Jotain uutta: Afflecks Palace

”The best band in Manchester 2021” otsikoi James Hargreaves Afflecks Palace -yhtyeen laulajan kanssa tehdyn haastattelun YouTubeen. Aika paljon sanottu, etenkin kun your new favourite band Pastel tulee myös Manchesteristä.

Mutta kyllä Afflecks Palace kiintoisa on ja taas yksi merkki siitä, että alkuperäisyydelle, brittiläiselle kitaraindiemenneisyydelle ja omalle visiolleen omistautuneita, trendeistä piittaamattomia kitaraindiebändejä putkahtelee (taas) esiin. Ja tietty niemnomaan Manchesteristä.

Kuten Pastel, myös Afflecks Palace (joka on muuten nimetty manchesteriläisen hmmm ostospaikan mukaan ja jonka levy-yhtiö on nimeltään The Spirit of Spike Island) kunnioittaa tekemisissään Manchesterin erityistä musiikillista historiaa. Ei siis ihme, että yhtyeen yhteydessä puhutaan Nu Madchesteristä. Esimerkiksi vuonna 2020 ilmestynyt Ripley Jean soi ilmiselvästi The Stone Rosesia fiilistellen. Myös joissain kommenteissa esiin nousseet viittaukset birminghamiläiseen The Twangiin ovat minusta aika osuvia.

Pasteliin verrattuna Afflecs Palacen Manchester-soundit ja -kliseet ovat kuitenkin hienovaraisempia ja muuhun sekoittuneempia. Kuvasto on musiikillisesti vähän monipuolisempaa, vaikka vibat ovatkin monin paikoin early 90s. Itse tykkään Ripley Jeanin lisäksi kesällä julkaistun Carpe Diemin tarttuvasta kertsistä ja mainioista kitaroista sekä This City Is Burnin -kappaleen psykedeliasta. Vanhempiin kappaleisiin kuuluva kesäbiisimäinen Pink Skies on suloisen heleä ja raikas.

Spotifysta löytyy bändiltä useampi kappale, albumi imestyy ilmeisesti vielä vuoden 2021 puolella.

DMA’S – We Are Midnight

Suosikkiyhtyeeni DMA’S julkaisi juuri yllättäen neljän kappaleen ep:n I Love You Unconditionally, Sure Am Going To Miss You. Lippulaivakappaleeksi ja videobiisiksi on valikoitunut ihana We Are Midnight.

Yhtye on ottanut ep:n tuotannon omiin käsiinsä, mukana äänityksissä on ollut myös yhtyeen ystävä Dylan Adams, joka työsti aussiyhtyeen kanssa myös vuoden 2014 debyytti-ep:tä. Yhtye on kertonut tavoitelleensa jonkinlaista paluuta musiikillisille juurilleen. Ihana ajatus! Yhtye on työskennellyt urallaan useiden eri tuottajien kanssa ja selkeästi hakenut kaikille kolmelle albumilleen jonkinlaista kehittymistä, uudenlaista kulmaa ja erilaista tunnelmaa. Kitarabändistä on vuosien aikana kasvanut musiikillisesti monivivahteinen, monenlaisen popin tulkitsija.

Viehättävää, että jatkuvan kehittymisen ja uudistumisen sijaan yhtye on päättänyt tehdä jonkinlaisen käännöksen takaisin alkuun. Takaisin silkkaan bändimusiikkiin ja kitarapoppiin – ja tavallaan sulkenut ympyrän. Yhtyeen viime vuosien kirkkaimpiin ja heleimpiin pop-tuotantoihin verrattuna tämän ep:n soundi, tunnelmakin on kivasti rosoisempaa, kotikutoisempaa ja kaikuisempaa. Kivaa powerpopia ja shoegaze-viboja.

Jonkinlaista vision muutosta tai suunnan kääntöä symboloi varmaankin myös levyllä käytettävä uusi bändilogo, jota tuttavani kommentoi osuvasti jotenkin 2000-luvun alun vibat tuovaksi.

EP Spotifyssa.

Pastel – Blu

Kirjoitin keväällä manchesteriläisestä Pastel-yhtyeestä. Nyt nuorukaiset ovat julkaisseet uuden biisin, jonka olen hehkuttanut sosiaalisessa mediassa jo omaksi kesän 2021 lempikappaleekseni. Kappale – ja yhtye ylipäänsä – kuulostaa tälläkin kertaa manchesteriltä, mikä tuntuu sopivan erityisen hyvin tähän baggy-insipksellä ja bucket hateillä somistettuun jalkapallokesään.

Kuten yhtyeen aiemmalla singlekappaleella, mainiolla Deeper Than Holyllä, myös Blulla soi mm. Verven, The Charlatansin ja The Stone Rosesin kaltaiset vaikutteet. Joku kerta biisiä kuunnellessa mietin, että jotain tällaista voisi syntyä, jos vuoden 1991 Blur ja vuoden 1997 The Charlatans sekoitettaisiin pullossa ja kaadettaisiin lasiin.

Videon kappaleelle on tehnyt Charlie Lightning, joka tunnetaan ainakin vuonna 2019 ilmestyneen, Liam Gallagherin soolouran alkuvaiheista kertovan Liam: As It Was -dokkarin ohjauksesta. Lightning on ohjannut myös Gallagherin Once-kappaleen videon sekä useita videoita Beady Eyelle.

Tässä vielä Deeper Than Holy.

Luukku 14: The Electric Soft Parade vuonna 2019

Rakastin Brightonilaista The Electric Soft Parade -yhtyettä joskus noin 17 vuotta sitten enemmän kuin mitään. MITÄÄN. Säilytin yhtyeen keikan takahuoneesta muistoesineeksi napattua Pepsi-tölkkiä, kunnes se joskus vaihtovuonna poksahti vanhempieni kylmässä varastossa muuttolaatikon sisällä.

Kuljetin yhtyeen vuonna 2002 ilmestynyttä Holes in the Wall -debyttiä yhdessä Come Insiden Mosaic-albumin kanssa kotibileisiin, kunnes sain bilekutsuuni ehdon: kunhat et tuo omia musiikkeja mukana.

Pakotin kaikki kuuntelemaan Silent To The Darkia ja sitä, miten täydellisesti sen kertsi lähtee.

The Electric Soft Parade, Holes in the Wall sekä noin itseni ikäiset veljekset Thomas ja Alex olivat joskus parasta maailmassa ja se rakkauden tunne aidoin ja voimakkain elämässäni, noh, varmaan ikinä. Joskus pelkään, että aikuisuus vie minusta pois kyvyn rakastua niin vilpittömästi ja niin täysillä.

Joskus nuoruuden tuliset rakkaudet hiipuvat. Vaikka edelleen tunnistan veljesten debyyttilevyn upeuden ja erityisyyden, en ole akiivisesti seurannut ESP:n käänteitä enää uoden 2007 jälkeen. Siksi olikin lämpöistä, että sosiaalinen media toi yhtyeen yksi päivä takaisin elämääni.

Veljekst ovat siis tulleet takaisin, katsotaan, millaista suhdetta näin aikuisena alan yhtyeeseen rakentaa. Nämä kuuden vuoden tauon jälkeen julkaistut kaksi kappaletta ainakin ovat todella viehättäviä.

Niin viehättäviä, että jos olisin 19-vuotiaana tatuoinut itseni The Electric Soft Parade -tekstein ja -symbolein, en katuisi.

(Jos uskallat, niin kurkkaa nämä tekstit.)

Uusi albumi Stages ilmestyy 8.1.2020.

Temples – You’re Either On Something -video

Ihanaa, että tälle minun alkusyksyn lempikappaleelle on tehty myös videokuvitus. Biisi on nimittäin videon kera vielä entistäkin parempi!

Brittiyhtye Templesin kolmas studioalbumi ilmestyy ylihuomenna perjantaina. Odotan!

Minusta on aivan hurjan hienoa, miten ennakkoluulottomasti monelaista ja monen soundista kitararockia nämä 2010-luvun ja uuden polven yhtyeet meille tarjoavat. On tämä Templesin psykedelia.

On punkia, on perusrockia, on Oasis-soundeja. On klassista brittiläistä kitaraindietä, on räppirockia. Kuten muodissa, myös musiikissa tämän päivän hienous on siinä, että kaikkia menneitä hienoja vuosikymmeniä voi kierrättää ja lainata. Sekoittaa ja sotkea.

Vida – When The Sun

Mahtavaa, että skottiyhtye Vida tuntuu päässeen mukavaan julkaisutahtiin. Keväällä ilmestyi rokkaava Take It Easy, nyt tämä herkkä ja lempeä When The Sun. Jälleen hieno kappale, jossa erityisen ihanaa on kauniit ja kovin henkilökohtaisilta tuntuvat lyriikat siitä oikeasta tyypistä sekä tietenkin tuo paksu skottiaksentti (tuo mieleen The View’n ja Kyle Falconerin). Melodiantaju on taas tietty Vidalle ominaisesti ihan kohdallaan.

Se, miten monenlaisia kitarapopin skaalaan mahtuvia kappaleita Vida tekee, on kyllä mainiota. Lupailee hienoa albumia. Tulispa!

Pete Doherty & The Puta Madres – Who’s Been Having You Over

The Libertines -legenda Pete Dohertyn soolotuotanto on ollut aika runollista, kaunista ja herkkää. Ehkä siksi tämä Dohertyn ja hänen Puta Madres -bändinsä ensimmäisen singlen raskaus ja sellainen upbeat rock vähän yllätti. Who’s Been Having You Over tavoittaa jopa jotain Dohertyn vanhan Babyshambles-yhtyeen tuotannosta.

Doherty on hieno muusiikko ja artisti. Taitelijasielu ja ikuinen runopoika. Hänen musiikkiinsa ja teksteihinsä, jonkinlaiseen päänsisäiseen maailmaan uppoutuminen on aina seikkailu. Jopa päättymätön ja ikuisesti lisää oivalluksia tarjoava sellainen. Dohertyn kappaleista ei helposti merkitykset lopu.

Siksi onkin upeaa, että huhtikuussa saamme kokonaisen albumillisen Pete Doherty & The Puta Madres -materiaalia. Levy on äänitetty ranskalaisessa kalastajakylässä – erittäin romanttista ja taiteilijasielukasta!

Taiteilijasielun ja runopojan lisäksi Dohertyssä asuu tietysti rokkari. Kiva siis, että tekeminen on tällä kertaa bändimäistä. Rokkibändin keulahahmona oleminen kun pukee miestä.

Jotain uutta: For Tomorrow

Joskus vuosia sitten, kun mietin tekeillä olevalle blogille nimeä, oli For Tomorrow yksi vahva ehdokas. Blur, brittpopin alkujuuret ja sellaista, tiedättehän. No, nimestä tehty blogiosoite oli jo viety, joten päädyin lainaamaan blogilleni nimen toiselta yhtyeeltä.

Minulle tuo ”For Tomorrow” merkitsee paljon ja siksi haluan aina, aina tietää, mitä sen taakse milloinkin piiloutuu. Vantaalla sen takaa löytyy ainakin herttaista ja muutenkin miellyttävää kitarapoppia.

For Tomorrow on ollut kassassa jo vuodesta 2012 – ehkä muistat, kuinka yhtye päätyi bändikilpailun voittajana lämppäämään Von Hertzen Brothersia täyden Tavastian lavalle. For Tomorrow on kuitenkin ajankohtainen juuri nyt, sillä se julkaisee uuden 4 -EP:nsä ihan näinä päivinä.

Levyjulkkarikeikka on tänään 14.5 Semifinalissa.

Pidän ep:stä, se on kiva kuunneltava. Tykkään siitä, että vaikka Tokyo-kappaleen kitarat kertoilevat nuoresta ja modernista, 2010-luvun indie-sukupolvesta, on yhtye useimmiten, erityisesti muissa kappaleissaan vahvasti kitarapopin ikiaikaisuuden ja vuosientakaisen perinteen äärellä. Esimerkiksi Daydream- ja Play With Me -kappaleissa on paljon sellaista häikäilemätöntä popklassisuutta, mitä suomalaisesta kitarapopista on minusta viime vuosina puuttunut. Ja mitä saisi olla enemmän. Minusta yhtye onkin parhaimmillaan ja kiehtovimmillaan silloin, kun se lipuu pois kikkailevan nykykitaraindien alueelta perinteisemmän popin suuntaan.

For Tomorrow kuulostaa kivalta, koska siinä on paljon sitä, mitä hyvässä pop-yhtyeessä minusta pitääkin olla: se on kappaleissaan riittävän suoraviivainen ja hyvällä tavalla simppeli, mutta kuitenkin sen verran nokkela, ettei se päädy kuulostamaan liian helpolta, epäuskottavalta.

Ep:n biisit ovat varsin hyviä ja jokainen ep-kokonaisuudessa tunnistettavasti omanlaisensa. Kappaleiden melodiat, kertosäkeet ja nousut lähtevät niin kuin hyvässä popissa kuuluukin: helposti ja tutun tuntuisesti, genren konventioita hyödyntäen, mutta kuitenkin raikkaasti. Yhtye kuulostaa musikaaliselta ja touhu vaivattomalta.

Keskivertoa kiinnostavamman ja persoonallisemman kuuloisen yhtyeestä tekee erityisesti laulajan lauluääni (eka ajatus: Brian Molko). Se saa kappaleet kuulostamaan vielä pikkuisen jänskemmältä ja yhtyeen hyvällä tavalla kypsältä. Tuo efekti toimii hyvin juuri Tokyo-kappaleessa, joka luultavasti olisi persoonattomammalla laululla asteen särmättömämpi ja enemmän sellainen tusinaindie.

Oma suosikkikappaleeni on Daydream, sen yltyvä poppinousuhan huutaa minun nimeä, mutta kuuntele toki koko setti. Kuuntele myös kesäkappale vuoden takaa, sekin on herttainen!

EP Spotifyssa.