Fontaines D.C. – Jackie Down The Line

Vuosi 2022 on alkanut ihanasti. Fontaines D.C. ilmoitti uudesta albumistaan ja julkaisi levyn ensimmäisen singlen, joka on tietenkin täydellinen.

Kappale on yhtyeelle ominaisella tavalla melankolinen, kiehtovan simppeli, vähän junnaavakin, mutta totaalisen vangitseva. Tykkään siitä, miten pienillä musikillisilla tai leulumelodisilla nyansseilla simppeliin biisiin syntyy kiehtovia yksityiskohtia. Kolkko tunnelma on kuorrutettu Grian Chattenin hurmaavalla tulkinnalla.

Skinty Fia on irlantilaisyhtyeen kolmas levy ja se ilmestyy huhtikuun 22. päivä. Jos levy on vähintään yhtä hyvä kuin edeltäjänsä, on kyseessä varmasti vuoden 2022 huikein uusi julkaisu.

Vuoden 2021 lempilevyt

Ei ollut mennytkään vuosi vielä se, jolloin Miian musiikkimaku yhtäkkiä räjähtää ja laajenee. Samalla kapealla, mutta syvällä kuuntelumetodilla jatkoin myös vuonna 2021. Jos ihan rehellisiä ollaan, en olisi varmastikaan ollut kamalan onneton, vaikka viime vuonna ei olisi ilmestynyt mitään muuta levyä kuin Inhalerin debyytti.

Tässä fiiliksiä siitä ja kolmesta muusta itselle erityisen tärkeästä ja hyvästä vuoden 2021 albumista.

Inhaler – It Won’t Always Be Like This

Olen totaalisen tiukasti Inhaler-bandwagonin kyydissä. Todennäköinen lempiasiani vuonna 2022? Inhaler Ilosaaririockissa. T-paidan sisäänajo kesää varten on aloitettu.

Minun viime vuosien rytmi tuntuu olleen se, että joka vuosi löydän jonkun hurmoslevyn. Tänä vuonna se oli tämä irlantilaisyhtyeen debyytti. Albumi tuntuu vuodelta 2021, mutta on samalla myös sellainen ajattomalla tavalla oikeanlainen. Levy, joka jää osaksi oman elämän lempilevykokoelmaa. Moderni klassikko.

Tykkään jollakin tavalla oikeastaan melkein kaikista albumin biiseistä, ainoastaan When It Brakes tuntuu keskinkertaiselta ja ylimääräiseltä, sen voisin tiputtaa kokonaisuudesta pois. Laadukkaasta, kypsästä ja vivahteikkaasta biisijoukosta omiksi lempikappaleiksi on noussut nimibiisi It Won’t Always Be Like This, Who’s Your Money On? (Plastc House) ja toisen puoliskon aloittava My King Will Be Kind, joka tuntuu olevan suuri fan favourite. Eikä ihme, sillä lyriikoissa on voimaa ja biisissä meitä yhdistävää anthemmaisuutta.

Albumi – ja monet sen kappaleista – on tehty vahvasti eristys- ja karanteeniaikana. Levyn aloittavat pari kappaletta (nimibiisi ja My Honest Face) ovat vanhoja biisejä, jotka ovat kulkeneet ja kasvaneet yhtyeen mukana. Minusta juuri nämä kappaleet määrittävät bändin, ja niiden mukana olo levyllä, sen avaajana, tuntuu kunnianosoitukselta vanhoille faneille.

Levy on kypsä, paikoin aikuismaisen jammaileva, tempoltaan vaihteleva, täyteläinen ja tarpeen tullen rohkeasti isoksi kasvava. Kappaleet ovat melodisia ja tarttuvia ja laulaja Elin tulkita vie jatkuvasti jalat alta.

The Snuts – W.L.

Ensikosketukseni skotlantilaisyhtyeen indierock-debyytiin oli Glasgow-hitti. Ehdottomasti vuoden lempikappaleita ja huikeimpia indierock-veisuja viime vuosilta! Jännitin vähän, että löytyyköhän levyltä muita yhtä vahvoja hetkiä, mutta kyllä. Levy on yllättänyt laadukkuudellaan, ja tällä hetkellä lempikappaleita on jo useampia. Glasgow’n rinnalle suursuosikiksi ovat nousseet All Your Friends ja Coffee & Cigarettes.

DMA’S – Live at Brixton Academy

DMA’Sin juuri ennen korona-aikaa Lontoon Brixton Academyssä tallenettu keikka on mykistävä todiste siitä, miten upealta bändi kuulostaa livenä. Levyllä soi hienosti yhtyeen laaja-alainen pop-käsitys ja monipuolinen biisi- ja taitovalikoima. Mielenkiintoisinta on varmaan se, miten hienosti yhtyeen popimmat kappaleet, kuten vakka Life Is A Game Of Changing, kääntyvät bändisovituksiksi ja yhteislauluksi.

Niin, brittiyleisölle ominaisesti yleisö hoilottaa mukana kaikki hoilotukseen kannustavat kohdat. Tätä pääsin todistamaan lokakuussa myös ihan paikan päällä, kun vihdoin näin DMA’Sin livenä Lontoossa.

The Lathums – How Beautiful Life Can Be

Wiganilaisyhtyeen debyyttilevyllä soi klassinen brittiläinen kitarapop suurella Liverpool-tunnelmalla – mielleyhtymät vaikapa The Coraliin ja The La’siin ovat väistämättömiä. Levyä on muuten ollut tuottamassa The Coral -yhtyeen James Skelly.

How Beautiful Life Can Be on tunnelmaltaan seesteinen, lempeä ja lauleleva, oikeastaan ainoastaan I See You Ghost poikkeaa selkeästi levyn kauniista tunnelmasta jänskyydellään ja sinkoilevuudellaan. Biisi muistuttaa kivasti The Coralin debyyttileyvyn musiikillista sekamelskaa.

Oma lempikappaleeni albumilla on I Know That Much, joka oli muuten Spotifyssa minun vuoden 2021 kuunnelluin biisi. Tässä biisistä eristysversio.

Muita hyviä levyjä vuodelta 2021:

Tietenkin Manic Street Preachersin uusin, joka on erinomainen, mutta joka jäi vähän Inhalerin jalkoihin, eikä siksi muodostunut kovin henkilökohtaiseksi ja erityistärkeäksi. Sitten tietenkin Damon Albarnin toinen soololevy – kaunis, viehättävä, mutta vaatii kukoistaakseen minulta ainakin oikean mielentilan. Shamen Pink Drunk Tank oli alkuvuoden lemppareita, The Vaccinesin ja Maximo Parkin uudet olivat kuuntelussa kohtalaisesti myös. Paul Wellerin Fat Pop soi jonkun verran, mutta ei hurmannut, Teenage Fanclub ja The Coral miellyttivät ihan.

Levy: Fontaines D.C. – A Hero’s Death

Irlantilaisesta post-punk -yhtye Fontaines D.C:stä tuli viime vuonna ilmestyneen Dogrel-debyyttinsä myötä yksi kiehtovimmista uusista bändeistä. Debyytti oli menestys. Kriitikot ylistivät, fanit rakastivat. Viime kesänä yhtye alkoi varoitella fanejaan, ettei heinäkuussa ilmestyvä kakkoslevy A Hero’s Death olisi lainkaan debyytin kaltainen. Fanit ehkä joutuisivat määrittelemään yhtyeen uudelleen. Ja kyllähän ensisingle I Don’t Belong kuulosti melko synkistelevältä ja deepiltäDogrelin anthemeihin verrattuna.

Rrrrrrrakasta yhtyeen debyyttileyä. Sen runollista ja tarkkanäköistä miljöökuvausta. Nuoruuden paloa, intensitteettiä ja charmattia raakilemaisuutta. Laulaja Grian Chattenin puhelaulu hurmaa. Kutakuinkin täydellisen debyytin kruunaa muutama anthem, jotka nostavat albumin ainakin jonkinasteiseksi sukupolvikokemukseksi.

Mutta vaikka rakastankin debyyttiä, olen hurjan iloinen, ettei yhtye päätynyt tekemään toista Dogrelia. Sillä siinä se olisi epäonnistunut. Minun silmissä ja korvissa Dogrel nimittäin on yksi muutamista once in a lifetime -debyyteistä. Ensilevyistä, joissa on jotain sellaista taikaa ja erityisyyttä, mitä ei voi toistaa. Vähän niin kuin vaikka The Libertinesin ja Arctic Monkeysin debytteissäkin.

Millä tavoin A Hero’s Death sitten eroaa Dogrelista? Vai onko se loppujen lopuksi edes kovin erilainen? Dogrel-debyytti on hurmoksellinen, upea, erityinen, mutta kyllä A Hero’s Death on jollain tavalla next level ja seuraava askel. Musiikillisesti kunnianhimoisempi ja tunnelmaskaalaltaan monipuolisempi.

Dogrelin ydintä oli Dublin-kuvaukset, A Hero’s Deathilla kuvataan sielua ja sen tuntemuksia. Sitä, miltä hurmoksellisen debyytin ja maanisen kiertue-elämän jälkeen tuntuu. Albumin reflektoiva luonne koskettaa. Levyn alavireiset melodiat tukevat upeasti levyn alavireisiä lyriikoita. Kokonaisuus tekee vaikutuksen. Albumilla on draamaa ja tummasävyisyyttä, joka tuntuu kumpuavan jostain syvältä. Jos Dogrelilla pilkahteli toisinaan 2000-luvun indierockin fiilis, on A Hero’s Deathilla kuultavissa paikoin todella tummia Joy Division -sävyjä. Tummuudesta huumaantuville levyltä löytyy Living in America ja vaikkapa Love Is A Main Thing.

Debyyttiin verrattuna A Hero’s Death sisältää enemmän laulua ja vähemmän puhelaulua. Tämä tekee kakkoslevystä punk-vetoista debyyttiä melodisemman ja musiikillisesti monipuolisemman. Laululauletut You Said ja Oh Such A Spring ovat lopulta minun mielestä albumin timanttihetkiä. Chattenin vilpitön ja sydäntä raastava tulkinta värisyttää. Upeita molemmat.

Edellä manittujen lisäksi upealta albumikokonaisuudelta esiin nousevat Televised Mind ja A Lucid Dream, jotka molemmat istuvat debyytillä syntyyneeseen Fontaines-mielikuvaan. A Lucid Dream on Fontaines D.C.:tä parhaimmillaan. Myös keväällä sinkkuna ilmestynyt nimikappale on herännyt albumikontekstissa oikealla tavalla henkiin. Aluksi en pitänyt enkä tajunnut, nykyisin fanitan. Kappaleella on upea energia, debyytiltä tuttu puhelaulu, ja kiehtovalla tavalla musiikillisesti uusi puoli yhtyeestä. Albumin lopettava No on hieno, pienisuuri päätöskappale.

A Hero’s Death on ehdottomasti vuoden parhaita albumeja. Se värisyttää ja koskettaa. Musiikillinen, tunteellinen ja tunnelmallinen monipuolisuus vetävät puoleensa, lyriikat pakottavat kuuntelemaan, keskittymään ja tuntemaan. Jokainen kappale on tulkittu antaumuksella ja tunteella, yhtäkään biisiä ei ole tehty turhaan ja väreet seuraavta mukana läpi albumin.

Fontaines D.C. on onnistunut tekemään vuosi hurmoksellisen ja uniikin debyyttilevyn perään ääriupean kakkoslevyn.

Fontaines D.C. – Televised Mind

Irlantilaisyhtye Fontaines D.C. julkaisee toisen albuminsa ensi perjantaina. Post-punkkareiden reilun vuoden ikäisen Dogrel-debyytin runolliset ja vokalisti Grian Chattenin puhelauluin tulkitsemat Dublin-kuvaukset mykistivät niin median, yleisön kuin palkintokomiteakriitikotkin. Dogrel oli minulle vuoden 2019 tapaus, hurmoksellinen hurahtaminen. Sellainen muutaman kerran muutamassa vuodessa kohdalle osuva aivan erityinen debytti-ilmiö. Albumin romanttinen tarinankerronta yhdistettynä tiukkaan soittoon ja muutamaan anthemiksi yltävään superkappaleeseen herätti minussa samoja hullaantumisen tunteita kuin Arctic Monkeys ja The Libertines debyyteillään aikoinaan. Ja se on paljon se!

Debyytin menestys vei yhtyeen hurjaan pyöritykseen ja keikkasumaan, mikä yhtyeen omien sanojen mukaan hiersi bändin jäsenten välejä. Vasta tänä keväänä eletyt eristyskuukaudet toivat yhtyeelle hengähdystauon kiertue-elämästä – ja mahdollisuuden reflektoida debyytistä käteen jäänyttä. Kakkoslevyn julkaisun alla mediassa näkyy ja kuuluu analyyttinen yhtye, joka hyvällä tavalla vähät välittää debyytin tuomista paineista ja siitä, mitä ihmiset heistä oikeastaan ajattelevat.

Kakkoslevystä on saatu esimakua kolmen kappaleen verran. A Heros’s Death, I Don’t Belong ja viimeisimpänä Televised Mind. Kappaleet tukevat sitä käsitystä, minkä haastatelut ja median kirjoittelu ovat antaneet: kakkoslevy A Hero’s Death haastaa kuulijan päivittämään käsityksensä yhtyeestä. Tulossa ei ole toista Dogrelia.

Fontaines D.C. – A Hero’s Death

Irlantilaisyhtye Fontaines D.C. teki viime vuoden mahdollisesti parhaan levyn. Dogrel oli mykistävän hyvä. Levy herätti minussa samanlaista innostuntta ja äimistynyttä hurmosta kuin esimerkiksi The Libertines aikoinaan tai vaikkapa DMA’S muutama vuosi sitten. Välitön rakastuminen ja vahva tunne siitä, että kyseinen levy on yksi lemppareistani ikuisesti.

Nyt Fontaines D.C. on julkaissut ensimmäisen uuden biisin sitten hittidebyytin. Tämä ei vie ihan samalla tavalla jalkoja alta kuin yhteen parhaimmat biisit, mutta ai ai, onpa kiva kuulla taas tuota tuttua junnausta ja laulaja Grian Chattenin ääntä. Upea yhtye!

Artikkelikuva on kuvakaappaus videosta.

Jotain uutta: Inhaler

Inhaler on muutaman vuoden vanha yhtye Dublinista. Törmäsin bändiin joskus aikoinaan Instagramissa, mutta loppujen lopuksi yhtyeen musiikki ei vienyt tuolloin mukana – bändin rock oli väärän sävyistä. Keulahahmo Elijah Hewson on Bonon poika, mikä mahdollisesti kuuluu laulussa ja yhtyeen rockin maisemassa.

Nyt alkuvuodesta Inhaler on alkanut näkyä musiikkimediassa laajemminkin, esimerkiksi BBC nosti irlantilaiset vuoden 2020 nousijoiden listalle. Vaikka bändin soundi, lento, kasari-melankolia tai kasari-pirteys eivät minulle ominaisinta kuvastoa olekaan, olen kuunnellut yhtyettä viime aikoina yllättävän mieluusti.

Bändi vaikuttaa julkaisu julkaisulta kiinnostavammalta.

Levy: Fontaines D.C. – Dogrel

Brittipunkilla ja punk-sävyisellä kitaraindiellä menee tällä hetkellä hyvin, ja jonkinlainen rämähtävä soitanta ja suoraviivainen laulutulkinta tuntuvat olevan tämän päivän soundi. Ei siis ihme, että Fontaines D.C. on tällä hetkellä kiehtovimpia ja huomioiduimpia uusia yhtyeitä.

Yhtyeen keväällä ilmestynyt Dogrel-debyytti kuuluu minun tämän vuoden merkkitapauksiin ja lempialbumeihin. Uskallan väittää, että kyseessä on yksi vähintäänkin pian päättyvän vuosikymmenen onnistuneimmista debyyttilevyistä. Liberty Bellen ja Boys In The Better Landin kaltaiset ilmiselvät hitit muistuttavat ihanasti The Libertinesistä – niin musikillisesti kuin ensikuuleman aiheuttaman hurmoksenkin puolesta.

Biisit vievät ensin jalat alta ja sitten pakottavat riehumaan. Kappaleiden yksinkertainen tarttuvuus ja erityisyyttä hehkuva energia vievät mukanaan ja laulajan charmantiksi välinpitämttömyydeksi muotoiltu pieniskaalainen laulanta hurmaa. Kappaleisiin on tallentunut viehättävällä tavalla nuoruus.

Ei epäilystäkään, etteivätkö nämä biisit päädy 2010-luvun merkkikappaleiden kaanoniin.

Noiden kahden aivan erityishyvän kappaleen lisäksi albumilla viehättää sille tallennettu Irlanti ja sinne sijoittuvat lapsuusmaiseman kuvailu. On Big-kappaleen sateinen ja arkirealistinen Dublin-kuvaus ja toisaalta trubaduurilaulema Dublin City Skyen huikeaan tarinankerrontaan maiseman antava Dublin.

Ylipäänsä lyriikoiden tarkkanäköisyys, pienet yksityiskohdat, tarinamaisuus ja niihin tallennetut kiehtovat ihmiskohtaamiset imaisevat mukaansa ja pakottavat kaivautumaan kappaleisiin syvemmälle. Biisien miljöökuvaukset hurmaavat. Kappaleita on ihan pakko kuunnella uudestaan ja uudestaan, eivätkä ne siltikään kulu, avautuvat vain paremmin. Sitaatein ja lapsuudenmuistoin etenevä kerronta on erityisen onnistunutta tällä Roy’s Tune -biisillä.

Olen kuratoinut musiikkimakuni aika tarkkaan, eikä ole lainkaan itsestäänselvää, että löytäisin minut ihan oikeasti mukaansa tempaavia uusia suosikkiyhtyeistä edes joka vuosi. Fontaines D.C.n vaikutus minuun on ollut nyt kuitenkin samaa luokkaa kuin DMAsin aikoinaan. Eli tiedän, että kyseessä on oma uusi klassikkoyhtye, josta tykkään ikuisesti

ja jota haluan suositella ihan jokaiselle.