Tim & Roddy

Jos olet kuunnellut minun helmikuun soittolistaa, olet ehkä ihastunut parin upean bändin upean keulakuvan uuteen soolokappaleeseen.

Skottiyhtye Idlewildin laulajan Roddy Woomblen uusi soolobiisi Everyday Sun on herkkä ja tunteikas, kuten Roddyn soolot yleensä ovat. Roddylla on suuri folk-sielu, mikä kuuluu paikoin Idlewildin myöhäisemmässä tuotannossa, mutta aivan erityisesti muusikon sooloissa.

Tämä uusi soolokappale ei ole folk, mutta muulla tavalla soma kyllä. Kappaleen minimalistinen sovitus antaa tilaa Roddyn miellyttävälle skottiaksentille ja pehmeälle lauluäänelle. Puheilevat säkeistöosuudet pysähdyttävät kuuntelemaan, mitä sanottavaa laulajalla on.

Woomblen Everyday Sun EP ilmestyy 27.3.

The Charltansin laulaja Tim Burgessin Empathy For The Devil puolestaan on mainio kitarapop. Super mainio! Tällaiset kappaleet pukevat Burgessia, miehen indieuskottava lauluääni sopii minusta aivan erityisen tämän tyyppiisiin biiseihin. Burgess ei ehkä ole maailman – tai edes brittipopin taitavin laulaja, mutta omalla tavallaan aivan erityinen ääni, nasaalimestari ja tulkitsija kyllä!

Tykkään siitä, millaisiin uomiin sekä The Charlatansin viime vuosien tuotanto että nyt myös Burgessin soolomeininki ovat asettuneet.

Burgessin soololevy I Love The New Sky ilmestyy 22.5.

Luukku 3: Vuoden 2019 lempikappaleet

Tänä vuonna ilmestyi taas valtavasti uutta hyvää musiikkia – jopa tällaisen kapean musiikkimaun omaavan tyypin mielestä. Oma lempimusiikkini löytyy soittolistojen, radiokanavien ja kriitikoiden arvoiden ulottumattomista, joten olen ihan kamalan sokea sille, onko joku biisi jotenkin yleisesti hyvä tai huono. Kappaleen ihanuus on usein niin kovin selittämättömistä asioista kiinni.

Siksi mitään vuoden parhaat -listaa en osaa tehdä. Mutta tässä 22 kappaletta, joita on ollut aivan erityisen kiva kuunnella vuonna 2019. Lopussa vielä Spotify-lista kappaleista.

  1. Fontaines D.C. – Liberty Belle. Vuoden huikein! Jää ikisuosiksiksi.
  2. Fontaines D.C. – Boys in A Better Land. Vuoden toiseksi huikein!
  3. Liam Gallagher – One of Us. Säv, san ja sov kaikki kohdillaan.
  4. DMA’s – Silver. Takuuhyvä DMA’s.
  5. Ride – Clouds Of Saint Marie. Niiiiiiin kaunis.
  6. Sleeper – Paradise Waiting. Ihana ihana brittipop ysäriklassikolta.
  7. Blossoms – The Keeper. Paras Blossoms tähän mennessä. The Charlatans meets Primal Scream.
  8. Hurula – Järnvägsbron. Synkän kaunis, koskettava ja riipaiseva.
  9. The Big Moon – Take A Piece. Huikea tyttöbändipoppikappale indieyhtyeeltä. Salainen pahe.
  10. Liam Gallagher – Now That I’ve Found You. Ihanan soma rallattelu. Yksinkertaisuudessaan tavallaan turha biisi, mutta lopulta kaikkea muuta.
  1. Steve Mason – Don’t Know Where. Kaunis, koskettava.
  2. Idlewild – All These Words. Tutun ja turvallisen kuuloinen Idlewild, heittää minut nuoruuteen. Malliesimerkki yksinkertaisuudessaan hyvästä kertosäkeen käynnistymisestä.
  3. The Big Moon – Your Light. Huikea, jänskä, cool.
  4. The Twang – It Feels Like (You’re Wasting My Time). Hyvä rytmi, svengi ja rullailu.
  5. High Hazels – Slow Dancers. Kaunis kappale ja ihana tulkinta.
  6. Temples – You’re Either On Something. Kaunis melodia ja upea sovitus. Kertsin lähtö säväyttää joka kerta.
  7. The Spitfires – Enough is Enough. Yllärilemppari pikkubändiltä. Kuuntele myös biisistä tehty Hard Fi -remix.
  1. Ian Brown – From Chaos To Harmony. Kappaleena ei mikään super hyvä, mutta koska on todella Ian Brown ja siksi cool, päätyi kovaan kuunteluun.
  2. Steve Mason – America Is Your Boyfriend. Kappale, joka tallentaa hyvin Steve Masonin erinomaisuuden ja erityisyyden.
  3. Ivory Wave – Uptown. Yllätyshyvä baggy pikkubändiltä.
  4. Miles Kane – Blame It On The Summertime. Soma, simppeli ja erittäin mileskane rallatus.
  5. Noel Gallagher’s Flying Birds – Wondering Star. Keskinkertaisen Noelin kelpo John Lennon -fiilistely. Täynnä kliseitä – varmaan just siks käy mulle. Oispa vielä vähän vähemmän kaikuisa ja kumiseva.

Mitä biisejä sie tykkäsit tänä vuonna kuunnella?

Viime aikojen uusia lempibiisejä

Kerroin viikonloppuna, etten ole oikein ihastunut Noel Gallagherin uuteen kappaleeseen. Mutta mitäpä tuosta, monta muuta uutta koukuttavaa suosikkia on löytynyt. Tässä niitä.

Fontaines D.C. – Liberty Belle

Olen kehunut irlantilaisyhtyeen vastikään julkaistun ja somasti punkahtavan debyyttilevyn instagramissa maasta taivaaseen, mutta täällä blogissa en ole albumin huikeutta ennättänyt alleviivata. Nyt kuukauden vanha Dogrel on minulle tämän vuoden tapauksia, ja levyltä löytyvä Liberty Belle kevään 2019 tunnareita. Huikea! Jää elämäni suosikkibiisien kansioon.

Idlewild – All These Words

Idlewildilla on ikuisesti minun elämässä aivan erityinen rooli. Identiteettiyhtye, nuoruuden rakkaus, fanitytön päiväuni, paras ystävä ja sen sellaista. Parikymmentä vuotta sitten alkanut rakkaus on välillä vähän hiipunut ja siirtynyt takaa-alalle – yhtyeen viime vuosien jutut eivät ole koskettaneet.

Tämä uuden albumin biisi kuitenkin on saanut sydämeni lepattamaan. Biisi on sitä Remote Part -ajan Idlewildia, jota rrrrrrrrrakastan. Kappale ei sinänsä ole mitenkään kovin jänskä, mutta siinä on aika lailla täydellisesti kohdillaan kaikki ne simppelit asiat, mitä onnistuneessa kitarabiisissä tarvii olla. Kappale sopii minusta aika hyvin viime vuoden Manics-albumin rinnalle, etenkin jos lyriikoissa olisi sellainen Manics-kulma.

Ride – Future Love

Ihana ihana kitarapoppis Ridelta! Olen tosi onnellinen siitä, miten vahva yhtyeen viime vuosien paluu on ollut. Tosi minua kerrassaan tämä kappale! Elokuussa ilmestyvä uusi albumi on nyt tietysti vuoden odotetuimpia.

SleeperParadise Waiting

Voi taivas sentään, miten täydellinen brittipoppikappale! Klassikkoyhtyeen The Modern Age -paluulevyn avausraita on kyllä lyönyt totaalisen ällikällä. Huikea!

Täydellisen popin lisäksi rakastan tietenkin Louise Wenerin yhä niin uniikisti soivaa lauluääntä plus kappaleen tooooodella sleepermäisiä lyriikoita hänestä.

Tämä biisi muistuttaa myös siitä, miksi Egotripin Alter Ego on minun mielestä yksi upeimmista Suomessa ikinä julkiastuista brittipop-levyistä. Ihan egotrippi tuo intro!

Viime aikojen uusia biisejä

Idlewild Dream Variations

Olen ollut varmaan parisenkymmentä vuotta suuri Idlewild-fani. Tykkäämisen painopiste on kuitenkin yhtyeen alkupään tuotannossa – rakastan yhtyeen debyytin räihnäistä punkia, kakkoslevyn punk-poppia ja 2000-luvun alun brittipopahtavaa, stadionit täyttävää kitararockia.

Kypsyessään ja varmaan myös kokoonpanovaihdosten seurauksena Idlewild on käynyt jotenkin aika genrettömäksi. Harmi. Oma identiteetti, särmä, kulttimaineisuus ja viehätys ovat vähän kadonneet.

Tämä yhtyeen ihkauusi Dream Variations -kappale on ihan kiva, mutta niin, sellainen harmillisen genretön ja pikkuisen kulmaton kappale.

Yhtye julkaisee huhtikuussa uuden albumin.

HurulaJärnvägsbron

Olen Hurulan kahden ensimmäisen levyn kanssa erottamaton. Siksi onkin ollut vähän harmi, ettei ruotsalaisartistin viime vuoden uudet kappaleet saaneet sielua soimaan samalla tavalla kuin aiempi tuotanto.

Onneksi tämä uusi singlekappale Järnvägsbron kuitenkin ihastuttaa. Ei värisytä ihan niin kovaa kuin Hurula parhaimmillaan, mutta on taas vaihteeksi jotenkin vähän parempi.

Jos et vielä tunne Hurulaa, niin suosittelen kaikille Broder Daniel, Markus Krunegård ja Masshysteri-faneille. Tai sitten ihan vain tummasävyisen, usein melankolisvoittoisen ja runollisen, mutta samalla melodisen punkinkaltaisen ystäville.

Hurula-tavalla upeasti raa’an kaunista tunnelmaa jälleen. Upea!

Circa WavesMovies

Circa Wavesin uudehko Movies ei välttämättä ole kaikkien teidän makuun. Kappaleen poppis kitaraindie voi tuntua jotenkin liian imelältä ja nykymusiikki-ihanteiden mukaisesti sellaiselta teennäisen ylifreesiltä. Ajankuvaa, sitä tässä on.

Minusta tämä on aika harmiton ja näppärä kappale, johon on löydetty sellainen kiva hittimäisyys. Ei mikään ikiaikainen kitaramusaklassikko kuitenkaan.

Alias KidInglorious

Olen joskus ottanut seurantaan brittiläisen Alias Kidin, muistaakseni Alan McGeen kannustamana. Kyseessä on todella pieni yhtye.

En muista bändiltä mitään aiempaa kaappaletta, mutta tämä biisi tuli muutama päivä sitten vastaan. Aika kiva brittirock, tuo aika paljon mieleen Miles Kanen. Vähän sellainen Kanen bändimäisempi versio.

Voi millenium

Millaisia musiikkimuistoja sinulle tulee mieleen sanasta millenium?

Minulle tulee Kemopetrol ja Laura Närhen punaiset nahkahousut. Eli toisin sanoen: Millenium, sinua ei ole ikävä.

Olin vuosituhannen vaihtuessa 17-vuotias ja löytänyt brittipopin vasta muutama vuosi aiemmin. Siksi olikin kamalaa seurata, miten brittipopin viimeisetkin soinnut hiljenivät ja aikamme hienoin ilmiö ja elämäntyyli siirtyi valtavirrasta marginaaliin. Siinä vaiheessa, kun olin vihdoin täysi-ikäinen ja tervetullut rokkikeikoille, niitä just oikeita keikkoja ei enää oikein ollut. Varsinkaan Lapissa.

Vuosituhannen vaihde – ja pari kolme vuotta siinä ympärillä – oli brittipopparille melko raskasta ja yksinäistä aikaa. Onneksi vuoteen 2002 tultaessa saimme jo ensimmäisen britpop revivalin, kiitos The Libertinesin ja kumppaneiden.

Mitä musiikkimuistoja brittipoppari sitten vuodesta 2000 voisi vaalia? Tässä siirtymä- ja välivaiheen olennaisimmat levyt. Kun tätä listaa katsoo, todella huomaa, miten överistä ja itsevarmasta brittipopista siirryttiin vähän herkemmän, tunteikkaamman ja melankolisemman kitarapop-ihanteen äärelle.

Come InsideFearless. Kotimaisen brittipop-ylpeyden toinen albumi on debyyttiä herkempi ja maalailevampi levy. Istuu hyvin ajankuvaan ja brittipopin jälkeiseen maisemaan. Elämäni kuunnelluimpia albumeita, löytyy Spotifysta.

Idlewild100 Broken Windows. Skottiyhtyeen toinen täyspitkä levy ja helpot viisi tähteä. Tällä levyllä Idlewild muutti tekemistään punkista vähän enemmän lyyrisen kitarapopin suuntaan. Laulunkirjoituksellisesti tajunnanräjäyttävä albumi

Richard AshcroftAlone With Everybody. Parhaita keulahahmojen soololevyjä ikinä. Levyn rakkaudellinen, orkestraalinen, syvällinen ja tunteikas tunnelma sopivat ajan kitarapopkäsitykseen hienosti.

EmbraceDrawn From Memory. Brittirokkareiden toinen albumi ja milleniumin brittipopein asia. Embrace kärsi valtavasti siitä, että hurmos brittipopin ympärillä hiipui juuri, kun he saivat hommansa käyntiin. Olen kuitenkin ikuisesti kiitollinen siitä, että yhtye halusi olla olemassa ja uskalsi tehdä brittipoppiaan, vaikka ketään ei enää kiinnostanut. Balsamia haavoille.

Badly Drawn BoyThe Hour Of Bewilderbeast. Post-britpop -klassikko ja hieno esimerkki lempeästä ja herkästä vastareaktiosta brittipopin hedonismille ja överiydelle.

ColdplayParachutes. Katso edellinen. Suuri pieni levy, tätä Coldplayta rakastin.

OasisStanding On The Shoulder Of The Giants plus Familiar to Millions. Oasis 2.0 eli ehkä konkreettisin merkki siitä, että brittipop todella oli tehty ja eletty. Siltikin: Typeriä ne, jotka tässä vaiheessa hylkäsivät Oasiksen.

DovesLost Souls. Jälleen kerran hieno post-britpop-teos. Musiikillisesti brittipoppia huomattavasti kunnianhimoisempaa, musikaalisempaa ja monipuolisempaa tekemistä. Monen hienon Manchester-ominaisuuden sekametelisoppa.

Kuva: Unsplash, Anna Pascale.

Faniudesta ja bootseista

Olen luvannut lähteä 10-vuotiaan kummityttöni kanssa marraskuussa Kotkaan Gingaconiin, Hopeanuoli-fanien tapahtumaan. En tiedä gingasta, mangasta tai animesta mitään, mutta fanityttöydestä tiedän paljonkin.

Vaikka joskus ehkä en sitä muistakaan.

Tällä viikolla coni-seuralaiseni esitteli askarteluaan, josta on määrä tulla hänelle Gingacon-asu. Husky-päähine ja tassut eivät olleet vielä ihan valmiit – niistä puuttui kuulemma valkoinen tekoturkis.

Hah, pääsi minulta.

Jotenkin kuva 10-vuotiaasta huskykoiraksi pukeutuneesta tytöstä sai minut purskahtamaan nauruun. Tuon tason fanius tuntui hupaisalta ja somalla tavalla lapsenuskoiselta, enkä oikein osannut suhtautua siihen vakavalla naamalla.

Ilmeeni tosin vakavoitui, kun muistin, miten vuonna 2005 halusin Edinburghiin Idlewildin Brittikiertueen päätöskeikalle asuksi buutsit.

Helvetin rumat kirpparibuutsit.

Koska tämä video ja Idlewildin folk-vaihe.

Pari viikkoa sitten taas mietin, onko Oasis-vuosijuhla-asuksi valikoitunut Adidas-verkkatakki liian Damon Albarn. Lepakkomiehen ovella vastaani astui Richard Ashcroft, enkä edes ollut naamiaisissa. Kai…?

Eli jos näet marraskuussa Kotkassa siperianhuskya taluttavan Liam Gallagherin, niin älä säikähdä. Miia ja Malla siellä vain fanityttöilevät.

Hey Lyla, she’s not anyone and I’m happy to be here tonight

Kuinka monta musiikkiblogia yksi ihminen voi elämänsä aikana aloittaa? (Ainakin kolme.) Entä kuinka monta noista blogeista voi nimetä suosikkiyhtyeiden suosikkibiisien ja suosikkilyriikkapätkien mukaan? (Vaikka kaikki.)

Joku on jossain uskaltanut väittää, että blogit alkavat olla aikansa elänyt hulabaloo. Pyh! Niin kauan, kuin on ihania biisinnimiä ja somia poptekstinpätkiä, on myös riittävästi syitä perustaa uusia (musiikki)blogeja.

Tervetuloa Hey Lylaan.

Roddy, Roddy, Roddy, Roddy

Roddy Woomble, Idlewildin pehmytääninen ja skottiaksenttinen laulaja. Lempeäkasvoinen nuoruuteni suuri rakkaus.

Yllättäen tällaisena.

Vuosituhannnen vaihteessa huippuvuosiaan elänyt Idlewild palasi viime vuonna tai sitä edellisenä takaisin muutaman vuoden tauon jälkeen. Poukkoilevalla punkkipopin ja powerpopin sekamelskalla ihastuttanut yhtye oli kolmella tai neljällä ensimmäisellä levyllään super hurmaava, loppuillakin kelpo.

Yhtyeen katkeilevan uran lomassa laulaja Roddy viljeli luomukasviksia ja yrttejä ja teki folkahtavaa soolomateriaalia. Noiden yhteys Idlewildiin ylsi ehkä juuri ja juuri yhtyeen Warnings/Promises -levylle, jolla se otti vähän etäisyyttä aiempien vuosien kitarapoppiin.

Mutta nyt, tämä tässä näin, ei ole lainkaan sitä, sitä soolo-Roddya, jota on totuttu kuulemaan, vaan ennemminkin kappaleeseen on ripoteltu merkkejä nuoresta Idlewildista.

Olen niin yllättynyt, etten osaa oikein vielä sanoa tästä sen suurempia.

Roddy Woomblen The Deluder ilmestyy syyskuussa.

Parhaat yhtyeet top 20

Jostain syystä olen elänyt siinä uskossa, ettei yhtyeitä voi listata paremmuusjärjestykseen. Mutta kyllä ne näköjään voi, kunhan vain miettii kriteerit selkeiksi. Tässä on nyt 5.2.2017 muutamissa minuuteissa tehty lista minun mielestä parhaista yhtyeistä. Ensin piti olla top 10, jatkoin sitä top 15 -listaksi ja vielä top 20 -listaksi. Ehkä ensi kerralla uskallan pitää listan lyhyempänä.

Ja ne kriteerit? No oikeastaan mietin vain, että minkä yhtyeen koko tuotantoa kuuntelen mieluiten. Ja listaksi yhtyeet muodostuivat kysymällä, että no jos Oasista ei olis, mitä kuuntelisin mieluiten? Bluria. Jos Oasista ja Bluria ei olis, mitä kuuntelisin mieluiten? Manic Street Preachersia. Jos noita kolmea ei olis, kuuntelisin mieluiten The Charlatansia. Ja niin edelleen.

  1. Oasis
  2. Blur
  3. Manic Street Preachers
  4. The Charlatans
  5. Ash
  6. Kasabian
  7. The Stone Roses
  8. Shed Seven
  9. Elastica
  10. Suede
  11. The Libertines
  12. Courteeners
  13. Arctic Monkeys
  14. Embrace
  15. Supergrass
  16. Pulp
  17. Idlewild
  18. Travis
  19. Cast
  20. The Verve

Artikkelikuva: Unsplash

 

Timanttihetkiä: Idlewild – I’m a Message

Timanttihetkiä, eli kappaleiden yksittäisiä kohtia, sekunteja, joilla on timanttinen vaikutus.

Mikäli olet lukenut blogiani pidempään, esimerkiksi I’mhappytobeheretonight-version aikohin, tiedät, mikä merkitys skotlantilaisella Idlewildilla on ollut musiikkiminäni muotoutumisessa.

Tiedät myös, että, kun Roddy laulaa, laulaa hän juuri minulle. Tuosta oivalluksesta saan kiittää Soundin Mikko Meriläistä, joka aikoinaan järjesti minut ja Idlewildin yhteen, Pellon kirjaston musiikkiosastolla. Näillä sanoilla:

”Suurin lämmöntuottaja on Roddy Woomblen pehmeä lauluääni, joka huutaessaankin kuulostaa siltä kuin Roddy rakastaisi juuri minua”

Tuon levyarvostelun luettuani aavistelin, että tuossa voisi olla minun yhtyeeni. Ja olihan siinä. Ja alusta asti oli selvää, ettei Idlewildissa ole kyse vain siitä, että Roddy rakastaa juuri minua. Roddy myös laulaa juuri minulle.

I’m a Message löytyy yhtyeen vuonna 1998 ilmestyneeltä debyyttikokopitkältä Hope Is Important ja on mielestäni yksi Idlewildin uran kivoimmista biiseistä. Kappale myös kiteyttää hienosti sen, mistä yhtyeessä ihan aluksi oli kyse: mutkattomasta, vähän sotkuisesta, melodisesta ja aikamoisen punkahtavasta popista.

Ja se timanttihetki? No, kohta 1:21, kun Roddy ensimmäisen kertsin jälkeen aloittelee säkeistöä ja laulaa vastustamattomalla tavalla ”sooo I am a best message”.

Korjaan: kun Roddy laulaa vastustamattomalla tavalla juuri minulle ”sooo I am a best message”.

Lyhyt Idlewild-oppimäärä

Idlewild tulee takaisin

Enkä minä vielä tiedä, miltä se tuntuu. Yhtye julkaisee seitsemännen albuminsa ensi vuoden alussa, viiden vuoden tauon jälkeen.

Olen matkustanut Idlweildin perässä maailman ääriin (tarkasti ottaen Dubliniin ja Edinburghiin), tunkeutunut fanitytön päättäväisyydellä yhtyeen soundcheckiin, nimennyt blogin yhtyeen kappaleen mukaan ja kirjoittanut sinne rivikaupalla siitä, kuinka Roddy laulaa juuri minulle (Miia, you’re not a ghost, you’re just a girl who lost hope).

Olen ymmärtänyt yhtyettä silloinkin, kun kukaan muu ei ole ymmärtänyt sitä, saati minua. Itse asiassa olen ymmärtänyt yhtyettä erityisen paljon juuri silloin.

Ongelma on siis siinä, että yhtye oli minulle joskus tärkeä. Sellainen oma pieni maailma, missä oli hyvä olla vähän ulkopuolinen, yksinäinen ja alakuloinen. Kyse ei ollut missään nimessä ainoastaan suosikkiyhtyeestä, vaan myös sellaisesta minun ihan omasta jutusta. Ulkopuolisen, yksinäisen ja alakuloisen tytön harrastuksesta. Fanifoorumeista, yksinäisistä ja yhtyeen rakastamiselle omistetuista keikkamatkoista, nimmareista, t-paidoista, sinkkujen keräilystä ja b-puolien fiilistelystä. Ja vähän ehkä myös halusta päästä naimisiin Roddyn kanssa.

Idlewild steal me from loneliness, mietti Miia 22.v.

Ehkä pelkään paluussa sitä, että minusta tulee taas parikymppinen. Tai sitä, etten pidäkään yhtyeen uusimmista visioista. Mitäköhän sieltä oikein tulee, jännitän.

Musiikillisesti skotlantilaisyhtye ei nimittäin ole koskaan ollut mikään yksiselitteinen. Eikä useiden mielestä viimeisinä vuosinaan edes kovin hyvä. Kahden nuoruudenvimmaisen ja ihastuttavan punkpop-levyn jälkeen se julkaisi harkitun, radioystävällisen ja isokertsisen (ja ihastuttavan) kitarapoplevyn (The Remote Part 2002), joka lienee yhtyeen menestynein. Sitten tuli folkia ja vähän sellaista aikuisrockia. Sanomattakin lienee selvää, että tällaisen seilailun mukana pysyminen on vaatinut faniutta. Sellaista kriitikoista piittaamatonta sitoutumista ja rakastumista yhtyeeseen.

I must be scared of something. Idlewild – parasta, mitä olen koskaan löytänyt Pellon kirjastosta. Tässä vuonna 2000.

Mutta jos vuoden 2015 Idlewild on ihan paska, eikä kaiken kestävää faniutta enää kolmikymppisestä Miiasta löydy, voin kai ajatella, että tämä on nyt sitten tällainen moderni tapa päästää menemään. Pidetään muistot ja ollaan niin kuin mitään ongelmia ei olisi tullutkaan.