Vuoden 2020 kuusi lempilevyä

Tänä vuonna ilmestyi monia hyviä levyjä, nämä kuusi erottuivat erityisen erityisinä joukosta ja päätyivät lempilevyiksi.

Hurula – Jehova

Suosikkilevyni Hurulalta heti debyytin jälkeen. Vähän vähemmän synkkä kuin pari edeltävää albumia – ylitsevuotavan melankolisuuden rinnalla soi myös kevyempää tunnelmaa. Edelleen melankolinen, koskettava ja tunnelataukselta intensiivinen, kuten Hurula parhaimmillaan. Suosikkikappaleita on monia, mutta erityisesti Änglar, Vårldcentralet, Ikväll, ikväll ja Jehova.

Blogiteksti levystä

Fontaines D.C. – A Hero’s Death

Irlantilaisten maaginen ja hurmoksellinen, todelinen vau-debyytti Dogrel sai seuraajan. A Hero’s Death on debyyttiä kypsempi, sisäänpäinkääntyneempi ja näkemyksellisempi, jotenki sellainen next level. Hieno, hieno albumi kerrassaan. Lempibiisit: A Lucid Dream, You Said, Televised Mind, A Hero’s Death ja päätösraita No.

Blogiteksti levystä

Blossoms – Foolish Loving Spaces

Stockportilaisten kolmas levy on se, mikä vihdoin sai minut hyppäämään Blossoms-bandwagoniin. Levy on huippu! Albumi on sellainen hyvän mielen levy ja hyvällä tavalla helppo kuuneltava ja kiva fiilisteltävä. Albumilla on somia pop-kappaleita raikkailla sovituksilla. Lyriikoissa pop-romantiikkaa, sydänsuruja, lauluja sinulle. Tykkään albumin musiikillisesta kirjosta ja luovista, harkituista sovituksista. Jokaiselle biisille on löydetty oma tunnelmansa ja kappaleilla on kivoja musiikillisia ykstyiskohtia: jammailevia bassokuvioita, gospel-kuoroa, kasarisävyä, slide-kitaraa.

Musiikillisesti levy on sukupolvia yhdistävä, vaikutteita on napsittu liki jokaiselta vuosikymmenetltä 60-luvulta lähtien. Levyä on ollut tuottamassa The Coralin James Skelly – hieno visionääri!

Omia suosikkikappaleitani on The Keeper ja Falling For Someone, joiden gospel-kuoron sisältävä tunnelma hurmaa. Tykkään myös suloisista Romane, Eh? ja Your Girlfriend-biiseistä. Vuoden 2020 parasta poppia.

Blogiteksti levystä

DMA’S – The Glow

Australialainen DMA’S on ollut vime vuodet lempiyhtyeeni. Kolmas levy The Glow on musiikillisesti monipuolinen kokoelma kivoja pop-kappaleita. Tykkään eniten levyn balladeista Appointment ja Learning Alive, huikeasta tanssibiisistä Life Is a Game of Changing, Hello Girlfriendin suoraviivaisesta kitarapopista ja tooooodella DMA’S-henkisestä Silveristä. Laulaja Tommy on levyllä huikeimmillaan.

Blogiteksti levystä

Gerry Cinnamon – The Bonny

Tänä vuonna hullaannuin vihdoin tähän Glasgow’n moderniin kansallisaarteeseen ja kulttisuosikkiin. Lämpeneminen on ollut hidasta, mies ja kitara -juttu ei tuntunut aluksi omalta, vaikka olenkin artistin tyyliä ihastellut (Cinnamon on soma Adidas posterboy). The Bonny on kuitenkin mainio levy ja musiikillisesti kiehtovampi kuin odotin!

Levyllä on aika paljon biisejä ja monia hyviä, sellaisia tunnelmaltaan erilaisia. Minun lempikappaleita ovat olleet Where We’re Going, Head In The Clouds, Canter, Sun Queen ja toiselta versiolta löytyvä vanha kappale Kampfire Vampire.

Doves – Universal Want

Kysyin joskus ystävältäni, Manchester-tyypiltä ja suurelta Doves-fiilistelijältä, että miten hän kiteyttäisi Dovesin ja yhtyeen hienouden. Vastaus meni näin:

Mulle se on Manchester minikoossa. Se mun versio Manchesteristä. Musikaalinen älykkyys, ne kaikki eri vaikutteet, soundien sulatusuuni. Ja sitten sellainen ei-pinnallisuus. Ne vain on tollasia tyyppejä farkuissaan. Siinä on paljon sellaista pohjoisenglantilaista aitoutta vrt. Lontoon trendikkyys.

Kiva ja osuva kiteytys manchesteriläisyhtyeestä, joka syyskuussa julkaisi ensimmäisen levynsä kymmeneen vuoteen. Universal Want on upea levy ja hyvä muistustus siitä, miten hienosta yhtyeestä Dovesissa on kyse. Tykkään levyllä erityisesti puromaisista kitaroista, herkkyydestä ja musiikillisesta älykkyydestä, Carouselsin leijuvuudesta ja Cycle Of Hurtin kitarasta. Ja rakastan Mother Silverlaken jammailevaa tunnelmointia.

Lempikappaleet: Carousels, Broken Eyes, Mother Silverlake

Levy: Hurula – Jehova

Ruotsalainen Hurula julkaisi lokakuun loppupuolella neljänne levynsä, Jehova nimeltään. Levy on vuoden parhaita albumeita, minkä lisäksi siitä on tullut oma Hurula-suosikkini, vuoden 2014 Vi är människorna våra föräldrar varnade oss för -debyytin rinnalle.

Jehova on Hurulan neljäs levy. Vaikka levy paikoin onkin ainakin paria suhteellisen synkkää edeltäjäänsä popimpi, kevyempi ja positiivsempi, mitään radikaalisti erilaista se ei kuitenkaan tarjoa. Esimerkiksi sinkkubiisi Tro på er ruin on todella klassinen Hurula-kappale.

Kokonaisuus kuulostaa ehdottomasti tutulta – artisti tuntuu oman upean juttunsa ja tekemisen tavan löytäneen, tarvetta millekään uudelle ei minun mielestä ole.

Edelliseen Klass-levy verrattuna Jehova soi omiin korviini biisien suhteen tasaisempana. Klassilla erottui muutama huippu hyvä biisi, mutta muu levy jäi jotenkin vaisummaksi. Jehovalla sen sijaan jokainen biisi tuntuu hitiltä ja omalla tavallaan todella hyvältä. Hurulan tuotannon parhaimmistoon menee heittäen useampi kappale, anakin avausraita ja jotenkin Hurulaksi kovin pop ja uudella tavalla punk Vårldcentralen (mahtava!), nimibiisi Jehova (rakastan kertsin lyriikoita), ehkä melkein Hurulan paras biisi Änglar (sydäntäsärkevän ihana ja simppeli, pienisuuri pop-kappale), tarttuva Sjuk Av Kärlek sekä päätösraita Ikväl, ikväll.

Hurulalla on taito säväyttää jokaisella levyllä. Vaikka tekemisen tapa pysyy suhteellisen muuttumattomana, Hurula-tunnusmerkkejä kierrättävänä, onnistuu jokaiselle levylle tallentumaan oma taikansa ja erityistunnelmansa. Tekeminen jalostuu, mutta pysyy silti autenttisena.

Artistilla on punk-tausta ja sieltä tekemisessä toki on vaikutteita. Itse kuuntelen Hurulaa popparin korvin ja viehätyn melodioista, kertosäkeistä, raastavista lyriikoista ja melankoliasta.

Jehova tuntuu nyt todella erityiseltä levyltä. Sen monivivahteisuus ja upeiden biisien suuri määrä takaavat sen, ettei tämä levy helposti tyhjene ja lopeta inspiroimasta. Ehkä jopa tuleva moderni klassikko.

Hurula – Änglar

Ruotsalaisen Hurulan neljäs albumi Jehova ilmestyy 23.10. Albumilta julkaistu Änglar-single on upea, siitä tuli heti minun syksyn 2020 tunnuskappale. Änglar on Hurulaa viehättävimmillään. Melankolinen, haikea ja kaunis, melodisella kertosäkeellä kruunattu – niin kuin parhaat Hurulan biisit ovat.

Luukku 4: Vuoden 2019 lempilevyt

Vuosi 2019 oli taas oikein kiva levyvuosi brittipop-mieliselle musiikinkuuntelijalle. Erityisesti muistan vuoden 2019 kolmesta isosta jutusta: Liam Gallagherin toisesta sooloalbumista, vanhojen brittipop-klassikoiden paluusta (Sleeper, My Life Story, Salad, Geneva…) sekä irlantilaisyhtye Fontaines D.C. :n erityisestä debyytistä.

Tässä minun lempilevyt vuodelta 2019.

Fontaines D.C. – Dogrel

Tämä albumi oli vuoden 2019 mindblowing -kokemus. On ollut ihana tuntea levyn kanssa sellaista samanlaista hurmioitumista ja ällikällä lyötyä fiilistä kuin aikoinaan The Libertinesin taikka Arctic Monkeysin debyyttien aikaan. Näitä tällaisia liki yliluonnollisia hullaantumiskokemuksia ja ilmiötuntemuksia tulee onneksi vielä toisinaan. Ei ehkä ihan joka vuosi, mutta onneksi nyt ainakin vuonna 2019.

Levy jää elämäni levyjen kaanoniin. Tästä blogin aiempaan juttuun.

Tässä pari tallennetta yhtyeen vierailusta Amerikkoihin.

Liam Gallagher – Why Me? Why Not.

Tykkään Liamin toisesta soololevystä todella paljon. Kappaleet ovat suurimmaksi osaksi hyviä, ja nekin, jotka eivät ole, on kuitenkin onnistuttu sovittamaan kiehtovasti.

Levyllä soi lempeämpi ja kypsyneempi Liam. Agressiivisuus ja uho eivät hallitse, vaan kappaleille on uskallettu tallentaa keveyttä, pehmeyttä ja raikasta musikaalisuutta. Mainot ja ihanan monipuoliset sovitukset sekä laadukas tuotanto nostavat simppelit biisit uudelle tasolle, ja Liamin tulkinta on kautta rantain priimaa.

Levyllä kuuluu se, että Liam on löytänyt oman juttunsa ja oikeita ihmisiä ympärilleen. Lopputulos on harmoninen ja jotenkin mahtavasti synkassa sen kanssa, mitä Liam on. Levy kuulostaa sellaiselta Liamilta, mistä tykkään.

Sleeper – The Modern Age

Huh, 90-luvun brittipop-klassikko tuli takaisin ja teki upean levyn. Näppäriä kappaleita, viimeistelty ja harkittu tuotanto. Levyltä kuuluu se, että on tavoiteltu priimaa lopputulosta – ja onnistuttu siinä, kiitos tuottajavelho Stephen Streetille. Levy ei juurikaan kalpene yhtyeen 90-luvun albumeiden rinnalla.

Steve Mason – About The Light

Steve Masonin musikaalisuutta ja visionääriyttä ei voi muuta kuin ihailla. Skottiartisti pystyy jotenkin ihan ihmeellisesti tekemään aina vain kiehtovamman ja ihmeellisemmän albumin. Masonilla on taito löytää aina jokaiselle levylle uusi tulokulma ja musiikillinen ”teema”. Vaikka kaikki miehen tekeminen kuulostaakin Steve Masonilta, on jokainen miehen albumeista silti ihan erilainen.

Tällä tämän vuoden levyllä Mason tuo kappaleisiinsa torvia, uudenlaisen kitarasoundin, naistaustakuoron ja nousuja. Lisäksi albumilla on tietty mukana Masonin tavaramerkeiksi muodostuneita värisyttävän kauniita slovareita. Kuten aina, musiikilliset ratkaisut ovat tarkkaan harkittuja ja osuvia.

Jokainen kappale tuntuu omalta pieneltä taideteokselta.

Lue arvostelu täältä.

Hurula – Klass

Ruotsalaisartistin aiempia levyjä vielä jopa tummasävyisempi ja melankolisempi. Hurulan hengästyttävän antaumuksellinen tulkinta ja melodiantaju yhdistettynä intensiiviseen soittoon toimii taas uskomattoman hienosti. Synkkyydestä tulee tällä levyllä kaunista.

Soittolista: vuoden 2019 top 22

Tänä vuonna ilmestyi taas valtavasti uutta hyvää musiikkia – jopa tällaisen kapean musiikkimaun omaavan tyypin mielestä. Oma lempimusiikkini löytyy soittolistojen, radiokanavien ja kriitikoiden arvoiden ulottumattomista, joten olen ihan kamalan sokea sille, onko joku biisi jotenkin yleisesti hyvä tai huono. Kappaleen ihanuus on usein niin kovin selittämättömistä asioista kiinni.

Siksi mitään vuoden parhaat -listaa en osaa tehdä. Mutta tässä 22 kappaletta, joita on ollut aivan erityisen kiva kuunnella vuonna 2019. Lopussa vielä Spotify-lista kappaleista. Listaan pääset kuvaa klikkaamalla.

  1. Fontaines D.C. – Liberty Belle. Vuoden huikein! Jää ikisuosiksiksi.
  2. Fontaines D.C. – Boys in A Better Land. Vuoden toiseksi huikein!
  3. Liam Gallagher – One of Us. Säv, san ja sov kaikki kohdillaan.
  4. DMA’s – Silver. Takuuhyvä DMA’s.
  5. Ride – Clouds Of Saint Marie. Niiiiiiin kaunis.
  6. Sleeper – Paradise Waiting. Ihana ihana brittipop ysäriklassikolta.
  7. Blossoms – The Keeper. Paras Blossoms tähän mennessä. The Charlatans meets Primal Scream.
  8. Hurula – Järnvägsbron. Synkän kaunis, koskettava ja riipaiseva.
  9. The Big Moon – Take A Piece. Huikea tyttöbändipoppikappale indieyhtyeeltä. Salainen pahe.
  10. Liam Gallagher – Now That I’ve Found You. Ihanan soma rallattelu. Yksinkertaisuudessaan tavallaan turha biisi, mutta lopulta kaikkea muuta.
  1. Steve Mason – Don’t Know Where. Kaunis, koskettava.
  2. Idlewild – All These Words. Tutun ja turvallisen kuuloinen Idlewild, heittää minut nuoruuteen. Malliesimerkki yksinkertaisuudessaan hyvästä kertosäkeen käynnistymisestä.
  3. The Big Moon – Your Light. Huikea, jänskä, cool.
  4. The Twang – It Feels Like (You’re Wasting My Time). Hyvä rytmi, svengi ja rullailu.
  5. High Hazels – Slow Dancers. Kaunis kappale ja ihana tulkinta.
  6. Temples – You’re Either On Something. Kaunis melodia ja upea sovitus. Kertsin lähtö säväyttää joka kerta.
  7. The Spitfires – Enough is Enough. Yllärilemppari pikkubändiltä. Kuuntele myös biisistä tehty Hard Fi -remix.
  1. Ian Brown – From Chaos To Harmony. Kappaleena ei mikään super hyvä, mutta koska on todella Ian Brown ja siksi cool, päätyi kovaan kuunteluun.
  2. Steve Mason – America Is Your Boyfriend. Kappale, joka tallentaa hyvin Steve Masonin erinomaisuuden ja erityisyyden.
  3. Ivory Wave – Uptown. Yllätyshyvä baggy pikkubändiltä.
  4. Miles Kane – Blame It On The Summertime. Soma, simppeli ja erittäin mileskane rallatus.
  5. Noel Gallagher’s Flying Birds – Wondering Star. Keskinkertaisen Noelin kelpo John Lennon -fiilistely. Täynnä kliseitä – varmaan just siks käy mulle. Oispa vielä vähän vähemmän kaikuisa ja kumiseva.

Mitä biisejä sie tykkäsit tänä vuonna kuunnella?

Hurulan parhaat

Ruotsin ihanin tyyppi Hurula saapuu huomenna tiistaina keikalle Tavastialle. Yhden Tavastian-keikan ja yhden Sideways-keikan nähneenä voin sanoa, että just sinunkin pitäis olla tiistaina artistia kuulemassa.

Hurulan tummassävyinen ja intensiivinen musiikki on hurmannut minut täysin. Rakastan sitä, miten kappaleissa on punk-intensiteettiä ja rosoista raakuutta, mutta myös pop-musiikillista herkkyyttä ja harkittuja musiikillisia ratkaisuja.

Sekä kappaleet että tulkinta värisyttävät – tuntuu että biiseihin on tallentunut jotain aivan eirtyistä latausta, riipivyyttä ja repivyyttä. Robert Hurula yhteineen kuulostaa sykähdyttävältä ja värisyttävältä niin levynä kuin livenäkin.

Kokosin itselleni keikkaa ennakoivaksi tunnelmointilistaksi tällaisen koosteen artistin kolmesta studiolevystä. Saa käyttää!

Spotify-listaan kuvaa klikkaamalla.

Kuva: Per Kristiansen

Viime aikojen uusia biisejä

Idlewild Dream Variations

Olen ollut varmaan parisenkymmentä vuotta suuri Idlewild-fani. Tykkäämisen painopiste on kuitenkin yhtyeen alkupään tuotannossa – rakastan yhtyeen debyytin räihnäistä punkia, kakkoslevyn punk-poppia ja 2000-luvun alun brittipopahtavaa, stadionit täyttävää kitararockia.

Kypsyessään ja varmaan myös kokoonpanovaihdosten seurauksena Idlewild on käynyt jotenkin aika genrettömäksi. Harmi. Oma identiteetti, särmä, kulttimaineisuus ja viehätys ovat vähän kadonneet.

Tämä yhtyeen ihkauusi Dream Variations -kappale on ihan kiva, mutta niin, sellainen harmillisen genretön ja pikkuisen kulmaton kappale.

Yhtye julkaisee huhtikuussa uuden albumin.

HurulaJärnvägsbron

Olen Hurulan kahden ensimmäisen levyn kanssa erottamaton. Siksi onkin ollut vähän harmi, ettei ruotsalaisartistin viime vuoden uudet kappaleet saaneet sielua soimaan samalla tavalla kuin aiempi tuotanto.

Onneksi tämä uusi singlekappale Järnvägsbron kuitenkin ihastuttaa. Ei värisytä ihan niin kovaa kuin Hurula parhaimmillaan, mutta on taas vaihteeksi jotenkin vähän parempi.

Jos et vielä tunne Hurulaa, niin suosittelen kaikille Broder Daniel, Markus Krunegård ja Masshysteri-faneille. Tai sitten ihan vain tummasävyisen, usein melankolisvoittoisen ja runollisen, mutta samalla melodisen punkinkaltaisen ystäville.

Hurula-tavalla upeasti raa’an kaunista tunnelmaa jälleen. Upea!

Circa WavesMovies

Circa Wavesin uudehko Movies ei välttämättä ole kaikkien teidän makuun. Kappaleen poppis kitaraindie voi tuntua jotenkin liian imelältä ja nykymusiikki-ihanteiden mukaisesti sellaiselta teennäisen ylifreesiltä. Ajankuvaa, sitä tässä on.

Minusta tämä on aika harmiton ja näppärä kappale, johon on löydetty sellainen kiva hittimäisyys. Ei mikään ikiaikainen kitaramusaklassikko kuitenkaan.

Alias KidInglorious

Olen joskus ottanut seurantaan brittiläisen Alias Kidin, muistaakseni Alan McGeen kannustamana. Kyseessä on todella pieni yhtye.

En muista bändiltä mitään aiempaa kaappaletta, mutta tämä biisi tuli muutama päivä sitten vastaan. Aika kiva brittirock, tuo aika paljon mieleen Miles Kanen. Vähän sellainen Kanen bändimäisempi versio.

Sideways 2017

Kolmisen viikkoa sitten vietetty Sideways-festivaali oli onnistunut alku kesälle. Kesälle, josta ei idoleita puutu! Teknisesti tämä idolikesä 2017 sai alkunsa jo toukokuun lopussa helteisessä Manchesterissä, missä kävin tunnelmoimassa The Courteenersin ja The Charlatansin keikoilla. Sidewaysin rooli tässä idolikesässä oli saattaa minut lähelle Hurulaa. Heinäkuussa saan rakastaa vielä Kasabiania Tallinnassa, Liam Gallagheria Turussa ja Richard Ashcroftia Tampereella – ja elokuussakin olisi vielä tällaista brittipoppi-ilottelua.

Huh, pyörryttää!

Ennen Sidewaysiä kokosin tekstiksi minua kiinnostavat artistit, tässä vielä paluu niihin. Kaiken kaikkiaan vuoden 2017 Sideways jäi mieleen festarina, jok aei tarjonnut elettäväksi yhtäkään varsinaista pettymystä – ja se on jotain! Vuoden 2017 Sideways oli minusta hienosti artistiensa kuva. Elämyksellinen, vähän uutta ihastusta tarjoileva, turvallinenkin, yllättävä ja ikiaikainen.

Ehkä noissa adjektiiveissä on onnistuneen festarin ydin ylipäänsä.

Kuva: Petri Anttila/Sideways

Elämyksellinen: Hurula

Hurulan kiinnittäminen Sidewaysin lavalle oli minusta parasta, mitä festariorganisaatio tänä vuonna päätti tehdä. Ruotsalaispoppipunkkareiden keikka oli nimittäin musiikillisesti aivan huikea! Erityisesti tykkäsin Hurulan biisivalinnoista, siitä, että keikkasettiin oli otettu mukaan kahdelta albumilta myös niitä rauhallisempia kappaleita. Omat henkilökohtaiset pyörtyilyn tunteet koin Sluta Deppa Mig -kappaleen aikana. Koska kappaletta ei kuultu marraskuun Tavastian-keikalle, uskalsin unelmoida tuosta hetkestä vain ihan varovasti. Kesän kohokohtia.

Vaikka Hurula tuntuu olevan parhaimmilaan ihan kaikessa, mitä se tekee (rumpali Jonna Löfgren ansaitsi kyllä taas kaikki taputukset, huhhhuh), jäi keikasta hyvä maku aivan erityisesti loppua kohti kasvaneen musiikillisen mylvinnän ja revittelyn vuoksi. Festareiden hienoimpia hetkiä: kun Robert Hurula Petterssonin koko keikan ajan luontevan levottomasti, mutta silti vielä hallitusti liikkunut hahmo lopulta antaa mennä.

Vaikka on aina kamalan kivaa, että festareilla on sievää ja nättiä ja kaikkea jännää oheistekemistä, niin kyllä ne ovat tällaiset taidokkaasti valitut, ainutlaatuiset ja ajankohtaiset, muttei liian ilmiselvät ja kliseiset kiinnitykset, jotka tekevät festareista erityisen.

Sidewaysin ilmapiiri oli Hurulalle kaikin puolin sopiva, minusta niissä on jopa jotain samaa. Indie ja cool, mutta silti aito ja lämmin. Tunnistettavasti oma itsensä, mutta silti laajalle yleisölle sopiva. Vilpittömyydellä ja heittäytymisellä toteutettua, joka päätyy olemaan jotain elämyksellistä.

Hurulassa elämyksellisyys liittyy minusta paljon siihen, että yhtyeestä puhuminen tyhjentävästi on todella vaikeaa. Siihen ei sanat riitä. Ensinnäkään genremääritelmät eivät tyhjennä merkityksiä eivätkä osu ihan just kohdilleen. Sidewaysissä oivalsin sen, että Hurulalla ei ole oikeastaan mitään tekemistä genrejen kanssa, vaan siinä on jotain, mitä ei saavuteta soittamalla genremääritelmien mukaan. Hurulan erinomaisuus liittyykin sellaiseen vilpittömään ilmaisuun ja hetkeen heittäytymiseen. Sidewaysissäkin pääosassa oli soitto, uskomattomalla melodiatajulla kirjoitetut kappaleet ja kolmen kitaran synnyttämä räminä. Intensiivisen setin aikana kukaan tuskin ehti kaivata välispiikkejä.

Keikan loputtua yleisö sai kiitokseksi hymyn ja onnekkaimmat käsiläpsyn. Ihana tyyppi, täyskymppi keikka.

Uusi ihastus: The Radio Dept.

Sen lisäksi, että hyvillä festareilla saa kokea jotain elämyksellistä, on minusta festari onnistunut silloin, jos edes osa yleisöstä lähtee sieltä kotiin uuden musiikki-ihastuksen kanssa. Yksi tapa löytää uusi bändirakkaus on seurata, kuinka muut rakastavat.

Kuten ennen Sidewaysiä kirjoitin, en tuntenut The Radio Dept. -yhtyettä sen muutamaa hittiä lukuunottamatta. Lauantaina keikalla kaikki oli kuitenkin jotenkin kohdillaan. Oli aurinko, rytmit ja yleisö, jolle yhtye oli tärkeä. Olosuhteet, joissa on helppo ihastua.

Kuva: Petri Anttila/Sideways

Turvallinen: Editors

Hyvät festarit ovat aina myös pikkuisen turvalliset. Enkä nyt tarkoita sellaisella tylsällä tavalla, vaan sellaisella vapauttavalla tavalla. Kun tietää, että asiat toimii, voi vain heittäytyä kuuntelemaan ja fiilistelemään. Artisteista perjantaina esiintynyt Editors oli juuri sellainen.

Toisin kuin monet muut, en ollut koskaan aiemmin nähnyt yhtyettä livenä. Vaikka muttamissa kappaleista, esimerkiksi kovasti odottamastani Oceans Of Nightista jäi jokin viimeinen taikasilaus puuttumaan, oli yhtye minusta oma arvokas ja musikaalinen itsensä. Saatoin myös vähän ihastua laulaja Tom Smithin lavalla puhjenneeseen karismaan, sellaista en ollut hänessä aiemmin tunnistanut. Tässä kävi juuri niin kuin toivon: kiinnostuin taas vuosien jälkene yhtyeestä pikkuisen enemmän.

Kuva: Tanja Räsänen/Sideways

Yllättävä: Slaves

Minusta toinen aivan erityisen nokkela kiinnitys Sidewaysissä oli brittiläinen Slaves. Vaikka nykyään ihmiset eivät meinaa sitä uskoakaan, niin kyllä Britannian indiemaailmaan kannattaa aina välillä vilkuilla, etenkin jos haluaa löytää erilailla tekeviä pieniä isoja yhtyeitä.

Slavesissa oli jotain yllättävää. Se, millaisen kivan pikkuaggren tyypit kaksistaan saivat aikaan, oli jotenkin aikaan ja paikkaan ihan täydellistä. Ihan tuota intensiteettiä ja sähäkkyyttä en uskaltanut yhtyeen liveversiosta odottaa. Perjantain alkuilta, vasta avatut oluet yhdistettynä brittien itsevarmaan ulosantiin ja sähäkkään soittamiseen upposi minuun.

Minusta yhtyeen pienoisena ongelmanana on kuitenkin se, ettei sillä ole ihan riittävän hyviä biisejä, paria ihan tykkiä hittiä lukuunottamatta. Siksi festareista innostunut, perjantaifiiliksinen yleisö teki tilanteesta lopulta aivan super sympaattisen ja mainion festarihetken. Tällä keikalla yleisön rooli olikin olennainen ja lava just eikä melkein.

Keikan jälkeen kävin ystäväni kanssa nopeasti jutustelemassa rumpalille. Nuorukainen kertoi pehmeällä äänellä, kuinka oli aiemmin päivällä käynyt temppeliaukion kirkossa – hauska kontrasti lavalla juuri vihaisesti meuhkaanneen rumpalipersoonan kanssa.

Ikiaikainen: Dinosaur Jr.

Onnistuneilla festareilla on aina, ihan aina joku ikiaikainen yhtye, se vain jotenkin kuuluu asiaan.

Vaikka minuun yhtye ei tehnytkään hirivttävän suurta vaikutusta, on tuntemukseni se, että yhtyettä odottaneet saivat sitä, mitä halusivat. Keikka ei siis missään nimessä ollut huono, vaan minusta vain tuntui, ettei se ollut minua varten, varmaankaan siitä syystä, ettei yhtye tai sellainen musiikki ylipäänsä merkitse minulle oikein mitään. Toisin kuin useille keikkaa fiilistelleille, minulle tällainen musiikki ja tekeminen ei ole osa nuoruuden kuvastoa.

Mutta. Jotenkin kuitenkin tykkäsin seurata keikkaa ja siitä nauttivia ihmisiä. Se, miten fetsarit ja sinne kiinnitety klassikkoyhtyeen tuovat yhteen ihmisiä, jotka muuten eivät välttämättä festareilla kävisi tai toistensa seuraa löytäisi, on hienoa.

Ja sitäpaitsi. Vaikka tänä vuonna klassikkokiinnitys ei osunutkaan yksi yhtene minun suosikkieni kanssa, voi se taas ensi vuonna osua.

Sideways 2017: Nämä kiinnostaa

Ensi viikonloppuna vietetään Sideways-festivaalia Helsingin Teurastamolla. Erityisen mainiota on se, että tänä vuonna lavoille nousee useampi jopa tällaista musiikillisesti rajoittunutta erityisen paljon kiinnostava esiintyjä!

Tässä siis lyhyesti ja ytimekkäästi Sidewaysin ”nämä kiinnostaa” -kiinnitykset.

Slaves (pe klo 19.15 Park Stage)

Brittityypit ovat näiden festreiden myöhäiskiinnitettyjä, sillä heidät napattiin tulonsa peruneen Cloud Nothingsin tilalle. Tämä sopii mulle! Parisen vuotta sitten kävin täällä blogissakin vähän empien parivaljakosta tykkäämässä, nauttihan yhtye tuolloin Briteissä sellaisesa tulokashurmoksesta. Matkustin bandwagonissa jonkun aikaa, mutta lopulta innostus laantui sellaiseksi vähän passiivisemmaksi seurailuksi ja muutamien biisien satunnaiseksi fiilistelyksi.

Se, miksi yhtyeestä ei ole mitään super isoa suosikkia itselleni tullut, liittyy varmasti siihen, ettei omassa hissukkamaisessa koti-iltaelämässäni ole kauheasti tilausta Slavesin tietylle ärhäkkyydelle. Mutta sitten taas manchesteriläisessä baarissa perjantai-iltana kuultuna kuulosti ihan törkeän hyvältä! Ja niin varmasti myös helsinkiläisessä festarikontekstissa.

Slavesin keikalla aionkin innostua ja inspitoitua ronskiudesta, kovuudesta, itsevarmuudesta, rähinästä, punkista, brittiläiseksi tunnistettavasta (?) arkirealismista ja suorasanaisuudesta, puhelaulamisesta, katumaisen uskottavuuden ja musabisnescoolin sekoituksesta.

Editors ( pe klo 21.15 Sideways Stage)

Kuten varsin moni muukin, myös minä rakastuin Editorsiin reilu kymmenen vuotta sitten, maagisen Munich-sinkun vaikutuksesta. Melodinen dramaattisuus ja epäindiemäinen musiikillinen isous ja jylhyys viehättivät. Biisin uskomaton kertsi ja sen valetanssimaisuus heittävät minut Wienissä vietettyyn vaihtovuoteen ja Chelsea-baarin indiediskoon.

Debyytin jälkeen tuli toinen mainio ja tykätty albumi, mutta sitten hurma ja huuma vähän minun osalta laantuivat  ja tykkäys ulottui enää muutamiin erityishyviin kappaleisiin. Harmillisesti yhtyeen sinänsä mainio myöhäistuotanto sai minulta osakseen aivan liian pintapuoleista tykkäämistä.

En ole nähnyt yhtyettä koskaan livenä, joten jännä nähdä, mikä vaikutus hämärtyvällä festari-illalla, isosti arvokassoundisella musiikilla, tanssirummutuksilla sekä herkistävillä, tutuilla melodioilla on minun ja yhtyeen väleihin.

Odotan. Ja toivon, että ihastun isosti uudelleen!

The Radio Dept. (la klo 18.00 Plaza)

Yhtye, jota en vielä oikein hittien ulkopuolella tunne, mutta johon voisin kesälauantaissa vaikka tykästyäkin!

Dinosaur Jr. (la 19.00 Sideways Stage)

Kiintiöklassikko. En edes yritä väittää, että olisin tykännyt yhtyeestä aina tai että tietäisin sinkkujen b-puolet ja katsoisin halveksuen niitä, jotka toivovat kuulevansa festareilla yhtyeen hittejä. En omista uskottavasti kulunutta bändipaitaa. Mutta lähtökohtaisesti innostun klassikoista – siksi yksi odotetuimpia hetkiä.

Tällä keikalla aion inspiroitua itseni musiikillisesta sivistämisestä sekä siitä, että saatan tuntea itseni nuoreksi.

Hurula (la 23.00 Park Stage)

Minulle se Sidewaysin tärkein ja olennaisin! Tämän ruotsalaisherran vuoksi menetän tämän viikon yöuneni – jännittää vain niin ihanasti! Marraskuussa nähty Tavastia-keikka vei jalat alta, joten tiedän, että minun Sidewaysini päättyy hurmokseen ja rakkauteen. Ihana mies, super hyvät kappaleet ja aivan törkeän vilpittömästi ja intensiivisesti toteutuva bändisoitto.

Tämä keikka on tuleva festariklassikko.

Näiden lisäksi olen päättänyt suhtautua aivan erityisellä avoimuudella kotimaisiin nykybändeihin – tämän enemmän ulalla tuskin voi olla.

Marraskuun parhaita

Marraskuussa jäi paljon sanomatta tänne. Ja hyvä niin, olisi saattanut tulla kamalaa jälkeä! Mutta oli siellä moskan keskellä kivoja ja inspiroiviakin juttuja. Esimerkiksi nämä:

Hurula @ Tavastia 2.11.2016

Ruotsalainen Hurula soitti marraskuun alussa Tavastialla ensimmäisen Suomen-keikkansa. Ja olipa se vain uskomaton! Marraskuun, tämän vuoden, elämänkin kohokohtia.

Minulle keikassa oli tietysti kyse paljon siitä, että se silitteli sielua, sellaisella fanityttötavalla. Minun ja Hurulan rakkaustarinassa kun on kyse sellaisesta erityislaatuisesta hullaantumisesta, joita sattuu minun kohdalle näinä musiikillisina aikoina enää ehkä yksi kahdessa tai kolmessa vuodessa. Kun suurimman osan ajasta rakastaa asioita, jotka ovat olleita ja menneitä, tuntuu vain aivan erityiseltä tykätä näin paljon jostain, joka on olemassa just nyt. Tässä ajassa – Tavastian lavalla.

En ole koskaan ollut hyvä tulkitsemaan rakkauttani Hurulaa kohtaan. Jostain jännästä siinä on kyse. Jostain muusta kuin hurahtamisesta taas yhteen brittipopbändiin, sillä sellainenhan kyseessä ei ole. Ensisilmäyksellä ja analyysien ulottumattomista tullut instant crush, joka vain tuli ja vei. Mutta Tavastialla tajusin, että siinähän ne kaikki syyt rakkauteen ovat, lavalla.

Koska tämä on jonkinlainen musiikkiblogi, mainitaan nyt ensin keikan musiikillinen taso. Ne kappaleet! Silkkaa pop-hienoutta, ei siloteltua ja imelää sellaista, vaan vilpitöntä, aitoa, riittävän rosoista. Vähän riehuvaakin. Ja kaiken sen särön keskellä voi ottaa kiinni nätistä ja simppelistä melodiasta ja hoilotella mukana.

Ja sitten oli se bändi ja sen soitto! Yhtye kuulosti törkeän hyvältä. Kurinalaista, tiukkaakin soittoa, mutta myös heittäytyvää. Aivan erityinen energia ja intenisteetti kesti läpi keikan. Se melodisten kappaleiden ja meluisan punk-tekemisen yhdistelmä oli livenä vähintään yhtä herkullinen kuin levylläkin. Bonuskivaa oli se, että rummuissa oli Glasvegasin Jonna Löfgren.

Ja sitten oli tietysti itse herra Hurula, miehen hiljainen chrami ja koreilemattomuus. Ei mitään turhaa kukkoilua, vaan antaumuksellista keskittymistä tekemiseen. Vaikka mitään välispiikkejä ei kuultukaan, oli kaikille varmasti ihan selvää, että tyyppi välitti.

Keikan kolmen ensimmäisen biisin tykityksen aikana tunnettuja kylmiä väreitä ja epäuskoisia onnenfiiliksiä ihanampaa oli ehkä vain se, kun Robert Hurula koski minun käteen.

20161108_202309

Blossoms – Getaway

Blossomsin kanssa on käynyt vähän köpelösti. Olen yrittänyt saada pirtsaleisesta yhtyeestä kivaa kokonaiskuvaa, mutta jumituin yhteen kappaleeseen. En siis vieläkään osaa rakastaa yhtyettä, mutta tämä laulu. Tämä on marraskuun rakkain.

Se, miten jotkut kappaleet päätyvät puhelimeeni yhden biisin soittolistaksi, käy yleensä saman kaavan kautta. Kuulen uuden kappaleen, josta vaikutuksen tekee pieni säväyttävä pätkä melodiaa ja siihen liitettyä tekstiä.

I’ll always hold some place for you
I’m over you, get under me
This is the last time,
don’t say it’s the last time.
Call me up –
you’ve got me choking up.

On kytevä tunne, yleensä joku pienen pieni kriisi, jonka tuo pätkä saa riehumaan vallattomana. On joku oikea ihminen, tai oikea vääräihminen, kuten marraskuussa.

Ja sitten eletään ja ryvetään sitä yhden biisin soittolistaa ja yhden tunteen kriisiä, kunnes tulee uusi tunne, biisi ja ihminen.

Ukulele

Marraskuussa ostin ukulelen. Olen kauakana hyvästä soittajasta, mutta vaihdan kyllä jo sujuvasti (mutta hitaasti) sointuja monenkin kappaleen tahtiin. Minulla ei ole minkäänlaista kitarataustaa, sillä tietysti valitsin aikoinani instrumentiksi klarinetin, niin kuin kaikki tulevat popparit. En ole kovin hyvä sietämään omaa osaamattomuuttani, mutta oikeasti on ollut aika kiva aloittaa jotain ihan alusta. Ja tietysti nautin siitä, miten soittaminen vie ajatukset pois niistä asioista, joihin tuo Blossomsin Getaway vie. Tämä on niin tätä taas.

Ja kyllä joo, aloitin Oasiksesta.

She’s not anyone…

Jos Liam pystyy, pystyn minäkin.

Please keep soldiering on

Joskus kauan sitten hyvä ystäväni tunnelmoi Courteenersin International-kappaletta ja aivan erityisesti sen keep soldiering on -kohtaa.

Soldier on, maailman kaunein sana”, sanoi hän. Myötäilin kyllä, mutta silloin se ei tullut vielä sydämestä, koska silloin en vielä tajunnut.

Kiitos taas yhden taakse jääneen marraskuun, nyt vähän jo tajuan.

Please keep soldiering on
Cause without you where would I be?
Lost for words
Lost at sea

Simppeliä ja kliseekaunista poplyriikkaa? No joo, mutta joskus viestin täytyy olla noinkin yksinkertainen, jotta se menee perille.