Luukku 3: Vuoden 2019 lempikappaleet

Tänä vuonna ilmestyi taas valtavasti uutta hyvää musiikkia – jopa tällaisen kapean musiikkimaun omaavan tyypin mielestä. Oma lempimusiikkini löytyy soittolistojen, radiokanavien ja kriitikoiden arvoiden ulottumattomista, joten olen ihan kamalan sokea sille, onko joku biisi jotenkin yleisesti hyvä tai huono. Kappaleen ihanuus on usein niin kovin selittämättömistä asioista kiinni.

Siksi mitään vuoden parhaat -listaa en osaa tehdä. Mutta tässä 22 kappaletta, joita on ollut aivan erityisen kiva kuunnella vuonna 2019. Lopussa vielä Spotify-lista kappaleista.

  1. Fontaines D.C. – Liberty Belle. Vuoden huikein! Jää ikisuosiksiksi.
  2. Fontaines D.C. – Boys in A Better Land. Vuoden toiseksi huikein!
  3. Liam Gallagher – One of Us. Säv, san ja sov kaikki kohdillaan.
  4. DMA’s – Silver. Takuuhyvä DMA’s.
  5. Ride – Clouds Of Saint Marie. Niiiiiiin kaunis.
  6. Sleeper – Paradise Waiting. Ihana ihana brittipop ysäriklassikolta.
  7. Blossoms – The Keeper. Paras Blossoms tähän mennessä. The Charlatans meets Primal Scream.
  8. Hurula – Järnvägsbron. Synkän kaunis, koskettava ja riipaiseva.
  9. The Big Moon – Take A Piece. Huikea tyttöbändipoppikappale indieyhtyeeltä. Salainen pahe.
  10. Liam Gallagher – Now That I’ve Found You. Ihanan soma rallattelu. Yksinkertaisuudessaan tavallaan turha biisi, mutta lopulta kaikkea muuta.
  1. Steve Mason – Don’t Know Where. Kaunis, koskettava.
  2. Idlewild – All These Words. Tutun ja turvallisen kuuloinen Idlewild, heittää minut nuoruuteen. Malliesimerkki yksinkertaisuudessaan hyvästä kertosäkeen käynnistymisestä.
  3. The Big Moon – Your Light. Huikea, jänskä, cool.
  4. The Twang – It Feels Like (You’re Wasting My Time). Hyvä rytmi, svengi ja rullailu.
  5. High Hazels – Slow Dancers. Kaunis kappale ja ihana tulkinta.
  6. Temples – You’re Either On Something. Kaunis melodia ja upea sovitus. Kertsin lähtö säväyttää joka kerta.
  7. The Spitfires – Enough is Enough. Yllärilemppari pikkubändiltä. Kuuntele myös biisistä tehty Hard Fi -remix.
  1. Ian Brown – From Chaos To Harmony. Kappaleena ei mikään super hyvä, mutta koska on todella Ian Brown ja siksi cool, päätyi kovaan kuunteluun.
  2. Steve Mason – America Is Your Boyfriend. Kappale, joka tallentaa hyvin Steve Masonin erinomaisuuden ja erityisyyden.
  3. Ivory Wave – Uptown. Yllätyshyvä baggy pikkubändiltä.
  4. Miles Kane – Blame It On The Summertime. Soma, simppeli ja erittäin mileskane rallatus.
  5. Noel Gallagher’s Flying Birds – Wondering Star. Keskinkertaisen Noelin kelpo John Lennon -fiilistely. Täynnä kliseitä – varmaan just siks käy mulle. Oispa vielä vähän vähemmän kaikuisa ja kumiseva.

Mitä biisejä sie tykkäsit tänä vuonna kuunnella?

Soittolista: tammikuu 2019

Tammikuun uudet julkaisut löytyvät nyt taas Spotify-listalta!

Alkuvuoden uusia kappaleita

RAT BOY – Don’t Hesitate

RAT BOY eli Jordan Cardy on vain niin huikea! Tuotteliaisuuden lisäksi nuorukainen onnistuu myös laadussa. Biisi biisin perään ulos tulee jotain todella näppärää ja koukuttavaa.

RAT BOY on onnistunut luomaan oman universuminsa, juttunsa, jossa yhdistyy monta kiehtovaa elementtiä. On Beastie Boys -vaikutteet, (britti)räpin otetta, Damon Albarnin brittipop-kauden mockney-laulua, Jamie T:n kaltaista uudehkoa britti-indiesoundia ja on Happy Mondaysista muistuttavaa tanssirockia. Scum-universumin viimeistelee vahva ja tunnistettava visuaalinen ulosanti, jossa mässäillään 90-luvun estetiikalla, katutaiteella ja nuoruuden räihnäisyydellä.

Don’t Hesitate on taas luottolaatuinen RAT BOY -biisi. Mahtis ysärimaailma ja kitarat, jotka muistuttavat Happy Mondaysin Step Onista. Välikilkatukset taas tuovat minulle spontaanisti mieleen Gomezin Whippin’ Piccadillyn klassiset välikilkatukset.

Kuuntele myös rockimpi ja aggressiivisempi, Jamie T:stä kovasti muistuttava Chip On My Shoulder.

Sleaford Mods – Kebab Spider

Sleaford Modsia parhaimmillaan. Biisi täyttää kaikki hyvän Mods-biisin vaatimukset: minimalistinen ja junnaava tausta, pieni melodinen tarttuva hetki, painava sana ja joku mieleenpainuva kertsihokema.

Ihan super hyvä! Uusi levy Eton Alive ilmestyy 22. helmikuuta.

Catfish and the Bottlemen – Longshot

Walesiläinen Catfish and the Bottlemen ei ehkä ole teidän kaikkien juttu. Yhtye voi tuntua brittipopparille ja brittirokkarille vähän liian geneeriseltä yleisrockilta. Minulle yhte on kuitenkin uponnut kivasti, ja erityisesti vuoden 2014 debyyttilevy Balcony teki vaikutuksen. (Toinen albumi olikin sitten aika plääh.)

Vaikka yhtyeen tekemisestä ehkä puuttuukin sellainen brittirock-eetos, niin joku tässä minua viehättää. Laulaja Van McCannin poikamainen laulu pelastaa lopputuloksen sellaiselta yleisäijärock-vibalta ja popahtavat kertsit ja melodiat hellivät popparin ja kitaraindien ystävää.

Longshot on perushyvä Catfish and The Bottlemen -kappale. Helppo hitti, jota ei kauheasti tarvitse pureskella.

Ian Brown – From Chaos to Harmony

Tämä viimeisin uusi Ian Brown on minun mielestä kolmesta jo julkaistusta kappaleesta paras. Vaikka ensimmäinen single First World Problems on myös huippu, niin tässä on enemmän jotain jänskää. Tykkään siitä, miten riisuttu kappale suurimman osan ajasta on. Jotenkin mainiota myös, että biisin wah-wah:t on itse Godlike Geniusin soittamia. Brown kun ei ole varsinaisesti mikään soittaja.

Kappaleen lyriikat ovat myös jotenkin todella Ian Brown -tavalla onnistuneet. Mielenrauhaa, enkeleitä, kaaosta, harmoniaa, leviävää iloa, kiviksi muuttuvia ruusuja. Koko kuvasto todella Ian Brown. Sellaista samanlaista yksinkertaista ja ilmiselvää elämän pohdintakuvastoa ja helppoa spirituaalisuutta, mitä Richard Ashcroft ja vähän myös soolo-Liam Gallagher harrastavat. Sopii legendoille ja uppoa minuun. Olenhan käytännössä ainakin puoliksi keski-ikäinen brittimies.

Ripples-albumi ilmestyy 1.helmikuuta.

Viisi kertaa vuoden 2019 albumi

Vuosi 2018 on ollut hyvä vuosi tällaiselle kitarapopista ja brittipop-vaikutteista innostuvalle. Palaan noihin vuoden kohokohtiin vielä ennen vuoden vaihtumista.

En ole vielä kovin hyvin selvillä ensi vuoden musiikillisista tapauksista, minua saa sellaisilla sivistää! Muutaman kovasti kiinnostavan julkaisun tiedän minua kuitenkin ensi vuonna odottavan.

Yksi: Ian Brown – Ripples

Jumalhahmo Ian Brown julkaisee vihdoin uuden soololevyn. Helmikuussa ilmestyvästä Ripples-albumista tulee ensi vuoden tapaus! Brown on hahmo ja legenda, idoli, johon monen meistä olemisen ja musiikin kuuntelemisen tapa palautuu. Siksi kaikki, mitä Ian Brown tekee, on jollain tavalla merkityksellistä.

On ollut kuitenkin kiva huomata, että Brownin paluusingle First World Problems on toiminut hienosti ihan ilman legendalisääkin, ihan vain musiikkina, onnistuneena kappaleena. Lyö The Stone Rosesin paluukappaleet mennen tullen. Tällä videolla kivaa on tietty tuo F.E.A.R-kappaleen videosta muistuttava lowrider.

Kaksi: RAT BOY – INTERNATIONALLY UNKNOWN

RAT BOY on yksi niistä harvoista uusista artisteista, joita rakastan sillä tavalla ihanan omistautuneesti. Joskus tuntuu, että tuollaisia uusia rakkausartisteja ja -yhtyeitä on nykyään ihan mahdoton löytää. Nuorukaisen debyttilevystä on tullut levyhyllyni luottoalbumi, joten selvää on, että kakkoslevy on odotettu. Ilmestyy 25.1.

Kolme: Steve Mason – About the Light

Skottiartisti Masonin neljäs soololevy ilmesyy 18. tammikuuta. Mason on suuri muusikko- ja tyyli-idolini, rakastan miehen musikaalisuutta ja artistiutta! Jokainen Masonin julkaisuista on ollut jollain tapaa erityinen, joten odotan tämän uuden levyn ilmestymistä aivan erityisen luottavaisin mielin.

Neljä: Plastic Mermaids

Aiemmin vain ep-mittaisia julkaisuja julkaisseelta Plastic Mermaidsilta on huhujen mukaan tulossa ensi vuonna ulos ensimmäinen kokopitkä. En tiedä yhtyeestä juuri mitään muuta kuin sen, että se tulee Isle of Wightilta, on viisihenkinen ja että yhtyeen sielun muodostaa kotistudiossa häärivät veljekset.

Mutta oikeastaan tämä yksi biisi riittää herättämään mielenkiinnon ja kutkuttavat odotukset – vuoden 2018 parhaita kappaleita. Vaikka pohjimmiltani olen suoraviivaisen kitarapopin rakastaja, niin toisinaan on kiva innostua toisenlaisesta maisemasta. Tässä biisissä on mahtis MGMT-tyyppinen psykedelia ja jotain The Flaming Lips -henkistä sekoa.

Viisi: Joku muu, mikä?

Kerro mulle!

Ian Brown – First World Problems

Merkittävin kuluvan viikon tapahtumista oli tietystikin Ian Brownin paluu. Yhdeksän vuoden odotus päättyi torstaina tähän First World Porblems kappaleeseen. Ripples-nimeä kantava albumi ilmestyy maaliskussa, kymmenen vuotta edellisen My Way -kokopitkän jälkeen.

En varmasti ole ainoa, jolla on ollut ikävä soolo-Ian Brownia, vaikka välissä on saatu vähän uutta The Stone Rosesiakin. Minua kuitenkin kiinnostaa huomattavasti enemmän Ian Brownin uusi soolomateriaali kuin The Stone Rosesin uudet jutut.

Tykkään biisistä tooooooosi paljon. Vaikka olenkin löytänyt Ian Brownin jokaiselta levyltä ja jokaisesta visiosta tykättävää, niin kyllä tämä kuulostaa aivan erityisen paljon minulta. Yllätyin biisin letkeydestä, keveydestä ja ilmavuudesta. Brownin tuotannosta kun löytyy paljon sellaista kovaa ja aggressiivista soundia. Tykkään biisin Primal Scream -fiiliksistä ja liki Loaded-mielikuvista. Tykkään Manchesteriä soivasta rytmistä sekä siitä, miten letkeys tuo mieleen suuresti ihailemani Steve Masonin. Minusta on myös jotenkin hurjan hienoa, että Brown on tehnyt kappaleen yhdessä poikiensa Caseyn ja Frankien kanssa. He myös soittavat tällä sekä usealla muulla tulevan albumin kappaleella.

Minusta Ian Brown tekee freesin ja itsensä kuuloisen paluun. Maaliskuu alkoi kiinnostaa just huomattavasti enemmän.

Lokakuun soittolista

Jaan joka kuu blogissa soittolistan, josta löytyy muutaman menneen viikon uudet olennaiset julkaisut: biisit, singlet, uusien levyjen parhaita kappaleita.

Lokakuun listalla on taas monta biisiä, jotka pitävät brittipop- tai kitarapop-rakkauden ihanasti tuoreena.

Suosikkikappaleitani lokakuulta on ehdottomasti Mull Historical Societyn Wakelines. Olen tykännyt tosi paljon myös Trampolenen The One Who Loves You -kappaleesta. Soma uusi brittipoppi! Miles Kanen uusin single Killing The Joke liittyy ehdottomasti Kanen tuotannon parhaimpien joukkoon.

Ian Brownin ensimmäinen soolobiisi yhdeksään vuoteen on tietenkin tapaus, samoin kivat paluut tekee Damon Albarnin luotsaama The Good The Bad and The Queen sekä RAT BOY.

Aika kiva syksy.

https://open.spotify.com/user/misse-kissa/playlist/1OHF6qbudaVa33Oa9S5Wks

Viisi kertaa 7″-hyllyn suosikki

Minulla ei ole kovinkaan paljon harrastuksia, mutta unelmien dj-setin kokoaminen on yksi niistä. Olen saanut keräiltyä kasaan jo aika soman brittipoppi-kokoelman. Ja keräämisellä en nyt tarkoita sellaista maanista netistä tilailua, se ei tuota mulle iloa, vaan sellaista ihan vanhanaikaista oho-tyyppistä löytämistä. Ajan ja paikan, fiiliksen tai jonkun henkilön liittymistä ostokseen.

Tässä viisi seiskahyllyni aarretta.

The Courteeners – Acrylic (2007)

20180727_115953

Ihana indieklassikko manchesteriläisyhtyeen debyytiltä. Tämä on yhtyeen toinen single ja aivan huikea biisi! Niin kauan kuin en omista yhtyeen debyyttisingleä ja kulttiklassikkoa (Cavorting), fiilistelen tätä toiseks ekaa sinkkua. Tässä, kuten kaikissa yhtyeen debyyttisingleissä, on vielä sellainen uuden pikkubändin hohto. Nythän bändi on jo valtavan suosittu.

Ostin singlen viime talvena tamperelaiselta ystävältäni.

Blur Popscene (1992)

20180727_115615.jpg

Blurin Popscene on aivan hurjan merkittävä sinkku. Non-album -singlenä yhtyeen kahden ensimmäisen levyn välissä julkaistu kappale on suuren suuri brittipopsymboli. Single oli yhtyeen irtiotto debyytin baggy-maisemasta ja silta Damon Albarnin englantilaisuusvisioihin. Popscene yhdessä Sueden The Drowners -singlen kanssa osoitti, että baggy on kuollut, eikä Amerikassa vellovaa grunge-huumaa Britteihin kaivata. Ensimmäinen askel Cool Britannian syntytarinassa oli otettu. Lue lisää vaikkapa tästä blogitekstistäni.

Ostin seiskan reilu vuosi sitten, kun olin Manchesterissä ensimmäistä kertaa. Pari tuntia kaupungissa ja olin jo tehnyt kassillisen levylöytöjä. Ihana kaupunki.

OasisWhatever (1994)

20180727_115328.jpg

Ei Bluria ilman Oasista, eli toinen olennainen non-album -single. Noel joutui jakamaan tämän joulusinglenä julkaistun biisin kirjoituskrediitit Neil Innesin kanssa. B-puolella tässä on hieno It’s Good) To Be Free.

Tämä taitaa olla minun singlehyllyn kallein hankinta. Ostin levyn helsinkiläisestä Fresh Carbage Recordsista, kun se vielä sijaitsi Teurastamolla. Minun yksilöni kulkee numerolla 04505.

Ian BrownMy Star (1997)

20180727_115544.jpg

Tämä on merkittävä ja tärkeä tietysti siksi, että kyseessä on The Stone Roses -legendan ja cooleista cooleimman tyypin eli Ian Brownin ensimmäinen soolosingle. Hieno biisi, hieno esiinmarssi.

Ostin tämän seiskan viime maaliskuussa Lontoosta. Muuten ihan täydellistä, mutta matkaan ja seiskaan liittyy muisto pojasta, joka särki minun sydämen. No, sånt är livet, niin kuin joku fiksu ruotsalainen joskus sanoi.

Menswearin värisuora (1995- 96)

20180727_115902.jpg

Aarteiden aarre taitaa olla tämän Cool Britannia -tähdenlennon ”värisuora” eli kaikki Menswearin debyyttilevyn viisi singleä. Jälleen puhutaan brittipopin symboleista, joten näiden omistaminen tuntuu huikealta. Yksi sinkuista on saatu eksältä tuliaiseksi jostain päin Britanniaa, kaksi löytyi aikoinaan Tavastian levymessuilta yksinäisestä ”Brittipop”-laatikosta ja kaksi olen tilannut malttamattomuuttani netistä.

Värit tässä sarjassa menevät niin, että debyyttisingle I’ll Manage Somehow on oranssi, Daydreamer sininen, Stardust punainen, Sleeping In vihreä ja ihana Being Brave -slovari harmaa.

Lauantai Manchesterissä

Lauantai-iltana pukeuduin Gazelleihin ja Ian Brown -takkiin (Camokuosinen Adidas tuulitakki – voiko enää ianbrownimpaa asiaa olla?) ja pyöräilin Manchesteriin.

(Ja otin hissikuvan.)

No, siis pyöräilin Iso Roballe, missä tutut dj:t soittivat silkkaa ja pelkkää Manchesteriä.

Siitäkin huolimatta, että sain kuulla illan aikana noin neljä Oasista, vähintään kolme The Stone Rosesia, tasan kolme The Charlatansia, kaksi Dovesia, yhden Space Monkeysin, Happy Mondaysia, yhden Ian Brownin (saatoin fiilistellä F.E.A.Ria hetken huppu päässä – enkä voi sanoa edes hassutelleeni) ja tuhat muuta Manchester-klassikkoa, oli oma suosikkini tällä kertaa tämä:

On se vain niin uskomatonta, miten täydellisesti tämä The Courteenersin debyyttialbumin (2007) pikkuhitti sopii lauantaiseen pubiympäristöön. Herää henkiin. Säväyttää enemmän kuin ennen ja kuulostaa oikeanlaisemmalta kuin ikinä kotiympäristössä. Kappale yksinkertaisesti kuuluu lauantaiseen pubiin. Lagerinkatkuista ja hyväntuulista pubi-indietä parhaimmillaan. Eikä siitä varsinaisesti haittaa ole, että laulaja on Liam, laulajan tukka poppi ja aksentti Manchester.

Jos Dovesia on aina pakko ilmarummuttaa, niin tätä on aina ihan pakko ilmataputtaa (02:52).

Kolme miestä ja tyttö

Heilastelin taannoin jonkin aikaa erään varsin ihanan tamperelaisen brittipopparipojan kanssa. Suhteen alkuaikoina totesin tälle pojalle, että hän on minun mielestäni maailman neljänneksi komein mies. Neljänneksi!

En tiedä, kumpi on uskomattomampaa, se, että oikeasti sanoin ääneen jotain tuollaista, vai se, että poika taisi ottaa sen jopa pienenä kohteliaisuutena. Kai hän oli pääätellyt puheistani, että kilpailu on kovaa.

Mutta entä ne kolme sitten? Tällaisten hurmosten syitä on toki vähän vaikea kirjoittaa auki, ne ovat usein jossain selitysten ulottumattomissa.

Mutta ei sitä nyt mikään suuri analyytikko saati mystikko tarvitse olla huomatakseen, että näiden ihastelulla on jotain tekemistä hiusten ja takkien kanssa. Ja niin oli muuten sen neljännenkin.

Ian Brownin parkanpukemiskohtaus (0:44) Golden Gaze -videolla on jotain maagista. Richard Ashcroft taas on aina livenä vangitseva. Maaginen on myös Oasiksen vuoden 2000 Jools Holland -keikka, Liamin laulussa on jotain erityistä. Tämän lisäksi esimerkiksi Some Might Say on huh huh.

Parhaat ystäväni: Ian Brown – Unfinished Monkey Business

Zemanta Related Posts Thumbnail

Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä.

Ystävä: Ian Brownin ensimmäinen soololevy Unfinished Monkey Business

Ilmestymisvuosi: 1998

Ystävä silloin, kun: en oikein tiedä, mitä haluaisin kuunnella, mutta haluan, että sen kuuntelemisesta tulee itsevarma, kykenevä ja onnellinen olo.

Erityisen ihanaa: Corpses in Their Mouths. Jostain syystä Corpses on minulle se kaikista suurin Ian Brown -suosikki. Ei enempää eikä vähempää kuin yksi isoimmista syistä rakastaa Ian Brownia.

Kappaleen viehätys perustuu moneen taianomaiseen yksityiskohtaan, joista jokainen aiheuttaa kylmiä väreitä omalla tavallaan. Triphopahtava hämyisyys ja jänskä paheellisuus yhdistettynä siihen faktaan, että kappaleen laulaa Ian Brown, tuo maailman komein mies. Kappaletta eteenpäinvievä renkutusrytmi. Outo tunnelma, basson ja kitaran sekasotku. Se hetki, kun just se ihana kitaramelodia tulee mukaan ensimmäisen kerran ennen ekaa kertosäettä (01:00). Ja sen kertosäkeen melodia. Ian Brownin suurpiirteinen laulutyyli yhdistettynä tuohon tunkkaiseen ja jotenkin sumeaan soundiin.

It’s cut like crystal chandeliers.

Ymmärsitte varmaan, että tämän laulun rakastaminen on jossain analyysien ulottumattomissa. Yritinpä kuitenkin.

Unfinished Monkey Business ei varmastikaan ole musiikkikriittisesti Ian Brownin paras levy, mutta se on niin paljon muuta! Musiikillisesti tarkasteltunahan levy on sekava, demomainen ja paikoin mössösoundinen kokonaisuus. Punaista lankaa voi olla haastava löytää. Toisaalta, jos yksi kaikkien aikojen suurimmista keulahahmoista julkaisee näin raakilemaisen ja epäyhtenäisen ”kokonaisuuden” ensilevynään, täytyy sille olla jokin syy. Niin kuin vaikka se, että tällainen levy piti tehdä.

Niin, luultavasti tämä on levy, joka Ian Brownin piti tehdä.

Sillä erityisen paljon levy on Brownin (yhdessä The Stone Roses -basisti Manin ja Squiren korvanneen Aziz Ibrahimin kanssa tehty) katkerahko vastaus ja ”avoin kirje” The Stone Roses -kitaristi John Squirelle. Ainakin kappaleet Ice Cold Cube, Can’t See Me, What Happened To Ya ja Deep Pile Dreams ovat Squiren lähdön ja ystävysten välirikon inspiroimia. Mietin aina, että What Happened to Ya Part 2 -kappaleen kitaran on pakko olla viesti Squirelle.

Erityisen onnistunut tilitys on mielestäni Ice Cold Cube ja sen massiivinen jytke. Huh miten hienoa, miten uhmakkaaksi, itsevarmaksi ja isoksi Ian Brown kappaleen muotoilee. Ja sitten on tietysti se kappaleen kiva kitaramelodiakoukku.

Kai levyn voi nähdä myös jonkinlaisena välietappina matkalla Stone Roses -Brownista sooloartisti-Browniksi. Useilla kappaleilla kirkkaasti pyörivät kitarat kunnioittavat The Stone Roses -mennyttä, elektroninen jytke ja genrerajoja ylittävä musikaalisuus visioivat tulevaisuutta. Can’t See Me -kappale, sen hidas tanssirytmi, baggy-basso sekä kirkas kitarasoundi, muistuttaa mistä tullaan, Lions puolestaan esittelee, mihin suuntaan ehkä voitais mennä.

Unfinished Monkey Business -albumissa on olennaista myös sen ikoninen kansikuva ja levyn nimi. Ne ovat merkittäva osa ”Ian Brown -brändiä”, jos nyt  sellaisesta halutaan puhua. ”My arms have always been too long for my body. But I’ve been called ’monkey’ all my life, so I thought I’d keep that theme”, tiedetään Brownin sanoneen. Parempaa levynnimeä yhtyeensä mahalaskun jälkeen kuopanneen pop-ikonin soololevylle ja esiinmarssille tuskin voi antaa. Unfinished Monkey Business. I’m not done yet. Tämä ei kuulkaa ole ohi vielä. Kansi ja nimi merkitsevät levyn täydellisesti Ian Brownin nimen ja hahmon alle ja alleviivaavat uuden ajan alkua ja itsevarmaa esiinmarssia.

Eikä tällainen uuden ajan ja uran aloitus voisi mitenkään tapahtua komeammin kuin nyt: outoa introa seuraavalla My Star -kappaleella. Biisillä, jota kuuntelemalla löytää aina oikean tunnelman ja suoraryhtisen olemisen tavan. Tämä marssirytmin tahtiin tehty sisääntulo vain on yksi vaikuttavismmista soolouran aluista. Jylhä, itsevarma ja todella ianbrown. Vai pystytkö muka kuvittelemaan tämän jonkun toisen laulamaksi?

Space exploration for nuclear stations
NASA corrupters, jewelled abductors
Space exploration, excursion to the stars
On a military mission on a military journey to Mars

I’ll see you in my star

Pidän siitä, kuinka levy näin jälkikäteen tarkasteltuna tukee sitä, mistä Ian Brownissa minun mielestäni on kyse: miestä ei voi genreyttää. Koko Ian Brownin polveileva soolotuotanto debyytistä lähtien tuntuu määrittyvän parhaiten käsitteellä ’Ian Brown’. On kaikenlaista, mutta aina se kuulostaa Ian Brownilta.

Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain Ian Brownilta lainattua

Nyt kiinnostaa Steve Mason. Taas. Vai edelleen?

Upea mies ja inspiraationlähde, joka ei tunnu tyhjenevän sitten millään. Kahden käsittämättömän tyylikkään ja omaleimaisen soololevyn (Boys Outside, 2010, Monkey Minds In The Devil’s Time, 2013) lisäksi minua inspiroi suuresti tämän ex-betabandiläisen ihan koko olemus.

Viime aikoina elämäniloa on tuonut nimenomaan tämä livetaltiointi. Kaunis Seen It All Before -kappale toki, mutta erityisesti tuo Masonin juuri sopivasti Ian Brownia muistuttava oleminen.

Hei kuule, voisinko pukeutua juuri noin?

Sopivan baggyt pöksyt löytyy. Yläosa olkoon olemuksen liikkuva palanen. Tuulitakki? Taikka hyvin istuva, mutta ei liian piukka farkkutakki? Tai ehkä joku tuollainen kauluspaita-asia.

Kengät? No, täysvalkoisia tennareita ei ole eikä varmaan tulekaan. Miten mustasomisteiset Adidaksen Superstarit? Ehkä jopa Gazellet? Sanoisin, että kyllä. Tuon askeltamisen juju ja olemuksen henki piilee siinä, että kun housu on väljä, on kenkä jykevä – kysykää vaikka siltä Ian Brownilta.

Mutta ei kyse ole vain siitä, että haluaisin näyttää tuolta.

Haluaisin olla juuri noin. Olla sellainen ihminen, joka näkee elämän sen verran tyylikkäänä, rytmikkäänä ja svengaavana, että olisi edes teoriassa kykenevä kirjoittamaan tällaisia kappaleita. Ja vähän jammailemaan.

Always remember me

Olen kuunnellut viime aikoina ihan tolkuttoman paljon Ian Brownia. Ei siis ihme, että tämän hetken jumituskappale löytyy tältä suunnalta.

Always Remember Me on ollut minusta aina hieno kappale, vaikka se kaikista maagisin Ian Brown -hetki onkin aina ja ikuisesti vuoden 1998 soolodebyytiltä löytyvä Corpses In Their Mouths

Mutta Always Remember Me. Kappale ei ole enää vain hieno. Uljas, haikea, Ian Brown -tavalla itsevarma. Siitä on tullut myös elintärkeä. Jotain tässä ajassa ja paikassa on sellaista, että kappale on yhtäkkiä, viitisen vuotta ilmestymisensä jälkeen melkein best ever.

Joskus käy näin.

Että vanhat tutut vuosien takaa alkavat näyttäytyä uudenlaisessa valossa. Ja sitten ihastutaan.

Perjantaibiisi: Synttärisankareille

Ja synttärisankareilta.

Tiiän, tiiän, tämä Manic Street Preachersin Let Robeson Sing -kappaleesta  tehty Ian Brown Mix pyörii She’s not anyonen sivuilla jo vähintään toistamiseen. Mutta se taitaa olla useimpien hyvien juttujen kohtalo. Toisto.

Ja hei, voiko oikeastaan edes olla herkullisempaa hetkeä fiilistellä tätä Manicsien ja Ian Brownin letkeää kimppakyytiä, kuin juuri tämä päivä? Ian Brown täytti vuosia eilen (Onnea!), James Dean Bradfield tänään.

Jotenkas, tässä siis yksi versiosuosikkini. Hyvää perjantaita! Ja HBD JDB!

Tai niin kuin herra Brown sen höpsösti muotoilee:

Pass the mic, believe the hype, JDB is flying the kite.