Le vintage: Death of a Polaroid

Le vintage eli vuosikertajuttu blogiarkistoista.

Manic Street Preachers juhlii tänä keväänä 20 vuotta täyttävää Everything Must Go -albumiaan kiertueella, joka ulottuu myös Helsinkiin, tietysti! Keikan kunniaksi julkaisen kyseistä levyä tai yhtyettä muuten käsitteleviä blogitekstejä blogin arkistoista.

manics_helsinki

Seuraava teksti on julkaistu alun perin 23.1.2014..

* * *

Death of A Polaroid. A Manics Family Album (2011) on inspiroivin ja kaunein kirja, johon olen hetkeen törmännyt. Kirjan konsepti on lyömätön: 500 Polaroid-kuvaa yhden kaikkien aikojen hienoimman yhtyeen parikymmenvuotisen uran varrelta. No, löytyy kirjasta myös Nicky Wiren alkusanat ja muutama sivullinen kiehtovaa keskustelua aiheesta ”Polaroids, Politics and Folk Arts”.

Mutta siis kyllä, satoja kuvia Manic Street Preachersistä!

IMG_20140123_203723

IMG_20140123_203904

Tämän vuonna 2011 ilmestyneen kirjan tunnelma on ihanan utuinen ja viipyilevä. Maisemakuvat kertovat, missä yhtye on ollut ja mitä se on nähnyt, bändikuvat puolestaan miten. Kuviin raapustetut tekstit viimeistelevät hyvän fiiliksen: John Lennon -Wire. Gucci Wire. Power-play J.D.B.

Kirjan kuvista vastaa Manics-basisti, lyyrikko ja Polaroid-addikti Nicky Wire sekä yhtyettä vuosikausia kuvaillut japanilainen valokuvaaja Mitch Ikeda. Kylmiltä väreiltä ei voi välttyä, ja sydänkin pompahtaa viimeistään klassisten This Is My Truth Tell Me Yours -albumin kansilehtikuvien kohdalla. Kuinka merkittävä voi yhtye olla?!

IMG_20140123_220009

IMG_20140123_204339

Sain kirjan tänään myöhästyneenä syntymäpäivälahjana ystävältä, joka oli poiminut sen mukaansa Anttilan alehyllystä – ja tietysti ihan naurettavaan hintaan. Hyllyyn oli jäänyt vielä muutama (vähän nuhjuinen) kappale, joten suosittelen kirjan vielä omistamattomalle ja kympin elämystä arvostavalle retkeä Citykäytävään.

Kuvat omia räpsyjä kirjan selailuhetkestä. Kuvissa vilahtelevat Polaroidit Nicky Wire

Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain Ian Brownilta lainattua

Nyt kiinnostaa Steve Mason. Taas. Vai edelleen?

Upea mies ja inspiraationlähde, joka ei tunnu tyhjenevän sitten millään. Kahden käsittämättömän tyylikkään ja omaleimaisen soololevyn (Boys Outside, 2010, Monkey Minds In The Devil’s Time, 2013) lisäksi minua inspiroi suuresti tämän ex-betabandiläisen ihan koko olemus.

Viime aikoina elämäniloa on tuonut nimenomaan tämä livetaltiointi. Kaunis Seen It All Before -kappale toki, mutta erityisesti tuo Masonin juuri sopivasti Ian Brownia muistuttava oleminen.

Hei kuule, voisinko pukeutua juuri noin?

Sopivan baggyt pöksyt löytyy. Yläosa olkoon olemuksen liikkuva palanen. Tuulitakki? Taikka hyvin istuva, mutta ei liian piukka farkkutakki? Tai ehkä joku tuollainen kauluspaita-asia.

Kengät? No, täysvalkoisia tennareita ei ole eikä varmaan tulekaan. Miten mustasomisteiset Adidaksen Superstarit? Ehkä jopa Gazellet? Sanoisin, että kyllä. Tuon askeltamisen juju ja olemuksen henki piilee siinä, että kun housu on väljä, on kenkä jykevä – kysykää vaikka siltä Ian Brownilta.

Mutta ei kyse ole vain siitä, että haluaisin näyttää tuolta.

Haluaisin olla juuri noin. Olla sellainen ihminen, joka näkee elämän sen verran tyylikkäänä, rytmikkäänä ja svengaavana, että olisi edes teoriassa kykenevä kirjoittamaan tällaisia kappaleita. Ja vähän jammailemaan.

”Tennarit, parkat, kauluspaidat”

Viimeisiä viedään, nimittäin talvitakkipäiviä.

Kuinka vuosien takaisesta, kaappiin tylsänä, nuhjuisena, väärän värisenä ja väärän kokoisena häpeämään siirretystä talviparkasta tulee hetkessä taas täydellinen? No, näe se Noel Gallagherin päällä!

Ja kuten Noel itse vuonna 1994 totesi, never be afraid of the obvious because it’s all been done before.

Joten lainaa vähän lisää ja koristele takki vielä sielukkaalla rintanapilla.

IMG_20140331_213053Noel Gallagher, rokkitähti. Ja The greatest rock’n’ roll band of all time -rintanappi.

 

IMG_20140331_210856Miia Kunnari, wannabe. JaTampereen Parkapoikien Avoimesti antirasistinen -rintanappi.

Elikkäs näin tällä kertaa.

*

*

*“The Beatles, the greatest band in history, write ’Hey Jude’ and it’s a cheap-shot melody. Our singles are cheap-shot melodies. Never be afraid of the obvious because it’s all been done before.” – Noel Gallagher, 1994

Noel Gallagher -kuva räpsy Paul Mathurin Take Me There: Oasis – The Story -teoksesta.

Death of a Polaroid

Death of A Polaroid. A Manics Family Album (2011) on inspiroivin ja kaunein kirja, johon olen hetkeen törmännyt. Kirjan konsepti on lyömätön: 500 Polaroid-kuvaa yhden kaikkien aikojen hienoimman yhtyeen parikymmenvuotisen uran varrelta. No, löytyy kirjasta myös Nicky Wiren alkusanat ja muutama sivullinen kiehtovaa keskustelua aiheesta ”Polaroids, Politics and Folk Arts”.

Mutta siis kyllä, satoja kuvia Manic Street Preachersistä!

IMG_20140123_203723

IMG_20140123_203904

Tämän vuonna 2011 ilmestyneen kirjan tunnelma on ihanan utuinen ja viipyilevä. Maisemakuvat kertovat, missä yhtye on ollut ja mitä se on nähnyt, bändikuvat puolestaan miten. Kuviin raapustetut tekstit viimeistelevät hyvän fiiliksen: John Lennon -Wire. Gucci Wire. Power-play J.D.B.

Kirjan kuvista vastaa Manics-basisti, lyyrikko ja Polaroid-addikti Nicky Wire sekä yhtyettä vuosikausia kuvaillut japanilainen valokuvaaja Mitch Ikeda. Kylmiltä väreiltä ei voi välttyä, ja sydänkin pompahtaa viimeistään klassisten This Is My Truth Tell Me Yours -albumin kansilehtikuvien kohdalla. Kuinka merkittävä voi yhtye olla?!

IMG_20140123_220009

IMG_20140123_204339

Sain kirjan tänään myöhästyneenä syntymäpäivälahjana ystävältä, joka oli poiminut sen mukaansa Anttilan alehyllystä – ja tietysti ihan naurettavaan hintaan. Hyllyyn oli jäänyt vielä muutama (vähän nuhjuinen) kappale, joten suosittelen kirjan vielä omistamattomalle ja kympin elämystä arvostavalle retkeä Citykäytävään.

Kuvat omia räpsyjä kirjan selailuhetkestä. Kuvissa vilahtelevat Polaroidit Nicky Wire ja Mitch Ikeda.

I’m 31 and I wanna be adored

Täytin eilen vuosia. 31.

Tänään heräsin, join aamukahvia Stone Rosesin I wanna be adored -paidassa ja mietin, että mitäs nytte sitte. Tehdäkö tästä elämän suuri taitekohta vai jatkaako niin kuin ei mitään?

Ja ainoa kirkas ajatus, mistä sain kiinni, oli että I wanna be adored. Olen kolmekymmentäyksi ja I wanna be adored!

Sitten kävelin veljen kylppäriin (juuh, tämä aikuinen nainen asuu just nyt pikkuveljen sohvalla), otin tuosta rakkausvajeessa saadusta oivalluksesta kuvan ja hmmm. Kyllä se on se taitekohta.

Että nyt kuule hankit sen ihan oman kylppärin ja elämään enemmän ihmisiä, joista voit sitten vaikka räpsiä kuvia (tai jotka voivat räpsiä kuvia sinusta). Sitten lopetat sen katkeroitumisen, suremisen ja mököttämisen ja alat taas hymyillä. Ja olla muutenkin vähän enemmän adorable.

IMG_20140118_075857

Believe me, it was fucking emotional

IMG_20130712_142703

Britpop was the most vital, fun, exuberant, bright and universally creative era you can ever imagine. It was fucking emotional.

Viime päivien perusteella on kyllä taas todettava, että myös hän täällä on ihan fucking emotional. Ei siis mikään ihme, että tullaan niin hyvin toimeen, brittipoppi ja minä.

Kuva räpsäisy Uncut- ja NME-lehtien Britpop-erikoisnumerosta vuodelta 2005, Steve Sutherlandin artikkelista.

”Who’s Liam Gallagher?” ”Me.”

Pari kirjaa, jotka inspiroivat tällä hetkellä: Paul Mathurin Take Me There: Oasis – The Story vuodelta 1996 ja Saku Tuomisen uudehko Hyvä elämä – Lyhyt oppimäärä.

Ja pari syytä siihen, miksi luen niitä muistikirjan kanssa (ja miksi olen viimeaikaisesta itseluottamuksen kasvusta velkaa Liam Gallagherille ja Saku Tuomiselle):

”Every single Oasis song is a classic”, says Liam [Gallagher].  ”Even when we were going to gigs supporting a load of twats I knew we were better than them. It’s the fucking songs and the singer, mate. We just pissed on them. Always will.”

So has it always been about self-confidence?

”No, it’s always been about being fucking better than anyone else.” (Take Me There: Oasis – The Story, s. 58)

Tai kuten Tuominen unelmoinnin tarpeellisuudesta ja mahdollisuuksien maailmasta muistuttavassa pamfletissaan toteaa:

Unelmoinnin puolesta puhuminen on kuitenkin haasteellista. Aina kun yksi yrittää, toinen korottaa äänensä ja sanoo, että on edesvastuutonta antaa ihmisen luoda vääriä odotuksia ja kasvattaa katteetonta itseluottamusta.

Millä oikeudella tämä toinen tekee sen?

Kuka loppujen lopuksi tietää, mitkä ovat vääriä odotuksia, ja mitä ihmettä on katteeton itseluottamus? (Hyvä elämä – Lyhyt oppimäärä, s. 13)

Oikeastaan tuossa on myös pari syytä siihen, miksi idolikirjat usein ovat yhtä kuin elämäntaitokirjat. Molemmathan selkeästi tarjoavat malleja ja uskallusta olla itsevarmempi, rohkeampi, luottavaisempi tai jotain muuta elämänlaatua ehkä parantavaa.

Myös Tuominen ja Mathur ovat teoksissaan loppujen samalla asialla: he vetävät lukijaa pois epäilemisen kulttuurista.

Sillä mitä muuta kuin katteettomalta itseluottamukselta kuulostavaa on se, kun Noel Gallagher vuonna 1993 heti Oasiksen levytyssopimuksen allekirjoittamisen jälkeen toteaa, että ”We’ve always been rock ’n roll stars. This is fucking brilliant, but you haven’t seen anything yet. We’re going to start proving it.”

Mutta niin, kuten Saku Tuominen muistuttaa, ”aina joskus joku kykenee”.

————————————————————————————————————-

Otsikko: Paul Mathur Take Me There: Oasis – The Story

Inspiroi: Sci-Fi Lullabies

Siellä se on, Sci-Fi Lullabies, Sueden taianomainen ja fanien ihannoima b-puolikokoelma ensi kertaa älppärinä (kuin myös fanien vähemmän ihannoima A New Morning). Yhtyeen uudessa, kaikki albumit kattavassa vinyyliboksissa.

Remasteroidut vinyyliversiot eivät ainakaan tällä kertaa ole tulossa myyntiin yksittäiskappaleina, mistä kyllä veikkaan joidenkin fanien närkästyvän. Aika monilla kun varmasti jo on osa levyistä juuri tässä formaatissa. Ja kiusaus hankkia se Sci-Fi Lullabies. Jostain syystä tällaiset uudelleen julkaisut tuntuvat aina muutenkin saavan jotkut ärtyneiksi.

Mutta toisaalta. Voihan homma mennä niinkin, että keräilijä-materialisti-kulttuurissa elävä fani onkin innokas omistamaan samojen levyjen uudet, äänikäsitellyt painokset. Plus että innostusta fanien suunnalta tuntuu löytyvän nimenomaan laatikon mukana tuleville track-by-track-haastatteluille – ja erityisesti Bernard Butlerin sellaiselle.

Rajoitettu erä bokseja tulee myyntiin 21.10, ainoastaan yhtyeen verkkokauppaan.

Made Of Stone

Niin se vain on, parhaat tarinat ja inspiroivimmat jutut eivät ole keksittyjä ja käsikirjoitettuja. Ne ovat todellisia. Dokumentteja.

Vierailta tuntuvien ja harhailevien päivien jälkeen löysin tänään taas sen ihan oman elämäni ja todellisuuteni, jostain The Stone Roses: Made Of Stone -dokumentin keskeltä. Renin ulkopuolisuus ja musikaalisuus, Manin vekkulimaisuus, John Squiren hiljainen komeus, Ian Brownin häkellyttävä vetovoima – kaikki todentuntuisempaa nyt kuin ikinä.

Jos minusta tehtäisiin dokkari, vaatisin, että tämä keskiviikko kuvailtaisiin päivänä jona tajusin, miksi en ole koskaan halunnut olla rocktähti.

Vaan aina nimenomaan se fani.

You fry and melt, I love the scene

Parasta juuri nyt

Uusi viikko! Siitä innostuneena päätin jakaa muutaman minua juuri nyt inspiroivan jutun.

1. Manic Street  Preachers. Uusi albumi ilmestyi tänään, joten upea Show Me The Wonder -single soi menneen viikonlopun aikana tiuhaan muistutellen ihanasta tulevasta. Ja soi muuten vielä tänäänkin – kokonaista albumia kun en ole vielä postin mukana saanut. Harmillisesti tilaamani nimmariversio levystä jää verkkokaupan kömmähdyksen vuoksi saamatta, mutta hei, maailman mukavin yhtye lupasi mielipahasta rahat takaisin ja tilalle ilmaisen deluxe-version ja yllätyslahjan! Nyt vain sormet ristiin, että posti toisi huomenna levyn lisäksi myös parin Sean Mooren legendaarisia – ja hikisiä – soittohanskoja. Tai jotain muuta huikeaa.

Odotan suuria – sekä levyltä että lohdutuspalkinnolta.

2. Babyshamblesin basistin Drew McConnellin päivittämä kiertuepäiväkirja Huffington Postin brittiversiossa. Mukavia tunnelmatekstejä yhtyeen käynnissä olevalta Brittikiertueelta.

Evening all. Well we just played Oxford Academy. A very odd show… I came offstage not quite knowing how it went. Yep, one of those. Peter typed out an order of songs that looked great on paper, but soon as we got a few tunes in he continued to completely disregard it. Having only recently started adhering to a setlist, it felt uncomfortably natural to be morphing back into an unpredictable ramshackleshambles on stage.

McConnellin teksteihin suoraan tästä.

3. I feel better than that!

Miles Kanen sinkkutahti pyörryttää: Better Than That on kesäkuussa ilmestyneen Don’t Forget Who You Are -albumin neljäs single. Tämä on niin tätä – fanitytöltä rahat pois.

Mutta toisaalta, niin kauan kuin kuvio sisältää uuden videon, on jokainen singlejulkaisu mielestäni perusteltua.

Levyn ilmestyttyä pidin Feel Better Than That -kappaletta vähän höpsönä ja vaatimattomana, mutta niinpä sitä vain alkaa kuulla ihania uusia yksityiskohtia heti kun korvan lisäksi myös silmä pääsee lepäämään. Joku vois nyt kyllä painaa niiden Je t’aime Miles Kane -fanipaitojen rinnalle L-O-V-E, I’m talking about love -paitoja. Ja hei, nuo taputukset! Tässä jos jossain on hyväntuulista energiaa.

4. Destination Pop Photos – saksalaisen Gilbert Blecken valokuvat

Suosittelen kurkkaamaan!

100 kappaletta rehellisiä ja pienieleisiä kasvokuvia poppareista ja rokkareista. Ei mitään turhan siloteltua. Vuosina 1989 – 2009 otettujen kuvien seasta löytyy ihan kaikkia tyyppejä Blurista, Genestä ja The Bluetonesista Saint Etienneen ja Kurt Cobainiin. Huikea setti.

Lyyristä poptaidetta

charlatans_poster_north

charlatans_poster_red_laughed

The Charlatansin lyriikoista tehdyt julisteet ovat epäilemättä kauneinta, mitä olen vähään aikaan nähnyt. Poptaidetta – todellakin! Kunnia printeistä kuuluu Ian Caulkettille.

Tällä hetkellä saatavilla olevista julisteista kehyksiin ja tämän fanitytön seinälle päätyisi ehdottomasti debyyttilevyn  White Shirt -kappaletta lainaileva punainen She laughed and then she died -kuva.

Mutta kaikista mieluiten teettäisin vielä yhden printin, omalla The Charlatans -suosikkirivillä varustettuna, tietenkin.

Live for the day
I see your heart is empty
I’ve got plenty

Ai että, rakastan tätä biisiä. Ja tuo video! Klassista. Mitä sinun The Charlatans -printistä löytyisi?

Ian Caulkettin julistekuvat täältä. Julisteita myynnissä täällä.