Levy: Hurula – Jehova

Ruotsalainen Hurula julkaisi lokakuun loppupuolella neljänne levynsä, Jehova nimeltään. Levy on vuoden parhaita albumeita, minkä lisäksi siitä on tullut oma Hurula-suosikkini, vuoden 2014 Vi är människorna våra föräldrar varnade oss för -debyytin rinnalle.

Jehova on Hurulan neljäs levy. Vaikka levy paikoin onkin ainakin paria suhteellisen synkkää edeltäjäänsä popimpi, kevyempi ja positiivsempi, mitään radikaalisti erilaista se ei kuitenkaan tarjoa. Esimerkiksi sinkkubiisi Tro på er ruin on todella klassinen Hurula-kappale.

Kokonaisuus kuulostaa ehdottomasti tutulta – artisti tuntuu oman upean juttunsa ja tekemisen tavan löytäneen, tarvetta millekään uudelle ei minun mielestä ole.

Edelliseen Klass-levy verrattuna Jehova soi omiin korviini biisien suhteen tasaisempana. Klassilla erottui muutama huippu hyvä biisi, mutta muu levy jäi jotenkin vaisummaksi. Jehovalla sen sijaan jokainen biisi tuntuu hitiltä ja omalla tavallaan todella hyvältä. Hurulan tuotannon parhaimmistoon menee heittäen useampi kappale, anakin avausraita ja jotenkin Hurulaksi kovin pop ja uudella tavalla punk Vårldcentralen (mahtava!), nimibiisi Jehova (rakastan kertsin lyriikoita), ehkä melkein Hurulan paras biisi Änglar (sydäntäsärkevän ihana ja simppeli, pienisuuri pop-kappale), tarttuva Sjuk Av Kärlek sekä päätösraita Ikväl, ikväll.

Hurulalla on taito säväyttää jokaisella levyllä. Vaikka tekemisen tapa pysyy suhteellisen muuttumattomana, Hurula-tunnusmerkkejä kierrättävänä, onnistuu jokaiselle levylle tallentumaan oma taikansa ja erityistunnelmansa. Tekeminen jalostuu, mutta pysyy silti autenttisena.

Artistilla on punk-tausta ja sieltä tekemisessä toki on vaikutteita. Itse kuuntelen Hurulaa popparin korvin ja viehätyn melodioista, kertosäkeistä, raastavista lyriikoista ja melankoliasta.

Jehova tuntuu nyt todella erityiseltä levyltä. Sen monivivahteisuus ja upeiden biisien suuri määrä takaavat sen, ettei tämä levy helposti tyhjene ja lopeta inspiroimasta. Ehkä jopa tuleva moderni klassikko.

Jotain uutta: The Lathums

Kaipaatko kuunneltavaksesi uutta brittipop-ystävällistä musiikkia?

Tutustu The Lathumsiin!

Yhtye on julkaissut tänä vuonna kaksi ep:tä, maaliskuussa ilmestyneen Fight On -ep:n sekä lokakuussa ilmestyneen Ghosts-ep:n. Molemmat löytyvät Spotifysta ja YouTubesta.

The Lathums on ehdottomasti suosikkini tällaisista uusista, läpimurron kynnyksellä olevista, vielä aika pienistä yhtyeistä. BBC valitsi wiganilaiset Sound of 2021 -listalleen, voi siis olla, että jonkinlainen suurempi läpimurto tapahtuu ensi vuonna.

Musiikillisesti The Lathums on todella perinteikästä kitarapoppia. Brittipopparin ja noughties-nuoren korviin yhtye soi hyvällä tavalla tutulta ja turvalliselta. Aksentissa kuuluu paikallisuus – jonkinlainen brittikitarapopin tunnusmerkki sekin.

Uusin single I see Your Ghost on mainio Madnessin ja The Coralin sekoitus, All My Life puolestaan nätti balladi. Oma lempparini uudemmista kappaleista on The Smithsistä ehkä hitusen isnpiroituva Corporation Street.

Aiemmalta ep:ltä minun omia suosikkikappaleita on I Know That Much ja Fight On. Huikeita molemmat!

Levy: Sam Shingler – Strange Security

Kuva: Heta Saukkonen

Sam Shinglerin soolodebyytti Strange Security ilmestyi kuun alussa. Levy on tyylikäs, musiikillisesti moninainen matka ja konseptialbumimaiseksi kokonaisuudeksi hahmottuva teos, josta aistii, että sen teko on ollut tekijälleen erityisen tärkeää ja merkityksellistä.

Kuten jo aiemmin kirjoitin, on Shinglerin pop-kuvasto viehättävän moninainen ja moneen pystyvä. Sovituksista ja Shinglerin tulkinnasta löytyy vaihtelevuutta ja luovuutta, ilmaisuvoimaa: jokainen kappale tuntuu saavan oman identiteettinsä.

Suosikkikappaleeni albumilta on edelleen Intron jälkeen paukahtava upea Fight Or Flight, joka hoitaa täydellisesti varsinaisen avausraidan virkaa. Kokonaisuudessa kappale on jotenkin kivasti ihan omanlaisensa. Toinen suursuosikkini on shoegazemäinen Big Zero. Surinainen, utuinen ja ihanan junnaava biisi, erityisesti lopun hyräily viehättää. Tykkään erityisen paljon myös Wait It Out -slovarista, simppeli pop-kappale on väritetty täydelliseksi jousilla ja viehättävällä taustalaululla. Näiden kappaleiden pop-estetiikka on minulle tutuinta ja mieluisinta.

Strange Security tuntuu hyvällä tavalla ajattomalta ja genrettömältä. Vivahteikkaasti erilaisiksi sovitettuja kappaleita yhdistää melodiantaju ja ymmärrys pop-musiikista hyvää tekevien nyanssien päälle. Useissa kappaleissa on jonkinlaista isoutta ja irrtottelua, tunnelman ja kierrosten nousua – kohoava kertosäe, ylväs loppurevittely, tasoja tuova taustalaulu tai kerroksia tekevä sähkökitara. Nyanssejä ja sävyjä biiseihin tuovat sello ja yllättävätkin kitararatkaisut, taustalauluja albumilla on käytetty runsaasti ja hurjan hienosti. Ylipäänsä biiseissä on paljon tarkkaan harkittuja musiikillisia yksityiskohtia.

Albumin musiikillinen ote on loppujen lopuksi yllättävän elektroninen, sellaisella kevyellä tavalla – tällä useista kotimaisista kitaravetoisista yhtyeistä tuttu Shingler pääsi minut yllättämään. Levy kuulostaa alusta loppuun ilmavalta ja kevyeltä, kaikuisaltakin. Rokkikitarat ovat enemmän revittelyyn ja kierrosten nostoon käytetty poikkeus kuin sääntö. Levyn kokonaistunnelma on seesteinen ja rauhallinen, albumin ainoa selkeästi sähäkämpitempoinen kappale on aiemmin singlenäkin julkaistu The Invisible Man.

B-puolen aloittava In It Together puolestaan on minulle se biisi, joka jotenkin aivan erityisen hienosti kiteyttää albumilta sen olennaisen. Raikkaasti ja kevyesti alkava pop-kappale saa vähitellen lisää kerroksia, biisi kasvaa ja kohoaa kertosäkeeseen, lopussa vielä irrotellaan hurmaavalla ja yllättävällä sähkökitaralla. Sovituksellisesti albumin tähtihetkiä.

Vaikka albumin kappaleissa on kirjoa, soi kokonaisuus silti yhtenäisenä. Intro, sitä seuraava, luukut – tai tunteet- avaava avausraita Fight Or Flight sekä jylhä, liki Champagne Supernovan kaltaiseksi teokseksi kehittyvä, mahtavat kitarat tueksi saava toiveikas päätösraita Something Good Is About To Happen kokoavat kappaleet yhtenäiseksi albumiksi, jolla on ilmiselvästi alku, keskikohta ja loppu. Levyn punaiseksi langaksi tuntuukin hahmottuvan kipeän kaunis herkkyys sekä melankolinen, mutta loppujen lopuksi toiveikas ja luottavainen tunnelma.

Sam Shinglerin levynjulkkarikeikka on tänään lauantaina Suvilahti TBA:ssa.

Hurula – Änglar

Ruotsalaisen Hurulan neljäs albumi Jehova ilmestyy 23.10. Albumilta julkaistu Änglar-single on upea, siitä tuli heti minun syksyn 2020 tunnuskappale. Änglar on Hurulaa viehättävimmillään. Melankolinen, haikea ja kaunis, melodisella kertosäkeellä kruunattu – niin kuin parhaat Hurulan biisit ovat.

Sam Shingler – Fight or Flight

Kuva: Heta Saukkonen

Sam Shinglerin upea Fight or Flight oli minun alkusyksyn kuunnelluimpia kappaleita. Biisi on yhtä aikaa pieni ja suuri, Shinglerin antaumuksellinen ja vilpitön laulutulkinta tuo kappaleen kuuntelijan lähelle, jouset tuovat teosmaisuutta. Tällaiset herkät, mutta voimakkaat pop-kappaleet ovat minun juttu, sehän tiedetään.

Monissa kotimaisissa yhtyeissä ja kokoonpanoissa, viimeisimpänä The Lieblingsissä ja Treemerissä vaikuttanut Shingler julkaisee ensimmäisen sooloalbuminsa huomenna perjantaina 2.10. Tämän Fight or Flight -kappaleen lisäksi Strange Security -levyltä on julkaistu biisit In It Togehter ja The Invisible Man.

Kappaleet ovat keskenään kovasti erilaisia, ainakin sovituksellisesti ja tunnelmaltaan – Shinglerin pop-kuvasto on viehättävän moniulotteinen ja moneen taipuva. Fight Or Flightin aika klassisen pop-kauneuden lisäksi levyltä löytyy ainakin The Invisible Manin nopeatempoisuutta ja sähäkkyyttä sekä In It Togetherin raikkautta.

Kaikissa kappaleissa kuuluu melodiantaju ja ymmärrys hienojen kertsien päälle – nin kuin hyvässä pop-musiikissa pitääkin.

Levy: DMA’S – The Glow

DMA’Sin uusi albumi The Glow ilmestyi viimein heinäkuussa. Tuntuu, että levy on ollut tuloillaan ikuisuuden: abumin ensimmäinen singlekappale – upea ja voi niin kovin DMA’Silta kuulostava Silver – julkaisiin jo viime lokakuussa! Ennen heinäkuista ilmestymispäivää albumilta julkaistiin vielä neljä muuta sinkkubiisiä: Life Is a Game of Changing, The Glow, Learning Alive ja Criminals. Viimeistä kappaletta lukuunottamatta kaikki veivät minulta jalat totaalisesti alta. Brittiradioissa kovasti soitettu The Glow sekä helmikuisen Brixton Academy -keikan livetaltioinnit synnyttivät ihanan odotuksen huuman. Kevät lupaili parasta DMA’Sia tähän mennessä.

Kuten moni muu brittipoppari ja Oasis-rockia arvostava kuuntelija, myös minä hullaannuin vuosia sitten DMA’siin sen Oasis- ja The Stone Roses -vaikutteisen musiikillisen vision ja estetiikan vuoksi. Takuuhyvän, mutta sinänsä aika turvallisen kitarapopin ja -rockin aikaa kesti vuoden 2015 ensi-ep:n ja vuoden 2016 Hills End -debyytin verran. Toisella albumilla (vuonna 2018 ilmestynyt For Now) yhtye oli jo oasiksiin ja sen kaltaisiin verrattuna huomattavasti herkempi, popimpi ja kevyempi. Laulaja Tommy O’Dellin kaunis lauluääni oli herkentynyt ja enkelimäistynyt entisesttäänja kitarapopin sijaan albumia hallitsi poppipop, tyyliin Savage Garden.

Tällä kolmannella levyllä yhtyeen musiikillinen ilmaisu tuntuu laajenevan entisestään. Debyytin perinteisestä kitarapop-maisemasta The Glow’lla muistuttavat erityisesti levyn oasismaisin kappale Round and Round sekä klassinen, pienestä suureksi kasvava kitarapop-rauhaisuus Silver, joka tosiaan on DMA’Sia parhaimmillaan ja tutuimmillaan. Manchester-korvalla yhtyettä kuuntelevat innostuvat varmasti myös levyn avausraidan virkaa täydellisesti hoitavasta madchester-fiilistelystä. Never Before on levyn kontekstissa aika huomaamaton, mutta onnistunut raita.

Simppeli ja suoraviivainen kitarapop Hello Girlfriend on yllättäen noussut omaksi suosikikseni. Biisin pirtsakassa popissa ja kepeissä lyriikoissa on jännällä tavalla jotain tosi epä-DMA’sia ja ehkä siksi jotain kiehtovaa. Ehkä samoista syöstä olen hurmaantunut myös albumin nimikappaleesta. reilu pariminuuttinen poppi tuntuu ainakin yhtyeen edellisen albumin vakavaan, tunteikkaan, rauhaisaan ja herkkään tunnelmaan verrattuna hurjan sähäkältä ja kevyeltä. Uskon biisin jakavan mielipiteitä, osalle se voi olla aivan liian geneerinen ja turhan lallatteleva pop-kappale. Itse pidän.

Uudenlaisen DMA’S-soundin maailmalle esittelee levyn aivammahtava tanssibiisi Love Is A Game Of Changing. Vaikka yhtyeen edellisellä levyllä poppi soi, ihan näin tanssimusiikkia bändiltä ei ole ennen kuultu. Kappale päätyy olemaan levyn helmiä ja aivan ehdottomasti yhtyeen parhaita kappaleita ikinä. Bisiistä onkin tullut suuri DMA’S-fanien suosikki, ja mikä parasta:

kappale on upea livenä.

Vaikka bändi loistaakin tanssibiisi Life is A Game of Changellä ja nimibiisi The Glow’n popissa, on yhtye minulle ehkä eniten kaikista herkkä balladibändi. Kuten aiemmilta levyiltä, myös The Glow’lta löytyy pari mykistävän hyvää ja täydellisellä tavalla tunteikasta balladia. Debyytin Step Up The Morphinen ja kakkoslevyn Emily Whyten rinnalle kaikkien aikojen upeimmaksi DMA’S-kappaleeksi nousee Learnin Alive. Kappale on juuri sellainen herkkä balladianthem, jollaiseen en voi olla hullaantumatta. Pop-kauneutta parhaimmiillaan. Itkin kaikki kesän itkut tämän tahtiin ja itken varmasti vielä syksynkin.

Albumin loppupuolelta löytyvä Appointment ei jää kylmissä väreissä paljoa Learning Aliven varjoon.

The Glow voisi olla viiden tähden levy, mutta harmillisesti albumilla on pari kolme kappaletta, joiden aikana en saa kiinni yhtyeen visiosta ja huomaan pettyväni. Albumin keskeltä löytyvät Criminals ja Strangers sekä päätösraita Cobracane tuntuvat aika yhdentekeviltä kappaleilta, levy olisi ilman näitä biisejä parempi.

Criminals sinänsä on aika harmiton pop, uskon, että monet pitävät biisistä. Itse en pidä kappaleen sovituksesta, sen soundeista ja kertsissä on jotain liian imelää. Yhtyeellä on taito tehdä simppeleistä kappaleista kiehtovia ja uskottavia, mutta Criminals päätyy minusta kuulostamaan tusinatavaralta.

Myös Strangersin ongelma on kappaleen sovitus ja sen musiikillinen visio. Tunnelma on minulle vääränlainen. Millenium-Madonna kohtaa Crazy Townin, en pidä.

The Glow ei ole mikään konseptialbumi, vaan useasta oman identiteetin saavasta kappaleesta koostuva levy. Merkittävin yhdistävä tekijä kappaleilla on laulaja Tommyn lauluääni, joka tuntuu vain paranevan levy levyltä. On upeaa seurata, miten moneen O’Dellista ja hänen äänestään on. Vaikka albumin musiikillinen kirjo on moninainen, istuu O’Dellin laulu jokaiseen kappaleeseen aivan loistavasti.

On todella vaikea sanoa, onko tämä yhtyeen tähän mennessä paras albumi. Muutamaa hutibiisiä lukuunottamatta albumin kappaleet ovat aiempien levyjen biiseihin verrattuna parempia, jotenkin vahvemman identiteetin saavia. Aiemman tuotannon heikkous on se, että monet kappaleet hukkuvat ja unohtuvat muutaman hitin sekaan. The Glow’lla ykstittäiset kappaleet seisovat vahvemmin omilla jaloillaan.

Viimeistään tämän albumin myötä on selvää, ettei yhtyeestä puhuminen Oasis- ja brittipop-viittauksin riitä. Kolmikon musiikillinen maailma on paljon monimuotoisempi ja visionäärisempi. Johnny Took, draamakoulutaustan omaava O’Dell ja multi-instrumentalisti Matt Mason saattavat olla musiikillisesti liian lahjakkaita ja näkemyksellisiä tekemään vuodesta toiseen samaa simppeliä juttua. Lopputulos on kuitenkin aina DMA’Sin näköistä ja kuuloista, kiitos Tommy O’Dellin laulun ja yhtyeen raffin huligaaniswägin.

Cabbage – Get Outta My Brain

Olen ollut varovaisen kiinnostunut Cabbagesta jo pidemmän aikaa, esittelin manchesteriläisen post-punk -yhtyeen blogissa kolmisen vuotta sitten, joskin vähän nihkein sanankääntein. Tuolloin kovasti pikkuhypetetyn bändin ne ensimmäiset jutut eivät ihan uponneet, liikaa kaaosta, sekavuutta eikä punaista lankaa missään. Mutta uran edetessä vastaan on tullut minun korviini sujuvammin sopivia biisejä. Tämä viimeisin kappale on yksi niistä. Yhtyeelle ominainen kaaos on jalostunut lähestyttävämpään ja harkitumpaan muotoon. Jollain hassulla tavalla biisin alku heittää jopa brittipop-tunnelmiin. Head Music -eran Suedeen, ehkäpä?

Myös aiemmin keväällä ilmestynyt You’ve Made An Art Form (From Falling To Pieces) viehättää just nyt. Kappaleen hillitty, hallittu, melodinen – popikaskin – tunnelma toimivat hienosti.

Yhtyeen toinen studioalbumi Amanita Pantherina ilmestyy syyskuun 25. päivä.

The Cribs – Running Into You

Indierock-yhtye The Cribs julkaisi juuri uuden singlekappaleen, ensimmäisen sitten vuoden 2017. Yhtyeen omien sanojen mukaan paluu uuden musiikin saati kokonaisen levyn kera ei ollut mikään itsetsäänselvyys. Vielä viime vuoden lopulla yhtye oli lopettamisen partaalla.

Running Into You on todella hyvä ja uppoaa varmasti kaikkiin The Cribs -faneihin. Minulle seitsemän studioalbumia julkaissut, garage revival -huumasta hienosti selvinnyt yhtye kelpaa aina. Huojentavaa siis, että hajoamisen sijaan saimme Jarmaneilta uutisia uudesta levystä. Night Network ilmestyy marraskuussa.

Liam Fray ja Blossoms – Please Don’t (in isolation)

Poikkeuskevät poiki kaikenlaisia kotikeikkaviritelmiä. Minun vaativaan makuun osui noista vain ihan miniosa, etunenässä Blossomsin isolation-sovitukset, joihin muutamiin bändi oli napannut mukaan kiehtovan vierailijan. The Coralin Dreaming of You -klassikolla laulaa tietysti The Coralin laulaja James Skelly, Tame Impalan The Less Know The Better -kappaleella vierailee aina mainio Miles Kane.

Paras Blossomsin isolation-biiseistä on minun mielestä kuitenkin tämä Courteenersin Please Don’t -kappaleen eristyssovitus. Mukana lauluissa on myös Courteenersin Liam Fray. Lopputulos alleviivaa kappaleen mahtavuutta, manchesteriläisyhtyeen vuoden 2008 debyytillä ilmestynyt biisi on hurjan hyvä, Courteenersin parhaita! Blossomsin Tom loistaa omissa vokaaliosuuksissaan ja Liam Frayn laulelussa on jotain ihanan mentorimaista rentoutta ja ikiaikaisuutta.

Kappaleessa on muuten aivan ihanat lyriikat, joita Liam saattaa aina välillä tekstin kirjoittajan oikeudella muutella.

Four years and twenty two shades of blonde
Is all that separated us,
Why couldn’t we have carried on?
We could have got married,
You could have carried some of my sons.you let me change the radio station in your car,
Do you remember that time I raised my voice
Because you said you’d never ever heard of the La’s?

Because you said you’d never ever heard of the La’s?!

Shocking, kyllä! Ja erittäin riittävä syy nostaa vähän ääntä.

Jotain uutta: The Mysterines

Oi niitä aikoja, kun NME:n sivuilta löytyi joka viikko uusi lempibändi! Nyt kitaramusiikki tuntuu jäävän usein muunlaisen tekemisen jalkoihin, eikä NME enää ole kovin toimiva synonyymi kitaraindielle.

Tänä keväänä NME on hehkuttanut liverpoolilaista The Mysterines -parivaljakkoa. ”Scouse Palma Violets”, suositteli ystäväni, joka oli bongannut yhtyeen ja sen Love’s Not Enough -hitin BBC:n Radio 6 -kanavalta.

Ja onhan tuo selvä hitti! Biisi on laulaja-kitaristi Lia Metcalfen ja basisti George Favagerin tuotannosta ehkäpä juuri se melodisin, tarttuvin ja radioystävällisin. Palma Violets -vertaukseen osuvat vielä mainiot Gasoline ja Take Control, jotka molemmat löytyvät yhtyeen viime vuonna ilmestyneltä Take Control EP:ltä.

Muilta osin kappaleiden tunnelma on astetta rockimpi, raskaampi ja tummasävyisempi. Viimeisin single, toukokuussa ilmestynyt I Win Every Time on jo aika tukeva.

The Mysterinesin rock on kypsää, pelotonta ja ajatonta. Metcalfen ääni ja tulkinnan antaumuksellisuus viehättävät. Erityisesti tykkään siitä, että kaikki on jotenkin niin kovin yksinkertaista. Ei kikkailevaa genrerajoilla pelailua, ihan vain simppelisti rockia.