HEY LYLA!Mr. Peter Doherty
Posted on 26.4.2019
Aikamme merkittävimpiin rock-muusikoihin ja -hahmoihin kuuluva Peter Doherty täytti maaliskuussa 40 vuotta (luojan kiitos, he did it). Jos olet suurin piirtein minun ikäluokkaa, olet ehkä elänyt parikymppisesi Dohertyn musiikillisen ja ulkomusiikillisen tekemisen säestämänä. Ehkä olet kasvanut kiinni ja kiintynyt The Libertinesiin, Babyshamblesiin ja Dohertyn koko Albion-mielenmaisemaan niin, että lasket ne osaksi elämäsi merkittävien musiikki-ilmiöiden kartastoa – niin minä ainakin teen.
Kuten useat rokkarit, myös Doherty on vähän sellainen ristiriitainen rakastettava. Mies on tehnyt noin 18 vuotisen julkisen elämänsä aikana monia asioita, joita on helppo paheksua ja luonteva kyseenalaistaa, mutta toisaalta hän on myös upea taiteilija ja artisti, jonkan lyyristä työtä ja musiikillisia visioita on aika mahdoton olla ihailematta.
Doherty on tällä hetkellä musiikillisesti ajankohtainen, sillä hän julkaisi tänään Puta Madres -yhtyeensä kanssa uuden albumin. Orgaaninen ja lauleleva tunnelma on parin sinkun perusteella vaikuttanut viehättävältä. Vaikka parikymppinen rokkarinrenttu plus runopoika -Doherty onkin minulle se voimakkain Pete Doherty -kokemus, tuntuu todella kivalta uppoutua nelikymppisen Dohertyn ajatuksiin ja tunnelmiin elämästä, huumeista, kuolemasta ja musiikista.
Doherty on tosiaan näkynyt viime aikoina mediassa aika paljon, suosittelen ainakin tätä The Guardianin uutta artikkelia, tätä NME:n artikkelia ja siihen liittyvää suurta videohaastattelua sekä tuota pientä videopätkää.
Cabbage – Torture
Posted on 13.3.2019
Cabbage, tuo yksi viime vuosien pienesti suuresti hehkutetuista brittiyhtyeistä ei ole ollut ihan minun makuuni. Ensikosketus yhtyeeseen jätti jotenkin turhanpäiväisesti sotkuisen, sekavan ja rämisevän kuvan yhtyeen musiikista. Yhtye ei myöskään pari vuotta sitten tehnyt livenä minuun vaikutusta.
Nyt kuitenkin täytyy todeta, että tämä uusi Torture-kappale on hyvä! Yksinkertainen ja helpohkohan tämä on, mutta hyvällä tavalla. Tällaisella nyt harvoin mennään kovin metsään.
Ja kuulenko väärin, vai lainaako välisoiton kitara vähän Oasista ja The Hindu Timesin melodiaa.
Takit, oi takit
Posted on 11.2.2019
Viime viikon maanantai oli kamala. Ilmassa oli sellaista post-krapulamasentelua. En ole mikään suuri arjesta ahdistuja, mutta nyt kivan kaveriviikonlopun jälkeen oli kyllä alakuloinen olo. Sitten jossain vaiheessa puhelimessa eteen lävähti mainos Liam Gallagherin ja Richard Ashcroftin elokuussa tapahtuvasta Kaisaniemen-retkestä.
Ja muistin taas, mikä elämässä on tärkeää ja iloa tuovaa: musa ja takit.
Tieto siitä, että Sueden Sideways-keikalla alkava kesä huipentuu kahden suuren idolihahmon ja yhden mainion yhtyeen live-keikkaan, antoi lähitulevaisuudelle ihanasti lisämerkityksiä. Kesällä on nyt aika täydelliset raamit ja maailman eniten itseltä tuntuva teema:
Britpop never dies.
Vaikka on vasta helmikuu, tunnen jo, miten eeppinen tuosta elokuisesta lauantaista tulee. Kansanjuhlat. Liam ja Turun Tall Ship Races plus raamatulliseksi muodostunut As You Were -liikehdintä, asenne ja ilmiö, joka ei vielä Turun keikkaan mennessä ollut ehtinyt puhjeta täyteen loistoonsa. Toisin sanoen Liam ja Turun Tall Ship Races potenssiin sata.
On mahdollista, että kesän fiilistelystä, asujen miettimisestä ja tunnelman herättelystä riittää inspistä koko kevääksi. Mutta niihin hetkiin, kun usko loppuu ja maanantai-nihkeys palaa, meillä on tämä herra Ashcroftin cooleista coolein video.
Yksi pieni maailman richardashcroftein kappale ja siihen mahdutetut tsiljoonat takin vaihdot. Rotsit, maailman richardascrofteinta sekin.
Ja liamgallaghereinta.
Kesän teema:
Britpop never dies
ja takit.
In The Park 19: Liam Gallagher, Richard Ashcroft ja Franz Ferdinand
24.8, Kaisaniemen puisto
Viime aikojen uusia biisejä
Posted on 10.2.2019
Idlewild – Dream Variations
Olen ollut varmaan parisenkymmentä vuotta suuri Idlewild-fani. Tykkäämisen painopiste on kuitenkin yhtyeen alkupään tuotannossa – rakastan yhtyeen debyytin räihnäistä punkia, kakkoslevyn punk-poppia ja 2000-luvun alun brittipopahtavaa, stadionit täyttävää kitararockia.
Kypsyessään ja varmaan myös kokoonpanovaihdosten seurauksena Idlewild on käynyt jotenkin aika genrettömäksi. Harmi. Oma identiteetti, särmä, kulttimaineisuus ja viehätys ovat vähän kadonneet.
Tämä yhtyeen ihkauusi Dream Variations -kappale on ihan kiva, mutta niin, sellainen harmillisen genretön ja pikkuisen kulmaton kappale.
Yhtye julkaisee huhtikuussa uuden albumin.
Hurula – Järnvägsbron
Olen Hurulan kahden ensimmäisen levyn kanssa erottamaton. Siksi onkin ollut vähän harmi, ettei ruotsalaisartistin viime vuoden uudet kappaleet saaneet sielua soimaan samalla tavalla kuin aiempi tuotanto.
Onneksi tämä uusi singlekappale Järnvägsbron kuitenkin ihastuttaa. Ei värisytä ihan niin kovaa kuin Hurula parhaimmillaan, mutta on taas vaihteeksi jotenkin vähän parempi.
Jos et vielä tunne Hurulaa, niin suosittelen kaikille Broder Daniel, Markus Krunegård ja Masshysteri-faneille. Tai sitten ihan vain tummasävyisen, usein melankolisvoittoisen ja runollisen, mutta samalla melodisen punkinkaltaisen ystäville.
Hurula-tavalla upeasti raa’an kaunista tunnelmaa jälleen. Upea!
Circa Waves – Movies
Circa Wavesin uudehko Movies ei välttämättä ole kaikkien teidän makuun. Kappaleen poppis kitaraindie voi tuntua jotenkin liian imelältä ja nykymusiikki-ihanteiden mukaisesti sellaiselta teennäisen ylifreesiltä. Ajankuvaa, sitä tässä on.
Minusta tämä on aika harmiton ja näppärä kappale, johon on löydetty sellainen kiva hittimäisyys. Ei mikään ikiaikainen kitaramusaklassikko kuitenkaan.
Alias Kid – Inglorious
Olen joskus ottanut seurantaan brittiläisen Alias Kidin, muistaakseni Alan McGeen kannustamana. Kyseessä on todella pieni yhtye.
En muista bändiltä mitään aiempaa kaappaletta, mutta tämä biisi tuli muutama päivä sitten vastaan. Aika kiva brittirock, tuo aika paljon mieleen Miles Kanen. Vähän sellainen Kanen bändimäisempi versio.
Jotain uutta: Gently Tender
Posted on 1.2.2019
Kun Palma Violets viime vuonna lopetti, perusti suurin osa yhtyeen muusikoista Gently Tender -nimisen bändin. Uudeksi jäseneksi ex-palmojen rinnalle napattiin The Big Moon -yhtyeen Celia Archer. Palma Violetsin valovoimainen basisti Chili Jesson puolestaan tekee tällä hetkellä musiikkia Crewel Intentions -yhtyeensä kanssa.
Siinä missä Palma Violets oli selkeästi indierock-maineista bändimusiikkia, ystävien nuoruusprojekti ja eloisa ilottelu, on Gently Tenderin tekeminen genrettömämpää, kypsempää ja seesteisempää. Kolme julkaistua kappaletta on antanut melko monipuolisen ja vivahteikkaan kuvan yhtyeen visioista, vaikka tuttu laulusoundi vähän hämääkin ja saa kuulemaan Palma Violets -kaikuja.
Vuoden 2018 lempilevyjä
Posted on 1.1.2019
Kolme tärkeintä ja minulle parasta:
DMA’s – For Now
Australialaisyhtyeen kakkoslevy on minulle tämän vuoden ykkösjuttu. Täytyy tunnustaa, että ihan heti ilmestymisensä jälkeen levy ei hurmannut niin totaalisesti kuin yhtyeen debyytti, mutta nyt tähän levyyn on syntynyt sellainen tunneside, että sitä tuskin rikkoo mikään. Koskaan.
Levyn avautuminen vei hetken ehkä siitä syystä, että yhtye vie tekemistään albumilla entistä enemmän herkän ja rauhaisan popin suuntaan. Jollekin, kenelle yhtye on myyty Oasis-mielisenä, tämä saattaa olla vähän vieraannuttavaa. Mutta. Lopputuloksena on ihan omanlainen kädenjälki. Jotain paljon suurempaa kuin vain Oasista myötäilevä brittipop. Ihan oma, uusi tulkinta brittipopista. Kappaleiden taso on uskomaton läpi levyn, tunnelma kirkas ja heleä, hyvällä tavalla melankolinen. Kauniiseen, lempeään ja herkkään yhdistyy joku ihan omanlainen särmä ja coolius, lopputuloksena uniikki kokonaisuus.
Lily Allen – No Shame
Lily Allenin neljäs levy on ihan varppina artistin uran paras. Debyytillä on tietysti huikea merkitys, mutta No Shame on kiistatta musiikillisesti huikein.
No Shame on kaikenkaikkiaan yksi vuoden onnistuneimmista levyistä. Tästä levystä huokuu se, miten sillä on tavoitettuse, mitä sillä on haluttu tavoittaa.
No Shame on Allenin uran käännekohtalevy. Se nostaa Allenin laulunkirjoittajana ja musiikillisena visionäärinä seuraavalle tasolle. Se tuo paremmin kuin mikään esiin Allenin lahjakkuuden ja ammattitaidon. Levy on itsereflektointilevyjen, aikuistumislevyjen ja muutoslevyjen aatelia. Se on paljas, rehellinen aitoa ja äärimmäisen laadukkaasti, sävykkäästi ja ammattitaitoisesti toteutettu.
The Vaccines – Combat Sports
The Vaccinesin Combat Sportista tuli minulle yksi vuoden kuunnelluimmista levyistä. Albumi onnistuu hellimään tällaista brittirockista, -indiestä ja -popista hurmaantuvaa sielua. Helmi levy!
The Vaccines saattaa olla tällä hetkellä aliarvostetuimpia yhtyeitä. Toisin kuin monet luulevat, yhtyeen aika ei ole ohi. Se ei ole muutaman hurmoskappaleen tehnyt 2010-luvun indietähdenlento, vaan huikea yhtye, joka on onnistunut tekemään tasaisen hyä levyjä jossain trendien ja hurmosten ulottumattomissa.
Combat Sports osoittaa sen, että hyvä rock-musiikki on ikuista ja niitä yhtyeitä, jotka tekevät hyvää rock-musiikkia, on mahdoton olla rakastamatta.
Muita olennaisia:
Bill Ryder-Jones – Yawn
Manic Street Preachers – Resistance Is Futile
Suede – The Blue Hour
Ash – Islands
Miles Kane – Coup de Grace
Spiritualized – And Nothing Hurt
Peace – Kindness is The New Rock and Roll
Gorillaz – The Now Now
The Kooks – Let’s Go Sunshine
Slaves – Acts of Fear and Love
The Coral – Move Throught the Dawn
The Good, the Bad and the Queen – Merrie Land
Gaz Coombes – World’s Strongest Man
Goat Girl – Goat Girl
Johnny Marr – Call the Comet
Dubstar – One
Levy: Bill Ryder-Jones – Yawn
Posted on 12.11.2018
Liverpoolilainen Bill Ryder-Jones on aina ollut lahjakas ja näkemyksellinen muusikko, jolle on ollut ominaista inspiroitua musiikista laaja-alaisesti. Erityisesti Ryder-Jones on hakenut tuotantoonsa vaikutteita klassisesta musiikista. Tällä neljännellä levyllään muusikko on kuitenkin hylännyt orkesterisovitukset ja päätynyt tekemään melko simppelin ja riisutun albumin. Musiikillisten visioiden sijaan albumia tuntuukin ohjaavan henkilökohtaisuus ja tarve kirjoittaa. Tarve käsitellä koettua ja elettyä elämää.
Yawn onkin avoin ovi Ryder-Jonesin maailmaan. Levyn parhaimpiin kappaleisiin lukeutuvalla Mither-kappalella Ryder-Jones laulaa äidistään, John-kappleella isästään. Lisäksi jo aiemmassa tuotannossa kuulunut tarve käsitellä Daniel-veljen kuolemaa muuntuu tälläkin levyllä lyriikoiksi ja melodioiksi.
Yawnin musiikillinen maisema on kauniisti yhtä kappaleiden omakohtaisuuden ja siitä seuraavan herkkyyden ja vilpittömyyden kanssa. Intiimin soitannan ja lähelle päästävän, kuiskailevan laulun yhdistelmä on kaunis ja haavoittuvaisen kuuloinen. Ryder-Jonesin laulun lisäksi levyn musiikillisessa pääroolissa on sello, joka onneksi on roolitettu melkein jokaiselle kappaleelle. Huikeimmillaan sello vie samanlaiseen tunnelmaan, kuin Riden Vapour Traililla. Erityisesti rakastan niitä levyn kohtia, joissa sello jää kappaleen lopuksi pauhaamaan yhdessä kitaroiden kanssa.
Tykkään levyllä myös siitä, miten sillä yhdistyy laulaja-lauluntekijyys ja tunne bändilevystä. Selkeälinjainen ja riisuttu lopputulos on laulajan tulkinnalle tilaa antava, mutta toisinaan taas välillä luulee kuuntelevansa Pavementistä inspiroituvaa indiebändiä, joka antaa kitara-aaltojen puskea ja purkautua. Kauniin ja herkän melodisuuden ja rähisevän noiserockin vuorottelu sävähdyttää.
Minusta Ryder-Jonesin päätös repiä itsensä levylle auki, paljastaa itsensä ja haavoittuvaisuutensa kuulijan edessä, on tämän vuoden parhaita asioita. Yawn vie hänet laulunkirjoittajana aivan uudelle tasolle. Vaikka olen pitänyt Ryder-Jonesia olennaisena tyyppinä jo vuosia, aina hänen The Coral -ajoistaan lähtien, koen vasta nyt tämän levyn myötä saaneeni hänestä irti jotain sellaista, joka todella osuu ja koskettaa.
Siihen, että löydän levystä todella paljon tarttumapintaa ja merkitsevyyttä, saattaa vaikuttaa se, että olemme Ryder-Jonesin kanssa samanikäisiä ja selvästi samanlaisessa itsereflektion täyteisessä elämänvaiheessa. Minusta onkin ihanaa kunnella Yawnia teoksena 35-vuotiaalta toiselle 35-vuotiaalle.
Voi Bill, olisitpa täällä.
Jotain uutta: Crewel Intentions
Posted on 8.11.2018
Palma Violetsin tuhkista on nyt noussut kaksi uutta yhtyettä: Gently Tender ja Crewel Intentions. Gently Tenderiin siirtyi useampi ex-Palma, Crewel Intentions on basisti Chilli Jessonin uusi projekti. Muutamien biisinäytteiden perusteella molemmissa on taikaa.
Crewel Intentionsin debyyttisingle Youth In Overload kuulostaa hyvältä – ja tulee aika kauas Palma Violetsin nuoruutta ja kaveriporukan rentoa bänditunnelmaa huokuvasta indierockista. Kappaleen luonnehdinnan yhteydessä on nostettu esiin Nick Caven ja Richard Hawleyn nimet, joilla varmaan viitataan jonkinlaiseen musiikilliseen kypsyyteen, tummuteenkin. Minun korvani kuulevat tässä myös pikkuisen suurimmista stadionmaisuuksista riisuttua The Killersiä.
Crewel Intentions muuten keikkailee tällä hetkellä Johnny Marrin Call the Comet -kiertueen lämppäribändinä.
Jotain uutta: Fuzzy Sun
Posted on 17.10.2018
Stockport on uusi Camden Town. Suur-Manchesteriin laskettavasta kaupungista tulee nuoren polven brittiläispopin suosikki Blossoms ja nyt myös Fuzzy Sun.
Jos tykkäät Blossomsista, tykkäät varmana tästäkin. Yhtyeet kun ovat ihan yks yhteen koreine kertseineen, vahvoine synasoundeineen ja rytmikkäine kasarivivahteineen. Fuzzy Sun julkaisi reilu viikko sitten neljän kappaleen ep:n nimeltä Warm Evening / Cold Morning. Voit kuunnella sen vaikkapa Spotifyssa.
En ole suuri Blossoms-fani, eikä Fuzzy Sunkaan ihan minun estetiikkaan osu. Mutta tykkään yhtyeiden paikallisuudesta, siitä, että Stockport, Manchesterkin elävät yhtyeiden julkisuuskuvassa vahvasti mukana. Meillä Suomessa Blossoms ei ole juurikaan arvostettu, mutta Manchesterissä yhtye nauttii suurta paikallista suosiota ja uuden brittipop-polven ihailua.
Blossoms muuten ilmoitti alkuviikosta soittavansa ensi kesänä ihan oman stadionkeikkansa Stockport County Edgeley Park -stadionilla. The Coralin ja Gabbagen lisäksi yhtyettä lämppää nimenomaan Fuzzy Sun.
Trampolene – The One Who Loves You
Posted on 15.10.2018
Walesiläinen Trampolene tekee kyllä aivan ihastuttavan kikkailematonta ja hyvällä tavalla helppoa kitarapoppia. Perinteisellä tavalla melodista, helposti laulettavaa ja kuunneltavaa. Somaa, tavanomaistakin. Oikeastaan juuri sellaista, mitä minun mielestäni tehdään nykyään aivan liian vähän.
Tämän yhtyeen uuden kappaleen viehättävyys piilee rohkeudessa tehdä isoa ja vähän siirappista kädenjälkeä. Pieni särmänhiukkanen ja rokkikitarat pelastavat biisin imelyyden vuotamasta ihan totaalisen yli. Oasiksen kokoisista jousista myös plussaa. Kokonaisuudessaan viehättävä kuin mikä!
Tuosta sinkun kannesta ja sen viittauksista en nyt sano mitään.
Soittolista: vuosi 2021
HEY LYLA! 