Levy: DMA’S – The Glow

DMA’Sin uusi albumi The Glow ilmestyi viimein heinäkuussa. Tuntuu, että levy on ollut tuloillaan ikuisuuden: abumin ensimmäinen singlekappale – upea ja voi niin kovin DMA’Silta kuulostava Silver – julkaisiin jo viime lokakuussa! Ennen heinäkuista ilmestymispäivää albumilta julkaistiin vielä neljä muuta sinkkubiisiä: Life Is a Game of Changing, The Glow, Learning Alive ja Criminals. Viimeistä kappaletta lukuunottamatta kaikki veivät minulta jalat totaalisesti alta. Brittiradioissa kovasti soitettu The Glow sekä helmikuisen Brixton Academy -keikan livetaltioinnit synnyttivät ihanan odotuksen huuman. Kevät lupaili parasta DMA’Sia tähän mennessä.

Kuten moni muu brittipoppari ja Oasis-rockia arvostava kuuntelija, myös minä hullaannuin vuosia sitten DMA’siin sen Oasis- ja The Stone Roses -vaikutteisen musiikillisen vision ja estetiikan vuoksi. Takuuhyvän, mutta sinänsä aika turvallisen kitarapopin ja -rockin aikaa kesti vuoden 2015 ensi-ep:n ja vuoden 2016 Hills End -debyytin verran. Toisella albumilla (vuonna 2018 ilmestynyt For Now) yhtye oli jo oasiksiin ja sen kaltaisiin verrattuna huomattavasti herkempi, popimpi ja kevyempi. Laulaja Tommy O’Dellin kaunis lauluääni oli herkentynyt ja enkelimäistynyt entisesttäänja kitarapopin sijaan albumia hallitsi poppipop, tyyliin Savage Garden.

Tällä kolmannella levyllä yhtyeen musiikillinen ilmaisu tuntuu laajenevan entisestään. Debyytin perinteisestä kitarapop-maisemasta The Glow’lla muistuttavat erityisesti levyn oasismaisin kappale Round and Round sekä klassinen, pienestä suureksi kasvava kitarapop-rauhaisuus Silver, joka tosiaan on DMA’Sia parhaimmillaan ja tutuimmillaan. Manchester-korvalla yhtyettä kuuntelevat innostuvat varmasti myös levyn avausraidan virkaa täydellisesti hoitavasta madchester-fiilistelystä. Never Before on levyn kontekstissa aika huomaamaton, mutta onnistunut raita.

Simppeli ja suoraviivainen kitarapop Hello Girlfriend on yllättäen noussut omaksi suosikikseni. Biisin pirtsakassa popissa ja kepeissä lyriikoissa on jännällä tavalla jotain tosi epä-DMA’sia ja ehkä siksi jotain kiehtovaa. Ehkä samoista syöstä olen hurmaantunut myös albumin nimikappaleesta. reilu pariminuuttinen poppi tuntuu ainakin yhtyeen edellisen albumin vakavaan, tunteikkaan, rauhaisaan ja herkkään tunnelmaan verrattuna hurjan sähäkältä ja kevyeltä. Uskon biisin jakavan mielipiteitä, osalle se voi olla aivan liian geneerinen ja turhan lallatteleva pop-kappale. Itse pidän.

Uudenlaisen DMA’S-soundin maailmalle esittelee levyn aivammahtava tanssibiisi Love Is A Game Of Changing. Vaikka yhtyeen edellisellä levyllä poppi soi, ihan näin tanssimusiikkia bändiltä ei ole ennen kuultu. Kappale päätyy olemaan levyn helmiä ja aivan ehdottomasti yhtyeen parhaita kappaleita ikinä. Bisiistä onkin tullut suuri DMA’S-fanien suosikki, ja mikä parasta:

kappale on upea livenä.

Vaikka bändi loistaakin tanssibiisi Life is A Game of Changellä ja nimibiisi The Glow’n popissa, on yhtye minulle ehkä eniten kaikista herkkä balladibändi. Kuten aiemmilta levyiltä, myös The Glow’lta löytyy pari mykistävän hyvää ja täydellisellä tavalla tunteikasta balladia. Debyytin Step Up The Morphinen ja kakkoslevyn Emily Whyten rinnalle kaikkien aikojen upeimmaksi DMA’S-kappaleeksi nousee Learnin Alive. Kappale on juuri sellainen herkkä balladianthem, jollaiseen en voi olla hullaantumatta. Pop-kauneutta parhaimmiillaan. Itkin kaikki kesän itkut tämän tahtiin ja itken varmasti vielä syksynkin.

Albumin loppupuolelta löytyvä Appointment ei jää kylmissä väreissä paljoa Learning Aliven varjoon.

The Glow voisi olla viiden tähden levy, mutta harmillisesti albumilla on pari kolme kappaletta, joiden aikana en saa kiinni yhtyeen visiosta ja huomaan pettyväni. Albumin keskeltä löytyvät Criminals ja Strangers sekä päätösraita Cobracane tuntuvat aika yhdentekeviltä kappaleilta, levy olisi ilman näitä biisejä parempi.

Criminals sinänsä on aika harmiton pop, uskon, että monet pitävät biisistä. Itse en pidä kappaleen sovituksesta, sen soundeista ja kertsissä on jotain liian imelää. Yhtyeellä on taito tehdä simppeleistä kappaleista kiehtovia ja uskottavia, mutta Criminals päätyy minusta kuulostamaan tusinatavaralta.

Myös Strangersin ongelma on kappaleen sovitus ja sen musiikillinen visio. Tunnelma on minulle vääränlainen. Millenium-Madonna kohtaa Crazy Townin, en pidä.

The Glow ei ole mikään konseptialbumi, vaan useasta oman identiteetin saavasta kappaleesta koostuva levy. Merkittävin yhdistävä tekijä kappaleilla on laulaja Tommyn lauluääni, joka tuntuu vain paranevan levy levyltä. On upeaa seurata, miten moneen O’Dellista ja hänen äänestään on. Vaikka albumin musiikillinen kirjo on moninainen, istuu O’Dellin laulu jokaiseen kappaleeseen aivan loistavasti.

On todella vaikea sanoa, onko tämä yhtyeen tähän mennessä paras albumi. Muutamaa hutibiisiä lukuunottamatta albumin kappaleet ovat aiempien levyjen biiseihin verrattuna parempia, jotenkin vahvemman identiteetin saavia. Aiemman tuotannon heikkous on se, että monet kappaleet hukkuvat ja unohtuvat muutaman hitin sekaan. The Glow’lla ykstittäiset kappaleet seisovat vahvemmin omilla jaloillaan.

Viimeistään tämän albumin myötä on selvää, ettei yhtyeestä puhuminen Oasis- ja brittipop-viittauksin riitä. Kolmikon musiikillinen maailma on paljon monimuotoisempi ja visionäärisempi. Johnny Took, draamakoulutaustan omaava O’Dell ja multi-instrumentalisti Matt Mason saattavat olla musiikillisesti liian lahjakkaita ja näkemyksellisiä tekemään vuodesta toiseen samaa simppeliä juttua. Lopputulos on kuitenkin aina DMA’Sin näköistä ja kuuloista, kiitos Tommy O’Dellin laulun ja yhtyeen raffin huligaaniswägin.

Cabbage – Get Outta My Brain

Olen ollut varovaisen kiinnostunut Cabbagesta jo pidemmän aikaa, esittelin manchesteriläisen post-punk -yhtyeen blogissa kolmisen vuotta sitten, joskin vähän nihkein sanankääntein. Tuolloin kovasti pikkuhypetetyn bändin ne ensimmäiset jutut eivät ihan uponneet, liikaa kaaosta, sekavuutta eikä punaista lankaa missään. Mutta uran edetessä vastaan on tullut minun korviini sujuvammin sopivia biisejä. Tämä viimeisin kappale on yksi niistä. Yhtyeelle ominainen kaaos on jalostunut lähestyttävämpään ja harkitumpaan muotoon. Jollain hassulla tavalla biisin alku heittää jopa brittipop-tunnelmiin. Head Music -eran Suedeen, ehkäpä?

Myös aiemmin keväällä ilmestynyt You’ve Made An Art Form (From Falling To Pieces) viehättää just nyt. Kappaleen hillitty, hallittu, melodinen – popikaskin – tunnelma toimivat hienosti.

Yhtyeen toinen studioalbumi Amanita Pantherina ilmestyy syyskuun 25. päivä.

Viime aikojen uusia biisejä

Idlewild Dream Variations

Olen ollut varmaan parisenkymmentä vuotta suuri Idlewild-fani. Tykkäämisen painopiste on kuitenkin yhtyeen alkupään tuotannossa – rakastan yhtyeen debyytin räihnäistä punkia, kakkoslevyn punk-poppia ja 2000-luvun alun brittipopahtavaa, stadionit täyttävää kitararockia.

Kypsyessään ja varmaan myös kokoonpanovaihdosten seurauksena Idlewild on käynyt jotenkin aika genrettömäksi. Harmi. Oma identiteetti, särmä, kulttimaineisuus ja viehätys ovat vähän kadonneet.

Tämä yhtyeen ihkauusi Dream Variations -kappale on ihan kiva, mutta niin, sellainen harmillisen genretön ja pikkuisen kulmaton kappale.

Yhtye julkaisee huhtikuussa uuden albumin.

HurulaJärnvägsbron

Olen Hurulan kahden ensimmäisen levyn kanssa erottamaton. Siksi onkin ollut vähän harmi, ettei ruotsalaisartistin viime vuoden uudet kappaleet saaneet sielua soimaan samalla tavalla kuin aiempi tuotanto.

Onneksi tämä uusi singlekappale Järnvägsbron kuitenkin ihastuttaa. Ei värisytä ihan niin kovaa kuin Hurula parhaimmillaan, mutta on taas vaihteeksi jotenkin vähän parempi.

Jos et vielä tunne Hurulaa, niin suosittelen kaikille Broder Daniel, Markus Krunegård ja Masshysteri-faneille. Tai sitten ihan vain tummasävyisen, usein melankolisvoittoisen ja runollisen, mutta samalla melodisen punkinkaltaisen ystäville.

Hurula-tavalla upeasti raa’an kaunista tunnelmaa jälleen. Upea!

Circa WavesMovies

Circa Wavesin uudehko Movies ei välttämättä ole kaikkien teidän makuun. Kappaleen poppis kitaraindie voi tuntua jotenkin liian imelältä ja nykymusiikki-ihanteiden mukaisesti sellaiselta teennäisen ylifreesiltä. Ajankuvaa, sitä tässä on.

Minusta tämä on aika harmiton ja näppärä kappale, johon on löydetty sellainen kiva hittimäisyys. Ei mikään ikiaikainen kitaramusaklassikko kuitenkaan.

Alias KidInglorious

Olen joskus ottanut seurantaan brittiläisen Alias Kidin, muistaakseni Alan McGeen kannustamana. Kyseessä on todella pieni yhtye.

En muista bändiltä mitään aiempaa kaappaletta, mutta tämä biisi tuli muutama päivä sitten vastaan. Aika kiva brittirock, tuo aika paljon mieleen Miles Kanen. Vähän sellainen Kanen bändimäisempi versio.

Jotain uutta: Fuzzy Sun

Stockport on uusi Camden Town. Suur-Manchesteriin laskettavasta kaupungista tulee nuoren polven brittiläispopin suosikki Blossoms ja nyt myös Fuzzy Sun.

Jos tykkäät Blossomsista, tykkäät varmana tästäkin. Yhtyeet kun ovat ihan yks yhteen koreine kertseineen, vahvoine synasoundeineen ja rytmikkäine kasarivivahteineen. Fuzzy Sun julkaisi reilu viikko sitten neljän kappaleen ep:n nimeltä Warm Evening / Cold Morning. Voit kuunnella sen vaikkapa Spotifyssa.

En ole suuri Blossoms-fani, eikä Fuzzy Sunkaan ihan minun estetiikkaan osu. Mutta tykkään yhtyeiden paikallisuudesta, siitä, että Stockport, Manchesterkin elävät yhtyeiden julkisuuskuvassa vahvasti mukana. Meillä Suomessa Blossoms ei ole juurikaan arvostettu, mutta Manchesterissä yhtye nauttii suurta paikallista suosiota ja uuden brittipop-polven ihailua.

Blossoms muuten ilmoitti alkuviikosta soittavansa ensi kesänä ihan oman stadionkeikkansa Stockport County Edgeley Park -stadionilla. The Coralin ja Gabbagen lisäksi yhtyettä lämppää nimenomaan Fuzzy Sun.

Katso soma julkistusvideo täältä.

Viime aikoina x 3

Yksi:

Jos suhtaudut jalkapalloon ja siihen kietoutuviin erilaisiin ilmiöihin samanlaisella mielenkiinnolla kuin minä, saatat innostua tästä The Guardianin artikkelista.

Artikkeli käsittelee hampurilaisen FC St Pauli -jalkapallojoukkueen kulttimainetta, sen kannattajia ja asemaa punk-uskottavana joukkueena.

Kaksi:

Tämän viikon lempparikappale on ollut tämä The 1975 -yhtyeen Give Yourself A Try. Biisin junan tavoin eteenpäin kulkeva nakutus ja korvissa vinkuva kitara ovat toimineet erityisen hyvin juoksulenkeillä. Ihana Placebo meets kunnon jumppajumputus.

En saa tästä tarpeekseni! Tämä soma oppitunti elämään löytyy myös kesäkuun soittolistalta.

Kolme:

Frightened Rabbit -yhtyeen Modern Leper -biisi

Skotlantilaisen indieyhtye Frightened Rabbitin laulaja-kitaristi Scott Hutchison teki toukokuussa itsemurhan. Ajatus ensin katoamiseen ja sitten itsemurhaan johtavasta sietämättömästä tuskasta, lohduttomuudesta ja voimattomuudesta on kamalan surullinen. En enää viime vuosina ole kuunnellut yhtyettä juurikaan, mutta bändin kiitelty ja kehuttu kakkoslevy The Midnight Organ Fight oli aikoinaan myös mulle merkittävä.

Tällä viikolla kuuntelin tätä The Modern Leper -biisiä ja huokailin ihastuksesta – edelleen todella hurmaava.

Hutchinsonin kuolema nousi otsikoihin uudelleen, kun Meltdown-festivaali kertoi organisoivansa Frightened Rabbitin keikaksi buukattuun slottiin jonkinlaisen paneelin rock-maailman mielenterveyshaasteista. Fiksu, ajattelevainen ja kaunis ele.

Jotain uutta: Goat Girl

Kaikki (indiemittakaavassa) puhuvat nyt brittiyhtye Goat Girlistä. Yhtye pistäytyi vähän aikaa sitten Jools Hollandin vieraana ja sai ansaittua nostetta keväällä julkaistulle debyytilleen.

Yhtyeessä on super paljon jänskää ja coolia. On siisteimmän levy-yhtiön elikkäs Rough Traden taustatuki, on mainio punk-meininki, on Brixton, on laulajan leso ääni ja laulutyyli, jotka muistuttavat ihanasti Elastican Justine Frischmannista. Ja sitten on sellainen super cool ja trendikäs ulkomusiikillinen vähän ränskä ysärihabitus. Sellainen välinpitämätön, mutta kuitenkin välitetty imago.

Yhtyeen huhtikuussa ilmestynyt debyyttilevy löytyy Spotifysta.

Roan – You’ve Got What I Want

Roanin uusin indieiloittelu You’ve Got What I Want tulvii kesää.

Kun vuonna 2015 kirjoitin kotimaisesta Roanista, yhtye haki vielä muotoaan. Tuolloin Joonas etsi ympärilleen klassisesta heleästä popista ja aikamme kitaraindiestä innostuvia musiikillisia sieluntovereita. Tuon jälkeen Roan on saanut yhtyemuodon ja julkaissut söpön Just For Tonight EP :n, joka ilmestyi reilu vuosi sitten keväällä.

Tässä kesän kynnyksellä soittoon päässeessä You’ve Got What I Want -biisissä ihastuttaa aivan samat asiat kuin Roanin aiemmissakin jutuissa: se kirkkaan heleä kitara, kappaleen tarttuvaksi rakentava melodiantaju sekä juuri sopivasti hyödynnetty genrerakkaus, joka kulkee kivasti läpi brittiläisen kitarapopin ja -rockin vuosikymmenten. Ajatus The Smithsin, heleän jangle popin ja tuoreemman brittiläisen kitaraindien yhdistymisestä tuntuukin edelleen toimivalta. Laulaja-Joonaksen lauluäänessä on myös kivan lempeä ja notkea sävy.

Kesän miellyttävimpiä kuunneltavia.

Roania voi kuulla livenä esimerkiksi tänään keskiviikkona Bar Loosessa.

Jotain uutta: For Tomorrow

Joskus vuosia sitten, kun mietin tekeillä olevalle blogille nimeä, oli For Tomorrow yksi vahva ehdokas. Blur, brittpopin alkujuuret ja sellaista, tiedättehän. No, nimestä tehty blogiosoite oli jo viety, joten päädyin lainaamaan blogilleni nimen toiselta yhtyeeltä.

Minulle tuo ”For Tomorrow” merkitsee paljon ja siksi haluan aina, aina tietää, mitä sen taakse milloinkin piiloutuu. Vantaalla sen takaa löytyy ainakin herttaista ja muutenkin miellyttävää kitarapoppia.

For Tomorrow on ollut kassassa jo vuodesta 2012 – ehkä muistat, kuinka yhtye päätyi bändikilpailun voittajana lämppäämään Von Hertzen Brothersia täyden Tavastian lavalle. For Tomorrow on kuitenkin ajankohtainen juuri nyt, sillä se julkaisee uuden 4 -EP:nsä ihan näinä päivinä.

Levyjulkkarikeikka on tänään 14.5 Semifinalissa.

Pidän ep:stä, se on kiva kuunneltava. Tykkään siitä, että vaikka Tokyo-kappaleen kitarat kertoilevat nuoresta ja modernista, 2010-luvun indie-sukupolvesta, on yhtye useimmiten, erityisesti muissa kappaleissaan vahvasti kitarapopin ikiaikaisuuden ja vuosientakaisen perinteen äärellä. Esimerkiksi Daydream- ja Play With Me -kappaleissa on paljon sellaista häikäilemätöntä popklassisuutta, mitä suomalaisesta kitarapopista on minusta viime vuosina puuttunut. Ja mitä saisi olla enemmän. Minusta yhtye onkin parhaimmillaan ja kiehtovimmillaan silloin, kun se lipuu pois kikkailevan nykykitaraindien alueelta perinteisemmän popin suuntaan.

For Tomorrow kuulostaa kivalta, koska siinä on paljon sitä, mitä hyvässä pop-yhtyeessä minusta pitääkin olla: se on kappaleissaan riittävän suoraviivainen ja hyvällä tavalla simppeli, mutta kuitenkin sen verran nokkela, ettei se päädy kuulostamaan liian helpolta, epäuskottavalta.

Ep:n biisit ovat varsin hyviä ja jokainen ep-kokonaisuudessa tunnistettavasti omanlaisensa. Kappaleiden melodiat, kertosäkeet ja nousut lähtevät niin kuin hyvässä popissa kuuluukin: helposti ja tutun tuntuisesti, genren konventioita hyödyntäen, mutta kuitenkin raikkaasti. Yhtye kuulostaa musikaaliselta ja touhu vaivattomalta.

Keskivertoa kiinnostavamman ja persoonallisemman kuuloisen yhtyeestä tekee erityisesti laulajan lauluääni (eka ajatus: Brian Molko). Se saa kappaleet kuulostamaan vielä pikkuisen jänskemmältä ja yhtyeen hyvällä tavalla kypsältä. Tuo efekti toimii hyvin juuri Tokyo-kappaleessa, joka luultavasti olisi persoonattomammalla laululla asteen särmättömämpi ja enemmän sellainen tusinaindie.

Oma suosikkikappaleeni on Daydream, sen yltyvä poppinousuhan huutaa minun nimeä, mutta kuuntele toki koko setti. Kuuntele myös kesäkappale vuoden takaa, sekin on herttainen!

EP Spotifyssa.

The Maccabees – Marks To Prove It

Kuulenko väärin, vai onko The Maccabees tällä uudella singlellään lennokkaampi ja rockimpi kuin aikoihin? Edelliseltä albumilta itselleni on jäänyt mieleen viimeistelty ja hillitty maisema. Eteerisyys ja alakuloisuuskin, vaikka levyllä paikoin vauhtia onkin. Hittilevy Wall Of Arms puolestaan on vähän sellainen aikansa lapsi, jotenkin vuoden 2009 tavalla indiesoundinen.

Se, että pidän tästä lontoolaisyhtyeestä niinkin paljon kuin pidän, voi olla jonkun mielestä ehkä vähän erikoista. En ole nimittäin koskaan onnistunut mieltymään sellaisiin tietynlaisiin modernin ajan indieyhtyeisiin, joihin The Maccabeeskin toisinaan vähän turhan kepeästi niputetaan. Bombay Bicycle Club, Vampire Weekend, Foals, Arcade Fire – en edes tiedä, mistä ja miten puhua. Mutta ehkä saatte kiinni ajatuksesta? Sellaiset noin vuotta 2010 ympäröivät rytmikkäät tapaukset: ei, ei, ei minun juttuja. Se musiikillinen ja musiikkiesteettinen maailma vain on niin eri kuin se, mikä minua kiehtoo.

Mutta The Maccabees on erityisempi ja erilaisempi, väitän. Särmikkäämpi. Punkimpikin, ainakin henkisesti. Ehkä tuo oma mielikuvani perustuu nimenomaan yhtyeen vuoden 2007 Colour It In -debyyttiin, joka assosioituu minun päässäni pariksi esimerkiksi ensimmäisille The Futureheads -jutuille, Maximo Parkille taikka jopa The View’lle. Ihanan energinen, aito ja sopivan viimeistelemättömäksi jätetty levy, jonka on muuten tuottanut poppipiireissä legendaarinen Stephen Street.

Ehkä tässä vain on yhtye, jota voi kuunnella monella eri korvalla.

Parivaljakko: Love/Kiss You Better

Mielessä tänään pari oman elämäni pikkuklassikkoa. Kaksi keskenään erilaista niin sanottua indierock-kappaletta, joista toisessa rakastetaan, toisessa taas pussaillaan paremmin. Koska tänään on tehnyt mieli huutaa, että kyllähän minä rakastaisin ja pussailisin, hyvin tai vaikka paremminkin, jos vain joku niin haluaisi.

And I will love you better, I will love you better
I will love you better, I will love you better
I will love you better

You know I’d kiss you better

The Maccabeesin Love You Better on vuodelta 2009 ja Maximo Parkin Newcastle-aksentein koristeltu Kiss You Better vuodelta 2005. Muistatko?

 

Palma Violets – Danger In The Club

Uusi Palma Violets kuulostaa nyt sitten tältä. Kyseessä on toukokuun 4. päivä imestyvän kakkoslevyn nimiraita. Ensimmäisen levyn maailmasta ei ole hypähdetty kauas, vaan sama pikkuisen viimeistelemätön ja aavistuksen verran koheltava tunnelma hallitsee maisemaa – hyvä juttu.

Melodian ja biisin muunlaisen tarttuvuuden osalta jäädään kuitenkin kauas ykköslevyn parhaista hetkistä, eikä tämä kappaleena tunnu kovin unohtumattomalta. Luotetaan siis, että tätä parempaa on vielä luvassa. Mutta onhan tämä nyt ihan kiva kuitenkin.

Jännittävää nähdä, kuinka suuri yleisö ottaa tulevan albumin vastaan. Riittääkö debyytistä hurmioituneiden trendinenien kiinnostus toiseen moiseen vai leimataanko yhtye vuoden 2013 väsähtäneeksi jäänteeksi? Niitä, jotka kuulevat tässä ajankohtaisuuden tai epäajankohtaisuuden sijaan ajatonta rokinkaltaista, levy varmastikin jaksaa ilahduttaa.

Toimiiko?

 

Artikkelikuva: Unsplash

The Beta Band – Los Amigos del Beta Bandidos EP

Sain eilen ystävältä lahjaksi tämän The Beta Bandin Los Amigos del Beta Bandidos -ep:n. Lahjomisen syy ei ollut sen juhlallisempi kuin että neljän biisin ep oli ollut Stupidossa myynnissä alerykäyksestä johtuen suorastaan hupaisan halpaan hintaan.

Tai oli syy toki myös se, että rakastan Steve Masonia, The Beta Bandilla tai ilman.

Ennen ensimmäistä studioalbumiaan The Beta Band julkaisi kolme sittemmin kulttiklassikoksi noussutta ep:tä. Vuonne 1997 ilmestyi Champion Versions (sisältää mm. Dry The Rain -kappaleen) ja vuonna 1998 The Patty Patty Sound sekä juuri tämä Los Amigos del Beta Bandidos. Ep:t julkaistiin alunperin ainoastaan rajoitettuina vinyyliversioina, mistä syystä niistä tuli himottua kulttikamaa.

Vuonna 1998 ep:t koottiin yhteen The Three E.P.’s -kokoelmaksi, vuoden 2013 Record Store Dayna niistä sitten julkaistiin uudet yksittäiset vinyyliversiot, minkämoinen tämä minunkin uusi ystäväni on.

Levy toimii tänään erityisen hyvin siitä syystä, että on sunnuntai. Ja onnistuneen sunnuntain yksi piirre on se, että se tuo mukanaan uuden jumituskappaleen. Sellaisen, joka yhtäkkiä vie mennessään, tuo viikonlopun viimeisiksi tunneiksi muuta ajateltavaa. Sellaista, joka kiehtoo niin paljon, ettei maanantaita pelkäävä malta pelätä, kuunnella vain.

Needles In My Eyes on kiistatta yksi yhtyeen hienoimmista hetkistä.