HEY LYLA!Liam Fray ja Blossoms – Please Don’t (in isolation)
Posted on 11.7.2020
Poikkeuskevät poiki kaikenlaisia kotikeikkaviritelmiä. Minun vaativaan makuun osui noista vain ihan miniosa, etunenässä Blossomsin isolation-sovitukset, joihin muutamiin bändi oli napannut mukaan kiehtovan vierailijan. The Coralin Dreaming of You -klassikolla laulaa tietysti The Coralin laulaja James Skelly, Tame Impalan The Less Know The Better -kappaleella vierailee aina mainio Miles Kane.
Paras Blossomsin isolation-biiseistä on minun mielestä kuitenkin tämä Courteenersin Please Don’t -kappaleen eristyssovitus. Mukana lauluissa on myös Courteenersin Liam Fray. Lopputulos alleviivaa kappaleen mahtavuutta, manchesteriläisyhtyeen vuoden 2008 debyytillä ilmestynyt biisi on hurjan hyvä, Courteenersin parhaita! Blossomsin Tom loistaa omissa vokaaliosuuksissaan ja Liam Frayn laulelussa on jotain ihanan mentorimaista rentoutta ja ikiaikaisuutta.
Kappaleessa on muuten aivan ihanat lyriikat, joita Liam saattaa aina välillä tekstin kirjoittajan oikeudella muutella.
Four years and twenty two shades of blonde
Is all that separated us,
Why couldn’t we have carried on?
We could have got married,
You could have carried some of my sons.you let me change the radio station in your car,
Do you remember that time I raised my voice
Because you said you’d never ever heard of the La’s?
Because you said you’d never ever heard of the La’s?!
Shocking, kyllä! Ja erittäin riittävä syy nostaa vähän ääntä.
Jotain uutta: The Mysterines
Posted on 3.7.2020
Oi niitä aikoja, kun NME:n sivuilta löytyi joka viikko uusi lempibändi! Nyt kitaramusiikki tuntuu jäävän usein muunlaisen tekemisen jalkoihin, eikä NME enää ole kovin toimiva synonyymi kitaraindielle.
Tänä keväänä NME on hehkuttanut liverpoolilaista The Mysterines -parivaljakkoa. ”Scouse Palma Violets”, suositteli ystäväni, joka oli bongannut yhtyeen ja sen Love’s Not Enough -hitin BBC:n Radio 6 -kanavalta.
Ja onhan tuo selvä hitti! Biisi on laulaja-kitaristi Lia Metcalfen ja basisti George Favagerin tuotannosta ehkäpä juuri se melodisin, tarttuvin ja radioystävällisin. Palma Violets -vertaukseen osuvat vielä mainiot Gasoline ja Take Control, jotka molemmat löytyvät yhtyeen viime vuonna ilmestyneltä Take Control EP:ltä.
Muilta osin kappaleiden tunnelma on astetta rockimpi, raskaampi ja tummasävyisempi. Viimeisin single, toukokuussa ilmestynyt I Win Every Time on jo aika tukeva.
The Mysterinesin rock on kypsää, pelotonta ja ajatonta. Metcalfen ääni ja tulkinnan antaumuksellisuus viehättävät. Erityisesti tykkään siitä, että kaikki on jotenkin niin kovin yksinkertaista. Ei kikkailevaa genrerajoilla pelailua, ihan vain simppelisti rockia.
Jotain uutta: Nile Marr
Posted on 26.4.2020
Nile Marrilla on musiikki ja Manchester verissä – hän on Johnny Marrin poika. Nuorempi Marr julkaisi juuri ensimmäisen soolo-ep:nsä. Ep on tehty Manchesterissä ja sen inspiraationa on toiminut Marrin rakkaus kotikaupunkiaan ja sen ihmisiä kohtaan. Ennen sooloartistiutta Nile Marr vaikutti Man Made -yhtyeessä, joka julkaisi albumillisen harmitonta kitarapoprockia.
Nile Marrin kolmen kappaleen Still Hearts -ep löytyy Spotifysta. Se on hyvä! Marrilla on aika kiva lauluääni – samaa sävyä kuin isällään, mutta vähän raikkaampi ja freesimpi. Kappaleissa on kauniita melodioita ja melodioita kauniisti soittavia kitaroita. Ei mitään ihmeellistä, mutta tarviiko aina ollakaan? Ja jos nyt vielä isä-Marriin halutaan verrata, niin onhan Nile selvästi isänsä poika. Erityisesti lennokas Hush voisi olla Johnny Marrin joltain soololevyltä.
Oma suosikkin on ep:n kolmas kappale The Pusher. Se on kappaleista popein ja leikkisin. Marr laulaa biisin kivasti, notkeasti laulellen.
Myös Marrin vanhempi soolokappale Part Time Girl löytyy Spotifysta.
Levy: Blossoms – Foolish Loving Spaces
Posted on 10.3.2020
Uusin Blossoms-albumi on niiiiiiiin hyvä! Stockportin cooleimpien Foolish Loving Spaces ilmestyi tammikuun lopussa ja on ollut siitä lähtien levysoittimellä – vuorotellen Couteenersin uuden albumin kanssa.
Olen löytänyt levyltä muutaman uuden lempikappaleen. Siis ikuisen sellaisen. Levyn kolme ensimmäistä raitaa – If You Think This Is Real Life, Your Girlfriend ja The Keeper – ovat kaikki tolkuttoman hyviä ja minulle levyn sielu. Avausraidan jänskä poppi, You Girlfriendin kuuma basso ja The Keeperin Primal Sceam meets The Charlatans meets 70-luvun New York -soul – alkuvuoden parhaita musiikillisia hetkiä.
Albumin loppupuolelta minun suosikiksi nousee simppeli kitararock Romance, Eh? sekä The Keeperin lailla naistaustakuorolla sävytetty mahtis Falling For Someone.
Pitkäaikaisten Blossoms-fanien joukossa jonkinlainen suosikki tuntuu olevan tarttuva Oh no (I Think I’m In Love), joka ei kuitenkaan ole minun lemppari. Kappaleessa on ehkä liikaa sitä tuttua kasarisoundi-Blossomsia, johon en ole täysin lämmennyt. Onnistunut pop-kappale toki silti.
Minusta albumissa on parasta siellä täällä soiva, yhtyeelle uudenlainen popin ja rockin sävy. Se, kuinka yhtyeen merkkisoundiksi muodostuneet syntikat antavat rohkeasti tilaa bassolle, kitaroille ja soulahtavalle naistaustakuorolle. Yhtyeen tuotannossa tiuhaan vilahtavien kasarisoundien sijaan maisemaksi hahmottuu simppelimpi ja rockimpi bändimusiikki. The Keeper, Romance, Eh? sekä soma My Vacant Days – enemmän Primal Scream, vähemmän Talking Heads -Blossoms on selvästi minun juttu.
Toiseksi parasta levyllä on sitten se, että myös ne popit ja syntikkaisimmat biisit ovat koukuttavam hyviä!
Albumin tuottajan on toiminut The Coralistakin tuttu James Skelly. En tiedä, kuinka paljon vaikutusta tällä on ollut siihen, että yhtye on löytänyt kappaleisiinsa uudenlaisia soundeja. Ainakin kaikki The Coral -fanit tietävät Skellyn musiikista monipuolisesti, genrerajattomasti ja ennakkoluulottomasti innostuvaksi muusikoksi.
Foolish Loving Spaces on Blossomsin kolmas levy – ja vihdoin se Blossoms-albumi, joka lyö minun elämässä läpi. Pelkäsin jo, että missaan tämän bandwagonin.
Jotain uutta: Inhaler
Posted on 23.2.2020
Inhaler on muutaman vuoden vanha yhtye Dublinista. Törmäsin bändiin joskus aikoinaan Instagramissa, mutta loppujen lopuksi yhtyeen musiikki ei vienyt tuolloin mukana – bändin rock oli väärän sävyistä. Keulahahmo Elijah Hewson on Bonon poika, mikä mahdollisesti kuuluu laulussa ja yhtyeen rockin maisemassa.
Nyt alkuvuodesta Inhaler on alkanut näkyä musiikkimediassa laajemminkin, esimerkiksi BBC nosti irlantilaiset vuoden 2020 nousijoiden listalle. Vaikka bändin soundi, lento, kasari-melankolia tai kasari-pirteys eivät minulle ominaisinta kuvastoa olekaan, olen kuunnellut yhtyettä viime aikoina yllättävän mieluusti.
Bändi vaikuttaa julkaisu julkaisulta kiinnostavammalta.
Luukku 16: Vuoden 2019 ihanin 10-vuotias
Posted on 19.12.2019
Arctic Monkeysin Humbug, Lily Allenin kakkoslevy, Dovesin Kingdom Of Trust, The Maccabees Wall Of Arms, Manicsien Journal for Plague Lovers, Kasabian ja West Ryder Pauper Lunatic Asylum, Idlewildin Post Electric Blues, Jamie T plus Kings & Queens sekä The Rifles ja The Great Escape.
Tuossa muutamia tänä vuonna täyden kympin täyttäneitä suosikkilevyjä.
Joista minulle suosikein on The Riflesin The Great Escape.
Miksi juuri tämä on minusta aivan ylivertainen levy? No, albumi asettuu osaksi 2000-luvun alkuvuosien kitaraindien huumaa, mutta se ei ole missään nimessä kliseinen esimerkki tuosta nuoruuteni valtavirtailmiöstä. Albumi on toki genrensä taidonnäytteitä, mutta samalla se on iätön ja ajaton kitarapop-levy. Itse asiassa, minusta levyä on helppo pitää myös brittipoppina, nimittäin vuoden 2009 versiona brittipopista. Sen voi asettaa brittipopin ikuisesti elävälle ja ajan mukaan muokkautuvalle jatkumolle, jossa kiertää ne samat musiikilliset ja ulkomusiikilliset ilmiöt mitä 90-luvulla brittipop-maailmaan alettiin liittää.
Albumin paras raita on minusta Toe Rag. Tämä kappale on upea esimerkki siitä, että The Riflesissä on pohjimmiltaan kyse paljon enemmästä kuin kitaraindien ohimenevästä suosiosta. Biisi on universaalisti upea kitarapop.
Albumin nimikappale ja Sometimes taas edustavat sellaista leimallista indieihannetta, jossa kitarat ränkyttävät, ja jonka kertosäkeeseen on saatu vähän hoilotusta. Mahtavia! Avausraita Science is Violencen energia on ihailtavan intensiivistä ja vilpitöntä.
Oikeastaan levyltä ei löydy yhtään heikkoa raitaa. Kaikissa kappaleissa melodiakulut, kertsit, kitarat, laulu ja tunnelma ylipäänsä ovat täysin kohdillaan. Masterpiece.
Vuosi 2009 ei ole kyllä minulle musiikillisesti mitään lemppariaikaa. Liitän tuohon kauteen vahvan tunteen siitä, miten bändimusiikin arvostus alkoi hiipua ja tilalle tuli sooloartistien kausi. Lykke Li ja sen sellaiset valtasivat indiediskot. Ne muutamat yhtyeet, jotka suuria massoja houkuttelivat, olivat sitten visioltaan ja soundiltaan puolestaan jo aika kaukana omasta lager-indien tunnelmasta. Suoraviivaisen rock-soundin tilalle alkoi tulla kokeilevampaan, tuotetumpaa ja monipuolisempaa soundia. Phoenix, Gossip – eivät yhtään minun juttuja. 2000-luvun alkuvuosia vallinnut käsitys indiemusiikista ja siihen liitetystä soundista alkoi muuttua.
The Great Escape ei kuulosta lainkaan vuodelta 2009. Ehkä se olikin mahdollisuus takertua aikaan, jonka en halunnut loppuvan.
Huh, sekava teksti. Olikohan tässä nyt mitään järkeä? Oli tai ei, kuuntele levy. Tässä suora yhteys juhlapainokseen.
Luukku 2: Vuoden 2020 levyjä
Posted on 2.12.2019
Muutamia vuonna 2020 ilmestyviä levyjä:
Courteeners – More. Again. Forever.
Tiedätte, että manchesteriläinen Courteeners on minun elämäni rakkauksia. Siksipä yhtyeen kuudes studioalbumi, heti tammikuussa ilmestyvä More. Again. Forever. on minulle yksi ensi vuoden odotetuimmista.
En ensin kamalasti hurmaantunut tästä albumin ensimmäisestä singlestä, mutta nyt voin kyllä jo tunnustaa tykkääväni. Kappale kajahtelee valtavasti yhtyeen vuoden 2013 Anna-levyä, jotain samaa on myös Falcon-albumin You Overdid It Doll -biisin kanssa.
Vaikka kappale kovasti Courteeners onkin ja ihan kelpo muutenkin, niin toivon kyllä, että tämä ei ole uuden albumin parhaita raitoja.
The Big Moon – Walking Like We Do
The Big Moon on yksi kiinnostavimpia uudehkoja yhtyeitä. Vähän sellainen astetta miiamaisempi versio Wolf Alicesta. Olen kehunut aiemminkin, miten tykkään laulajan Justine Frischmann -tavalla vähän lesosta laulutyylistä.
Syksyllä ilmestynyt Your Light on tämän vuoden parhaita kappaleita, Take A Piece taas ehta poppikappale (ja video tietty rakastettava). Odotan hienoa kakkoslevyä!
Blossoms – Foolish Loving Spaces
Stockportin ylpeys julkaisee uuden albumin tammikuun 31. päivä. Kiinnostavaa on se, että levyn toisena tuottajana on toiminut The Coral legenda James Skelly. Olen tykännyt levyltä lohkaistuista sinkuista enemmän kuin yhdestäkään yhtyeen aiemmasta, joten toivon ja odotan lisää tällaista vähän uudistettua soundia.
Yllättäen yksi vuoden odotetuimpia tämäkin, kiitos näiden mainioiden kappaleiden.
Circa Waves – Sad/Happy
Liverpolilainen kitaraindieyhtye julkaisee alkuvuodesta kaksi albumia, joista toinen kantaa nimeä Happy ja toinen Sad. Yhtye on kovin tuottoissalla tuulella, edellinen albumi ilmestyi viime huhtikuussa. Vaikka bändi ei kuulukaan niihin kaikista unohtumattomimpiin indieyhtyeisiin, niin onhan se nyt aika ihanaa, että joku vielä uskoo tällaiseen. Kelpo sinkkubiisi.
Kasabian
Yhtye on kertonut työstävänsä uutta albumia, toivottavasti se ehtii ilmstyä ensi vuoden puolella. Ei malttais odottaa! Edellinen albumi Crying Out Loud oli yhtyeen parhaita.
Jake Bugg
No, tähän en ole saanut mistään varmistusta, mutta pari viikkoa sitten ilmestyi tämä hurjan hyvä uusi kappale. Myös keväälle ilmestynyt Brittikiertue kielii uudesta matskusta.
Muita kiinnostavia (tai melko) ensi vuonna uuden levyn julkaisevia yhtyeitä tai artisteja: Pet Shop Boys, King Krule, Nada Surf, Idles, The 1975, Mystery Jets, The Killers.
Toivottavasti lista täydentyy vielä vaikkapa Jamie T:n nimellä.
Mitäs muuta?
Viisi kertaa unohtunut indie-suosikki
Posted on 18.10.2019
Kävin tänään juoksulenkillä 2000-luvun indieolennaiset -soittolistani tahtiin. Ai että, kulki hyvin, sekä juoksu että lista!
Tiedätte minut suureksi 2000-luvun kitaraindien rakastajaksi. Suuren osan 90-luvun brittipopin tietouttani ja harrastelija-asiantuntijuuttani olen hankkinut postuumisti, kirjoista, lehdistä, internetistä. Lukemalla, kuuntelemalla, katsomalla, ajattelemalla ja teorioimalla, aikaa uudelleen elämällä. Omat ensikäden brittipop-löydökset sijoittuvat vasta jonnekin vuosiin 1996 – 97. Kun Damon Albarn vuonna 1993 rakenteli brittipop-visioitaan, olin kymppivuotias ja kuuntelin vielä Tenavatähtiä.
2000-luvun kitaraindien ilmiön suhteen sen sijaan olen kokemusasiantuntija. Olen elänyt sen pyörteen ja hurmoksen keskellä, ollut omalla hurmioitumisellani rakentamassa hienoa sukupolvikokemusta.
No, se siitä. Tässä tekstissä halusin nostaa esiin tuolta juoksua ryhdittäneeltä soittolistalta viisi mahtista, mutta vähän vähemmän tunnettua naughties-biisiä.
The Enemy – We’ll Live And Die in These Towns (2007)
Yksi aikakauden upeimpia kappaleita. Biisin musiikillinen teosmaisuus ja lyriikoiden arkinen runollisuus sykähdyttävät aina vain. Kappale ja tulkinta ovat paljon velkaa The Jamille ja Paul Wellerille. Paikoin ihanan tarkkanaköinen miljöökuvaus ja englantilaiseen pikkukaupunkiin jumittuminen, nuoruus ja eskapismi taas tuovat The Jamin lisäksi mieleen myös Arctic Monkeysin debyytin maailmaan.
The Rifles – Sometimes (2009)
Tämä suosikki löytyy The Riflesin legendaariseltä Great Escape -albumilta, josta on muuten juuri tehty 10-vuotisjuhlapainos. Tämä kappale on kyllä hurjan hieno ajankuva, nuo kiertävät kitarat, renkutus ja rockiin yhdistynyt helppo melodisuus heittävät oitis 2000-luvun indieklubeille.
The Rifles on minun kirjoissa yksi ajan indiehurmoksen selviytyjistä. Yhtye on edelleen aktiivinen, ja mainioita levyjäkin on ilmestynyt useampi. Suuria suosikkejani aina ja ikuisesti!
Dogs Die In Hot Cars – Lounger (2004)
Skottiyhtyeen ainokaiseksi jääneen albumin kolmas sngle ja minun nuoruuden suuri hitti. Biisi on ihan totaalisen Razorlight, eikä se tietenkään haittaa yhtään. Kappale saa minut ihan aina hyvälle tuulelle.
The Cribs – Men’s Needs (2007)
Jarmanin veljesten The Cribs ei ole minulle mikään syvälle sieluun tunkeutunut rakkaus – olen poiminut bändiltä elämääni lähinnä hitit.
Tämä kappale on minusta kuitenkin aivan erityisen mainio ja ihan must. Se on täynnä toimivia ja sellaisella nuoruuden charmilla ryhditettyjä yksityiskohtia. Laulussa on aitoutta, särmää ja sielua. Kitara on raivostuttavan ihana. Ja mikä täkeintä: bändi näyttää just siltä, miltä ne ihanimmat just tuolloin näyttivät.
Biisi on juuri ja juuri ajalta ennen Johnny Marria.
The Ordinary Boys – Talk Talk Talk (2004)
Ai ai, olin joskus aika rakastunut The Ordinary Boysien Prestoniin. Niin söpö, niin tyylikäs! Tämä siis ennen kuin laulaja osallistui Celebrity Big Brotheriin, meni naimisiin kisassa mukana olleen glamourmalli Chantallen kanssa ja päätyi joka ikiseen juorulehteen.
Prestoniin liittyvä julkisuus on ollut vähän kyseenalaista, mutta ei se yhtyeen alkuvuosien mainioutta vähennä. Talk Talk Talk on minusta onnistunein biisi bändiltä ja sopisi 2000-luvun alun brittiläisen indie rockin määritelmäksi sanakirjaan.
Vida – When The Sun
Posted on 27.8.2019
Mahtavaa, että skottiyhtye Vida tuntuu päässeen mukavaan julkaisutahtiin. Keväällä ilmestyi rokkaava Take It Easy, nyt tämä herkkä ja lempeä When The Sun. Jälleen hieno kappale, jossa erityisen ihanaa on kauniit ja kovin henkilökohtaisilta tuntuvat lyriikat siitä oikeasta tyypistä sekä tietenkin tuo paksu skottiaksentti (tuo mieleen The View’n ja Kyle Falconerin). Melodiantaju on taas tietty Vidalle ominaisesti ihan kohdallaan.
Se, miten monenlaisia kitarapopin skaalaan mahtuvia kappaleita Vida tekee, on kyllä mainiota. Lupailee hienoa albumia. Tulispa!
The Twang – Everytime
Posted on 15.5.2019
Birminghamiläinen indierock-yhtye The Twang julkaisi tänään uuden kappaleen. If Confronted Just Go Mad -albumi ilmestyy marraskuussa.
Jos olet minun kanssa yhtään samaa ikäluokkaa ja samanlainen brittiläisen indierockin ystävä, symboloi The Twang sinullekin todennäköisesti niitä vanhoja hyviä NME-aikoja. Voi 2000-luvun alun indierock-huuma, miten ihana olit! Yhtyeen debyyttilevyn eeppinen parkakettukansi – osa nuoruuden kuvastoa, ehdottomasti. Ja entäs Wide Awake? Joskus paras ikinä.
The Twangissa on aina viehättänyt joku omanlainen tapa tulkita indierockin mahdollisuuksia. Tekemisessä soiva tanssittava, pikkuisen baggy svengi on mainio ja muistuttaa hetkittäin jopa Dovesista.
En ole ihan super perillä yhtyeen viime vuosien tekemisistä. Muutaman vuoden takainen New Love oli kelpo kappale, sen muistan.
Tätä uutta Everytime-kappaletta kuunnellessa olen ehkä vähän pettynyt. Tältäkö vanheneminen kuulostaa? Ensimmäinen ajatus onkin, että voih, miten nuoruus pukikaan yhtyettä! Että olisipa tässä edes hitunen vuoden 2007 intoa, tunnetta ja taikaa. Nuoruuden kipinää.
Mutta toisaalta. Liekö sitä enää monessa kuulijassakaan…
Soittolista: vuosi 2021
HEY LYLA! 