua.

Kuva: Petri Anttila/Sideways

Turvallinen: Editors

Hyvät festarit ovat aina myös pikkuisen turvalliset. Enkä nyt tarkoita sellaisella tylsällä tavalla, vaan sellaisella vapauttavalla tavalla. Kun tietää, että asiat toimii, voi vain heittäytyä kuuntelemaan ja fiilistelemään. Artisteista perjantaina esiintynyt Editors oli juuri sellainen.

Toisin kuin monet muut, en ollut koskaan aiemmin nähnyt yhtyettä livenä. Vaikka muttamissa kappaleista, esimerkiksi kovasti odottamastani Oceans Of Nightista jäi jokin viimeinen taikasilaus puuttumaan, oli yhtye minusta oma arvokas ja musikaalinen itsensä. Saatoin myös vähän ihastua laulaja Tom Smithin lavalla puhjenneeseen karismaan, sellaista en ollut hänessä aiemmin tunnistanut. Tässä kävi juuri niin kuin toivon: kiinnostuin taas vuosien jälkene yhtyeestä pikkuisen enemmän.

Kuva: Tanja Räsänen/Sideways

Yllättävä: Slaves

Minusta toinen aivan erityisen nokkela kiinnitys Sidewaysissä oli brittiläinen Slaves. Vaikka nykyään ihmiset eivät meinaa sitä uskoakaan, niin kyllä Britannian indiemaailmaan kannattaa aina välillä vilkuilla, etenkin jos haluaa löytää erilailla tekeviä pieniä isoja yhtyeitä.

Slavesissa oli jotain yllättävää. Se, millaisen kivan pikkuaggren tyypit kaksistaan saivat aikaan, oli jotenkin aikaan ja paikkaan ihan täydellistä. Ihan tuota intensiteettiä ja sähäkkyyttä en uskaltanut yhtyeen liveversiosta odottaa. Perjantain alkuilta, vasta avatut oluet yhdistettynä brittien itsevarmaan ulosantiin ja sähäkkään soittamiseen upposi minuun.

Minusta yhtyeen pienoisena ongelmanana on kuitenkin se, ettei sillä ole ihan riittävän hyviä biisejä, paria ihan tykkiä hittiä lukuunottamatta. Siksi festareista innostunut, perjantaifiiliksinen yleisö teki tilanteesta lopulta aivan super sympaattisen ja mainion festarihetken. Tällä keikalla yleisön rooli olikin olennainen ja lava just eikä melkein.

Keikan jälkeen kävin ystäväni kanssa nopeasti jutustelemassa rumpalille. Nuorukainen kertoi pehmeällä äänellä, kuinka oli aiemmin päivällä käynyt temppeliaukion kirkossa – hauska kontrasti lavalla juuri vihaisesti meuhkaanneen rumpalipersoonan kanssa.

Ikiaikainen: Dinosaur Jr.

Onnistuneilla festareilla on aina, ihan aina joku ikiaikainen yhtye, se vain jotenkin kuuluu asiaan.

Vaikka minuun yhtye ei tehnytkään hirivttävän suurta vaikutusta, on tuntemukseni se, että yhtyettä odottaneet saivat sitä, mitä halusivat. Keikka ei siis missään nimessä ollut huono, vaan minusta vain tuntui, ettei se ollut minua varten, varmaankaan siitä syystä, ettei yhtye tai sellainen musiikki ylipäänsä merkitse minulle oikein mitään. Toisin kuin useille keikkaa fiilistelleille, minulle tällainen musiikki ja tekeminen ei ole osa nuoruuden kuvastoa.

Mutta. Jotenkin kuitenkin tykkäsin seurata keikkaa ja siitä nauttivia ihmisiä. Se, miten fetsarit ja sinne kiinnitety klassikkoyhtyeen tuovat yhteen ihmisiä, jotka muuten eivät välttämättä festareilla kävisi tai toistensa seuraa löytäisi, on hienoa.

Ja sitäpaitsi. Vaikka tänä vuonna klassikkokiinnitys ei osunutkaan yksi yhtene minun suosikkieni kanssa, voi se taas ensi vuonna osua.

Sideways 2017: Nämä kiinnostaa

Ensi viikonloppuna vietetään Sideways-festivaalia Helsingin Teurastamolla. Erityisen mainiota on se, että tänä vuonna lavoille nousee useampi jopa tällaista musiikillisesti rajoittunutta erityisen paljon kiinnostava esiintyjä!

Tässä siis lyhyesti ja ytimekkäästi Sidewaysin ”nämä kiinnostaa” -kiinnitykset.

Slaves (pe klo 19.15 Park Stage)

Brittityypit ovat näiden festreiden myöhäiskiinnitettyjä, sillä heidät napattiin tulonsa peruneen Cloud Nothingsin tilalle. Tämä sopii mulle! Parisen vuotta sitten kävin täällä blogissakin vähän empien parivaljakosta tykkäämässä, nauttihan yhtye tuolloin Briteissä sellaisesa tulokashurmoksesta. Matkustin bandwagonissa jonkun aikaa, mutta lopulta innostus laantui sellaiseksi vähän passiivisemmaksi seurailuksi ja muutamien biisien satunnaiseksi fiilistelyksi.

Se, miksi yhtyeestä ei ole mitään super isoa suosikkia itselleni tullut, liittyy varmasti siihen, ettei omassa hissukkamaisessa koti-iltaelämässäni ole kauheasti tilausta Slavesin tietylle ärhäkkyydelle. Mutta sitten taas manchesteriläisessä baarissa perjantai-iltana kuultuna kuulosti ihan törkeän hyvältä! Ja niin varmasti myös helsinkiläisessä festarikontekstissa.

Slavesin keikalla aionkin innostua ja inspitoitua ronskiudesta, kovuudesta, itsevarmuudesta, rähinästä, punkista, brittiläiseksi tunnistettavasta (?) arkirealismista ja suorasanaisuudesta, puhelaulamisesta, katumaisen uskottavuuden ja musabisnescoolin sekoituksesta.

Editors ( pe klo 21.15 Sideways Stage)

Kuten varsin moni muukin, myös minä rakastuin Editorsiin reilu kymmenen vuotta sitten, maagisen Munich-sinkun vaikutuksesta. Melodinen dramaattisuus ja epäindiemäinen musiikillinen isous ja jylhyys viehättivät. Biisin uskomaton kertsi ja sen valetanssimaisuus heittävät minut Wienissä vietettyyn vaihtovuoteen ja Chelsea-baarin indiediskoon.

Debyytin jälkeen tuli toinen mainio ja tykätty albumi, mutta sitten hurma ja huuma vähän minun osalta laantuivat  ja tykkäys ulottui enää muutamiin erityishyviin kappaleisiin. Harmillisesti yhtyeen sinänsä mainio myöhäistuotanto sai minulta osakseen aivan liian pintapuoleista tykkäämistä.

En ole nähnyt yhtyettä koskaan livenä, joten jännä nähdä, mikä vaikutus hämärtyvällä festari-illalla, isosti arvokassoundisella musiikilla, tanssirummutuksilla sekä herkistävillä, tutuilla melodioilla on minun ja yhtyeen väleihin.

Odotan. Ja toivon, että ihastun isosti uudelleen!

The Radio Dept. (la klo 18.00 Plaza)

Yhtye, jota en vielä oikein hittien ulkopuolella tunne, mutta johon voisin kesälauantaissa vaikka tykästyäkin!

Dinosaur Jr. (la 19.00 Sideways Stage)

Kiintiöklassikko. En edes yritä väittää, että olisin tykännyt yhtyeestä aina tai että tietäisin sinkkujen b-puolet ja katsoisin halveksuen niitä, jotka toivovat kuulevansa festareilla yhtyeen hittejä. En omista uskottavasti kulunutta bändipaitaa. Mutta lähtökohtaisesti innostun klassikoista – siksi yksi odotetuimpia hetkiä.

Tällä keikalla aion inspiroitua itseni musiikillisesta sivistämisestä sekä siitä, että saatan tuntea itseni nuoreksi.

Hurula (la 23.00 Park Stage)

Minulle se Sidewaysin tärkein ja olennaisin! Tämän ruotsalaisherran vuoksi menetän tämän viikon yöuneni – jännittää vain niin ihanasti! Marraskuussa nähty Tavastia-keikka vei jalat alta, joten tiedän, että minun Sidewaysini päättyy hurmokseen ja rakkauteen. Ihana mies, super hyvät kappaleet ja aivan törkeän vilpittömästi ja intensiivisesti toteutuva bändisoitto.

Tämä keikka on tuleva festariklassikko.

Näiden lisäksi olen päättänyt suhtautua aivan erityisellä avoimuudella kotimaisiin nykybändeihin – tämän enemmän ulalla tuskin voi olla.

Soittolista: vuosi 2016

Vuosi 2016 meni – on siis aika jakaa palkintoja. Lopussa myös muutaman biisin soittolista. 

***

Vuoden paras levy: Steve Mason – Meet The Humans

Masonin kolmannessa soololevyssä on ihan hirvittävän paljon onnistuneita ratkaisuja. Ensinnäkin se on albumi, hieno ja harkittu kokonaisuus, jonka kanssa voi elää läpi ainakin kolme eri tunnevyöryä (kepeä ilo, sattuva yksinäisyys, haikea suru). Omanlainen, mutta silti tunnistettava äänimaailma, joka on melko baggy, välillä artistin The Beta Band -menneisyydestä muistuttava, mutta aivan erityisesti se on Steve Mason. Taiteellisen näkemyksellisyyden ja helposti lähestyttävän popin elegantti sekoitus. Erityisrakkaus omakohtaisuuden vaikutelmasta.

Vuoden ainoa täyden kympin levy.

Muut erityisen huiput levyt vuonna 2016: Jamie T – Trick; The Last Shadow Puppets – Everything You’ve Come To Expect; Courteeners – Mapping The Rendezvous; Hurula – Vapen Till Dom Hopplösa

Vuoden suosikkibiisi: The Last Shadow Puppets – Miracle Aligner

The Last Shadow Puppetsin Everything You’ve Come To Expecton ehdottomasti vuoden hienoimpia levyjä. Joku pieni oivallus jäi minun ja albumin välille syntymättä, siksi ei aivan Masonin tasoa. Musiikillisesti kuitenkin jälleen super taidokas. Vaikka levy ei ihan totaalihurmosta saanutkaan aikaan, vei Miracle Alignerin flirttaileva pikkupaheellisuus minut kyllä täysin.

Vuoden paras avausraita: Kent – Andromeda

Olen heittänyt yhdet hyvästit Kentille jo joskus Vapen & Ammunition -levyn jälkeen. Vaikka minua tuskin olisi tällaisena ilman Isolaa ja Hagnesta Hilliä, en ole ollut yhtyeen loppumisesta mitenkään sydän syrjälläni. Tämän kappaleen herättämistä tunteista olen kuitenkin tykännyt, niissä on jotain samaa kuin 90-luvun lopun pohjoissuomalaisessa yksinäisyydessä ja teinisurussa.

Vuoden paras päätösraita: Courteeners – 17th

Levykokonaisuuden musta lammas – ja juuri siksi aivan huikea nimenomaan albumin päättäjänä. Ei mikään suuri kitaraballadi, vaan pikkuisen hämmentävä jumputus. Toimii parhaiten aamuyön kotimatkalla.

Vuoden kaunein kappale: Steve Mason – Hardly Go Through

And I can hardly go through without you, honey
What am I supposed to do with a girl like you?

Vuoden paras biisin nimi: Sleaford Mods – Britain Thirst

Kertoo paljon Sleaford Modsin ydinjutusta ja tietysti myös vuodesta 2016.

Vuoden anthem: Manic Street Preachers – Together Stronger (C’mon Wales)

Vuoden jumituskappale: Blossoms – Getaway

Vuoden suloisin biisi: Peter Doherty – I Don’t Love Anyone (but You’re Not Just Anyone)

The Libertines -Peten joulukuussa ilmestynyt soolokappale, heittäen vuoden suloisimpia ja tykättävimpiä. Pieni suuri laulu.

Vuoden lohdullisin kappale: Travis – 3 Miles High

Travis ei ole enää vuosiin tehnyt mitään kovin erityistä tai musiikillisesti uutta jänskää, ollut lähinnä oma tasaisen turvallinen ja arkisen nätti itsensä. 3 Miles High voisi olla sillä yhdellä Travis-albumilla, jolta löytyy Love Will Come Through. Ja se juuri on lohdullista. Että on oikeus olla olemassa aina vain, samanlaisena, ihan vain tällaisena tavallisena. Sen kummempiin ihmesuorituksiin venymättömänä.

Vuoden paras paluusingle: The Stone Roses – All For One

Lähdin kappaleen ilmestyttyä ehkä vähän liikaa mukaan yleiseen pettymysmielialaan, vaikka tukeni, sympatiani ja tykkäykseni biisille osoitinkin. Hyvin nopeasti kuitenkin tajusin, että tykkään biisistä, paljon. Huomattavasti vähemmän se The Stone Roses kuin myöhemmin ilmestynyt Beautiful Thing -kappale, mutta rohkeasti simppeli ja konstailematon. Ja siksi niin kiva.

Vuoden slovari: SULK – The Tape Of You

Juuri tällaisia sympaattisia kitarapop-herkistelyjä tehdään aivan liian vähän. Hieno tunnelma.

Vuoden korvamato: Blossoms – Charlemagne

Äh, miten näppärä ja helposti korviin porautuva melodia. Ylipäänsä raivostuttava biisi, anteeksi kaikille faneille. Tässä vain on jotain todella ärsyttävää. Jotain sellaista 80-luvun Suomi-iskelmää, jota vain en voi sietää. Yksi syy, miksi minun on ollut vaikea rakastua yhtyeeseen. Tiedän, toiset rakastaa.

Vuoden flashback-biisi: Kula Shaker – Infinite Sun

Voisi olla yhtyeen vuoden 1996 K-levyllä. Vuoden parhaita kappaleita.

Vuoden kertosäe: Jamie T – Crossfire Love

Ei mikään sellainen klassinen kitarapop-kertosäe, joita vaikkapa 90-luvun brittipop tarjoili. Ennemminkin hämmentävä, maailman yksinkertaisin ja juuri ja juuri käynnistyvä minikertsi. Olen vain ihan koukussa tähän laiskaan jammailuun.

Vuoden Parempi kuin uskalsin odottaa -levy: Courteeners – Mapping The Rendezvous

Vuoden aliarvostetuin levy: The Coral – Distance Inbetween

Vuoden pettymyslevy: Catfish And The Bottlemen – The Ride

Tykkäsin brittiyhtyeen rock-indiedebyytistä jostain syystä paljon. Tuli nuori ja elävä olo ja sellainen ihana rakkauden ja sydänsurujen kaipuu. Kakkosley The Ride sen sijaan ei ole tehnyt mitään vaikutusta, melko turha kapistus.

Vuoden coolein levy: Jamie T – Trick

Hieno, hieno levy, jonka rosoisuus, tunkkaisuus ja kiva nuhjuisuus tekivät suuren vaikutuksen. Jälleen kerran artistille ominaisella tavalla vaikeasti määriteltävä kokonaisuus, jolla kuitenkin kaikki toimii. Levyssä on kiva kaari alun modernista aggressiivisuudesta sellaisen klassisen brittipunkin ja nuorisobrittiräpin kautta trubaduurimaiseen lauleskeluun. Kunnioitettavan aitoa tekemistä. Minusta kiehtovin ja kiinnostavin ”ääni” brittimusiikissa tällä hetkellä.

Vuoden tutuin ja turvallisin levy: Teenage Fanclub – Here

Vuoden unohtunein ja vähiten kuunneltu hyvä levy: Suede – Night Thoughts

Vuoden Olisin voinut tykätä, mutta en innostunut -levy: Primal Scream – Chaosmosis

Vuoden Hyvä yritys -levy: DMA’s – Hill’s End

Australialaisten brittipop-debyytti ei ihan yltänyt sinne, minne vuoden 2015 EP odotukset asetti. Mutta ehdottomasti hyvä yritys, symppis levy, jolla hyvä meininki ja useampi mainio kappale.

Vuoden harmittomin levy: SULK – No Illusions

Shoegaze-baggy-madchester-brittipopyhtyeen odotetusta kakkoslevystä on vaikea sanoa mitään pahaa. Ei muuttanut maailmoja, mutta on ollut kiva seuralainen.

Vuoden keskinkertainen: Richard Ashcroft – These People

Vuoden fanitus: Hurula

Vuoden keikka: Manic Street Preachers Jäähallissa

En ole enää aikoihin ollut missään niin onnellinen kuin Manicsien keikoilla.

Vuoden hyvästit: Kaiser Chiefs

Brittipopin jälkeisen ajan ehkä brittipopein moderni klassikko pilasi itsensä.

Vuoden uusi innostus: Rat Boy

Vuoden fanikrääsä: muovinen Manic Street Preachers -rannekoru

***

Tässä vielä noin 30 kappaleen soittolista vuodesta 2016:

Marraskuun parhaita

Marraskuussa jäi paljon sanomatta tänne. Ja hyvä niin, olisi saattanut tulla kamalaa jälkeä! Mutta oli siellä moskan keskellä kivoja ja inspiroiviakin juttuja. Esimerkiksi nämä:

Hurula @ Tavastia 2.11.2016

Ruotsalainen Hurula soitti marraskuun alussa Tavastialla ensimmäisen Suomen-keikkansa. Ja olipa se vain uskomaton! Marraskuun, tämän vuoden, elämänkin kohokohtia.

Minulle keikassa oli tietysti kyse paljon siitä, että se silitteli sielua, sellaisella fanityttötavalla. Minun ja Hurulan rakkaustarinassa kun on kyse sellaisesta erityislaatuisesta hullaantumisesta, joita sattuu minun kohdalle näinä musiikillisina aikoina enää ehkä yksi kahdessa tai kolmessa vuodessa. Kun suurimman osan ajasta rakastaa asioita, jotka ovat olleita ja menneitä, tuntuu vain aivan erityiseltä tykätä näin paljon jostain, joka on olemassa just nyt. Tässä ajassa – Tavastian lavalla.

En ole koskaan ollut hyvä tulkitsemaan rakkauttani Hurulaa kohtaan. Jostain jännästä siinä on kyse. Jostain muusta kuin hurahtamisesta taas yhteen brittipopbändiin, sillä sellainenhan kyseessä ei ole. Ensisilmäyksellä ja analyysien ulottumattomista tullut instant crush, joka vain tuli ja vei. Mutta Tavastialla tajusin, että siinähän ne kaikki syyt rakkauteen ovat, lavalla.

Koska tämä on jonkinlainen musiikkiblogi, mainitaan nyt ensin keikan musiikillinen taso. Ne kappaleet! Silkkaa pop-hienoutta, ei siloteltua ja imelää sellaista, vaan vilpitöntä, aitoa, riittävän rosoista. Vähän riehuvaakin. Ja kaiken sen särön keskellä voi ottaa kiinni nätistä ja simppelistä melodiasta ja hoilotella mukana.

Ja sitten oli se bändi ja sen soitto! Yhtye kuulosti törkeän hyvältä. Kurinalaista, tiukkaakin soittoa, mutta myös heittäytyvää. Aivan erityinen energia ja intenisteetti kesti läpi keikan. Se melodisten kappaleiden ja meluisan punk-tekemisen yhdistelmä oli livenä vähintään yhtä herkullinen kuin levylläkin. Bonuskivaa oli se, että rummuissa oli Glasvegasin Jonna Löfgren.

Ja sitten oli tietysti itse herra Hurula, miehen hiljainen chrami ja koreilemattomuus. Ei mitään turhaa kukkoilua, vaan antaumuksellista keskittymistä tekemiseen. Vaikka mitään välispiikkejä ei kuultukaan, oli kaikille varmasti ihan selvää, että tyyppi välitti.

Keikan kolmen ensimmäisen biisin tykityksen aikana tunnettuja kylmiä väreitä ja epäuskoisia onnenfiiliksiä ihanampaa oli ehkä vain se, kun Robert Hurula koski minun käteen.

20161108_202309

Blossoms – Getaway

Blossomsin kanssa on käynyt vähän köpelösti. Olen yrittänyt saada pirtsaleisesta yhtyeestä kivaa kokonaiskuvaa, mutta jumituin yhteen kappaleeseen. En siis vieläkään osaa rakastaa yhtyettä, mutta tämä laulu. Tämä on marraskuun rakkain.

Se, miten jotkut kappaleet päätyvät puhelimeeni yhden biisin soittolistaksi, käy yleensä saman kaavan kautta. Kuulen uuden kappaleen, josta vaikutuksen tekee pieni säväyttävä pätkä melodiaa ja siihen liitettyä tekstiä.

I’ll always hold some place for you
I’m over you, get under me
This is the last time,
don’t say it’s the last time.
Call me up –
you’ve got me choking up.

On kytevä tunne, yleensä joku pienen pieni kriisi, jonka tuo pätkä saa riehumaan vallattomana. On joku oikea ihminen, tai oikea vääräihminen, kuten marraskuussa.

Ja sitten eletään ja ryvetään sitä yhden biisin soittolistaa ja yhden tunteen kriisiä, kunnes tulee uusi tunne, biisi ja ihminen.

Ukulele

Marraskuussa ostin ukulelen. Olen kauakana hyvästä soittajasta, mutta vaihdan kyllä jo sujuvasti (mutta hitaasti) sointuja monenkin kappaleen tahtiin. Minulla ei ole minkäänlaista kitarataustaa, sillä tietysti valitsin aikoinani instrumentiksi klarinetin, niin kuin kaikki tulevat popparit. En ole kovin hyvä sietämään omaa osaamattomuuttani, mutta oikeasti on ollut aika kiva aloittaa jotain ihan alusta. Ja tietysti nautin siitä, miten soittaminen vie ajatukset pois niistä asioista, joihin tuo Blossomsin Getaway vie. Tämä on niin tätä taas.

Ja kyllä joo, aloitin Oasiksesta.

She’s not anyone…

Jos Liam pystyy, pystyn minäkin.

Please keep soldiering on

Joskus kauan sitten hyvä ystäväni tunnelmoi Courteenersin International-kappaletta ja aivan erityisesti sen keep soldiering on -kohtaa.

Soldier on, maailman kaunein sana”, sanoi hän. Myötäilin kyllä, mutta silloin se ei tullut vielä sydämestä, koska silloin en vielä tajunnut.

Kiitos taas yhden taakse jääneen marraskuun, nyt vähän jo tajuan.

Please keep soldiering on
Cause without you where would I be?
Lost for words
Lost at sea

Simppeliä ja kliseekaunista poplyriikkaa? No joo, mutta joskus viestin täytyy olla noinkin yksinkertainen, jotta se menee perille.

 

 

 

 

Viisi kertaa Hurula

Ruotsalainen Hurula saapuu tänään keskiviikkona ensimmäiselle keikalleen Suomeen. Minusta kyseessä ei ole mikä tahansa keikka, vaan keikka yhdeltä tämän hetken kiehtovimmalta ja fiilistellyimmältä suurelta pieneltä artistilta. Jos oltais Ruorsissa, Tavastia olisi illalla tupaten täynnä.

Vuoden 2016 juttuja, väitän minä.

Minun rakkauteni Hurulaa kohtaan menee nyt sellaisissa syvyyksissä, etten oikein enää osaa sanoa siitä mitään, mitä ei tunne-elämä ole sävyttänyt.

Tässä minun 5 syytä rakastaa Hurulaa.

1. Sluta Deppa Mig (2014)

Tämä on Hurulan kappaleista minulle se kaikista eniten tunteisiin mennyt – ja siksi rakkain. Biisin juju on siinä, että se ei missään vaiheessa kasva kovinkaan isoksi, vaan juuri ja juuri käynnistyy, kunnes sitten jo loppuu. Mutta silti kappale on jotenkin iso – kiitos lyriikoiden, joita kuunnellessa tuntuu… paljolta.

2. Pop, punk ja melankolia

Nykyään sellaisia uusia juttuja ja levyjä, joihin rakastuu ikiajoiksi, tulee eteen melko harvoin. Hurulan debyytti vuodelta 2014 on kuitenkin yksi niistä. Levy, jota ei oikein osannut odottaa, mutta jota ilman elämä olisi jotenkin vähemmän.

Vi är människorna våra föräldrar varnade oss för -albumin hienoutta on loistelias punkin ja hienojen pop-kappaleiden yhdistyminen. Tuotanto on sopivan viimeistelemätöntä ja aidon kuuloista, lyriikat vilpittömiä ja melankolia luontevaa.

Myös tänä syksynä ilmestynyt kakkoslevy Vapen till dom hopplösa on punk ja pop, mutta debyytiin verrattuna sen tunnelma on jotenkin erilainen. Vielä melankolisempi, kyllä. Gootimpi? Kasarimpi? Erityisesti tämän toisen albumin kohdalla viittaukset Broder Danieliin tuntuvat välttämättömiltä. 

3. Luulaja

Tornionlaaksossa varttuuneelle pohjoisruotsalainen Luulaja on tuttu paikka. Minun lapsuudessa isän työreissut kulkivat usein Luulahjaan, nuoruudessa sinne mentiin pelaamaan jääkiekkoa. Sieltä olen myös aloittanut ja sinne olen lopettanut interrail-reissuni.

Vaikka kyse ei ihan kotipaikkani Pellon naapuripitäjästä olekaan, tuntuu silti lämpöiseltä, kun Luulajasta kotoisin oleva Hurula laulaa Jag var tjugotvå när jag lämnade Luleå/Men jag bär den stan i hjärtat var jag än går. Ihan kuin jakaisimme jotain yhteistä ymmärrysmaailmaa.

Aika usein hyräilen päälle jag var nitton år när jag lämnade Pellooooo.

4. Ny Drog (2016)

Itselleni Hurulan kahdesta albumista tärkeämpi on edelleen ensilevy, siihen kun liittyy se uuden rakkauden hurmos. Pidän kuitenkin uudesta albumista aivan valtavasti, ja koko ajan vain enemmän.

Siinä missä ensimmäisen albumin kappaleet ovat pieniä, suoraviivaisia penemmän, punkpop-rykäisyjä, ovat uuden albumin kappaleet vähän kompleksisempia. Sävyjä ja tekemistä on enemmän, esimerkiksi kitaroilla.

Minulle uuden Vapen till dom hopplösa -levyn tykätyin kappale on ollut tämä Ny Drog, joka vuoden 2016 tunnareiden joukkoonkin kuuluu. Niitä kappaleita, jotka kuulen kerran ja rakastan ikuisesti. Hyvä esimerkki minun melodiarakkaudesta – ja Hurulan upeudesta.

5. Masshysteri

Ennen Hurulaa Rober Hurula Petterssonilla oli Masshysteri-yhtye. En tiennyt yhtyeestä ennen Hurulaa, mutta olen opiskellut, että kyseessä oli ylistetty ja arvostettu, ruotsipunkin olennaisiin luettava yhtye. Kunhan pystyn irrottautumaan Hurulan sooloista hetkeksi, uppoudun tähän vielä lisää.

Hurula + The Duplo!
Ke 2.11.2016, Tavastia

Hurula – Ont som jag

Ruotsalainen Hurula eli Robert Hurula Pettersson palaa tänä vuonna toisella sooloalbumillaan. Vuonna 2014 ilmestynyt debyytti Vi är människorna våra föräldrar varnade oss för oli yksi vuoden parhaimmista, tärkeimmistä. Hieno edelleen. Moderni pikkuklassikko.

Hurulassa on vastustamatonta sellainen tietty poppiin sekoittuva raakuus, ronskius. Aitous, viimeistelemättömyys. Sekä soitossa että laulussa on intensiivisyyttä, voimaa ja siloittelemattomuutta, joka tuntuu vaativan pop-määritteen rinnalle joitain muita määreitä.

Ruotsalaiselta Hurula nyt ainakin kuulostaa, ehkä siksi, että maassa on Håkan Hellströmin kaltaisen artistin myötä tällaisen elämänmakuisen, vähän repivän kitarapopin kulttuuri. Vaikka Hurula edelleenkin Hellströmiä rosoisempi onkin.

Tulevan albumin ensisingle Ont som jag ei tunnu vielä ainakaan ihan yhtä kovaa kuin debyytin rakkaimmat, mutta jotain siinä silti on.

Aiempi Hurula-teksti

Soittolista: vuosi 2014

Tässä muutamia uusia juttuja, joista minä muistan vuoden 2014. Tekstin lopusta löytyy vielä 23 kappaleen soittolista, johon olen lisännyt täydennykseksi muita tämän blogin kannalta relevantteja vuoden 2014 julkaisuja.

Vuoden levy: Manic Street Preachers Futurology. Odotetuin, pidetyin, kuunnelluin. Puolet tuttua Manicsiä, puolet jotain mullistavaa. Älykäs, vivahteikas, punk, rock, ärhäkkä, herkkä. Tätä yhtyettä ei voi kuin ihailla. (Juttuun)

Vuoden uusi ihastus: Hurula ja Vi är människorna våra föräldrar varnade oss för
-levy, joka on heittäen yksi vuoden sykähdyttävimmistä. Ai että.  Håkan Hellströmin punkimpi ja rouheampi ja pikkuveli sekä levy täynnä vilpittömyyttä, kipuilua ja nuoruusvuosien yöllisiä kotiseutukuvailuja. Kappaleista erityisesti Sluta deppa mig on se, jonka vuodesta 2014 poimin mukaani. Kappale ei varsinaisesti lähde missään vaiheessa, mutta on silti jotenkin tosi voimakas. (Juttuun)

Ett kallt regn kommer/Och falla ner/skölja bort dom alla
Låt det regna ner/bara låt de falla/bara låt de falla

Vuoden takinkääntö: Jamie T. Yritin taistella sitä vastaan, etten niin välittäisi Jamie T:stä. ”Liian suosittu, liian NME”, ajattelin. Enkä ainakaan pidä Zombiesta, josta kaikki tykkää. Mutta loppuvuodesta antauduin sekä Jamien että Zombien vietäväksi. Loppujen lopuksi vuoden levyjen top kolmosessa.

Tämä syyskussa ilmestynyt Carry on the Grudge on nuorukaisen kolmas levy (vuonna 2015 aion antautua kahden ensimmäisen vietäväksi). Levy on vaikka mitä ja siltä löytyy ihan kaikkea. Modernia kitaraindietä janoaville suosittelen Limits Lie -aloitusraitaa tai mahtavaa Rabbit Hole -kappaletta, Billy Braggin trubaduurimaisuutta ja sanailua ihasteleville The Prophet -raitaa. Jake Buggista hurmaantuville suosikkitärpiksi sopii Love Is Only A Heartbeat Away ja melodisen postpunkin kannattajille sitten tämä.

Vuoden elegantein: Damon Albarn Everyday Robots. PIenieleinen biitti, arvokkaat gospelvaikutteet, minimalistiset lyriikat, hillitty aksentti. Kaunis, eteerinen ja surumielinen. (Juttuun)

Vuoden pakkomielle: Kasabianin eez-eh-sinkku. Tiiän, tiiän, tämä voisi olla myös vuoden ärsyttävin renkutus, mutta love is blind ja näin. Tulen hyvälle tuulelle ihan joka kerta, kun kuulen kappaleen. Ja joka kerta tekis mieli mennä tanssilattialle riehumaan ja huutaa että Lestah! (Juttuun, lue myös tämä)

Vuoden kaunein: Elbow The Take Off and Landing of Everything. Tällaisten levyjen vuoksi melankolia (ja Manchester-aksentti) on niin kaunista. Albumista taisi tulla salakavalasti oma Elbow-suosikkini. Ja se on paljon se, kun tiedetään, millaisia albumeita yhtye on uransa aikana tehnyt.

Vuoden turvallisin: Johnny Marr Playland. Ei yllättänyt, eikä lopulta tuottanut pettymystäkään, vaikka aluksi niin uumoilin. Turvallinen valinta, kun ei oikein tiedä, mihin suuntaan mennä. (Juttuun)

Vuoden oho: Kaiser Chiefs Education, Education, Education & War. Vieläkö leedsiläisyhtye kiinnostaa? No niinpä. Luulin, ettei tällä porukalla ole minulle enää mitään sanottavaa, mutta yllättäen maaliskuussa ilmestynyt 5. albumi onkin ihan kelpo. Kaukana yhtyeen debyytin tai kakkoslevyn hurmaavuudesta ja innovatiivisuudesta, mutta kuitenkin sellainen valonpilkahdus menetetyn toivon keskellä. Punkinsekaisen kitarapopin seassa pari erityisen nättiä ja onnistunutta herkistelykappaletta, kuten vaikka Coming Home ja tämä:

Vuoden ai niin: Temples ja yhtyeen Sun Structures -esikoinen. Helmikuussa ilmestynyt levy oli alkuvuoden tapaus, mutta unohtui sitten liki totaalisesti – melkein jopa soittolistalta. Tyylikäs ja hyvä levy, mutta jotenkin psykedelia, paisleykuosi ja LSD-hiukset eivät kuitenkaan kantaneet muutamaa kuukautta pidemmälle. Levyn nimikappale on kuitenkin ehkä vuoden maagisin moinen. (Juttuun)

Vuoden mitä ihmettä: Jimi Goodwin Odludek. On upeiden yhtyeiden upeita nokkamiehiä. On soololevyjä ja on soololevyjä. On Jimi Goodwinin Odludek ja on Damon Albarnin Everyday Robots. Niin, Dovesin Jimi Goodwinin Odludek on aika kaukana kiehtovasta soololevystä. Ennemminkin se on Goodwinin oma pikku puuhasteluprojekti – kuulijalle käteen ei jää lopulta paljoakaan. (Juttuun, lue myös tämä)

Vuoden mahtipontisin: The Heartbreaks toi We May Yet Stand A Chance -albumillaan kitchin, teatraalisuuden ja överit sinfoniavaikutteet takaisin indiemusiikkiin. Jos arvostat Abban diskoa, 90-luvun barokkipoppia tyyliin My Life Story ja viehätyt The Smithsin ja Genen kummakkaasta tragediallisuudesta tai toisaalta yhtyeiden kitaraheleydestä, saatat pitää tästä levystä. (Juttuun, lue myös tämä)

Vuoden ilmiö: Sleaford Mods. No, en tiedä, onko yhtye itsessään ilmiö. Mutta se, millä hurmoksella kaikista maailman kaupungeista juuri Tampere yhtyeeseen ihastui, se on ilmiömäistä. Todistaa, että puskaradion mahtia löytyy vielä näin moderninakin aikana. Ja kyllähän tuo duon äkäinen hiphop/punk/elektro/puhetaide koukuttava sekamelska on. Lisähupia ja LG-tason sanomisia kaipaaville suosittelen kurkkaamaan Jason Williamsonin twiittejä.

Vuoden erityiset: Manic Street Preachersin, Sueden ja Lily Allenin keikat. (Juttuun)

Vuoden menetys: Beady Eye. Kiitos 2009–2014. Koko maailma ei ehkä syleillyt Liam Gallagherin ja kumppaneiden rokkiprojektia, itse kuitenkin ehdin yhtyeeseen hurjasti kiintyä. Ikävä tulee. (Juttuun)

Mutta.

it’s not the end of the world, oh no
It’s not even the end of the day

The beat goes on, niinhän se menee. Hyvää vuotta 2015 kaikille!

 

Hurula – Vi är människorna våra föräldrar varnade oss för

Tykkäätkö Håkan Hellströmistä? Broder Danielista? Tiedätkö Masshysterin? Jos mietit, että ”totta hitossa”, saatat innostua myös Hurulasta. Tai ehkä olet jo innostunut!

Hurula on yhtä kuin Robert Hurula, luulajalaislähtöinen ja sittemmin tukholmalaistunut ruotsalaismuusikko, joka ennen keväällä ilmestynyttä Vi är människorna våra föräldrar varnade oss för -soolodebyyttiään vaikutti Masshysteri-yhtyeessä. Mutta sitä tarinaa osaa joku muu kertoa enempi.

Niin, en todellakaan ole mikään ruotsinkielisen popin suuri asiantuntija. Markus Krunegårdini olen toki opiskellut (niin pitkänä ja laajana kuin mahdollista, kiitos nuoruuden Laakso-hysterian), kuin myös Håkan Hellströmin alkeet. Broder Daniel oli pieni osa nuoruuttani.

Mutta ystävä osui veikkauksellaan oikeaan – tykkään. Eli mainio on. Vähän sellainen huolimattomampi, viimeistelemättömämpi ja sähäkämpi versio Håkanista. Esimerkiksi lyriikoissa on aistittavissa samaa aitoutta, nostalgiaa ja muuta muistelomaisuutta.

Ja ruotsi on siitä kiva poppikieli, että sitä tulee kuunneltua jotenkin herkemmällä lyriikkakorvalla kuin englantia.

Jag var tjugotvå-ååå-ååå när jag lämnade Luuuleåååå.

Vi är människorna våra föräldrar varnade oss för on lyhyt, ytimekäs sekä kivasti voimaa ja elämänmakua sisältävä levyrykäisy, vaikkapa kesälevyksi. Ja hienosti  nímetty.

Kuuntele itte ja kerro mullekin lisää! Näiden alle aseteltujen lisäksi suosittelen isosti kappaleita Stockholm brinner ja Sveriges Ungdom.

Koko levy Spotifyssa.