Viisi kertaa balladi

Ah, miten helposti minut voikaan vietellä sellaisella kitaramusikaalisella lädiballadilla. Etenkin jos on jousia ja brittipop-nasaali, olen helpoin ikinä.

Kiitos kitaraballadien(kin) osalta tuotteliaan 90-luvun, on suosikkislovareiden lista pitkä. Se on myös yllättävän muuttuva – tässä viisi suosikkiani juuri nyt.

1. EmbraceFireworks (1998)

Tämä saattaa olla ikuisesti suosikkini kaikista kitararokkihitailuista. Oasiksesta ja sen sellaisista huolimatta. Olen kirjoittanut kappaleen erityisyydestä täällä useita kertoja, mutta hahmotellaan sitä nyt vielä:

melodia, nuoruudenvakaviin lyriikoihin tallennettu päättynyt rakkaus, Danny McNamaran kokematon, pikkuisen raakilemainen lauluääni, jossain vaiheessa mukaan hiipivä rokkikitara, joka sitten myös saattelee biisin loppuun.

2. The CourteenersWhen You Want Something You Can’t have (2013)

The Courteenersin Liam Fray on ihana romantikko, runopoikakin. Ei siis ihme, että yhtye on tehnyt myös muutaman aivan ihastuttavan slovarin. Tämä When You Want Something You Can’t Have, on ollut viime aikojen tunnari.

Kiitos elämä, että et tarjoa vain sydänsuruja, vaan myös niiden taustanauhoja.

3. KasabianGoodbye Kiss (2011)

Kasabianin Goodbye Kiss eli kun herttainen ja herkkä kohtaa lagerin, jalkapallokannattajan ja Tom Meighanin lauluäänen. Ei ehkä balladi sellaisella Celine Dion -tavalla, mutta Leicester-tavalla kyllä.

Maailman ihanimpia hitaita hempeilyjä, ikuisesti.

4. Miles KaneOut Of Control (2013)

Nuo jouset ja hurjan onnistunut nousu yhdistettynä Kanen poikamaiseen lauluääneen sekä simppeleihin ja pikkuisen ilmiselviin lyriikoihin, voi että. Moderni slovariklassikko.

5. Shed SevenHigh Hopes (1999)

Cool Britannia -kauden estetiikalla tehtyä eli isous ja jouset ja eleganssi kohtaa lädit ja tennarit ja popparilaulun.

Kokosin biisit Spotify-listalle. Päivitän sitä jatkossa tällaisten koontien ohessa.

Flow 2016: Viisi kertaa Miles Kane

Kuten jo aiemmin kirjoitin, ei lauantain Flow’ssa ja The Last Shadow Puppetsin keikassa ole minulle kyse vain The Last Shadow Puppetsista, vaan iso tätä kivaa malttamattomuutta liittyy siihen, että samalla näen myös Miles Kanen.

Tässä viisi syytä ihastua Miles Kaneen.

1. First Of My Kind (2012)

First Of My Kind -kappale ilmestyi samannimisellä ep:llä Record Store Daynä vuonna 2012, Kanen kahden soololevyn välissä. Kappaletta on ollut kirjoittamassa myös eräskin Alex Turner – kuten monia Kanen debyyttilevynkin kappaleita.

Minusta First Of My Kind on Miles Kanen paras musiikillinen hetki. Se on upea pop-kappale kunnon kertseineen, mutta aivan erityisen hienoa siinä on tuo todella musikaalinen, ylväs, jylhä ja retroelegantti sovitus. Kappaleesta löytyy minun mielestäni yhdet 2000-luvun hienoimmat nostatukset.

Tällä kappaleella – ja sen videollakin – kiteytyy minusta Miles Kanen soolouran juttu: klassinen, skarppi mod-estetiikka ja harkitut, laadukkaat sovitukset yhdistettynä 2000-luvullakin relevantteihin pop-kappaleisiin. Jokin pieni indierock-huntukin on useisiin kappaleisiin saatu. Meidän aikamme kontekstissa ihan uniikki lopputulos.

Sanoituksissa Kane liikkuu usein sellaisen pikkuisen naiivin, vähän pop-kliseisenkin tekstityksen äärellä ( ”Don’t let your worries dictate who you are. // Don’t forget who you are.”) – mutta tekee sen tosi somasti. Toinen ihan ehdoton Kane-suosikkini on Don’t Forget Who You Are – kaikki kanemäisyydet läsnä siinäkin.

2. Valkoiset housut

Miles Kanea ihanampaa on ehkä vain Miles Kane valkoisissa housuissaan. Useimmilla valkoiset housut päätyvät näyttämään jotenkin väärältä,  vähän sinne päin, mutta kuten tuo First Of My Kind -videokin kertoo, kantaa Miles Kane mod-klassikon just oikein.

Vaikka valkoiset pöksyt (tai vaihtoehtoisesti istuva puku) ovatkin Kanelle jonkinlainen tavaramerkki, ei hänen tyylikkyytensä vain niistä ole kiinni. Kyllä kyseessä on läpeensä upea pukeutuja – tärkeimpiä tyylimuusiani, Liam Gallagerin, Paul Wellerin, Graham Coxonin, Damon Albarnin ja Alexa Chungin ohella.

first_of_my_kind

3. The Last Shadow Puppets

Miles Kanen ja Alex Turnerin tutustuivat, kun Miles Kanen The Rascals -yhtye kiersi Arctic Monkeysin lämppärinä. Backstage-jammailu synnytti idean yhteisestä musiikkiprojektista – syntyi The Last Shadow Puppets. Vuonna 2008 ilmestyi The Age of the Understatement, josta tuli heti noh, klassikko.

Suuri yleisö saattaa pitää The Last Shaow Puppetsia Alex Turnerin projektina, mutta viimeistään Kanen ensimmäisen soololevyn ilmestymisen jälkeen tajusin, miten paljon tuossa kaikessa on oikeasti kyse Miles Kanen jutusta. Kanen soolodebyytti on kuin pieni jatkotarina sille, mitä TLSP:n vuonna 2008 teki. Ei yhtä elokuvallinen tai scottwalkermainen, mutta joku sama visionjyvä siellä on.

Siinä vaiheessa (vuonna 2013), kun Arctic Monkeysista alkoi tulla minun makuuni vääränlainen, aloin todella toivoa Milexin yhteenpaluuta. Olin hetken aikaa vakuuttunut siitä, että nimenomaan Miles Kane on parasta, mitä Alex Turnerille on tapahtunut.

Aviaton on ehdottomasti vuoden 2016 hienoin avausraita – ja Miles Kanen laulu kappaleella aivan uskomattoman hieno. Tuo lauluäänen Liverpool-soundi! Toinen aivan erityisen hieno Miles Kane -roolitus TLSP:lla on minusta Meeting Placen alkusekunnit. Se, miten nimenomaan Kane avaa kappaleen ja tekee sitten vuorostaan tilaa Turnerin säkeelle.

4. The Rascals

Ennen The Last Shadow Puppetsia Kanen merkittävin bändiprojekti oli The Rascals. Yhtyeestä ei tullut mitään suurensuurta, vaikka minusta sen tummanpuhuva indierock onkin keskivertoa parempaa. Aliarvostettu, ehkä.

Jos olet katsonut Awaydaysin, tuon mainion jalkapallohuligaanikasvutarinan, muistat ehkä The Rascalsin ja Miles Kanen pikkuroolin siinä. Yhtye soittaa klubilla Echo &The Bunnymenin All That Jazz -kappaletta, ja sitten keskustellaan ihanasti paksulla scouse-aksentilla.

5. Liverpool

Niin, se aksentti ja laulun Liverpool-soundi. Ehdottomasti osa Kanen musiikkia ja muusikkoutta. Uskon,  että Kanen ei-niin-modernissa popmusiikkivisiossa on isosti kyse juuri liverpoolilaisuudesta. Kaupungin klassisesta ja ikiaikaisesta musiikkikulttuurista, historiasta.

Kanen toisen albumin kanteen kuvattu AJ Skelley  -kauppa löytyy tietysti Liverpoolista ja on muuten Miles Kanen äidin omistama. Leidit kuvassa ovat Kanen äiti ja kaksi tätiä.

rsz_dont-forget-who-you-are

Jotain uutta: White Room

White Room on yhtye, joka itse kuvailee musiikkiaan sanoilla psycho rock, 90’s. Yhtyeen kitaristin suosikkibiisejä on The Stone Rosesin Bye Bye Badman ja suurin musiikki-ikoni Richard Ashcroft. Omien sanojensa mukaan yhtye inspiroituu musiikkia tehdessään The Doorsista, The Stone Rosesista ja 90-luvusta. Ja kaikki tuo tietysti kuuluu ja näkyy.

Muihin 90-luvusta viime aikoina inspiroituneihin uusiin yhtyeisiin verrattuna (esim. DMAs) White Room todella on retrompi. Lisäksi sellainen oasismainen tai pohjoisenglantilainen lad-attitude puuttuu, tässä ollaan jotenkin eri taajuudella. Jos mietitään brittipopyhtyeiden kartastoa, tulee minulle ainakin tästä Think Too Much -kappaleesta pikkuisen mieleen Ocean Colour Scene. Voi olla, että se on vain tuo video, joka jotenkin todella paljon tuo mieleen tämän.

Think Too Much on todella herttainen biisi, olen tykännyt kyllä. Ei se tietystikään kamalan omaperäinen ole, mutta harvoin näitä on liikaakaan.

 

Viisi kertaa The Rifles

Brittiyhtye The Rifles ilmoitti julkaisevansa uuden albumin. Big Life ilmestyy 19. elokuuta ja on yhtyeen viides levy. Debyytistä taitaa olla epäuskoiset kymmenen vuotta.

Ajattelen nykyisin, että The Rifles on jonkinlainen selviytyjäyhtye. Indie survivors. 2000-luvun puolivälissä, kun The Rifles julkaisi ensilevyään, oli tällainen perisimppeli kitararenkuttelu normi. Yksi nuorison – ja NME:n – laajasti fiilistelemistä jutuista, noh genreistä. Kitarat olivat jo hetken aikaa olleet taas cooleja, kiitos The Strokesin ja The Libertinesin. Kitarayhtyeitä tuli ja niitä myös meni. Oli The Ordinary Boys, oli Pigeon Detectives, oli Razorlight.

90-luvulla kitaramusiikin voittokulkua kutsuttiin brittipopiksi, tämä 2000-luvun alkuvuosien hurmos on saanut nimekseen landfill indie.

Jokaisesta musiikillisesti yhtenäisestä ajanjaksosta tai skenestä taitaa aina löytyä pari yhtyettä, jotka vielä hurmoksen laannuttua jäävät sinnikkäästi marginaaliin toteuttamaan juttuuaan. 90-luvun olennaisista brittipopyhtyeistä esimerkiksi The Bluetones pysyi jutulleen uskollisena ja julkaisi 2000-luvun ensikymmenellä, kaukana brittipophuumasta vielä neljä mainiota albumia. Samalla tavalla The Rifles päätti selvitä suuren yleisön mielenkiinnon hiipumisesta ja olla vähän enemmän kuin parin albumin kokoinen ajankuva.

Olen aina pitänyt The Riflesistä paljon. Minusta se on useita landfill indieksi nimettyjä yhtyeitä kiinnostavampi ja persoonallisempi. Erilaisempikin jotankin, en tiedä miksi. Ehkä siitä syystä, että se on pitkän uransa vuoksi saanut itsensä näyttäytymään musiikillisesti vivahteikaampana. Oikestaan The Rifles onkin jollain tavalla vahvasti brittiläisen musiikkihistorian (ei siis ainoastaan vuoden 2006) kuuloinen ja ehkä siksi jotenkin ajattomampi ja klassisempi kuin useat. Näin erityisesti viimeisillä levyillään.

Tässä viisi syytä rakastaa yhtyettä, yhä vain.

1. Local Boy (2006). Kappale on hyvä, minkä lisäksi se on hieno ajankuva vuodesta 2006 (kuin myös tämä biisi). Koulukirjaesimerkki siitä renkutusindiestä, mitä briteissä tuohon aikaan tehtiin paljon. Kappale on myös äärimmäisen havainnollistava selvitys sille, mitä tarkoitan, kun puhun pubi-indiestä tai lädi-indiestä. Tässä biisissä on paljon, paljon minun nuoruutta.

2. Peace & Quiet (2005/2006). Jälleen alkuaikojen The Riflesiä. Kappale ilmestyi ensin demoversiona vuonna 2005 ja uudelleenjulkaistuna singlenä vuotta myöhemmin. Ajalle ominainen kitarasoundi, hoilottava lädilaulu ja simppeli, nätti melodia. Toimii mulle aina.

3. Sometimes (2009). Yksi yhtyeen kakkoslevyn parhaista. Jälleen näennäisesti todella simppeli kappale, jonka melodinen mieleenpainuvuus on huippuluokkaa. Näitä koukuttavia kertosäkeitä minulla on ikävä.

4. Sweetest Thing (2011). Pidin tästä laulusta tosi paljon, kun se ilmestyi vuonna 2011. Kappale on vähän erilaista The Riflesiä, laulajaksi on valikoitunut kitaristina ja taustalaulajana vaikuttava Lucas Crowther. Biisissä tuntuu hyvin juuri se, kuinka yhtye oli vuoteen 2011 mennessä vähän aikuistunut ja kypsynyt. Suoraviivaiseen debyyttiin verrattuna albumissa on enemmän ajatusta ja monimuotoisuutta. Niin kuin vaikka juuri Sweetest Thing -kappaleen pieni psykedelia, josta tykkään tosi paljon.

5. Tangled Up In Love (2011). Seesteinen ja musiikillisesti kypsynyt The Rifles taas. Kliseemäinen ajankuva on karissut pois ja yhtye kuulostaa hyvällä tavalla ajattomalta kitarayhtyeeltä. Helpotti vuonna 2011 brittipopin kaipuussa.

 

Jotain uutta: Fronteers

Olen viime aikoina tykännyt Fronteersista. Yhtye tulee Hullista ja tekee musiikkia klassiseen kitarapoppiin uskoen.

Lähtökohtaisesti tässä ei ole kyse mistään uudella tavalla kekseliäästä yhtyeestä, vaan ennemminkin siitä, että yhtye tekee keskivertoa paremmin sen, mitä kitarapopin saralla kuuluu tehdä. Yhtye onnnistuu kuulostamaan kiinnostavalta, koska sen soundi ja tekeminen kulkee oikeasti todella taitavasti läpi kaikkien kitarapopin ydinaikakausien. Se poimii ne olennaisimmat jutut 60-luvulta, 90-luvulta ja vielä 2000-luvun kitarapoppareiltakin (esim. The Kooks). Laulajan Miles Kanea (no joo myös Alex Turneria) muistuttava lauluääni yhdistettynä Suck It And See -kauden kitarapoppi-Arctic Monkeysiin on aika viehko yhdistelmä. 90-luvun brittipopin kartalla yhtye taas sopii jonnekin sinne Castin vintagefiiliksen rinnalle.

Ei siis mitään super omaperäistä, mutta vahvaa tekemistä juuri tämän jutun sisällä.

Yhtye on julkaissut alkuvuodesta pari singleä. Heinäkuussa ilmestyy Streets We’re Born In -ep.

Jotain uutta – Alias Kid

Manchesteriläinen Alias Kid on ex-Creation-pomo Alan McGeen viimeisin löytö. Ja kuulostaa just siltä. Läsnä on nimittäin sekä Manchesterin että Creation Recordsin perinne: tuntuisi hölmöltä olla mainitsematta Alias Kidin yhteydessä vaikkapa nimiä Oasis ja Hurricane #1 (myös aikoinaan Creation-bändi). Mitenkään yllättävää ei ole myöskään se, että yhtye toimii lämppärinä Shaun Ryderin ja kumppaneiden brittipop-kauden Black Grape -yhtyeen paluukiertueella.

Alias Kidin Revolt to Revolt -albumi ilmestyi kuukausi sitten ja se on ihan kelpo! Ei maailman erityisin ja karismaattisin, mutta hyvällä tavalla turvallinen brittirock-levy.  Sellainen come on come on rock ja roll ja yeah yeah dirty soul -albumi, tiedättehän? Harmi, ettei yhtye onnistu videoillaan (tai muutenkaan ulkoisesti) näyttämään kovin kiinnostavalta ja särmältä.

Tässä pari biisiä levyltä, suosittelen myös aloitusraitaa Dirty Soul sekä kappaleita Messiah ja Smoke And Ashes. Albumi löytyy ainakin Spotifysta.

 

Jotain uutta: The Spitfires

Olin kirjoittamassa The Spitfiresistä blogiin jo kauan sitten, kun törmäsin yhyeen ensimmäisiin biiseihin. Ajattelin tuolloin kuitenkin, että onpas nuorisolta tylsä veto tehdä jotain näin selvästi vaikutuksen alaisena. Kuulin ja näin siis yhtyeen, jolla ei ole mitään omaa, joka vain toistaa historiaa tekemällä asioita just niin kuin joku ennen.

Mutta camoon. Mikä minä olen mitään sanomaan? Lempinimeni on kuitenkin Liam-avaimenperä! Kyllä, koska näytän – tai yritän näyttää – 157 senttiseltä Liam Gallagherilta. Toisinaan pukeutumisessani, liikkumisessani ja olemisessani omaa on vain ne 157 senttiä.

Ja sitä paitsi: Leben und leben lassen, sanoisi saksalainen.

Ja toinen sitä paitsi: tämä yhtyeen tovi sitten julkaistu sinkkubiisi Stand Down on loistokappale.

Kaikesta mukanaan kantamasta perinteestä ja noista kauluspaidoista huolimatta The Spitfires on vuoden 2015 kontekstissa myös ihan vain universaali popyhtye, jos kuulija niin haluaa. Se maailma, mihin nämä nuorukaiset tekemisellään ehkä haikailevat, ei nimittäin ole enää olemassa. Joten kyse on väkisinkin myös tästä ajasta ja tämän päivän musiikista.

Mutta siltikin The Spitfiresin kohdalla olisi harhaanjohtavaa puhua pelkästään vaikkapa indieyhtyeestä. Niinpä olenkin päättänyt puhua modrevivalrevival-yhtyeestä. Yhtyeen nimi, laulajan Paul Weller-esque lauluääni, tyylillä tärkeily, me ollaan nuoriso -palo, työn, koulutuksen ja työttömyyden teemoissa polveilevat lyriikat. Ylipäänsä nuorisolaisyhteiskunnallinen ote.

Get a degree but you’ll never need it.

Get a job and fight to keep it.

Koko konsepti on tietenkin totaalisen tuttu. Mod, punk, modrevival, moderevivalrevival – eli brittiläinen. Meinasin kirjoittaa, että lager ja fish ’n chipsit vain puuttuvat, mutta ne taitavatkin löytyä tuolta videolta. Mitenkään yllättävää ei olekaan se, että singlen b-puolena on coverversio The Clashin Career Opportunities -kappaleesta.

Sen sijaan, että keskittyisin ajatukseen luovuuden puutteesta ja liiasta toistamiseen pyrkimisestä, mietin mieluummin, että jossain tuolla on taas uusi parikymppisten sukupolvi, joka elää omaa mod-versiotaan, luo jälleen uutta mod-kulttuurikerrosta. Sellaisella vuoden 2015 twistillä. Modrevivarevival-tavalla.

Ja se on enemmän kuin ok. Eikös se juuri näin kuulukin mennä?

(Terveiset täältä 1990-luvun mod-kerroksesta.)

Jotain uutta: The Jacques

Oi, tämä The Jacques on jotenkin kyllä aika mainio. Symppis! Mitään sen nokkelampaa myyntipuhetta en keksi kuin että saatat tykätä jos ajatus cockney-brittipopin ja The Libertinesin sekoittamisesta kiehtoo.

Ja muutama fakta:

1. Yhtye on Bristolista

2. The Libertinesin rumpali Gary Powell tarjosi yhtyeelle levytyssopimusta The Libertinesin kesän 2014 Hyde Park -keikan yhteydessä (yhtye soitti tapahtumassa myös).

3. Weekends / Baby, Turn The Light Off -sinkku ilmestyi eilen maanantaina.

4. Foreign Films on oma suosikkini.

Ja vielä varoituksen sananen: saatat tuntea itsesi vanhaksi näitä kuunnellessa. Tai ehkä se olen vain minä.

 

Jotain uutta: Roan

Roan on vantaalainen indieartisti, jonka tekeminen ihastuttaa aitoudellaan ja vilpittömyydellään. Sunday Boy EP onkin hyvällä tavalla helppo ja huoleton kuunneltava. Siinä ei ole mitään röyhkeää tai tunkeilevaa, vaan tunnelma on alusta loppuun jotenkin lempeä.

Musiikillisesti soitannassa kaikuu esimerkiksi The Smiths ja heleä jangle pop, mutta myös tuoreempi brittiläinen kitaraindie. Tiedänkin kertoa, että Roanin musiikillinen kasvuympäristö ja mielenmaisema löytyy 2000-luvun alkuvuosien britti-indien kultakaudelta – The Kooks, The Libertines ja sen sellaiset, tiedättehän te!

Noiden ep:n kappaleiden perusteella tuntuu, että Roanin musiikki on parhaimmillaan silloin, kun niistä löytyy rohkeasti rytmiä ja poppia. Kepeyttä ja heleää kitaraa. Niinpä pidänkin itse eniten kahdesta ensimmäisestä kappaleesta:  Around The World ja Sunday Boy.

Muuten, Roan eli Joonas etsii ympärilleen yhtyettä ja tarvetta olisi kitaristille ja rumpalille, joiden sydän sykkii samantyyppiselle musiikille. Eli jos taidat soiton ja olet valmis treenailemaan ja keikkailemaan, ota yhteyttä Joonakseen (musicroan@gmail.com / http://www.facebook.com/musicroan).

https://soundcloud.com/roanmusic/sets/sunday-boy-ep

Facebook
Ks. myös mitä Ylex on kirjoittanut

Jotain uutta: High Hazels

Ryan Lee Turton / cc

Ryan Lee Turton / cc

Aloitin tämän viikonlopun kuuntelemalla sheffieldiläisen High Hazelsin ihan juuri julkaistua esikoislevyä. Kovin usein uudet yhtyeet eivät onnistu kiinnostamaan näin kovasti, mutta tässä kuulin heti jotain sellaista, minkä tiesin vievän mennessään. Hyvät yksittäiset kappaleet, nyt lähtee -kertsit ja laadukas soundimaailma ovat yhtä kuin vahva, tasalaatuinen kokonaisuus. Ihana levy! Ja miten kaunis nimi yhtyeellä!

Yhtyeen ominaisjuttu muistuttaa minua 90-luvun brittipopklassikosta Genestä, sekä samalla tietysti myös The Smithsistä. Jos uusista yhtyeistä sellainen kuin The Heartbreaks on innostanut, saatat pitää myös High Hazelsistä.

Mutta ei tässä ole kyse vain sievästä kitarapopista, kuten nuo mainitsemani vaikutteet antavat ymmärtää. Esimerkiksi levyn ensimmäinen singlekappale Misbehave voisi löytyä Miles Kanen ekalta levyltä tai vaikkapa The Moonsin kappaleiden joukosta. Eli onnistuneet 60-lukuvaikutteet yhdistettynä hyvään kappaleeseen ja tiukkaan kertsiin, toimii minulle.

Ja on toki vielä Last Shadow Puppetsin ja Alex Turnerin kaiut. Esimerkiksi tuossa huikeassa Misbehave -kappaleessa, mutta aivan erityisen paljon sitä seuraavassa How Long’s It Gonna Be -biisissä, joka on jotenkin jänskästi Arctic Monkeys. Johtuu varmaan Sheffieldistä.

Levy löytyy Spotifysta, kannattaa kuunnella. Olen tosissani.