Viisi kertaa dj-setin olennainen

Soitan huomenna perjantaina levyjä Black Doorissa klo 21 alkaen – tervetuloa! Illan aikana juhlitaan Noel Gallagherin uutta albumia kuunnellen se pari kertaa kokonaisuudessaan läpi. Muu musiikki on sitten minun ja Lager Supernova -parini Topiaksen vastuulla.

Löydät illan tapahtuman Facebookista.

Dj-iltojen levyjen ja seiskatuumaisten valinta, setin tunnelman ja kaaren suunnittelu on ehkäpä minun lempiharrastus. Vaikka se, millainen illasta musiikillisesti lopulta muodostuu, mitä kappaleita kultakin yhteeltä soitan, vaihteleekin jonkin verran, on silti muutamia kappaleita, jotka soitan ihan aina.

Tässä viisi sellaista biisiä, jotka ovat suuuurella varmuudella soineet ihan jokaisella dj-keikallani.

1. Suede – We Are The Pigs

Tämä edustaa setissä sellaista brittipopin suurien yhtyeiden parhaat biisit -osastoa. Tykkään siitä, miten kappale on kiistatta Sueden hienoimpia, tunnettukin, mutta ei kuitenkaan ihan se hitein. Olen saanut kappaleen singlen joskus lahjaksi ystävältä uuden kodin kunnaiksi.  Levyhyllyn suuuuuria aarteita!

Kappaleen mystinen ja dramaattinen tunnelma sopii minusta dj-setissä aina tosi hyvin  jonnekin Elastican kolkon soundin lähettyville.

2. Elastica – Waking Up

Brittipop-kauden olennaisimpia kappaleita ajan olennaisimpiin kuuluvalta yhtyeeltä. Elastican symboliarvo on valtaisa, ja ilman tätä kappaletta (taikka vaihtoehtoisesti yhtyeen Connection-biisiä) dj-settiä on minusta kyllä aika vaikea sanoa brittipoppisetiksi!

3. Ash – Shining Light

Yksi suosikein kappale ikinä! Soi jokaisella dj-kaikalla ihan just siitä syystä, että on niin mainio. Ashiltä soitan yleensä myös jotain vanhempaa, mutta tämän biisin tehtävänä on olla setissä se maailman täydellisin ja herttaisin kitarapopikas tykkäyslaulu.

4. Kaiser Chiefs – I Predict A Riot

Tämä biisi edustaa setissä sellaista uutta brittipop-tulkintaa. Kappale on loistava 2000-luvun versio 90-luvun brittipopista, sellainen ilmestymisaikansa kitaraindiehuuman ja Blur-henkisen brittipop-vision sekoitus.

Tämä on The Libertinesin vakkaribiisien ohella myös se, jonka tahtiin voi vähän ainakin henkisesti irrotella ja riehua.

5. Hurricane #1 – Step Into My World

Tämä juuri 20 vuotta täyttänyt biisi kuuluu settiin tietysti siksi, että se on yksi 90-luvun upeimmista kappaleista ja aivan erityisesti kitaristi Andy Bellin taidonnäyte. Mies loistaa tässä niin kitaristina kuin biisin kirjoittajanakin. Kappaleella on myös symboliarvo: se kuvastaa minusta hienosti sellaista brittipop-kauden hurmokselisuutta, Creation-levy-yhtiön voimaa ja valtaa, mutta toisaalta samalla myös koko brittipop-ilmiön ohimenevyyttä. Yhtye teki brittipop-kauden loppuvaiheessa yhden hienon levyn, mutta hiipui sitten samaa tahtia ilmiön kanssa.

Olisi suuri vääryys joskus jättää tämä biisi setistä pois.

Jotain uutta: Vida

Tämä otsikko on aika hömelö, Vida nimittäin ei ole mikään super uusi yhtye. Tämän tekstin tarkoituksena ei siis ole esitellä  uutukaista, vaan varmistaa, että myös sinä olet varmasti kuullut tästä somasta skottiyhtyeestä.

Glasgowlaisen Vidan biisit ovat suloisimpia popkappaleita, joita olen vähän aikaan kuullut. Ja tietysti myös itse bändi näyttää somalta. Kokonaista albumia yhtye ei ole vielä julkaissut, mutta yhden ep:n ja pari singleä sentään. Löydät kaikki Spotifysta.

Tämä Fade Away on yhtyeen vanhimpia biisejä ja aivan ihana! Tykkään siitä, miten tällä kappaleella – tai yhtyeen biiseillä ylipäänsä – pyöreän ja pehmeän skottiaksentin parina soi sellainen hienoinen liverpoolilainen soundi ja pop-näkemys. Nasaali, nostalgia, The Coral, Miles Kane, The La’s, Cast. Perinteiselle, turvalliselle ja rohkeasti nättille kitarapopille minulla on aina aikaa ja käyttöä.

Where We Came From on yhtyeen viimeisin julkaisu.

Vuoden 2016 Masquerade-ep:n oasismainen nimibiisi ja When I Call ovat myös hienoja.

Viisi kertaa vierailu

Kivaa lauantaita! Keräsin yhteen viisi kappaletta, joissa mukana vieraileva tähti tekee biisitä aivan erityisen onnistuneen tai muuten tärkeän.

Miles Kane ft. Clemence Poesy: Happenstance (2011)

Ranskalainen näyttelijätär Clemence Poesy saa Miles Kanen debyyttilevyn tunnelmaraidan kuulostamaan ranskalaiselta huokailubiisiltä. Elegantti, sensuelli, viettelevä, vähän pahellinenkin. Aivan ihana elokuvamainen maisema.

Lush ft. Jarvis Cocker: Ciao! (1996)

Biisinä vähän renkutus ja humppamainen, mutta tulkintana klassikko. Ja tietysti tähän on tallentunut reilu kolme minuuttia vuoden 1996 merkittävää ajankuvaa.

Death In Vegas ft. Liam Gallagher: Scorpio Rising (2002)

Tämä 2000-luvun alussa julkaistu kappale on minusta yksi parhaista Liamin laulusuorituksista ikinä. Suosikkikappaleitani kautta aikojen!

Babyshambles ft. Kate Moss: La Belle et La Bête (2005)

Kappaleena tämä on vähän keskinkertainen, mutta toisaalta hieno esimerkki Pete Dohertyn romanttisen rentusta runopoikapuolesta. Käytän sanaa ”ajankuva” blogissa ihan liikaa ja jatkuvasti, mutta nytkin on vain pakko.

Sillä Babyshambles, vähän ryysyinen ja sekava Pete Doherty sekä miehen  ja Kate Mossin sotkuinen, mutta silti aivan ihana rakkaus vain ovat merkittävä osa 2005 vuoden kuvastoa.

Ja kaikki se nyt vain on tässä kappaleessa.

Manic Street Preachers ft. Richard Hawley: Rewind The Film (2013)

Manic Street Preachersin vuonna 2013 ilmestynyt Rewind The Film -albumi on poikkeuksellinen. Yhtye ei nimittäin käytä sillä lainkaan sähkökitaraa. Levy kertoo vähän alkuloista tarinaa Walesin kaivoskriisistä ja sitä seuranneesta, yksilön kohtaamasta tuskasta. Kaunis levy.

Tällä albumin avausraidalla vierailee Sheffield-klassikko, kitaristi Richard Hawley. Upea mies, jonka väkevä laulusuoritus tällä kappaleella aiheuttaa väristyksiä.

Viisi kertaa uusi suosikkibiisi juuri nyt

Liam GallagherChinatown

Wall of Glass on ihan super tykki, kyllä. Mutta suuren suuri charmi löytyy myös tästä seesteisemmästä Chinatown-biisistä. Kuten Wall Of Glass, myös tämä biisi on hyvällä tavalla sekä retro että moderni. Kappaleeseen on saatu hienosti tallennettua tunnelma, joka pakottaa fiilistelemään ja näkemään mielessä maisemakuvia. Tänä kesänä ne kuvat ovat liittyneet yksinäisiin kesäöihin.

Tykkään myös siitä, miten lempeäni Liam tällä kappaleella laulelee. Äänessä ei ole lähdetty alleviivaamaan miehelle ominaista nasaalia ja tiukkuutta, vaan sen annetaan olla astetta heleämpi ja pehmoisempi.

Rat BoyRevolution

Tästä kappaleesta olen jo kirjoittanut, mutta koska biisi on niin törkeän hyvä ja edelleen ajankohtainen, muistutan sen ihanuudesta vielä. Ei voi mitään, Rat Boy tekee juttunsa vain jotenkin niin hyvin. Ja mikä se juttu sitten on? No oman brittisukupolvensa äänenä oleminen, veikeä swäg, nuoruuden höpsöys sekä musiikki, jossa sekoittuu Jamie T:n, The StreetsinBeastie Boysin ja ehkä jopa sellaisen nokkelan ja nasevan Blurin vaikutukset. Tässä on kivaa yhteislaulufiilistä, sellaista helppoutta, joka kokoaa ihmiset yhteen fiilistelemään.

TemplesBorn Into The Sunset

Brittiyhtye Templesin odotettu kakkoslevy ilmestyi keväällä. Jos et vielä ole levyä kuunnellut, niin nyt kuules anna mennä! Kuten debyytille, myös tälle levylle on ladattu hienoja, hienoja melodiakoukkuja ja uskomattoman taidokkaita kappaleita. Tunnelma, soitanta – juttu ylipäänsä – on yhtyeelle ominaisen psykedeelinen. Yksi levyn onnistuneimpia kappaleita minusta on tämä Born Into The Sunset. Tässäpä Templesin tekeminen melko hyvin onkin sitten kiteytettynä.

KasabianBless This Acid House

Ai että, mikä rokkianthem! Kuten tuossa Rat Boyssakin, myös tässä on jotain sellaista, mikä kokoaa ihmiset yhteen hoilaamaan. Elämään. Kesä 2017 ja Kasabianin keikka Tallinnassa – never forget.

Chase & Status and BlossomsThis Moment

Elektronisen musiikin duo Chase & Status yhdisti voimansa Britannian kuumimman indieyhtyeen Blossomsin kanssa viime keväänä. Syntyi tämä kappale. Biisissä minut sytyttää sen rytmi, svengi sekä Blossoms-laulaja Tom Ogdenin ääni, joka saattaa kuulostaa tässä jopa paremmalta kuin yhdelläkään Blossoms-kappaleella.

Ja tuo video! Toimii!

Viisi kertaa kesälevy

Oi ihana heinäkuu!

Rosvot-portaali kokosi muhkean ja genrejen välillä ihanasti polveilevan kesäsoittolistan, ota ihmeessä haltuun! She’s not anyone kuuluu listalla esimerkiksi The Thrillsin, Halin, Travisin, Courteenersin ja Manic Street Preachersin kesää sivuavina kappaleina.

Päätin, että en tee blogiin kilpailevaa kesäsoittista, mutta tarjoan teille viisi kitarapop-albumia, jotka sopivat kesään aivan loistavasti.

The ThrillsSo Much For The City (2003)

So Much For The City on levy, jolla iralntilaisnuorukaiset karkaavat kohti kesää, kohti länsirannikkoa. Huuuuuuikea debyyttilevy, aikanaan onnistuneeksi kritisoitu pikkuinen mestariteos. Vaikka taika yhtyeen ympärillä sitten vähän hiipuikin ja ura kuivui kasaan, olen super iloinen, että yhtyeeltä saatiin kuultavaksi tämä omintakeinen hienous ja pari muutakin kelpo levyä.

Kuuntele ainakin Big Sur, One Horse Town ja Santa Cruz (You’re Not That Far) ja anna yhtyeen retrosaoundin ja Conor Deasyn unelmoivasti hönkäilevän äänen viedä sinut aurinkoon.

Levy Spotifyssa.

HalHal (2005)

Toinen irlantilaisyhtye, jonka debyyttiin on luontevaa palata nimenomaan kesällä. Halin albumin kesäisyys ei ehkä ole ihan niin ilmiselvää kuin The Thrillsillä, mutta jostain syystä tuo yhtyeen vintagesoundi ja menneiden vuosikymmenten retrosti pappaileva pop yhdistyvät minun mielissäni kesään, kepeyteen ja kirkkaisiin väreihin. Kappaleissa ja tuotannossa on keveyttä ja lyriikoissa raikkauta, joka tuntuu tunkkaisen talven jälkeen kutsuvalta.

But do-ooo your best try-in’
You got problems go ahead and deal with them
But don’t come runnin cry-in’
You need sunshine coming through that window
And open up your curtains let it blind you
And you’ll get that rubbish
That rubbish off your mind

Kuuntele ainakin pirteät Play The Hits, Don’t Come Running ja sadepäivän pieneen kesähaikeuteen sopiva Worry About The Wind.

Levy Spotifyssa.

CourteenersConcrete Love (2014)

Manchesteriläisrokkareiden neljäs studioalbumi ilmestyi elokuussa kolmisen vuotta sitten. Raikas tuotanto ja hyväntuuliset kappaleet tekevät levystä sellaisen, johon on luontevaa palata juuri kesällä. Ja kuten kesällätoisinaa, myös tällä levyllä tunteet eivät liity vain kepeyteen, vaan välillä on lupa olla kauniin melankolinen.

Kuuntele ainakin Summer, Has He Told You That He Loves You Yet, How Good It Was ja isoksi kasvava, tunteikas Small Bones.

Levy Spotifyssa.

Manic Street PreachersSend Away The Tigers (2007)

Juuri kymmenen vuotta täyttänyt Send Away The Tigers ilmestyi toukokuussa ja liittyy minun mielissäni aina, aina kesään. Vaikka tiedän ihmisiä, joille tämä levy edustaa sitä heikompaa Manicsiä, minulle albumi ja sen erityisen rokkisoundinen tunnelma, uudenkuuloiset kitarat on aina ollut jotenkin tärkeä. Levyllä on aivan erityisen hienosti syttyviä kertosäkeitä, kesäyössä liikuttavia melodiakulkuja ja joku sellainen omanlainen tunnelmansa, jota ei muilla Manics-levyillä ole. Hieno muistutus yhtyeen monipuolisesta ilmaisunvoimasta. Aliarvostettu monellakin tapaa, väitän.

Kuuntele ainakin Indian Summer, elokuun must Autumn Song sekä kesäyön ristiriitaisiin tunteisiin sopiva The Second Great Depressio, jonka kertsi on muuten yksi hienoimpia ikinä.

Levy Spotifyssa.

SulkGraceless (2013)

Baggyhtävyyys kuuluu kesään! Helisevät ja liplattavat kitarat yhdistettynä popmelodioihin, niillä ei kesä voi mennä pieleen. Koska The Stone Rosesin kaltaiset klassikot yhdistyvät ihmisten mielissä moniin muihin hetkiin, valitsin tuota heleyttä edustamaan vähemmän tunnetun indielevyn. Blogin pitkäaikaisille lukijoille tämä levy varmasti on tuttu ja rakkauteni sitä kohtaan niin nähty ja kuultu. Mutta äh, menköön vielä kerran kera tunteiden.

Ihana kesälevy.

Kuuntele ainakin Flowers, If You Wonder ja söpöin slovari The Big Blue.

Viisi kertaa Courteeners

Matkustan viikonlopuksi Manchesteriin. Olennaisimpana ohjelmana on Courteenrsin ja The Charlatansin konsertoinnit, minkä lisäksi aion vain hengitellä kaupungin ilmaa ja inspiroitua ilmapiiristä. Olla oma itseni jossain, minne tunnen kuuluvani.

Sekä Courteenersin että The Charlatansin näkeminen ovat minulle suurtapauksia. Ensimmäisiä kertoja ikinä. The Charlatansista olen taas vime aikoina kirjoittanu aika paljon, joten rakastetaan nyt Courteenersiä. Tässä viisi syytä siihen.

Courteeners ja Manchester

Courteenrsin laulujen päähenkilö on usein Manchester. Koska en ole käynyt koskaan Manchesterissä, en ole pystynyt sitä laulujen teksteistä täysin tulkitsemaan, tuntemaan ja näkemään, vaikka sen läsnäolo, olennaisuus ja kiehtovuus riveistä välittyykin.

Saan matkaseuraksi ja -oppaaksi Manchesterissä useamman vuoden aikoinaan asuneen ystäväni, Manchester-romantikon ja musiikillisen sieluntoverini. Tässä hänen näkemyksensä siitä, millainen Courteenersin laulujen Manchester on.

Courteeners esittelee Manchesterin (Manchesterin aksentillakin toki!), jossa juhlitaan, humallutaan, välillä ihan liikaakin, rakastutaan ja särjetään sydämiä.

Ollaan Night & Day Cafessa, mennään baarista yömyöhällä Victoria Parkiin, käydään Withingtonissa, ja luodaan viikonlopuksi pesä Burnageen. Kadut voi kuvitella roskaisiksi, mutta eläviksi, ja esikaupunkitalot punatiilisiksi. Välillä on yön ääntä, välillä aamuyön hiljaisuutta. On Fallowfieldin hillbillyjä ja Deansgaten baarikadun ”kiiltomatoja”.

Ja sitten on Lontoo, mörkönä jonne Lontoon Eustonin aseman kautta kadotaan, mutta jonne ja josta silti pääsee aina Virgin Pendolinolla.

Kun Manchesterissä ei olla, sinne kaivataan. Vaikka siellä on vain polkupyöräkauppa kadun päässä, Cadburyn suklaata, himmeät katuvalot, ja joskus epäreilua elämää.

My heart is here and here to stay.

-Topias K

Tekstien yksityiskohdat

Courteenersin laulaja ja laulunkirjoittaja Liam Fray on minusta sellainen astetta kiinnostavampi tekstikirjoittaja, paljon juuri Manchester-maiseman maalaamisen vuoksi. Mutta on hänessä muutenkin oivaa tarinoitsijaa, erityisesti sellaista arkisen konkretian runollistajaa ja romantisoijaa. Useista teksteistä löytyy joku sympaattinen ja oiva yksityiskohta.

Jo ikuisuuden tämä tekstipätkä on ollut suosikkini:

You let me change the radio station in your car,
Do you remember that time I raised my voice
Because you said you’d never ever heard of the La’s?

Toooodella paljon herra Frayn kuuloinen katkelma. On vähän pieleen mennyt rakkaus, on nimen kautta (La’s) kerrottu iso merkitys, on pienen konkreettisen yksityiskohdan tai tapahtuman kautta kuvailtu iso asia – kahden ihmisen erilaisuus. Mitä yhteistä enää jää jäljelle, jos toinen ei tiedä, mikä La’s on?

And these types of relationship never last

Acrylic

Yhtyeen toinen single Acrylic nauttii pienoista kulttimainetta ja on yhtyeen fanien keskuudessa super rakastettu. Biisi ei esiinny lainkaan St. Jude -debyytillä, mikä varmasti osaltaan vaikuttaa kappaleen saamaan erityiskohteluun. Kappale on somasti aikansa lapsi, luonteva palanen 2000-luvun ensivuosikymmenen indierenkutushuumassa. Courteenersin tuotannossa kappale on leimallisesti juuri alkuvuosien Courteenersia, samalla jotenkin yhtyeen ytimessä, mutta kuitenkin tätä kuunnellessa huomaa myös sen, miten kauas yhtye on alkupisteestään kulkenut. Tavallaan.

Liam ja tytöt

Manchesterin lisäksi Courteenersin tarinoiden päähenkilö on ihanan usein tyttö, nainen. Anna, Rosemary, hän. Usein vähän vaikea tai kompleksinen hahmo menneestä, nuoruudesta asti tai joskus vaikeasta nykyisyydestä. Ja kyllä, haluaisin olla joka ikinen noista.

Se, miten paljon rakkaustarinoita ja -kipuilua sekä niiden sivutuotteita Fray on indiemusiikkiin kirjoittanut, on minusta erityistä.

Yhtyeen musiikillinen kaari

Courteeners on julkaissut viisi albumia. Vaikka yhtyeen kaikki tekeminen määrittyykin kitarapop-termin alle, on yhtyeen musiikillinen visio vaihdellut levystä toiseen. Vuoden 2008 debyytin kitaraindiellä yhtye oli kiinni ajassa. St. Jude on ajankuva, levy joka ei kerro vain yhtyeestä, vaan myös vuodesta 2008. Se on myös nuoruuden levy ja debyyttilevy – upea sellainen.

Vuoden 2010 Falcon on edeltäjäänsä siistitymmän kuuloinen. Aikuisempi, seesteisempi. On jousia, isoja kertsejä, isoja kappaleita. Se ei ole enää niin paljon ajassa kiinni, vaan on universaalimpi. Tykkäänkin siitä roolista, mikä levyllä minun mielestäni yhtyeen uralla on: se teki ajallisesta indieyhtyeestä ajattoman indieyhtyeen. Debyytin ohella tämä taitaa olla minun suosikkini.

Falconin jälkeen Anna-levyllä yhtyeen soundi muuttui taas aavistuksen. Edellisen levyn isous säilyi, mutta tunnelma muuttui ehkä vähän raskaammaksi ja paikoin rytmikkäämmäksi. Aluksi vierastin levyä, mutta nyt se on ihan vakkarikuunneltava. Anna sai seuraajakseen raikkaan, ilmavan ja popin kesälevyn. Concrete Love on yhtyeen levyistä minulle varmaankin se etäisin. Pidän levystä suuresti, etenkin yksittäisistä kappaleista, mutta sen tarina tai taika ei avautunut minulle niin helposti kuin muiden.

Joskus mietin, miten ihanaa olisi ollut nähdä yhtye vaikka vuonna 2008. Tai 2010, jolloin elin suoranaista Courteeners-huumaa. Oikeasti olen kuitenkin aika iloinen, että näen yhtyeen ensi kerran juuri tulevana lauanataina. Näen sen koko kaaren, sen ympyrän, minkä St. Jude avasi, jonka kauimmaisesta mutkasta löytyy Conrete Love ja jonka juurille vievä  Mapping the Rendezvous -albumi viime vuonna sulki. Yhdeksässä vuodessa Courteeners on todistanut olevansa indiehuipun selviytyjäbändi. Sitä suuren suurta menestyslevyä ei ehkä ole vielä tullut, mutta yhtye tuntuu olevan tyytyväinen olemaan se suurin pieni yhtye Britanniassa ikinä. 

Viisi kertaa The Maccabees

Tapahtuu vuonna 2017: The Maccabees lopettaa. Viimeisen kerran yhtyeen voi nähdä heinäkuun 1. päivä Lontoossa.

Tässä viisi syytä rakastaa tuota 2000-luvun britti-indien olennaista.

Hymisevä laulu

Oikeastaan The Maccabees on niitä yhtyeitä, jotka ovat uransa aikana ehtineet olla musiikillisesti monenlaista, joskin joku ominaisydin siellä aina punaisena lankana tekemisessä kuuluukin. Itse varmastikin muistan yhtyeen jatkossa tällaisena musiikillisesti isona, mutta samalla herkkänä. Utuisen ja eteerisen kauniina, mutta samalla jämäkän mahtipontisena. Ayla on yhtyeen kappaleista minulle varmaankin rakkain. Tämä on vain niin hieno! Ja tähän on tallentunut minusta yksi The Maccabeesin säväyttämimmistä ominaisuuksista: laulajan melkein huminaksi ja muminaksi käyvä laulutyyli.

Loistelias esimerkki kappaleesta, jossa musiikki, melodia, instrumentit, laulu, lyriikat, tunnelma kietoutuvat yhteen, muodostavat yhdessä teoksen. Mikään ei nouse yli muiden, mitään ei voisi jättää pois.

Wall Of Arms -levyn kansi (2009)

The Maccabees oli omalla panoksellaan luomassa sitä yhdenlaista britti-indien uutta aaltoa. Yhtye perustettiin vuonna 2004, ja se julkaisi ensimmäisen alubuminsa vuonna 2007. 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopun indie-yhtyeitä yhdistää minusta se, että ne olivat yhtä aikaa sekä perinteisiä, että moderneja. Niissä näkyy ja kuuluu brittiläisen (kitara)popin klassisuus, se, miten tuollainen musiikki tavallaan on siellä aina uudestaan ja uudestaan, sukupolvesta toiseen dna:ssa, osa merkittävää kulttuurihistoriaa. Toisaalta nämä yhtyeet eivät vain toisintaneet kitara-basso-rummut-stemmalaulut -historiaa, vaan loivat sille uuden, omannäköisensä ja -kuuloisensa kerroksen. Tietyn soundin, tietyn tavan käsitellä instrumentteja.

Yhtyeet asettuivat brittiläisen kitarapopin jatkumolle minun mielestä aivan erityisen paljon musikaalisina, rytmikkäinä ja jopa tanssittavina. On menevyyttä, indiediskomaisuutta. Se tietty kirkas kitara. Erityisen paljon ajankuvamaisesti nuo piirteet esiintyvät vaikkapa Two Door Cinema Clubissa tai Wampire Weekendissä. Ja siis joissain The Maccabeesin jutuisskin, tietty.

The Maccabeesin toisen albumin kansikuva olkoon konkreettinen symboli sille, miten kitaramusiikin eri vuosikymmenissä on aina kyse saman asian uudesta kerroksesta ja versiosta. Ollaan toisaalta ajankuva, toisaalta myös kuva jo olemassa olevasta.

Rytmikkyys

Kuten jo edellä kirjoitin, on jonkinsortin erityisrytmikkyys osa The Maccabeesiin musiikillista ilmaisua.  Sama nykivyys, rytmimuutokset tai muuten jänskä rummuttaminen, just se joku musiikillinen menevyys ja kulku ovat samoja piirteitä, jotka viehättivät minua aikoinaan myös vaikkapa Block Partyssa.

Love You Better on The Maccabeesin suloisimpia ja tallentaa yhtyeestä juuri sitä epäsuoraviivaisuutta, rytmin menevyyttä ja 2000-lukulaisiin neonvaloihin puettuja rytmin ja soitannan eri tasoja, kappaleen yltymistä, jotka moderneissa indietekemisissä ovat olleet se juttu. Aikansa lapsi, kuten koko levy. Vuoden 2009 indiesoundinen.

Huomaa myös torvet – very The Maccabees.

Aikuistuminen

The Maccabeesistä on musiikillisesti moneksi. Vuoden 2007 debyyttilevy Colour It In assosioituu minun päässäni pariksi esimerkiksi ensimmäisille The Futureheads -jutuille, Maximo Parkille taikka jopa The View’lle. Energinen, aito ja sopivan viimeistelemättömäksi jätetty bändilevy, jonka on muuten tuottanut poppipiireissä legendaarinen Stephen Street. Levyssä soi nuoruus.

Kakkoslevy Wall Of Arms tuo sitten mukanaan instrumentaalisuutta. Mitä pidemmäksi yhtyeen uralla edetään, sitä aikuisemmalta se tuntuu. Ihan kuin se olisi kasvanut indietä soittavasta kaveribändistä joukoksi itseään musiikillisesti ilmaisevia aikuisia. Sen tunneskaala ja musiikillinen ilmaisuvoima ikään kuin lisääntyvät ja kasvavat levy levyltä. Viimeisin albumi, vuonna 2015 ilmestynyt Marks To Prove It kuulostaakin jo kaikin puolin kypsältä, harkitulta ja seesteiseltä teokselta. Vakavaltakin. Kahdella viimeisellä albumilla yhtye toteuttaakin aivan loistavasti sellaista vähän melankolista ja orkestraalista tunnelmakitaraindietä.

Yhtyeen tuotantoon tallentuukin kauniisti yhden indeisukupolven kasvu- ja muutostarina. Tarina, joka saa alkunsa kitaraindien huumassa ja bändimusiikkia arvostavassa maailmassa. Tarina, joka loppuu maailmassa, jossa kitaramusiikki – bändisoitto – on siirretty marginaaliin.

Salaperäisyys

Kirjoitin juuri tekstin yhtyeestä, josta en tiedä juuri mitään! Salaperäisyys on ehdottomasti osa The Maccabeesin soundia, erityisesti sen uran loppuvaiheen. Mutta on yhtyeessä jotain salaperäistä muutenkin. Ihailen esimerkiksi laulaja Orlando Weeksin hiljaista, vähän vetäytyvää ja vakavaakin olemusta sekä yhtyeen musiikkiin keskittyvää uraa.

Yhtyeessä on jotain tavallista ja huomaamatonta, joka lähemmällä tarkasteulla osoittautuu uniikiksi tekemiseksi ja hienoksi, arvostettavaksi uraksi ja musiikilliseksi kasvutarinaksi.

Tässä vielä soittolistana yhtyeen minun mielestä 13 parasta kappaletta.

Jotain uutta: The Big Moon

Loontolaisyhtye The Big Moon osui silmiin muutama päivä sitten jostain NME:n uudehkosta numerosta. Olen todella laiska syventymään uusiin yhtyeisiin, saati kaivamaan sellaisia jostain esiin, mutta tässä tapauksessa oli ihan pakko mennä ja poimia muutama kappale kuunteluun.

Esittelytekstissä nimittäin mainittiin kaksi taikasanaa: The Libertines ja Elastica.

Ja toden totta, esimerkiksi tässä Silent Movie Susie -kappaleessa on miljoonasti Cool Britannia -kauden klassikkoa Elasticaa, aina Justine Frischmannista muistuttavaa lesoa laulutyyliä myöten. Ja hei, miten sekopäisen vänkä video!

The Big Moon on julkaissut pari sinkkua, videoita löytyy noin vuoden takaa. Debyyttilevy Love In The 4th Dimension ilmestyy huhtikuussa. Tämä Cupid taitaa olla minun toinen suosikkibiisi yhtyeeltä. Tykkään: The Libertinesistä muistuttava rauhaisien kohtien komppava kitara. The Libertinesistä muistuttava rytmin ja intensiteetin vaihtelu ja The Libertinesistä muistuttava siloittelemattomuus. Ja Elasticasta muistuttava kertsien kaikuisan kumea äänimaailma.

Perjantaibiisi: Jamie T – Tescoland

Tämä viimeisin Jamie T -sinkku ja video hellii perjantaisielua!

Minun silmissä Jamie T:llä on kaksi erilaista ja olennaista puolta – punkahtavan alkuperäinen ja räpähtävän moderni – joista molemmista tykkään. Ja aika lailla yhtä paljon.

Tämä Tescoland on nyt sitä sellaista alkuperäisen rosoista The Clash -Jamieä.

Tosi jees.

Viisi kertaa Later… with Jools Holland

Later… with Jools Holland – klassikko-ohjelma ja yksinäisten iltojeni ystävä. Julistan aina toisinaan, että mihinkäs minä mitään poikaystävää tarvitsen, kun minulla on sipsiä ja internet. Ja internetissä Jools Holland.

Olen jakanut blogissa miljoonia suosikkejani ohjelman historiasta, erityisesti 90-luvun brittipop-ajalta. Helmiä! Tässä viisi vähän ajankohtaisempaa suosikkia – kaikki ovat joko tältä tai viime vuodelta.

Jamie TPower Over Men (syyskuu 2016)

Ihan ihan uusi vierailu Jamie T:ltä. Kun kuulin kappaleen joskus muutama viikko sitten ekan kerran, olin vähän pettynyt, mutta tämän jälkeen joudun vähän kyllä ihastumaan siihenkin. Jamien lisäksi. Simppelillä tavalla symppis veto. Toisaalta, tykkäisin varmasti, vaikka mies laulelisi muromainoksia.

Tyyppi on vain niin ihana, minkäs teet.

UnderworldBorn Slippy (toukokuu 2016)

No mitäs tähän voi sanoa muuta kuin, että jes.

BlossomsGetaway (toukokuu 2016)

Tiedätte, että syttymiseni Blossomsille on ollut hiiiiiiidaaaaasta. Vieläkään en ole ihan siellä, mutta tästä livestä pidän todella paljon. Tässä on tietysti moni asia kohdallaan, mutta aivan erityisen sympaattista tässä on sellainen nuoren yhtyeen vilpittömyys, innostuneisuus ja hurmaava noh, epätäydellisyys.

Tuossapa muuten yksi Jools Holland -show’n parhaista jutuista: nuoret, uraansa vasta aloittelevat yhtyeet miljoonayleisön edessä.

Sleaford ModsJobseeker (lokakuu 2015)

Nottinghamiläisten veto vuoden takaa on tuntunut viime aikoina taas ajankohtaiselta, kiitos duon Flow-keikan. Melko identtistä Suvilahden keikan kanssa.

The LibertinesHeart Of The Matter (syyskuu 2015)

The Libertinesin paluulevystä tuli viikko sitten kuluneeksi tasan vuosi. Pidin sen kunniaksi itsekseni Anthems for Doomed Youth -bileet. Kuuntelin levyä, ihailin sen kansitaidetta, unohduin YouTubeen. Albumi liittyy vahvasti syksyyn, ehkä siksi se on taas rakas.

Minulle The Libertines ja Later…with Jools Holland kuuluvat aivan erityisen paljon yhteen. Näin yhtyeen esiintyvän livenä ekan kerran nimenomaan Joolsin vieraana (telkkarista toki) ja noh, pökerryin. Tuossa 2000-luvun alun Up The Bracket -sekoilussa ja tässä vuoden 2015 paluussa on sitä paitsi samaa vähän sinne päin -särmää ja charmia.