Levy: DMA’S – The Glow

DMA’Sin uusi albumi The Glow ilmestyi viimein heinäkuussa. Tuntuu, että levy on ollut tuloillaan ikuisuuden: abumin ensimmäinen singlekappale – upea ja voi niin kovin DMA’Silta kuulostava Silver – julkaisiin jo viime lokakuussa! Ennen heinäkuista ilmestymispäivää albumilta julkaistiin vielä neljä muuta sinkkubiisiä: Life Is a Game of Changing, The Glow, Learning Alive ja Criminals. Viimeistä kappaletta lukuunottamatta kaikki veivät minulta jalat totaalisesti alta. Brittiradioissa kovasti soitettu The Glow sekä helmikuisen Brixton Academy -keikan livetaltioinnit synnyttivät ihanan odotuksen huuman. Kevät lupaili parasta DMA’Sia tähän mennessä.

Kuten moni muu brittipoppari ja Oasis-rockia arvostava kuuntelija, myös minä hullaannuin vuosia sitten DMA’siin sen Oasis- ja The Stone Roses -vaikutteisen musiikillisen vision ja estetiikan vuoksi. Takuuhyvän, mutta sinänsä aika turvallisen kitarapopin ja -rockin aikaa kesti vuoden 2015 ensi-ep:n ja vuoden 2016 Hills End -debyytin verran. Toisella albumilla (vuonna 2018 ilmestynyt For Now) yhtye oli jo oasiksiin ja sen kaltaisiin verrattuna huomattavasti herkempi, popimpi ja kevyempi. Laulaja Tommy O’Dellin kaunis lauluääni oli herkentynyt ja enkelimäistynyt entisesttäänja kitarapopin sijaan albumia hallitsi poppipop, tyyliin Savage Garden.

Tällä kolmannella levyllä yhtyeen musiikillinen ilmaisu tuntuu laajenevan entisestään. Debyytin perinteisestä kitarapop-maisemasta The Glow’lla muistuttavat erityisesti levyn oasismaisin kappale Round and Round sekä klassinen, pienestä suureksi kasvava kitarapop-rauhaisuus Silver, joka tosiaan on DMA’Sia parhaimmillaan ja tutuimmillaan. Manchester-korvalla yhtyettä kuuntelevat innostuvat varmasti myös levyn avausraidan virkaa täydellisesti hoitavasta madchester-fiilistelystä. Never Before on levyn kontekstissa aika huomaamaton, mutta onnistunut raita.

Simppeli ja suoraviivainen kitarapop Hello Girlfriend on yllättäen noussut omaksi suosikikseni. Biisin pirtsakassa popissa ja kepeissä lyriikoissa on jännällä tavalla jotain tosi epä-DMA’sia ja ehkä siksi jotain kiehtovaa. Ehkä samoista syöstä olen hurmaantunut myös albumin nimikappaleesta. reilu pariminuuttinen poppi tuntuu ainakin yhtyeen edellisen albumin vakavaan, tunteikkaan, rauhaisaan ja herkkään tunnelmaan verrattuna hurjan sähäkältä ja kevyeltä. Uskon biisin jakavan mielipiteitä, osalle se voi olla aivan liian geneerinen ja turhan lallatteleva pop-kappale. Itse pidän.

Uudenlaisen DMA’S-soundin maailmalle esittelee levyn aivammahtava tanssibiisi Love Is A Game Of Changing. Vaikka yhtyeen edellisellä levyllä poppi soi, ihan näin tanssimusiikkia bändiltä ei ole ennen kuultu. Kappale päätyy olemaan levyn helmiä ja aivan ehdottomasti yhtyeen parhaita kappaleita ikinä. Bisiistä onkin tullut suuri DMA’S-fanien suosikki, ja mikä parasta:

kappale on upea livenä.

Vaikka bändi loistaakin tanssibiisi Life is A Game of Changellä ja nimibiisi The Glow’n popissa, on yhtye minulle ehkä eniten kaikista herkkä balladibändi. Kuten aiemmilta levyiltä, myös The Glow’lta löytyy pari mykistävän hyvää ja täydellisellä tavalla tunteikasta balladia. Debyytin Step Up The Morphinen ja kakkoslevyn Emily Whyten rinnalle kaikkien aikojen upeimmaksi DMA’S-kappaleeksi nousee Learnin Alive. Kappale on juuri sellainen herkkä balladianthem, jollaiseen en voi olla hullaantumatta. Pop-kauneutta parhaimmiillaan. Itkin kaikki kesän itkut tämän tahtiin ja itken varmasti vielä syksynkin.

Albumin loppupuolelta löytyvä Appointment ei jää kylmissä väreissä paljoa Learning Aliven varjoon.

The Glow voisi olla viiden tähden levy, mutta harmillisesti albumilla on pari kolme kappaletta, joiden aikana en saa kiinni yhtyeen visiosta ja huomaan pettyväni. Albumin keskeltä löytyvät Criminals ja Strangers sekä päätösraita Cobracane tuntuvat aika yhdentekeviltä kappaleilta, levy olisi ilman näitä biisejä parempi.

Criminals sinänsä on aika harmiton pop, uskon, että monet pitävät biisistä. Itse en pidä kappaleen sovituksesta, sen soundeista ja kertsissä on jotain liian imelää. Yhtyeellä on taito tehdä simppeleistä kappaleista kiehtovia ja uskottavia, mutta Criminals päätyy minusta kuulostamaan tusinatavaralta.

Myös Strangersin ongelma on kappaleen sovitus ja sen musiikillinen visio. Tunnelma on minulle vääränlainen. Millenium-Madonna kohtaa Crazy Townin, en pidä.

The Glow ei ole mikään konseptialbumi, vaan useasta oman identiteetin saavasta kappaleesta koostuva levy. Merkittävin yhdistävä tekijä kappaleilla on laulaja Tommyn lauluääni, joka tuntuu vain paranevan levy levyltä. On upeaa seurata, miten moneen O’Dellista ja hänen äänestään on. Vaikka albumin musiikillinen kirjo on moninainen, istuu O’Dellin laulu jokaiseen kappaleeseen aivan loistavasti.

On todella vaikea sanoa, onko tämä yhtyeen tähän mennessä paras albumi. Muutamaa hutibiisiä lukuunottamatta albumin kappaleet ovat aiempien levyjen biiseihin verrattuna parempia, jotenkin vahvemman identiteetin saavia. Aiemman tuotannon heikkous on se, että monet kappaleet hukkuvat ja unohtuvat muutaman hitin sekaan. The Glow’lla ykstittäiset kappaleet seisovat vahvemmin omilla jaloillaan.

Viimeistään tämän albumin myötä on selvää, ettei yhtyeestä puhuminen Oasis- ja brittipop-viittauksin riitä. Kolmikon musiikillinen maailma on paljon monimuotoisempi ja visionäärisempi. Johnny Took, draamakoulutaustan omaava O’Dell ja multi-instrumentalisti Matt Mason saattavat olla musiikillisesti liian lahjakkaita ja näkemyksellisiä tekemään vuodesta toiseen samaa simppeliä juttua. Lopputulos on kuitenkin aina DMA’Sin näköistä ja kuuloista, kiitos Tommy O’Dellin laulun ja yhtyeen raffin huligaaniswägin.

Cabbage – Get Outta My Brain

Olen ollut varovaisen kiinnostunut Cabbagesta jo pidemmän aikaa, esittelin manchesteriläisen post-punk -yhtyeen blogissa kolmisen vuotta sitten, joskin vähän nihkein sanankääntein. Tuolloin kovasti pikkuhypetetyn bändin ne ensimmäiset jutut eivät ihan uponneet, liikaa kaaosta, sekavuutta eikä punaista lankaa missään. Mutta uran edetessä vastaan on tullut minun korviini sujuvammin sopivia biisejä. Tämä viimeisin kappale on yksi niistä. Yhtyeelle ominainen kaaos on jalostunut lähestyttävämpään ja harkitumpaan muotoon. Jollain hassulla tavalla biisin alku heittää jopa brittipop-tunnelmiin. Head Music -eran Suedeen, ehkäpä?

Myös aiemmin keväällä ilmestynyt You’ve Made An Art Form (From Falling To Pieces) viehättää just nyt. Kappaleen hillitty, hallittu, melodinen – popikaskin – tunnelma toimivat hienosti.

Yhtyeen toinen studioalbumi Amanita Pantherina ilmestyy syyskuun 25. päivä.

The Cribs – Running Into You

Indierock-yhtye The Cribs julkaisi juuri uuden singlekappaleen, ensimmäisen sitten vuoden 2017. Yhtyeen omien sanojen mukaan paluu uuden musiikin saati kokonaisen levyn kera ei ollut mikään itsetsäänselvyys. Vielä viime vuoden lopulla yhtye oli lopettamisen partaalla.

Running Into You on todella hyvä ja uppoaa varmasti kaikkiin The Cribs -faneihin. Minulle seitsemän studioalbumia julkaissut, garage revival -huumasta hienosti selvinnyt yhtye kelpaa aina. Huojentavaa siis, että hajoamisen sijaan saimme Jarmaneilta uutisia uudesta levystä. Night Network ilmestyy marraskuussa.

Liam Fray ja Blossoms – Please Don’t (in isolation)

Poikkeuskevät poiki kaikenlaisia kotikeikkaviritelmiä. Minun vaativaan makuun osui noista vain ihan miniosa, etunenässä Blossomsin isolation-sovitukset, joihin muutamiin bändi oli napannut mukaan kiehtovan vierailijan. The Coralin Dreaming of You -klassikolla laulaa tietysti The Coralin laulaja James Skelly, Tame Impalan The Less Know The Better -kappaleella vierailee aina mainio Miles Kane.

Paras Blossomsin isolation-biiseistä on minun mielestä kuitenkin tämä Courteenersin Please Don’t -kappaleen eristyssovitus. Mukana lauluissa on myös Courteenersin Liam Fray. Lopputulos alleviivaa kappaleen mahtavuutta, manchesteriläisyhtyeen vuoden 2008 debyytillä ilmestynyt biisi on hurjan hyvä, Courteenersin parhaita! Blossomsin Tom loistaa omissa vokaaliosuuksissaan ja Liam Frayn laulelussa on jotain ihanan mentorimaista rentoutta ja ikiaikaisuutta.

Kappaleessa on muuten aivan ihanat lyriikat, joita Liam saattaa aina välillä tekstin kirjoittajan oikeudella muutella.

Four years and twenty two shades of blonde
Is all that separated us,
Why couldn’t we have carried on?
We could have got married,
You could have carried some of my sons.you let me change the radio station in your car,
Do you remember that time I raised my voice
Because you said you’d never ever heard of the La’s?

Because you said you’d never ever heard of the La’s?!

Shocking, kyllä! Ja erittäin riittävä syy nostaa vähän ääntä.

Luukku 16: Vuoden 2019 ihanin 10-vuotias

Arctic Monkeysin Humbug, Lily Allenin kakkoslevy, Dovesin Kingdom Of Trust, The Maccabees Wall Of Arms, Manicsien Journal for Plague Lovers, Kasabian ja West Ryder Pauper Lunatic Asylum, Idlewildin Post Electric Blues, Jamie T plus Kings & Queens sekä The Rifles ja The Great Escape.

Tuossa muutamia tänä vuonna täyden kympin täyttäneitä suosikkilevyjä.

Joista minulle suosikein on The Riflesin The Great Escape.

Miksi juuri tämä on minusta aivan ylivertainen levy? No, albumi asettuu osaksi 2000-luvun alkuvuosien kitaraindien huumaa, mutta se ei ole missään nimessä kliseinen esimerkki tuosta nuoruuteni valtavirtailmiöstä. Albumi on toki genrensä taidonnäytteitä, mutta samalla se on iätön ja ajaton kitarapop-levy. Itse asiassa, minusta levyä on helppo pitää myös brittipoppina, nimittäin vuoden 2009 versiona brittipopista. Sen voi asettaa brittipopin ikuisesti elävälle ja ajan mukaan muokkautuvalle jatkumolle, jossa kiertää ne samat musiikilliset ja ulkomusiikilliset ilmiöt mitä 90-luvulla brittipop-maailmaan alettiin liittää.

Albumin paras raita on minusta Toe Rag. Tämä kappale on upea esimerkki siitä, että The Riflesissä on pohjimmiltaan kyse paljon enemmästä kuin kitaraindien ohimenevästä suosiosta. Biisi on universaalisti upea kitarapop.

Albumin nimikappale ja Sometimes taas edustavat sellaista leimallista indieihannetta, jossa kitarat ränkyttävät, ja jonka kertosäkeeseen on saatu vähän hoilotusta. Mahtavia! Avausraita Science is Violencen energia on ihailtavan intensiivistä ja vilpitöntä.

Oikeastaan levyltä ei löydy yhtään heikkoa raitaa. Kaikissa kappaleissa melodiakulut, kertsit, kitarat, laulu ja tunnelma ylipäänsä ovat täysin kohdillaan. Masterpiece.

Vuosi 2009 ei ole kyllä minulle musiikillisesti mitään lemppariaikaa. Liitän tuohon kauteen vahvan tunteen siitä, miten bändimusiikin arvostus alkoi hiipua ja tilalle tuli sooloartistien kausi. Lykke Li ja sen sellaiset valtasivat indiediskot. Ne muutamat yhtyeet, jotka suuria massoja houkuttelivat, olivat sitten visioltaan ja soundiltaan puolestaan jo aika kaukana omasta lager-indien tunnelmasta. Suoraviivaisen rock-soundin tilalle alkoi tulla kokeilevampaan, tuotetumpaa ja monipuolisempaa soundia. Phoenix, Gossip – eivät yhtään minun juttuja. 2000-luvun alkuvuosia vallinnut käsitys indiemusiikista ja siihen liitetystä soundista alkoi muuttua.

The Great Escape ei kuulosta lainkaan vuodelta 2009. Ehkä se olikin mahdollisuus takertua aikaan, jonka en halunnut loppuvan.

Huh, sekava teksti. Olikohan tässä nyt mitään järkeä? Oli tai ei, kuuntele levy. Tässä suora yhteys juhlapainokseen.

Luukku 14: The Electric Soft Parade vuonna 2019

Rakastin Brightonilaista The Electric Soft Parade -yhtyettä joskus noin 17 vuotta sitten enemmän kuin mitään. MITÄÄN. Säilytin yhtyeen keikan takahuoneesta muistoesineeksi napattua Pepsi-tölkkiä, kunnes se joskus vaihtovuonna poksahti vanhempieni kylmässä varastossa muuttolaatikon sisällä.

Kuljetin yhtyeen vuonna 2002 ilmestynyttä Holes in the Wall -debyttiä yhdessä Come Insiden Mosaic-albumin kanssa kotibileisiin, kunnes sain bilekutsuuni ehdon: kunhat et tuo omia musiikkeja mukana.

Pakotin kaikki kuuntelemaan Silent To The Darkia ja sitä, miten täydellisesti sen kertsi lähtee.

The Electric Soft Parade, Holes in the Wall sekä noin itseni ikäiset veljekset Thomas ja Alex olivat joskus parasta maailmassa ja se rakkauden tunne aidoin ja voimakkain elämässäni, noh, varmaan ikinä. Joskus pelkään, että aikuisuus vie minusta pois kyvyn rakastua niin vilpittömästi ja niin täysillä.

Joskus nuoruuden tuliset rakkaudet hiipuvat. Vaikka edelleen tunnistan veljesten debyyttilevyn upeuden ja erityisyyden, en ole akiivisesti seurannut ESP:n käänteitä enää uoden 2007 jälkeen. Siksi olikin lämpöistä, että sosiaalinen media toi yhtyeen yksi päivä takaisin elämääni.

Veljekst ovat siis tulleet takaisin, katsotaan, millaista suhdetta näin aikuisena alan yhtyeeseen rakentaa. Nämä kuuden vuoden tauon jälkeen julkaistut kaksi kappaletta ainakin ovat todella viehättäviä.

Niin viehättäviä, että jos olisin 19-vuotiaana tatuoinut itseni The Electric Soft Parade -tekstein ja -symbolein, en katuisi.

(Jos uskallat, niin kurkkaa nämä tekstit.)

Uusi albumi Stages ilmestyy 8.1.2020.

Jotain uutta: Treemer

Tämän hetken suosikkibiisejä: kotimaisen supergroupin huikea poppis. Tämä on niitä biisejä, jotka ottavat syleilyyn jo ihan ensimmäisten sointujen aikana. Sen vain kuulee, että luvassa on jotain hyvää ja oikeaa. Tässä biisissä se tarkoittaa shoegaze-estetiikkaa ja hurmaavaa The Cure -bassoa.

Treemerin viipyilevää haaveilua pääsee kuulemaan livenä tänään lauantaina Semifinalissa. Lavalla on joukko 1990-luvun Suomi-indien hahmoja mm. The Pansiesistä. Tällaista kaverikokoontumista ei voi olla rakastamatta.

The Great Void on tulevalta Meeting Treemer –ep:ltä.

The Twang – Everytime

Birminghamiläinen indierock-yhtye The Twang julkaisi tänään uuden kappaleen. If Confronted Just Go Mad -albumi ilmestyy marraskuussa.

Jos olet minun kanssa yhtään samaa ikäluokkaa ja samanlainen brittiläisen indierockin ystävä, symboloi The Twang sinullekin todennäköisesti niitä vanhoja hyviä NME-aikoja. Voi 2000-luvun alun indierock-huuma, miten ihana olit! Yhtyeen debyyttilevyn eeppinen parkakettukansi – osa nuoruuden kuvastoa, ehdottomasti. Ja entäs Wide Awake? Joskus paras ikinä.

The Twangissa on aina viehättänyt joku omanlainen tapa tulkita indierockin mahdollisuuksia. Tekemisessä soiva tanssittava, pikkuisen baggy svengi on mainio ja muistuttaa hetkittäin jopa Dovesista.

En ole ihan super perillä yhtyeen viime vuosien tekemisistä. Muutaman vuoden takainen New Love oli kelpo kappale, sen muistan.

Tätä uutta Everytime-kappaletta kuunnellessa olen ehkä vähän pettynyt. Tältäkö vanheneminen kuulostaa? Ensimmäinen ajatus onkin, että voih, miten nuoruus pukikaan yhtyettä! Että olisipa tässä edes hitunen vuoden 2007 intoa, tunnetta ja taikaa. Nuoruuden kipinää.

Mutta toisaalta. Liekö sitä enää monessa kuulijassakaan…

Jotain uutta: Gently Tender

Kun Palma Violets viime vuonna lopetti, perusti suurin osa yhtyeen muusikoista Gently Tender -nimisen bändin. Uudeksi jäseneksi ex-palmojen rinnalle napattiin The Big Moon -yhtyeen Celia Archer. Palma Violetsin valovoimainen basisti Chili Jesson puolestaan tekee tällä hetkellä musiikkia Crewel Intentions -yhtyeensä kanssa.

Gently-Tender-Press-Shot

Siinä missä Palma Violets oli selkeästi indierock-maineista bändimusiikkia, ystävien nuoruusprojekti ja eloisa ilottelu, on Gently Tenderin tekeminen genrettömämpää, kypsempää ja seesteisempää. Kolme julkaistua kappaletta on antanut melko monipuolisen ja vivahteikkaan kuvan yhtyeen visioista, vaikka tuttu laulusoundi vähän hämääkin ja saa kuulemaan Palma Violets -kaikuja.

Levy: Bill Ryder-Jones – Yawn

Liverpoolilainen Bill Ryder-Jones on aina ollut lahjakas ja näkemyksellinen muusikko, jolle on ollut ominaista inspiroitua musiikista laaja-alaisesti. Erityisesti Ryder-Jones on hakenut tuotantoonsa vaikutteita klassisesta musiikista. Tällä neljännellä levyllään muusikko on kuitenkin hylännyt orkesterisovitukset ja päätynyt tekemään melko simppelin ja riisutun albumin. Musiikillisten visioiden sijaan albumia tuntuukin ohjaavan henkilökohtaisuus ja tarve kirjoittaa. Tarve käsitellä koettua ja elettyä elämää.

Yawn onkin avoin ovi Ryder-Jonesin maailmaan. Levyn parhaimpiin kappaleisiin lukeutuvalla Mither-kappalella Ryder-Jones laulaa äidistään, John-kappleella isästään. Lisäksi jo aiemmassa tuotannossa kuulunut tarve käsitellä Daniel-veljen kuolemaa muuntuu tälläkin levyllä lyriikoiksi ja melodioiksi.

Yawnin musiikillinen maisema on kauniisti yhtä kappaleiden omakohtaisuuden ja siitä seuraavan herkkyyden ja vilpittömyyden kanssa. Intiimin soitannan ja lähelle päästävän, kuiskailevan laulun yhdistelmä on kaunis ja haavoittuvaisen kuuloinen. Ryder-Jonesin laulun lisäksi levyn musiikillisessa pääroolissa on sello, joka onneksi on roolitettu melkein jokaiselle kappaleelle. Huikeimmillaan sello vie samanlaiseen tunnelmaan, kuin Riden Vapour Traililla. Erityisesti rakastan niitä levyn kohtia, joissa sello jää kappaleen lopuksi pauhaamaan yhdessä kitaroiden kanssa.

Tykkään levyllä myös  siitä, miten sillä yhdistyy laulaja-lauluntekijyys ja tunne bändilevystä. Selkeälinjainen ja riisuttu lopputulos on laulajan tulkinnalle tilaa antava, mutta toisinaan taas välillä luulee kuuntelevansa Pavementistä inspiroituvaa indiebändiä, joka antaa kitara-aaltojen puskea ja purkautua. Kauniin ja herkän melodisuuden ja rähisevän noiserockin vuorottelu sävähdyttää.

Minusta Ryder-Jonesin päätös repiä itsensä levylle auki, paljastaa itsensä ja haavoittuvaisuutensa kuulijan edessä, on tämän vuoden parhaita asioita. Yawn vie hänet laulunkirjoittajana aivan uudelle tasolle. Vaikka olen pitänyt Ryder-Jonesia olennaisena tyyppinä jo vuosia, aina hänen The Coral -ajoistaan lähtien, koen vasta nyt tämän levyn myötä saaneeni hänestä irti jotain sellaista, joka todella osuu ja koskettaa.

Siihen, että löydän levystä todella paljon tarttumapintaa ja merkitsevyyttä, saattaa vaikuttaa se, että olemme Ryder-Jonesin kanssa samanikäisiä ja selvästi samanlaisessa itsereflektion täyteisessä elämänvaiheessa. Minusta onkin ihanaa kunnella Yawnia teoksena 35-vuotiaalta toiselle 35-vuotiaalle.

Voi Bill, olisitpa täällä.

Jotain uutta: Crewel Intentions

Palma Violetsin tuhkista on nyt noussut kaksi uutta yhtyettä: Gently Tender ja Crewel Intentions. Gently Tenderiin siirtyi useampi ex-Palma, Crewel Intentions on basisti Chilli Jessonin uusi projekti. Muutamien biisinäytteiden perusteella molemmissa on taikaa.

Crewel Intentionsin debyyttisingle Youth In Overload kuulostaa hyvältä – ja tulee aika kauas Palma Violetsin nuoruutta ja kaveriporukan rentoa bänditunnelmaa huokuvasta indierockista. Kappaleen luonnehdinnan yhteydessä on nostettu esiin Nick Caven ja Richard Hawleyn nimet, joilla varmaan viitataan jonkinlaiseen musiikilliseen kypsyyteen, tummuteenkin. Minun korvani kuulevat tässä myös pikkuisen suurimmista stadionmaisuuksista riisuttua The Killersiä.

Crewel Intentions muuten keikkailee tällä hetkellä Johnny Marrin Call the Comet -kiertueen lämppäribändinä.

Viisi kertaa uusi ja ajankohtainen kappale

CornershopDouble Denim

Soma pienieleinen svengi ja vähäeleinen toteutus. Cornershopilla on minun mielestä huikea taito kuulostaa usein viehättävällä tavalla pikkuisen kotikutoiselta, vaikka tekeminen sinänsä onkin ammattimaista ja varmasti vimpan päälle ajateltua.

Bill Ryder-JonesMither

Brittiyhtye The Coralista vuosia sitten soolouralle irrottautunut Bill Ryder-Jones saattaa olla brittimusiikin varjelluimpia salaisuuksia ja aliarvostetuimpia tekijöitä.

Muusikko julkaisee uuden albuminsa marraskuussa, ja ainakin kaksi levyltä irrotettua singleä lupaavat hyvää. Sekä tässä Mither-kappaleessa että And Then There’s You -biisissä ollaan sellaisessa 90-luvun amerikkalaisen indien maailmassa – musiikillisesti, mutta myös visuaalisesti. Pavement nyt ainakin tulee mieleen. Samalla hommaan sekoittuu kuitenkin myös sellaista herkkää ja salaperäsitä laulaja-lauluntekijyyttä. Kiehtova kombo.

Tykkään molemmista biiseistä paljon, tunnelma on kummassakin todella kaunis. Ja onhan se nyt ihan kiva inspiroitua vaihteeksi vähän toisenlaisesta, itselle vieraammasta  soundista.

Art BrutWham! Bang! Pow! Let’s Rock Out!

Ai ai, Art Brutin debyyttilevyn Good Weekend -biisi (2005) oli yksi vaihto-opiskeluvuoteni indiediskojen tähtikappaleista. Wienin Chelsea-klubia on ikävä! Debyytin jälkeen yhtye on ollut osa minun elämää lähinnä yksittäisten biisien kautta. Mutta hei, muutamia huikeita sellaisia Eddie Argosilla kumppaneineen on!

Tätä uutta Wham! Bang! Pow! Let’s Rock Out! -kappaletta kuunnellessa mietin, että yhtyettä pitäisi ehdottomasti kuunnella enemmänkin. Argosin omintakeinen puhelaulu ja yhtyeen pieni performanssimeininki sekä soitannan indierock meets art punk nyt jotenkin toimivat.

Markus KrunegårdSå också i Finspång

Jos olet niin kuin minä, että brittipopin rinnalla kuljetat mukanasi jonkinlaista ruotsipop-rakkautta, tykkäät varmasi tästä Markus Krunegårdin uudesta kappaleesta. Krunegård on ollut nyt jo vuosikymmenen ajan naapurimaan olennaisimpia sooloartisteja, ennen soolouraansa hän soitti indierock-yhtye Laaksossa. Krunegårdin pop-käsitys on aika laaja, eikä hänen tekemisensä ole mitenkään genresidonaista. Ensimmäisillä soololevyillä tyyli on ehkä vähän enemmän ”indie” kuin myöhemmillä. Tällä Så också i Finspång -kappaleella kuultava rohkeasti suurehko ja jotenkin todella ruotsalaistyylinen pop on yksi Krunegårdille leimallisista tekemisen tavoista. Vähän Allsång på Skansen -henkistä, vähän Håkan Hellströmiä.

Minusta tämä biisi on Krunegårdin jo melko laajan ja monipuolisen kappalejoukon parhaimpia.

RazorlightSorry?

Okei, indieklassikko Razorlight vuonna 2018. Menestysvuosien kokoonpanosta mukana ainoastaan laulaja Johnny Borrell. Kuulostaa riskiltä, etenkin, kun Borrellin viisi vuotta sitten ilmestynyt soololevy oli floppi.

No, katsellaan. Olen aina tykännyt Razorlightista, Borrellistakin. Siitäkin huolimatta, että muusikko herättää monissa ristiriitaisia tunteita. Ongelma tässä on nyt varmaan vain se, ettei yhtye ehkä pysty olemaan uudelle indie rock -sukupolvelle relevantti, etenkään vuosien hiatuksen jälkeen ja etenkään tekemällä soundia, jota uuden polven indieyhtyeet eivät tällä hetkellä tee.

Me vanhukset, joille Razorlight merkitsee tai on merkinnyt jotain, sitten varmaan mietimme, että tarvitsemmeko elämäämme juuri nyt lisää Razorlightia. Lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että kyllä maailmaan musiikkia mahtuu, ja että totta hitosssa muusikoilla on oikeus tehdä paluita ja toteuttaa itseään vielä menestysvuosienkin jälkeen. Etenkin kun kyse on lopulta näinkin harmittomasta biisistä.

Mutta ainakin tämän kappaleen perusteella voin sanoa, että minun mielestä huomattavasti paremmin itsensä tähän päivään tuon 2000-luvun alun indiehurmoksen bändeistä on tuonut vaikkapa The Libertines ja The Kooks.

Uusi levy ilmestyy lokakussa, neljä uutta biisiä on kuuneltavissa esimerkiksi yhtyeen YouTubessa.

Jotain uutta: Wallows

Los Angelesissa vaikuttava Wallows on vähän sellainen indierock-yhtye, joka kuulostaa koko ajan tutulta. Usein joltain kivalta renkutukselta, toisinaan vähän syntikkavetoisemmalta indieltä ja toisinaan ihan vain lempeältä kitarapopilta. Sellainen oman uniikin äänen puuttuminen ei minusta kuitenkaan ole näissä kekkereissä mikään suuri erhe. Oikeastaan päinvastoin. Vahvan perinteen genressä vahvojen perinteiden viehättävä toistaminen on vain ihanaa.

Jos jotain ihan erityistä haluaa Wallowsista löytää, voisi se olla vaikka yhtyeen videot, jotka luovat kivasti visuaalista mielikuvaa aika simppelin ja tavanomaisen tekemisen tueksi. These Days on biisinäkin herttainen pop, mutta videon kera aivan erityisen. Pictures Of Girls on soma rykäisy, jossa minusta ihaninta on vähän kumiseva New Order -basso ja Joy Division -tummuus (erityisesti tuossa alta löytyvässä livevedossa).

Wallows julkaisi keväällä debytti-ep:nsä. Spring EP löytyy myös Spotifysta. Kahden jo mainitsemani kappaleen lisäksi suosittelen kiinnittämään huomiota It’s Only Right -biisiin, jossa soi vähän sellainen kakkoslevyn aikainen The Strokes. Näin yhden julkaisun perusteella yhtye kuulostaa aika moniääniseltä, oma juttu tuntuu vähän vaihtuvan biisistä toiseen. Mutta onhan tämä nyt laadukasta ja somaa, tarkkailuun siis.

Erityisesti tätä Pictures Of Girls -biisin liveä olen tykännyt kuunnella ja katsella tänä aamuna. Toooosi hyvä!

 

Jotain uutta: Catfish and the Bottlemen

Miten yleensä löydät uusia bändejä tai uutta musiikkia ylipäänsä?

Minä löydän myöhässä.

Pahoittelut siis jos joku ärsyyntyy siitä, että kutsun viime syyskuussa debyyttilevynsä julkaissutta Catfish and the Bottlemeniä joksikin uudeksi, mutta pliis, muistakaa tämän blogin perspektiivi: noin 90 %:a suosikkilevyistäni ilmestyi vuonna 1995. Ja kun puhun esimerkiksi uudesta brittipopista, viittaan johonkin vuoden 1998 jälkeen ilmestyneeseen.

Mutta Catfish and the Bottlemen.

Yhtye tulee Pohjois-Walesistä, julkaisi The Balcony -debyyttinsä viime syyskuussa ja vääntää prototyyppistä 2000-luvun brittiläistä indierockia. Mutta kaiken tämänhän te varmasti jo tiesitte.

Jos yhtye kuitenkin on sinullekin jotain uutta, kannustan albumin ääreen, erityisesti jos olet tällainen 2000-luvun alkuvuosien garage-revivalin ja indierock-hurmoksen läpi elänyt ja kitaramusiikkia arvostava tyyppi. Tykkäät varppina jos The Kooks, Jamie TThe Maccabees tai vaikkapa alkuaikojen Mando Diao kiehtovat. Sen verran tuttua ja perushyvää kitararokkaamista The Balcony on, että sitä kuunnellessa tulee mieleen ihan koko ajan yhtyeitä ja vaikutteita, joita ei kuitenkaan tarkasti osaa osoittaa. Mutta vaikka mitä The Strokesista lähtien. Tällaisia ”NME-yhtyeitä” on Briteissä varmasti miljoona – eikä siinä mitään.

Levynä The Balcony on tasokas ja tasaisen vakuuttava kokonaisuus, jota on kiva ja helppo jumittua kuuntelemaan uudelleen ja uudelleen. Kappleet vievät menneessään, mikä on erityisen hienoa. Hyvät biisit, niillä minut vakuutetaan. Uskallankin väittää, että vaikka soundi on aika perus, ovat biisit keskivertoa oivaltavampia ja tarttuvampia – haluaisin esitellä tässä viisi kuusi moista (vielä ainakin isosti popin Cocoonin ja Falloutin), mutta karsin kolmeen.

Vielä loppuun tekisi mieli todeta, että olen ehkä vähän ihastunut yhtyeen laulajaan, Van McCanniin. Mutta en kehtaa. Näiden uusien yhtyeiden laulajat kun saattavat olla niin kovin nuoria.

Pacifier eli The Kooks meets Mando Diao.

Kathleenin kertsi on hieno!