Palma Violets – English Tongue

Viikonlopun aikana tapahtui mm. sitä, että uusi Palma Violets -video ilmestyi.

Ja uuuuuuh, tässä on nyt vihdoin sitä PV-nostetta, hoilotusta ja sellaista melodista, mutta ei liiaksi sliipattua elämisen hurmosta, jota ekalta vähän vaisummalta ja sekavammalta sinkkubiisiltä jäin kaipaamaan. Vaikka toki sekin sellaisella yhtyeelle ominaisella tavalla hoilotteleva oli.

Tätä olisi ehkä pitänyt kuunnella viikonloppuna pubissa kädet levällään, ystävien ympäröimänä, elämää rakastaen. Eli minun elämäni kannalta täysin epärealistisissa olosuhteissa.

Onneksi kappale saa merkityksiä myös näin maanantai-kontekstissa. Se puskee ja kannustaa kulkemaan kohti nostetta, hurmosta ja niitä (vielä) vähän epärealistisia visioita.

Hieno kappale.

The Maccabees – Marks To Prove It

Kuulenko väärin, vai onko The Maccabees tällä uudella singlellään lennokkaampi ja rockimpi kuin aikoihin? Edelliseltä albumilta itselleni on jäänyt mieleen viimeistelty ja hillitty maisema. Eteerisyys ja alakuloisuuskin, vaikka levyllä paikoin vauhtia onkin. Hittilevy Wall Of Arms puolestaan on vähän sellainen aikansa lapsi, jotenkin vuoden 2009 tavalla indiesoundinen.

Se, että pidän tästä lontoolaisyhtyeestä niinkin paljon kuin pidän, voi olla jonkun mielestä ehkä vähän erikoista. En ole nimittäin koskaan onnistunut mieltymään sellaisiin tietynlaisiin modernin ajan indieyhtyeisiin, joihin The Maccabeeskin toisinaan vähän turhan kepeästi niputetaan. Bombay Bicycle Club, Vampire Weekend, Foals, Arcade Fire – en edes tiedä, mistä ja miten puhua. Mutta ehkä saatte kiinni ajatuksesta? Sellaiset noin vuotta 2010 ympäröivät rytmikkäät tapaukset: ei, ei, ei minun juttuja. Se musiikillinen ja musiikkiesteettinen maailma vain on niin eri kuin se, mikä minua kiehtoo.

Mutta The Maccabees on erityisempi ja erilaisempi, väitän. Särmikkäämpi. Punkimpikin, ainakin henkisesti. Ehkä tuo oma mielikuvani perustuu nimenomaan yhtyeen vuoden 2007 Colour It In -debyyttiin, joka assosioituu minun päässäni pariksi esimerkiksi ensimmäisille The Futureheads -jutuille, Maximo Parkille taikka jopa The View’lle. Ihanan energinen, aito ja sopivan viimeistelemättömäksi jätetty levy, jonka on muuten tuottanut poppipiireissä legendaarinen Stephen Street.

Ehkä tässä vain on yhtye, jota voi kuunnella monella eri korvalla.

Parivaljakko: Love/Kiss You Better

Mielessä tänään pari oman elämäni pikkuklassikkoa. Kaksi keskenään erilaista niin sanottua indierock-kappaletta, joista toisessa rakastetaan, toisessa taas pussaillaan paremmin. Koska tänään on tehnyt mieli huutaa, että kyllähän minä rakastaisin ja pussailisin, hyvin tai vaikka paremminkin, jos vain joku niin haluaisi.

And I will love you better, I will love you better
I will love you better, I will love you better
I will love you better

You know I’d kiss you better

The Maccabeesin Love You Better on vuodelta 2009 ja Maximo Parkin Newcastle-aksentein koristeltu Kiss You Better vuodelta 2005. Muistatko?

 

The View – Marriage

Uutta musiikkia skotlantilaiselta The View’ltä. Nyt on kyllä liikahdettu tutusta tekemisestä vähän johonkin uuteen. Ensimmäiseksi korvaan pistää joku yhtyeelle vieras eteerisyys – joka ihan kappaleen lopussa kuitenkin rikkoutuu. Kappale ei ole ihan niin bändisoittovetoisen ja spontaanin kuuloinen kuin mitä punkahtavan indierähinän ja mieleenpainuvien popmelodioiden kanssa sekoilevalta yhtyeeltä olisi voinut odottaa.

Toisaalta taas kappale tuo mieleen kovasti Bread and Circuses (2011) -albumin slovarit, eli ei tässä nyt mitenkään tunnistamattomia olla.

Pidän tästä. On koukkua, muttei turhaa kikkailua. Ja on melodiat ja on Kylen kiharat. Melkein tekisi mieli tituleerata yhtyettä 2000-luvun alkupuoliskon britti-indien huuman selviytyjäksi. Ei yli- tai alilyöntejä, vaan neljä, pian viisi kivaa levyllistä hyvää tekevää musiikkia.

Ropewalk-albumi ilmestyy 8.6 ja sen on tuottanut Albert Hammond Jr.